Aumolan emäntä: Novelli

I

M: n pitäjä on kauniimpia Pohjanmaalla, jota, verraten Suomen muihin maakuntiin, mielitään moittia jonkinmoisesta yksitoikkoisuudesta. Valtava joki saarineen ja lisäjokineen, sekä pari isompaa mäkeä, joista näkyala varsinki illoin ja aamusin on viehättävä yli tuon laaksossa olevan kirkonkylän, antavat tälle paikkakunnalle vaihtelevaisuuden, jommoista ei likiseuduilla tavata.

Alhaisella joen äyräällä sijaitsee Aumolan talo. Rakennusten koko, korkeat akkunat, valkaistut uuninpiiput katolla ynnä komea portti kahden päärakennuksen välillä: kaikki osoittaa omistajansa mahtavuutta. Kolmekymmentä raavasta, kuusi hevosta ja lukuisa lammaslauma ovat eläviä esimerkkejä tästä talon vankkuudesta.

Talon ympäristöt ovat jotenki kauniit. Isot koivut, joiden kyljissä usean Manalle menneen nimi säilyy, ympäröivät taloa kolmelta puolelta. Etempänä joesta kohoaa vankka kuusimetsä, jota, kesä-illan tyyneydessä, käen kukunta ja rastaan sointuvat suruliverrykset kajahuttavat. Mieluisasti kääntyy katsojan silmä tuonne joelle, varsinki kun se rasvatyynenä loistaa laskevan auringon valossa ja sorsaparvi äänetönnä lipuu riippakoivujen ja leppien varjostamaan lahteen joen toisella puolen, tai kun sen pinta värähtelee hopeanhohtavana vienon tuulosen puhaltaessa ja jono "kolmilaitoja" täysissä purjeissa kulkee ohitse.

Aumolan isommassa rakennuksessa on, porstuaan tullessamme, oikealla kädellä kaksi isohkoa kamaria, vasemmalla iso pirtti, jonka takana myös on kaksi kamaria. Pirtissä on iso takka, jossa loimottava valo pimeänä aikana niin ystävällisesti valaisee pirtin tummia seiniä ja valkoista lattiaa; veistinpölkky, kehruurukki, kangastuolit, pitkä pöytä, rahit y.m. tavalliset nähtävät talonpojan pirtissä ja uunin päällä tuo pohjoismaiden asukasten paratiisi, jossa ruotivanhus venyy pitkää pituuttaan yhtä onnellisena kuin lazarooni päivänpaisteessa kirkon portailla jossaki Italian kaupungissa.

Kamarit porstuan oikealla puolen ovat vieraita varten. Seinillä riippuu kuvia, moniaat esitellen, vähemmän onnistuneessa muodossa, Vanhan Testamentin tapahtumia, toiset kuvaillen mainioita henkilöitä historian alalta, vielä toiset sisältäen onnentoivotuksia isäntäväen häiden ajalta, jotka tilattua on tehnyt joku runollinen luonne markasta tai puolestatoista kappaleen, teksti reunustettuna kukkaruukuilla, enkeleillä j.n.e.

Pienellä puolella eli pienemmässä rakennuksessa on porstuan toisella puolen iso maitokamari viidellä hyllyrivillä, täynnä valkoisia hulikoita, jotka sisältävät Kekrin antimia. Toisella puolen porstuaa on pirtti ja kaksi kamaria, toinen vanhan emännän asuinhuone, toinen "romukamari".

Luokaamme nyt silmäys isäntäväkeen tässä talossa.

Aumolan isäntä – Esa – oli, kertomuksemme kun alkaa – 30-vuotias. Hän oli ruumiiltaan roteva, mustaverinen, rokonarpinen, käytöksessään arvoisa ja ystävällinen. Vaikka hän pääasiallisesti piti itseään maanviljelijänä, ei hän ollut ensinkään laiminlyönyt henkensä vaurastumista lukemisen kautta ja täten luonnolliselle teräväjärkisyydelleen hankkinut melkoisesti pätevän tieteellisen perustuksen ja sisällön. Nämät edut yhdistettyinä luotettavaan luonteesen, kohottivat Esan ylemmä vertaisiaan pitäjäässä. Tämä etevyys ei voinut olla herättämättä kateutta useissa, joita Esa esti kunnallisella alalla ensimäisinä ilmaantumasta. Huhuja pantiin liikkeelle hänestä e.m. että hän katovuosina oli myynyt viljaa hyvin kalliista hinnasta ja armottomasti "nylkenyt" köyhiä. Ei ole kieltäminen, että näissä huhuissa oli osaksi perääki: että Esa katovuosina jyväkauppansa kautta oli rikastunut, vaan ei hän siltä ollut köyhiä nylkenyt, vaan päin vastoin useille heistä ilmaiseksi lahjoittanut viljaa.

Kumppanikseen elämän huolissa ja iloissa oli Esa valinnut erään ison talon tyttären, joka myös kauneutensa kautta oli tyttönä ollessaan kosolta ko'onnut kosioita ympärilleen. Helenalla olivat hienot kasvojen piirteet, solakka vartalo ja miellyttävä käytös. Näistä ulkonaisista eduistaan ei Helena osoittanut olevansa tietämätön; tahtoivatpa moniaat syyttää häntä ylpeydestä. Hänen käytöksessään useita kohden ilmestyiki jonkinmoinen ylpeys, vaan tämä ylpeys ei perustunut noihin ulkonaisiin etuihin, vaan siihen, että Helena ei voinut olla julkisesti osoittamatta ylenkatsettaan kaikenlaista ahdasmielisyyttä vastaan, ilmestyipä se sitte kauniissa tai rumissa, rikkaissa tai köyhissä. Muutoin Helena oli hyväsydämminen, varsinki köyhiä vastaan.

Viisi viikkoa ennen kertomuksemme alkua oli tälle pariskunnalle syntynyt perillinen, jolle kasteessa pantiin nimeksi Valpuri.

Lovisa – Helenan äiti – oli, lapsensa kun naitiin, muuttanut Aumolaan, sillä häneltä oli mies kuollut viisi vuotta sitten. Miesvainajansa kanssa Lovisa ei ollut elänyt aivan kehuttavan onnellisesti, sillä mies oli ollut erittäin itara, josta syystä Lovisa ainoastaan petollisuudella oli saanut hankituksi itselleen välttämättömimmät tarpeet. Vähitellen oli Lovisa tullut vakuutetuksi siitä, ettei valhetteleminen ja petollisuus olleet mitään moitittavia puolia, kun muka pakosta tapahtuivat. Lovisa oli ulkomuodoltaan pulskannäköinen, mieleltään iloinen ja vasta 45 vuoden ikäinen.

Perheesen kuului vielä Esan lähes 70-vuotias isä, joka vietti vanhuutensa päivät poikansa luona. Vanhus ei vähän ylvästellyt poikansa etevyydestä, jonka hän, jotenki suotta, piti perintönä itsestään. Esan ylevä mieli ei kuitenkaan tullut loukatuksi siitä, että vanhus silloin tällöin julkisesti puhui siitä, "mikä Esa nyt olisi ilman semmoisetta kasvatuksetta, kun hän, (E), oli nauttinut", josta, sivumennen sanoen, ei ollut liioin kerskailemista.

Vähän alempana joen varrella kuin Aumola ja sen toisella puolen näemme korkealla joen töyräällä talon, joka kaikissa suhteissa oli edellistä vähäpätöisempi. Pilveisen talo maalaamaton, kun Aumolan talo oli punaiseksi maalattu eikä siinä ollut kun yksi päärakennus viidellä akkunalla joelle päin.

Pilveisen isäntä, Tapani, oli Esaa 2 vuotta vanhempi. Hän oli lyhytläntä, sievännäköinen mies, erittäin huolellinen pukunsa ja ulkonaisen siisteytensä suhteen. Kylään mennessään hän harjasi hiuksensa erittäin huolellisesti ja puhdisteli vaatteitaan, nykkien niistä hyppysillään villan hiutaleita ja muuta tarttuvaa sekä silitellen niitä vuorotellen su'alla ja kastetuilla sormenpäillä. Liikunnoissaan Tapani oli hyvin säännöllinen: käveli sysäämällä sivujaan vuorotellen eteenpäin ja väännellen ruumistaan. Hänen puheessaan ilmestyi myöski joku ruuvimaisuus, jota hän keskusteluissaan vaimonsa kanssa, läheisen tuttavuuden vuoksi, ei katsonut tarpeelliseksi aina noudattaa. Vaimoihmisiä Tapani aina silmäili suurella tunteellisuudella, josta hänen arvoisa vaimonsa ei ollut miehelleen kiitollinen. Koska tämä "parempi puolisko" Tapania tahtoi joskus liianki ankarasti aisoissa pitää, niin Tapani, kostaakseen, mulkoili ja puhutteli naisia "kaikesta sielustaan ja mielestään", pitäen tämmöistä menettelyä terveellisenä vastapainona vallanhimoiselle vaimolleen. – Muutoin Tapani oli siisti mies: ei juonut, ei edes tupakoinut. Tapanin arvoisa puoliso – Sofia – oli pitkä ja hoikka, ei ruma eikä erittäin kauniskaan (Tapanin arvostelun mukaan). Hänen kellertäväin silmäinsä iskut osoittivat, mikä päättäväisyys asui hänessä. Sofian äiti oli hääiltana sanonut Tapanille: "suoloista ei sinulle tule puute, kun Sofian saat", johon lohdutukseen Tapani hiukan ylimielisesti oli vastannut: "minä pidänki suolasta". Palvelusväki tunsi kyllä, ett'ei ollut kissanpoika niskassa, kun Sofia heitä joskus kosketteli ja Tapanikin tavallisesti alistui vaimonsa valtikan alle. Joskus hän kuitenkin piti puolensa, jolloin vähäinen perhekohtaus, "elämää täynnä", suoritettiin, joka päättyi joko niin, että Tapani sai pari ankarata korvapuustia tai niin, että hän uhkasi hakea paremman akan, ja tosiaanki lähti karkuun, jolloin Sofia lähti häntä palauttamaan ja torumalla sekä itkemällä sai Tapanin kotiinpäin kääntymään. Sitten sovittiin vakuutuksilla, että "tämä oli viimeinen kerta", koko ilmoitus kuitenkin oli vielä vähemmän luotettava, kun silmänkääntäjien y.m., kosk'ei nuo viime kerrat olleet pari tai kolme, vaan lukemattomia.

Tapanilla ja Sofialla oli yksi poika, Hannu, joka kertomuksemme alkaessa alotti toista ikävuottaan.

Noin kolme virstaa Pilveisten talosta ylöspäin jokea eikä juuri sen varrella asui pari kertomuksemme päähenkilöä. Takalon torpasta oli puoli vuotta sitte kuollut mies, joka jälkeensä jätti lesken ja kolme lasta. Nuorin lapsista, joka kertomuksessamme on valtaava hyvin tärkeän sijan, oli, kertomuksemme alulla viisi viikkoinen, vanhin kahdeksanvuotias ja keskimäinen viiden vuoden vanha. Kaksi lasta oli kuollut. Leski – Elsa – oli kolmenkymmenen ijässä, jotenki tavallinen sekä ruumiin että sielun puolesta. Elävä mieliala johti hänet usein puhelemaan enemmän kuin tarve vaati ja kun hänen muistinsa joskus petti, puheitaan korjailemaan, joka tapa vähensi niiden luotettavaisuutta, niin että löytyi pilkkasananparsi: "ta'attu kuin Takalon Elsan puhe". – Lesken varat olivat vähänlaiset, vaan hän oli tytyväinen tähän vähäänki.

Kertomuksessamme ilmestyy useita muita henkilöitä, kuin yllämainitut, vaan, ollen sivuhenkilöitä, emme katso tarpeelliseksi niitä ennakolta esitellä.

II

Oli muuan noita Pohjolan valoöitä, joiden omituista suloa eteläiset maat eivät voi aavistaa. Linnut olivat hetkeksi vaienneet laulustaan, paitsi laulurastas, joka viitikossa ihastuksen sekaisella surulla lauloi Pohjolan kesän suloutta ja lyhyyttä.

Ihmislapset olivat levottomasta hyörinästä vihdoin vaienneet lepohon. Sofia, Pilveisen emäntä, oli pari tuntia nauttinut vähemmän levollista unta, kun hän äkkiä heräsi, kuullen koiran, Hallin, haukkuvan. Sofia herätti miehensä ja käski hänen mennä katsomaan, mitä koira haukkui. Näin valoisana aikana ei ollut varkaita, kaiken todenmukaisuuden mukaan, liikkeellä.

Tapani nousi, hieroen silmiään makean unen jälestä ja meni pihalle. Halli istui joen töyräällä, vaan ei enään haukkunut, katselihan vaan virtaan. Tapani, luodessaan silmänsä vettä kohden, näki kaikenlaisia esineitä, niinkuin halkoja, airoja, lautoja, aidaksia, heinätukkoja, tuohta j.n.e. lillivän virtaa alas. Maalle vedetyn venheen perää vasten loiskuivat virran väreet ja osittain tätä ääntä, osaksi noita outoja esineitä Halli oli haukkunut. Kun se näki isäntänsä, juoksi se hänen luo, veti häntä hampaillaan takin helmoista rantaan päin, vikisi ja haukuskeli hiljaa, vaan Tapanin kieltämisen johdosta se lopetti nuo mielenosoitukset.

Tapani kiiruhti pirttiin herättämään renkiään, joka ajahutteli pirtin seiniä korsauksillaan; he riensivät yhdessä rantaan ja vetivät venheen ylemmä. Sitten he istuivat törmälle katsomaan tulisiko tulva äkkiä lisääntymään.

Hiljaa, tasaisesti, vastustamatta laajenivat Vellamon valtakunnan rajat. Niinkuin nuorukaisen rinta oudoista tunteista paisuu, kun hän kasvatuksen ja lukemisen pakosta löysätään, niin nyt virta, luotuaan yltään jäiset kahleensa, alkoi paisua.

Tämä oli jotaki ylevätä, vaan samassa myöskin oli vaara tarjona. Peljättävä on elementtien voima. Kauhea on valkea, taistellessaan tulipunaisessa manttelissaan, ahnaalla kielellään ahmien saalistaan ja samalla jo urkkien uutta. Kellon läppäykset, torven toitotukset, romahtavat rakennukset ja ihmisten huudot ilmoittavat kyllin ilmoille, että hätä on käsissä.

Kuitenki valkean uhka, jos se aikoinaan huomataan, voidaan rajoittaa. Aivan erilainen vihollinen on vesi. Se ei herätä melua, sillä jos sen tuhontuottava tulo kuinkaki aikoinaan huomataan, ei sitä voida estää. Se kohottaa kostean povensa ja hiljaa se sulkee kylmään syleilykseensä ihmisen ahkeruuden työt kymmenien peninkulmien laajuudelta samalla hetkellä.

Sofia alkoi jo kaivata miestään ja vähemmin peljäten, oliko joku onnettomuus häntä kohdannut (jota hän ei uskonut), kun katsoakseen, mihin hän oli joutunut ja kenen seuraan, puki Sofia hiukan yllensä, avasi oven ja astui portaille. Silloin hän näki Tapanin istuvan mäellä rengin vieressä.

"Tännekö ai'ot yöksi jäädä?" kysyi Sofia äänellä, johon hän koetti saada jonkun prosentin kohteliaisuuttaki sekoitetuksi. "Katso luontoa!" virkkoi Tapani, ojentaen kätensä virtaa kohden. "No niin", sanoi Sofia. "Tulva ei voi meitä vahingoittaa".

"Ei meitä", kertoi Tapani. "Mutta Aumolassa voi vaara olla tarjona".

"Aikoisitko sitten apuun lähteä?" kysyi Sofia hiukan ivaavasti.

"Ihmisen velvollisuus on auttaa lähimmäistään", virkkoi Tapani.

"Se on totta", virkkoi Sofia lisäten itsekseen, "varsinki jos autetut ovat auliita korvaamaan vaivamme". Sitten hän, hetken mietittyään, virkkoi, "voithan mennä apuun".

Tapanin silmissä ilmestyi suuri tyytyväisyys, jonka Sofia katsoi tarpeelliseksi pitää kohtuuden rajoissa lisäämällä: "minä tulen mukaan".

Arvoisa pariskunta astui nyt sisälle lisäämään vaatteita ylleen.

"Nyt yösydännä piti liikkeelle lähdettämän!" morisi renki Antti, katsellen vihaisesti meneviä. "Ja akka mukaan! Tietysti tarvitsee pässi paimenta!"

Hän meni pirttiin. Hetken kuluttua tulivat Tapani ja Sofia ulos. Pieni Hannu oli uskottu piian huostaan.

"No, mihin Antti-toljake katosi?" kysäsi Sofia.

"Pirttiin tietenki" jupisi Tapani ja astui pirttiä kohden.

Sofia seurasi häntä. Kun Tapani avasi pirtin oven makasi Antti vuoteella ja vaikeroi, väännellen ruumistaan.

"Mitä möliset?" vinkasi Sofia. "Ylös heti!"

"Mutta on niin kauhea poltto sydänalan paikoilla", änkytti Antti. "Se on aivan turvonnut".

"Kyllä minä sinun turvotan", virkkoi Sofia. "Minä noudan tallista ruoskan ja jos et – ."

"Oih!" huusi Antti ja nousi vuoteeltaan. "Vieläkö kipeää pieksettäisiin! Ei, sitä en tosiaan siedä. Ennen tahdon hengen hieverinä vetää luuni eteenpäin, vaan syyttäkää sitten itseänne, jos jotaki seuraa".

"Jos jotaki seuraa!" kertoi Sofia, "mutta minä tiedän, ettei mitään seuraa, ei juuri mit'ikään".

Nyt laskeutiin rantaan, lykättiin venhe vesille ja Tapani istui perään, Sofia keskelle ja Antti airoille asettui. Kuljettiin rantaa ylöspäin jonkun matkaa ja sitten poikki joen Aumolan rantaan.

Sauna tässä rannassa oli jo veden vallassa. Tapani laski venheen saunan ovelle ja tirkisteli sisään ra'ollaan olevasta ovesta.

"Jumala paratkoon!" huudahti Tapani. "Saunan lavalla makaa mies."

"Mies?" kysäsi Sofia. "Miksi mies siellä makaa?" "Luulenpa – oikein – Esan isähän tuo on".

Tapani oli oikeassa. Esan isä, joka hyvin rakasti lämmintä, oli kylpemisen jälkeen mennyt saunan lavalle maata. Kevätpuoleen kun huoneita ei sanottavasti lämmitetty, oli tuommoinen lämpö harvinaisuutensa vuoksi tavallista suloisempi.

Vesi oli jo kahden kyynärän korkeudelta peittänyt saunan lattian. Lavalle ei ollut vedenpinnasta kuin kyynärä. "Tulkaa pois, muudoin hukutte!" huusi Sofia.

Vanhus heräsi, hieroi silmiään ja kääntyi tulijoihin päin. Nyt hän säpsähti niin, että oli lavalta alas vyörymäisillään.

"Herra siunatkoon", huusi hän. "Tulvako nyt on?"

Tapanin täytyi venheestä astua veteen, sillä venhe ei mahtunut saunan ovesta sisään. Vanhus otti nyt Tapanin kaulasta kiinni ja tämä kömpi, kuin Aineias Troijan häviön jälkeen, pois surman suusta.

Nyt kiiruhdettiin herättämään talon väkeä.

Pian olivat kaikki jalkeilla. Aittoja ruvettiin tyhjentämään. Jauho- ja jyväsäkkiä kannettiin pihalle. Vesi oli jo tunkenut alimmaisen aitan ovesta sisään. Kohta jo toisenkin aitan lattia oli veden alla.

Aamupuoleen alkoi vihdoin tulva asettua. Se seisoi useita tuntia samalla korkeudella ja alkoi sitten vihdoin laskea.

Kun kaikki onnellisesti oli saatu pelastetuksi, käski Esa kaikki pirttiin pienelle puolelle, jossa virvoituksia tarjottiin. Palvelusväki asettui sitten levolle. Tapani ja Sofia vielä hetkeksi jäivät pakinoimaan.

"Minun on mahdotonta sanoa", alotti Esa, "kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olen teille".

"Siitä ei ole puhumista", virkkoi Sofia. "Emme ole palkan vuoksi auttaneet, vaan ainoastaan ystävyyden vuoksi".

"Sen arvaan", virkkoi Esa. "Vaan jotenkin haluan teitä palkita.

Sanokaa, kuinka voin teille kiitollisuuteni osoittaa".

"Hm. – Sinä olet aina niin hyväntahtoinen ja kun sinä palkitset, niin palkitset kelpo lailla, niin sanovat kaikki ihmiset", virkkoi Tapani, silitellen sormillaan lakkinsa reunaa. "Mutta me emme tahdo mitään palkkaa".

"Niin tosiaankin, me emme tiedä mitä edes tahtoisimme", lisäsi Sofia. "Mutta jos jonkun päivän kuluttua joku toive mieleemme johtuisi, niin tahdomme sen hyväntahtoisuutesi vuoksi ilmaista. Vaan päätoiveemme on, että ystävyys välillämme säilyy".

Kun nyt sydämmelliset jäähyväiset oli sanottu, läksivät Pilveiset Aumolasta.

Tapani ja Sofia olivat varsin hyvällä tuulella, vaan Antti tirkisteli synkästi eteensä. Aamuaurinko oli jo kohonnut hyvän matkaa taivahalle, kun Pilveiset asettuivat levolle. – Tapani ja Sofia tuumailivat hiukan palkinnoita, vaan säästivät enemmät mietteet huomiseksi ja vaipuivat, väsyneinä vaivoistaan, syvään uneen.

III

Kun Tapani heräsi, oli päivä melkein puolessa. Sofia tuli kohta kahvinkeitosta ja kun hän astui kynnyksen yli, huokasi Tapani: "mikä kumma uni!"

"Noo – oh?" kysyi Sofia.

"No, se nyt oli aivan hullutusta. Ei kaikkia unia kehtaa kertoakaan", mutisi Tapani haukotellen.

Sofia, joka alkoi peljätä, että Tapani oli nähnyt unta jostaki muusta vaimonpuolesta kuin hänestä, herkesi nyt utelemasta Tapania ja näytti tyytymättömältä.

"Rakas Sofia", virkkoi Tapani, joka suunnille arvasi Sofian mielen juoksun, "minä näin unta Hannustamme vaan, ja – uskotko – Aumolan Valpurista, että – että he olivat pariskunta".

"Jaa – hah – Tiedätkö, että tuo unesi on ollut mulla hereilläki mielessä", virkkoi Sofia, ojentaen kahvikupin miehelleen. "Emme voi parempaa palkintoa avustamme pyytää, kuin että nuorista tulee pariskunta. Me tulemme silloin liittoon pitäjän mahtavimman talon kanssa ja Hannu saa periä Aumolan omaisuuden".

"Mutta siihen kuluu aikaa, ennenkun se liitto voi tapahtua", sanoi Tapani. "Kahdenkymmenen vuoden kuluessa voimme tomuksi muuttua ja silloin Hitto ja perintö ei meitä ilahuta".

"Mutta varma tieto niistä voi meitä jo nyt ilahuttaa", väitti Sofia.

"Miten siitä voi tulla kysymyskään nyt vielä?" virkkoi Tapani.

"Siten, että nuorukaiset nyt jo kihlataan toisilleen", sanoi Sofia. Tapani katseli tarkoin Sofiaa, ikäänkuin tarkastellen, olisiko hänellä aivot aivan paikoillaan.

"Vaikka vaimoihmiset tavallisesti liikkuvat vähemmän kuin miehet, niin he joskus tuntevat asioita paremmin kuin miehet", alotti Sofia, luoden Tapaniin kellertävät silmänsä. "Ja he joskus kuulevat enemmän kuin miehet. Minä tiedän Venäjällä olevan tapana, että ystävällisten perheiden lapset jo piennä kihlataan toisilleen. Ja sitä tapaa sopisi Suomessaki kerran koettaa; sopisipa hyvinki".

Tapani ällistyi, vaan ei julkaissut ajatuksiaan. "Minä siis pyydän Valpurin Hannulle; siinä kaikki", virkkoi Sofia. "Pyydä vaan", sanoi Tapani, joka tiesi, että kieltäminen el mitään vaikuttaisi. "Mutta minäki ai'on pyytää jotaki". "Pyydä, pyydä", sanoi Sofia, "kunhan minä ensin olen pyytänyt". Kun ei hän sen enempää kysellyt Tapanilta, ei tämäkään ilmoittanut aikomuksiaan. Kumpiki odottivat huomispäivää, joka oli pyhä, jolloin aikoivat lähteä Aumolaan.

Pyhänä heti jälkeen puolen päivän otti Tapani su'an laatikostaan ja verkatakin ullakosta ja rupesi puhdistamaan takkiaan. Sitten hän asettui kahvikupinsuun kokoisen peilin eteen, joka riippui akkunan välipuitteessa ja suki hiuksiaan hyvin huolellisesti. Tämän tehtyään hän, su'an toisella puolella, jossa myös oli harjaksia, kihnutteli saappaitaan sillä kiiltovoiteen jäännöksellä, joka vielä oli jäljellä suan harjaksissa. Sofia voiteli hiuksensa kerma-öljyllä, puki ylleen punarantuisen hameen ja viheriän nutun sekä ruskeankeltaisen huivin ja oli tässä puvussa hyvin "silmäänpistävä".

Nyt mentiin rantaan. Tapani sysäsi venheen maalta, asettui tuhdolle ja antoi Sofian mennä perää pitämään. Hannu pantiin venheen pohjalle.

Samassa kulki Luopion isäntä ja emäntä ohitse. "Aiotteko meille?" kysyi Sofia äänellä, joka odotti kieltävää vastausta.

"Emme suinkaan", virkkoi Luopion emäntä, joka vähän närkästyi ja, tämmöisissä tiloissa niin tavallisella kohteliaisuudella, pisti pienen valheen. "Mihin matka?"

"Aumolaan", vastasi Sofia ja kuiskasi samassa Tapanille: "Pyydetään heidät mukaan – vieraiksi miehiksi".

"Tehdään niin", virkkoi Tapani.

"Lähtekää Aumolaan", sanoi nyt Sofia hyvin ystävällisesti. "Joskopa lähdemme", sanoi Luopion isäntä. "Eipä tuolla ole nykyisin käyty".

Luopion väki "kiipesi" nyt venheesen, johon asetettiin lauta keskelle. Luopion emäntä nosti Hannun venheen pohjalta, kohotti hänet ilmaan ja suuteli sitten häntä. Emäntä oli tylleröinen, pienillä, vilkkailla silmillä, erittäin perehtynyt kaikkiin pitäjän kulkupuheisin, sen tiesi kukin, vaikka hän aina vakuutti ei tietävänsä mitään ja suuresti kummasteli sitä, jota jo ennen oli kuullut. – Luopion isäntä oli pitkä ja laiha, toimelias mies, hyvänpuoleisella järjellä, joka elämänsä päämääräksi oli asettanut: kohota arvossa. Hän piti siis suurimpana onnenaan saada seurustella rovastin, pastorin ja nimismiehen sekä Esan kanssa, joka oli pitäjän etevin talokas. Samassa määrässä kuin hän osasi näitä palvella, vaati hän kunnioitusta alapuolellaan olevilta, joita kohtaan ei hän puoleltaan katsonut tarvitsevansa noudattaa sanottavaa kohteliaisuutta.

Ilma oli kesäinen. Edellisen päivän sateen jälestä oli luonto virennyt. Venheessä istujat katselivat mielihyvällä milloin joen töyräitä, jotka jo alkoivat viheriöidä, milloin auringon paisteessa kimaltelevaa joen pintaa, jota pienoinen venhe nopeasti kynti, jättäen jälkeensä hopeanhohtavan vanan ja sen syrjille airojen matkaansaamat poreet.

Kohta oltiin Aumolan rannassa. Esa ja Helena istuivat kiikkulaudalla, koivujen suojassa. He tulivat vieraita vastaanottamaan. Sitten asetuttiin, vierasten pyynnöstä, kiikkulaudalle, nauttimaan raikasta ilmaa.

Esan isä tuli nyt kartanon poikki tervehtimään vieraita. Hän siimaili Pilveisiä heidän avustaan ja kysyi oliko Esa heitä jo jotenki palkinnut, niinkuin asia vaati.

"Minä olen heitä käskenyt ilmoittamaan, mitä haluaisivat palkinnoksi", sanoi Esa.

"Suurin palkintomme on, että ystävyytemme pysyy lapsissamme", virkkoi Sofia. "Johtuu mieleeni Tapanin uni. Kerropa, Tapani, miten se oli".

"Tiedäthän tuon itseki kertoa", sanoi Tapani, joka ei katsonut voivansa kyllin sopivassa valossa esitellä tuota merkillistä unta.

"No, lyhyesti sanoen", alotti Sofia. "Oli asia niin, että Tapanista tuntui kuin lapsemme olisivat olleet pariskunta (Tietysti he unissa olivat täysikasvuiset.) Minä tulin tuosta unesta syvästi liikutetuksi. 'Se on Herran sormi', minä ajattelin ja vieläkin ajattelen. Kun siis sinä, Esa, olet luvannut täyttää jonkin pyyntömme, niin minä pyydän itseni ja mieheni puolesta: suo lasten saada toisensa".

Kaikki, pait Pilveiset, katselivat toisiaan katsannolla, jossa totisuus oli kuin ohut kuori, jonka nauru uhkasi joka hetki puhkaista. Hannullaki oli ruohikolla hyvin lysti, kun hän veti Aumolan koiraa hännästä.

"Mulla ei ole vastaan, että he saavat toisensa", sanoi Esa, "jos he kahdenkymmenen vuoden kuluttua tahtovat toisensa".

"Vaan mun toivoni on, että he nyt heti kihlataan toisilleen", virkkoi Sofia katsellen kuin sotilas, kun tämä kuulee komennettavan: painetti alas! "Venäjällä vanhemmat usein kihlaavat pienet lapsensa toisilleen eivätkä Venäläiset ole typerämpiä kuin mekään".

Esan muodossa ilmestyi jotenki selvästi tytymättömyys. Luopion emäntä nykäsi Helenaa hiasta ja kuiskasi: "Tämä on aivan kummallista – älä pelkää – en sanaakaan hiisku tästä asiasta. Kyllähän minä olen paljon nähnyt, vaan minussa pysyykin paljo".

Sofia odotti vastausta Esalta, vaan kun tämä ei mitään ääntänyt, hän sanoi Tapanille: "Me vaivaamme Esaa pyynnöllänne emmekähän voi sen täyttämistä vaatiakaan, sehän oli vaan suullinen lupaus ilman vieraitta miehittä, sillä oman talon väki ei saa todistaa".

"Niin", sanoi Tapani, "vaan myönsihän Esa äsken näiden kuullen, että hän on kehoittanut meitä ilmoittamaan, mitä haluaisimme palkinnoksi".

Helena astui nyt Esan luo, silitti hänen ohimoitaan ja sanoi: "Minä toivon, ettei tuosta onnettomuus seuraa, jos lupaamme Valpurimme Hannulle".

"Tuommoiset lupaukset ovat jotensaki järjettömiä", jupisi Esa. "Appa he eivät mieltyisikään toisiinsa. Se ainaki on välttämätön ehto onnelliseen avioliittoon ja sillä välipuheella minäki suostun Sofian ehdoitukseen".

"Täysi suostuminen tai suora kielto", virkkoi Sofia. "Kolmatta en minä korviini ota. Syö sanasi, jos haluat, Esa. Sinä käskit pyytää jotain, vaan et sanonut: pyydä ehdoilla".