Nevalaiset: Historiallis-romantillinen kertomus Itä-Suomesta

Esipuhe

Tavallansa merkillinen tapaus Itä-Suomen historiassa on talonpoikain kapina Nurmeksessa vuonna 1710. Alkuansa tämä kapina tapahtui mainiota Affleckia vastaan, kun tämä, ollen kruunun verojen kantajana Karjalassa, liiallisilla ja mielenmääräisillä maksuilla rasitti kansaa; ja vasta sitten, kun moniaat kansalaiset koston himossaan kääntyivät Venäläisiltä apua saamaan vehkeissänsä, muuttui liike kapinaksi ei yksityistä henkilöä, vaan Ruotsin valtaa vastaan. Tästä kapinasta löytyy ilmoituksia, joiden avulla seuraava kuvaelma on kokoonpantu, jossa useat henkilöt ja sisältö suureksi osaksi ovat historiallisia.

I

Vanhan sepän luona

Vähän luoteesen päin Savonlinnasta, nykyisessä Säämingin pitäjässä asui siihen aikaan, jolloin tässä kertomuksessa mainitut tapaukset tapahtuivat, vanha seppä nimeltä Jaakko Nevalainen. Hän oli nyt seitsemänkymmenen vuoden ijässä. Miehuutensa päivinä oli hän ollut sotamiesnä ja sittemmin jonaki alhaisempana virkamiehenä Savonlinnassa.1 Niitä aikoja hän aina ylpeydellä muisteli. Nyt oli hän häätynyt maaseudulle. Tuon tuostaki sai hän kuitenki kuulla jotai linnasta, johon Suomen pieni, urhoollinen sotaväki etelästä päin oli vetäynyt, sittenkun Viipuri ja Käkisalmi olivat antauneet Venäläisille. Vanhuksen ainoa poika, näet, palveli tässä sotaväessä ja sai silloin tällöin luvan kävästä vanhaa isäänsä tervehtimässä. Isä uteli pojaltaan kaikkia, mitä tämä tiesi ja arveli sodasta ja kun vanha Jaakko sai kuulla jonku vähemmän suotuisan uutisen, polki hän lattiaa puujalallansa (hänen toinen jalkansa oli vikaantunut) ja huusi: "kaikki on h – ssä".

Vanhan Nevalaisen vaimo oli miestänsä kymmenen vuotta nuorempi. Heillä ei ollut lapsia. Heidän luonaan nähtiin kuitenki kaksi kaunista nuorukaista, poika ja tytär, kumpii nuoruuden kukoistavassa ijässä. Poika oli vanhan Jaakon veljen poika, joka oli oleskellut setänsä luona osittain opissa, osittain huviksensa. Nuori neitonen, Anna, oli Nevalaisen vaimon sisaren tytär, joka, ollen orpo, asui tätinsä luona. Näitä nuorukaisia vanhukset suuresti rakastivat ja etenki Matleena-mummo – näin nimitettiin Nevalaisen vaimoa – toivoi nuorukaisista, Amorin avulla, tulevan parikunnan. Vaan nuori mies – Juhana – näytti olevan hyvin palovakuutettu tältä haaralta. Kun Matleena kuvaili hänelle Annan siivoutta, siisteyttä, kauneutta, jaloutta ja taipuvaisuutta, niin nuori Juhana myönsi tuon kaiken; vaan kun Matleena sitten pukkasi häntä kylkeen, sanoen: noh! mitä sitten muuta tarvitsee? – niin Juhana näytti loukkauneelta, murahti jotaki, otti lakkinsa ja meni ulos. Silloin vanha mummo, kädet puuskassa jupisi: "ei Jaakkoa kukaan tarvinnut kylkeen tokasta. Hm! Eihän tuo poika liene johonki muuhun silmänsä iskenyt?"

Muutamana iltana syyskuun keskipaikoilla v. 1710 astuskeli vanha Jaakko kiihkeästi edestakaisin lattialla pienoisessa kamarissaan: Matleena istui kamarin edessä olevassa pirtissä kudelmaa kutoen ja Anna kehräsi. Juhanaa alettiin jo kaivata; hän oli tavallista pitemmän ajan ollut ulkona. Anna vilhui silloin tällöin levottomasti ovea kohden, odottaen milloin se aukeaisi ja hän saisi nähdä jalon Juhanan suopeat kasvot. Mutta alkoi jo hämärtää, ilta kului eikä Juhanaa näkynyt.

Vanha Nevalainen oli ulkomuodoltaan kunnioitusta herättävä. Harmaa, pitkälle venyvä parta, raitis ulkomuoto, leveät hartiot ja kirkkaat silmät: nämä tuntomerkit osoittivat miehessä jotain uljasta. Häntä nähdessään lienee useassa herännyt ajatus vanhasta sotilaasta ja sotilas oliki vanha Nevalainen oikein sydämestään. Hän rakasti isänmaatansa, nyt sodan, nälän ja taudin rasittamana, hehkuvalla rakkaudella eikä ollut se mies ukkoa mieleen, joka puhui toivottomasta tilasta. Jos joku olis antaumisesta hiiskunut, hän varmaanki olis saanut koetella ja kokea vanhan Jaakon oikean käden pontevuutta.

Niinkuin edellä mainittu on, astui Jaakko edestakasin kamarissaan. Hänen levotoin liikuntonsa ja äreä ääni, jolla hän silloin tällöin jupisi jotai itsekseen, osoittivat, että hän ajatteli jotaki vähemmän mieluista asiaa.

"Lempo vieköön", ärähti vanhus ääneen ja löi nyrkkinsä pöytään, jonka ohitse hän juuri kulki, "tämä on häpeällistä! Isänmaa jätetään kuin leipäpala nälkäiselle koiralle, jottei tämä kimppuun tarraisi. Ei Kaarle-kuningas niin tekisi, jos hän likempänä oisi! Seitsemänkymmentä vuotta olen näillä kahdella silmällä nähnyt mailmaa ja sen menoja, mutta moista surkeutta, huonoutta, petollisuutta, rahan himoa ja leväperäisyyttä en, lempo soikoon, ole nähnyt Suomenniemellä. Se on tosi!"

Vanhus otti pöydältä kaljahaarikan, veti siitä itseensä oivan siemauksen ja rupesi taas astumaan.

"Onkohan mahdollista mitä Suvantolan Aappo mulle äsken kertoi? Voipiko uskoa, että semmoinen mies, joka Jumalan pyhää sanaa kansalle julistaa ja joka pyhä rukoilee kaikkivaltiaan suojelusta valtakunnan hallitsijalle ja hänen perheellensä, että semmoinen mies voipi yllyttää kansaa luopumaan Jumalalta asetetun esivallan alta ja antautua Ryssän alamaiseksi? Missä on sen miehen omatunto? Tai kunnia? Jos joku toinen, kun pyhä mies, sen tekisi, niin luodin, totta mar, hänen aivoihinsa lennättäisin, jos häntä lähelle pääsisin. Mutta Jumalan sanan julistaja – rovasti. – Onko Jumalaki nyt ruvennut meitä sortamaan?"

Näin puheli vanhus. Nyt ovi avattiin ja Juhana astui sisään.

Vastatulleen olis ennemmin luullut etelän lapseksi kun pohjolassa kasvaneeksi. Mustat suortuvat ympäröivät hänen poskiaan, jotka tavallisesti olivat kalpeat ei kivuloisuudesta vaan luonnollisesti; mutta kun vähäinenkään mielen liikunto nuorukaista elähytti, punastuivat ne kauniisti. Pitkät silmäripset varjostivat nuorukaisen kauniita, tummansinisiä silmiä. Otsa oli kaitanen ja valkoinen; nenä suora; sun luotu ikääskun puheellaan viehättämään kuulijaa.

Sinä aikana, jona Juhana oli setänsä luona olostellut, oli tämä jäykkä vanhus muodostanut nuorukaisen mielipiteet melkoisesti omiensa muotoisiksi. Sama innokas isänmaanrakkaus, sama viha sen vihollisia vastaan kun vanhuksessa löytyi, kytöi myöski nuorukaisen rinnassa, ainoastaan vähemmän jäykässä muodossa. Ja luonnollistahan tämä oliki. Päiväkaudet sai Juhana kuulla setänsä mielipiteitään saarnaavan ja kummallistapa oliskin ollut, jos ei riittävä osinko olisi kätkeynyt nuorukaisen kaikelle jalolle avonaiseen sydämeen.

Kun vanha Jaakko sai nähdä Juhanan, vaalistui hänen synkeä muotonsa nähtävästi. Hän lausui: "Tulitpa oikealla ajalla! Olen jo sua kaivannut, poikani!"

"Minä tapasin erään kotoseudultani tulleen matkustavaisen ja siten tulin viipymään tavallista enemmän", lausui Juhana.

"Kotoseudultasi; vai niin. – Siellähän – no niin", – keskeytti Jaakko puheensa, jupisten itsekseen: "en tahdo vielä puhua huhuista, joita kuulin. Sinä olet niitä harvoja, miltei ainoa, jotka mun tunteitani oivaltavat. Ainoastaan nähdä isänmaallisen miehen on monta vertaa virvoittavampaa kun kuulla hurskaita laverruksia välttämättömästä kohtalosta. Äsken sain kuulla uutisia, jotka panivat sappeni kuohumaan. Nyt alan vakaantua, kun näen että toki vielä oikeita ihmisiä löytyy maailmassa. Poikani! Kruutia pitää löytymän miehessä, muutoin hän on kuin ukontuhnio, joka, kun sitä puristetaan, hajuttomana savuna lemuaa ilmaan".

Vanhus hengähti hetken ja lausui taas:

"Olen minäki ollut vaaran hetkenä muassa, sen tiedät. Silloin olivat asiat alusta loppuun toisenlaiset kuin nyt. Yli puoli vuosisataa on jo kulunut siitä, kun olimme Varsovan edustalla. Me tappelimme kuin jalopeurat kolme päivää ja voitimme. Mutta olipa meillä siihen aikaan erilainen komento ja itse Kaarle X muassamme. Nykyajan sota on minusta kuin leikkiä vaan, verraten niihin aikoihin. Ihmiset ovat muuttuneet. Uskothan sen, Juhana?"

Nuorukainen nyykäytti päätään.

"Mutta olkootpa asiat miten tahansa", jatkoi vanha Nevalainen, "niin tulee meidän kuitenki rakastaa tätä maata ylitse kaikkea, lähin Jumalaa, hoitakoot sen asujamet sitä huonosti. Ja Ryssää vastaan me sodimme viimme veripisaraan".

Nuorukainen katseli hajamielisesti vanhukseen.

"Mikä perhana sinua vaivaa?" ärähti vanhus ja astui Juhanaa kohden.

"Onko joku onnettomuus tapahtunut? Kerro!"

"Setä", sanoi Juhana hitaasti. "Minä pyydän saada lähteä kotia".

Vanha Nevalainen astui kaksi askelta takaperin ja katseli ällistyen nuorukaista. "Siis hänkin on kuullut", jupisi Jaakko, jatkaen ääneen:

"Kotia! Olet siis kyllästynyt oloosi täällä. No eipä kummaa: vanhan Jaakon jaarituksia olet jo saanut kuulla niin usein, että olet niihin tuskaantunut. Sinä olet nuori; eihän siis tuo ole niin kummaa. Ei suinkaan".

Vanha Jaakko ei tahtonut voida lausua viime sanat. Niin häntä suretti että ainoa, joka häntä kunnioitti ja ymmärsi, nyt hänen ylönantaisi.

"Rakas setäni", sanoi Juhana, joka myös tuli liikutetuksi, "en suinkaan ole teihin kyllästynyt; siinä luulossa erehdytte. Niin kauan kun hengitän, en unohda niitä jaloja sanoja, joita olen suustanne kuullut".

"En voi ymmärtää, mikä sitten vois olla syynä pyyntöösi", sanoi vanha Nevalainen.

"Ajat ovat levottomat ja sota silmäimme edessä", sanoi Juhana. "Sen vuoksi tahtoisin vielä käydä tervehtimässä vanhempiani, ennenkun on ehkä myöhäinen. Sitä pait ovat vaaralliset vehkeet tekeillä Nurmeksessa".

"On siis totta mitä kuulin", sanoi vanha Jaakko. "No siinä tapauksessa tuo pyyntösi on oikeutettu. Mutta – kuinka voin sinutta toimeen tulla? Sinä autat mua ammatissani ja olet mun paras seurustelujani. Aikoisitko kauan kotonasi viipyä?"

"En vannaan tiedä", sanoi Juhana.

"Ja sitten tulisit takasin luokseni?" kysyi vanhus hitaasti.

"Jos en siellä voisi rueta ammattiani harjottamaan, niin luultavasti tulisin. Vaan jos voin, niin olenhan mielelläni lähellä vanhempiani", vastasi Juhana.

"Totta kyllä ja luonnollisesti", sanoi hajamielisesti vanha Nevalainen, jolle tuo ilmoitus tuntui vähemmän tervetulleelta.

Nevalaisen vaimon tulo keskeytti nyt jo muutenki harvan kansapuheen.

Hän tuli illallis-aterialle käskemään.

Pöydässä istuttiin hyvän aikaa äänettöminä. Vihdoin vanha Nevalainen, rykästyään pari kertaa, lausui:

"Ikävän uutisen olen saanut kuulla. Rakas Juhanamme aikoo nyt lähteä luotamme".

"Todellako?" kysyi Matleena, katsellen suurilla silmillä ensin miestään, sitten Juhanaa.

"Aivan todella", sanoi vanha Jaakko.

Anna oli ensin punastunut, sitten hän äkkiä kalpeni. Kyyneleet tunkeusivat väkisten hänen silmiinsä, jotka hän suuntasi alaspäin, salatakseen liikutustaan.

"Ja mihin on aikomukses mennä?" kysyi Matleena-mummo Juhanalta.

"Kotiin", vastasi Juhana. "Tahtoisin vanhempiani tavata, ennenkun sota jommallai puolen tekee esteen".

Äänettömyys seurasi. Vanhukset olivat alakuloiset Juhanan pyynnön johdosta.

Ja Anna? – Hänen rinnassaan riehui tunne, jota hän nyt enään tuskin voi muiltakaan salata. Niinkuin muinoin Karthagon mainio kuningatar, aaltojen ajeleman Aineiaan jouduttua hänen valtakuntaansa, rakastui urohon ja kauhistuksella sai katsella tämän erkanevan hänen läheisyydestään: eipä toisin Annakaan nyt kuunnellut tuota sanomaa Juhanan lähdöstä. Hänen sydämensä syvimmässä pohjukassa piili nuorukaisen kuva jalona ja kirkkaana kuin toivon tähti! Ja nytkö sen piti sammuman? Kunpa hänellä olis edes ollut jokukaan toivo siitä, jotta Juhana hänestä piti! Vaan tämä ei ollut millään lailla osoittanut jotakaan hellempää tunnetta neidon suhteen. Anna oli levollisesti kärsinyt tämän näennäisen kylmäkiskoisuuden. Eihän Juliana kuitenkaan ollut häntä mitenkään loukannut! Ja hän toivoi, että heidän välinsä vielä muuttuisi, että joku arvaamatoin tapaus nuorukaisen rinnassa herättäisi hellempiä tunteita neitoa kohden.

"Sinä olet vakaa päätöksessäs lähteä?" kysyi vanha Nevalainen.

"Niin olen", vastasi Juhana, "ja toivon ettette päätöksestäni pahastu".

"En voi sua lähtemästä kieltää", lausui Jaakko, lisäten: "Tuo, muijani, parasta olutta pöytään. Juokaamme lähtömalja rakkaan veljeni pojan kunniaksi".

Matleena teki kuin käsketty oli. Vanhan Nevalaisen silmiin kohosivat kyyneleet, kun hän nosti oluthaarikan ja joi.

"Minä olen jo korkeassa ijässä", lausui Jaakko, "enkä tiedä kauanko Herra mun enään suopi elää. Ehkä nyt viimme kerran sun näen, poikaseni. Kuule siis vanhan setäsi muistutus! Ole aina vilpitöin. Rakasta isänmaatas enemmän kuin omaa henkeäsi! Sinä olet joutuva koetukseen. Kummallisia vehkeitä kuuluu sieltäpäin, jonne aiot lähteä. Niin häpeellisiä ovat ne, etten voi niitä mainita. Niitä tulee sun estää; jos ei sana auta, niin on työ tarpeesen. Kuule! Sun pitää niitä estää. Ja sinä sen teet. Sen vuoksi lieneeki tuo halu lähteä sinussa syntynyt. Tämä usko minua lohduttaa. Jumalan siunaus olkoon muassasi".

Nyt noustiin illallispöydästä. Vielä istuttiin jonkun aikaa pakinoimassa. Juhana katseli kaipauksella kaikkea ympärillään. Pienetki huonekalut olivat nyt hänen mielestään tavallistaan isomman arvoiset. Vanha Nevalainen astuskeli edestakaisin, jupisten itsekseen jotaki, jota ei kukaan voinut kuulla. Hän ei ensinkään ollut hyvällä tuulella. Anna hyöri edestakaisin, korjaten pois ruoan pöydältä ja pannen evästä huomisaamuksi Juhanalle. Neito oli kaunis nähdä kun vasta puhjennut ruusu. Silloin tällöin tipahti joku kyynel hänen silmistään eväspussiin ja se lohdutti Annaa, että edes jotakaan muistoa hänestä tulisi seuraamaan Juhanaa.

Vihdoin pantiin levolle. Kaikkien uni oli vähemmän tyydyttävä. Vaan erittäinki oli Anna valveella pysynyt. "En voi häntä unhottaa", valitti neito ja painoi päänsä kyynelten kostuttamaa päänalasta vastaan. "Ah! Jos joku muu neito hänen omakseen saa. Onnetoin se neito, kun vie mun lemmittyni! – Mutta! väärin teen! En tahdo hänelle onnettomuutta toivoa. Eläkööt he onnellisna – ja kauan – ja kaukana minusta – Tahtoisinpa nähdä sen neidon, joka tuon voipi itseensä suostuttaa. Ei! Parempi etten näe enkä kuule mitään. Minä tahdon kuolla pois näistä kurjuuden oloista".

Näin riitaiset ajatukset ajelehtivat Annan aivoissa. Kun "sahramimantelinen" aamurusko kultaili itäistä taivaan rantaa, nousi Juhana vuoteeltaan virvoitettuna. Hän otti hellät hyvästit vanhuksilta, joita aavistus hänessä ennusti hänen ei enään näkevänkään. Säälien puristi Juliana Annan kättä. Tämä näytti melkoisen iloiselta. – Tien haarassa kääntyi Juliana ja katsoi taaksensa. Tuolla seisoivat kolme hänelle rakasta henkilöä: harmaapäinen, jalo rautio ja hänen kunnioitettava vaimonsa, jonka tasaista luontoa Juhana suuressa arvossa piti; tuolla seisoi myös punaposkinen, mustasilmäinen, kahdeksantoistavuotias neitonen, kuumeellisella innolla silmäillen kohta tien haarassa näkyalasta katoavaa nuorukaista. Kyyneleet kohosivat Juhanan silmiin; hän otti lakin päästään, heilautti sen ilmassa ympäri hyvästin merkiksi… Vielä hetkinen ja nuorukainen oli kadonnut tienhaaran taakse Jaakon ja kahden vaimonpuolen nähtävistä.

II

Rovasti

Karjalassa olivat olot tähän aikaan melkein kurjat. Näillä mailla hyvin tunnettu majuri ja kruunun verojen kantaja Simo Affleck rasitti jo ennestään köyhää kansaa veronkiskomisilla. "Ilkeyksistään ja vääristyksistään mainiona hän vieläki elää kansan taruissa", lausuu muuan historioitsija. Karjalan raukoilla rajoilla hän melkein rauhassa sai toimia ilkitöitään. Hallituksella kyllä oli muutaki huolenpitoa ja se ei suinkaan voinut pahaksi panna, että veronkantaja oli ankara; sillä rahaa tarvittiin ja vähän sitä löytyi. – Itse majuri oli itselleen koonnut melkoisesti tavaraa Kiteellä, Pielisissä ja Nurmeksessa oleviin hoveihinsa, Suorlahti, Lieksa ja Hovila. Niinpä e.m. Hovilassa arvellaan löytyneen omaisuutta 5000 talarin arvosta.2

Kauan oli rahvas näillä seuduin kärsinyt majurin väkivaltaisuutta. Vihdoin sen maltti loppui ja se ryhtyi kaikenlaisiin vastustuspuuhiin. Kuitenkaan ei tämä vastarinta olisi ollut isommasta merkityksestä, ellei se olisi kannatusta saanut alalta, johon Suomen kansa ainiaan on tottunut luottamuksella katsomaan: kirkolliselta. Ja tämä kannatus oli mitä omituisinta laatua. Se ei yllyttänyt kansaa vähempään kun Venäjän avulla hankkimaan pelastusta rasittajansa ikeen alta.

Muutaman syyskuun aamuna vaelsi Nurmeksen pitäjässä kaksi miestä maantietä eteenpäin. Toinen näistä oli jo sivu parhaan miehuutensa ijän elänyt. Tummansinertävä sarkatakki ja samankarvaiset housut olivat hänen pukunansa. Päässä oli hänellä kupera, musta huopahattu, kädessä vankka keppi ulkomaan puusta; hopeahulkki koristi kepin ylipäätä. Hulkissa oli luettava kepin omistajan nimimerkki: P.H.

Tämä mies oli Pielisten senaikuinen rovasti, Pietari Herkepaeus.

Enemmän kun rovasti olis hänen seuraajansa vetänyt katsojan huomion puoleensa. Edellisen muodossa ja käytöksessä ilmaantui se vakavuus ja maltti, jonka etevämpi tavallisesti tuntee ja osoittaa sitä vastaan, joka on häntä alhaisemmalla hengellisen edistyksen asteella. Jälkimäinen koetti ruumiin liikunnoilla ja äänen eri korolla elävästi esitellä jotai asiaa. Rovastin kumppani oli rokonarpinen, lyhytläntä mies. Hänen karsaasen katsovat silmänsä välähtelivät tipotihiään, kuin särmäkäs jalokivi valoa kohden. Tämä välähdys oli pahanaaveinen: kylmä kuin päivänpaisteen heijastus iljangolta. – Muutoin tätä miestä isosti kunnioitettiin hänen terävän järkensä ja myöskin hänen varakkuutensa vuoksi ja Nurmeslaiset erittäinki suosivat Yrjö Sormuista – näin nimitettiin rovastin seuraajaa – sen vuoksi, että hän oli Affleckin ankarin ja vaarallisin vastustaja näillä mailla.

"Sinä sanoit kansan ällistyneen kuulutuksen johdosta?" kysyi rovasti, ikääskun heräten syvistä mietteistä.

"Niin sanoin", virkkoi Sormuinen. "Syy siihen oli luonnollinen, sillä kappalaisen poika, Erikki maisteri, luki sen vapisevalla äänellä ja hän milloin punastui, milloin vaaleni. Tsar Pietarin nimi jäi häneltä puoleksi kurkkuun. En tiedä muuta kun että erilainen olisi seuraus, jos te, kunnianarvoisa herra rovasti, saarnaisitte meidät irti tästä surkuteltavasta alamaisuudesta, semmoisen alta, joka ei meitä jaksa suojella".

"Ajattelematoin tosin olin, kuu niin tärkeän toimen uskoin nuoren pojan tehtäväksi", lausui rovasti. "Vaan en luule asiain vielä hukassa olevan. Sinä sanoit usean jo olevan taipuvan uuteen tuumaan?"

"Mun takanani seisovat Karjalainen, Ikoset, Nyyrinen, Sykkö ja Tikka", lausui Sormuinen. "Kyllä tappuroita on, kun tulta saadaan".

"Entäs Nevalainen?", kysyi rovasti.

"Sipo Nevalainen", lausui Sormuinen halveksivasti hymähtäen. "Mitäs hän meistä huolii, tuo hurskas, isänmaallinen mies! Hän oli mennyt kirkosta ulos, kun kuulutus luettiin, tietysti ollakseen Hovilaisia mieleen, sillä Björn Finne oli kirkossa".

"Mitähän Hovilaiset tästä kuulutuksesta ovat arvelleet?" kysyi rovasti.

"Ne ovat pitäneet sitä hullutuksena, unelmana vaan", virkkoi Yrjö.

Veri kuohahti pyhän miehen aivoissa. Hän kohotti keppinsä, pudisti sitä ja lausui: "Vaan unelmana! Sata vuotta taappäin, viisikymmentäki vuotta taappäin olisi tämä ollut unelma. Mutta nyt se ei ole unelma. Aika on tullut, hedelmä on kypsi, ja niinkuin kylvetään, saadaan niittää".

Yrjön silmät välähtivät ja hän katseli mielihyvällä rovastin uhkaavaa muotoa. Pyhä mies jatkoi:

"Kallis isänmaamme on epäilemättä mahdotoin vastustamaan sitä uutta valtaa, joka kasvaa idässä. Jos meidän puolustajamme oikean etunsa arvaisivat, niin eivät turhaan vetäisi sodan kuormaa yli jo ennestään rasitetun maan. Jos isänmaansa puollustaja on kiitettävä, on kahden- kolmenkertaisesti kiitettävä se, joka johtaa pois sodan kauhut maastaan, pelastaen tuhansia kuolemasta ja hädästä".

"Kristillinen ajatus!" lausui Yrjö Sormuinen.

"Minä tunnen sydämessäni", sanoi Herkepaeus, että armon Herra korkeudessa on valinnut minun, alhaisen käskynhaltijansa, hankkimaan teille pelastusta. Yhdeltä puolen teitä ahdistaa sota ja nälkä, jopa ruttoki; toiselta Affleck, Karjalan Antikristus. Olette siis kahden valkean välissä. Asema on, en sano tukala; se olis liian vähä; se on semmoinen, ettei sitä voi kärsiä".

"Aivan oikein", virkkoi Sormuinen, joka ihmetellen kuunteli rovastin sujuvaa puhetta.

"Siitä ei siis ole kysymystä, että tuumamme olisivat epärehelliset tai moitittavatkaan", lausui rovasti. "Tiedän että ne moniaiden silmissä siltä näyttävät. Vaan heistä ei tartse huolia. Kyllä minä otan kaikki nuhteet päälleni. Kiittämättömyys on tavallista mailmassa. Siksi olen historiaa lukenut. Olenpa siinä myös lukenut useasta kansasta, joka, kun sen hallitus oli huono, otti uuden".

"Ja meidän hallituksemme on tosinki huono", virkkoi Yrjö Sormuinen. "Mitä se meitä auttaa? Asettamalla mitä kelvottomimman päällikön johtamaan väkeämme ja kiskoen meiltä viimme äyrimme, ylläpitääkseen päätöintä armeijaa".

"Sinä puhut aivan totta", virkkoi rovasti. Hetken mietittyään hän lausui: "Ei! Tämän surkeuden pitää loppuman. Minä saarnaan tulevana pyhänä".

Taaskin Yrjön silmät välähtivät, "Kunnian arvoisa herra rovasti! Minä uskon varmaan että kun kansa kuulee teidän sille selittävän sen etuja – "

– "Ja sen oikeuksia", lisäsi rovasti.

– "Niin juuri; minä uskon että kun te selitätte perusteet uuteen toimeen, niin kansa yksimielisesti suostuu ehdoitukseen".

"Toivokaamme niin", sanot rovasti. "Minä tarjoon heille pelastusta. Jos ovat sen tarpeessa, niin lienee se heille mieleen – Kas kuka tuolla tulee noin kiiruusti?"

"Tuomas Turuinen", sanoi Yrjö. "Muutoin vakava mies. Mikä hänen jalkansa on noin liikkumaan saanut?"

Tulija kohotti kunnioituksella lakkinsa, nähdessään edessään korkeasti oppineen rovastin.

"Sinä näytät liikutetulta", lausui Herkepaeus, katsellen vastaantulijaa tarkkaavalla silmällä. "Kerro mulle, mikä on mielesi rauhan häirinnyt. Minun velvollisuuteni on, jos mahdollista, lohduttaa kärsiväisiä".

"Oi, herra rovasti, näitä kurjuuden päiviä", lausui Turuinen, "joiden vertaisia en vielä koskonkaan ole nähnyt. Tuskinpa vihollinen lie niin inhoittava, kun ne, jotka pakosalla olevan kuninkaan käskyjä muka toimittavat. Aamulla olin mies melkoisissa varoissa; nyt, herra rovasti, ovat multa vieneet miltei puolet omaisuudestani. Ne verikoirat, ne verikoirat! Suokaat anteeksi, että näin kristitöintä mielialaa kannan, vaan koston himo vallitsee sydämmessäni".

"Mun ystäväni", lausui rovasti suopealla äänellä, "sinä näytät hyvin rauhalliselta mieheltä ja olet kait siksi tunnettuki. Paljon arvatenki olet kärsinyt, ennenkuin mielesi maltti on loppunut. Eivät nekään, jotka kristitystä mielialastaan ovat olleet tunnetut, ole voineet hillitä vihansa, kun ovat nähneet vääryyttä harjotettavan; sen todistaa raamattu. Sinun mielialaasi en siis ensinkään voi ankarasti tuomita".

"Armollinen herra rovasti", lausui Turuinen, "te olette totinen seurakunnan paimen, joka sitä puolustatte villipetoja vastaan. Vaan meillä talonpoika-raukoilla ei liene muu neuvo tarjona, kun kärsiväisesti odottaa parempia aikoja".

"Kärsiväisyydellä on rajansa", virkkoi Herkepaeus. "Ei Luoja ole meitä ainoastaan kärsimään luonut. Hän on meille vapauden suonut ja jos sen ansaitsemme, niin ei orjina tarvita olla, joski ei oma ole esivalta".

"Aivan niinkuin arvoisa herra rovasti sanoo", lausui Sormuinen.

"Emmehän orjiksi näy aiotun".

"Mutta miten voidaan pelastusta saada?" kysyi Turtunen, "Etkö ollut pyhänä kirkossa?" kysyi rovasti.

"En voinut päästä. Vaimoni oli kipeä", vastasi Turuinen.

"Etkös ole kuullut kuulutuksesta?" kysyi rovasti.

"Sanottiin siellä maisterin höpisseen jotaki Ryssästä, jota ei hän eikä seurakunta ollut ymmärtänyt", lausui Turuinen.

"Se poika-tomppeli". jupisi rovasti, lisäten ääneen: "Hän ei osannut asiaa selittää. Mutta hän oli kuitenkin oikeassa. Meidän täytyy rueta Ryssän kanssa liittoon".

"Liittoon?" kysyi Turuinen ällistyen. "Onkohan se suotavaa?"

"Se on ainoa keino pelastukseemme", lausui rovasti.

"Mutta Venäläinen on meitä aina vainonut. Esi-isämme ovat aina heitä vastaan taistelleet", sanoi Turuinen.

"Eipä niinkään", sanoi Herkepaeus. "Kun muinoin Ruotsalaiset tahtoivat tyrkyttää kristinoppia Karjalaisiin, tekivät nämä liiton Venäjän kanssa".

"Voi niin olla", sanoi Turuinen. "Mutta" —

"Ei mitään mutta", sanoi Sormuinen. "Rovasti tuntee nuo asiat paremmin kun sinä".

"Aivan varmaan; sen myönnän", kiiruhti Turuinen sanomaan.

"Jos haluat sietää Hovilaisten kiristyksiä, niin siedä", lausui Yrjö.

"Me muut rupeamme vastarintaa tekemään ja saamme apua Venäjältä".

"Minä en aio enään sietää mitään, kun vastarintaan voin rueta. Jos Venäläiset meitä auttavat, niin rupean minäki liittoon", lausui Turuinen.