Setä Frans

5

Nuorikot palasivat samana iltana kaupunkiin, omaan kotiinsa, ja siellä he viettivät kuherruskautensa.

Pietari Dam ei ollut milloinkaan esiintynyt niin edulliselta puolen kuin näinä aikoina, jolloin hänen kasvonsa olivat pelkkää päivänpaistetta. Paras osa hänen luonteessaan, lapsellinen herttaisuus, oli hetkeksi saanut ylivallan ja syrjään sysännyt karkean aistillisuuden, mikä muutoin oli hänessä huomattavana puolena. Hän oli tullut ikäänkuin puhtaampaan ilmaan. Nuo rauhalliset hetket, jotka hän sai viettää yhdessä Kaijan kanssa, tuo hänen oloillensa niin loistava koti, jota hänellä oli oikeus sanoa omaksensa – ne tekivät häneen lauhean vaikutuksen. Ja hän oli korviaan myöten rakastunut nuoreen vaimoonsa. Ei ollut sanaa niin kaunista, jota hän ei olisi vaimollensa lausunut, ei kukkaa niin ihanata, jota hän ei olisi hänelle kantanut. Pöydässä kun vastatusten istuivat, sattui usein, että hän pani veitsensä ja kahvelinsa syrjään ja aivan ihastuksissaan katseli vaimoansa. Illoin piti Kaijan laulella hänelle tuntimäärin, mutta Dam ei kuunnellut musikkia, hän katseli vaan koko ajan Kaijan kasvoja. Hän laittoi aina niin, että valo lankesi niihin punaisen varjostimen kautta. – Minua miellyttää katsella sinun niskaasi tuossa valossa, – puheli hän, – se on todellista taidenautintoa.

Kaija ei olisi ollut nainen, ellei tällainen jumaloiminen olisi tehnyt vaikutustaan häneen. Ja niin hän elikin avioliittonsa ensimmäiset kuukaudet, lujasti uskoen onneensa ja lekotellen sen auringon lämmittävissä säteissä, jonka Dam aina pani paistamaan häneen.

Pietari Damin ollessa teatterissa, hän hääräili kotonaan kukkastensa kanssa, kulkien huoneesta huoneesen. Ulos hän ei hennonnut lähteä milloinkaan. Hän saattoi seisoa yhdessä kohden ja katsella ympärilleen noissa suojissa, jotka olivat hänen ja hänen miehensä, hän rakasti jok'ainoata huonekalua, mutta välisti hän yllätti itsensä siitä, että ajatteli esineitä enemmän kuin häntä. Hänessä oli syttynyt melkein intohimoinen rakkaus kotia kohtaan. Silitellessään poimuja tuossa tai tässä oviverhossa, minkä he Frans sedän kanssa suurella vaivalla olivat saaneet ripustetuksi, tapahtui välisti, että hänet valtasi kova levottomuus, ajattelemisen kammo… Viime aikoina hän ylipäänsä ei ollut ajatellut mitään, sen hän tunsi varsin hyvin. "Elää vaan, elää, ei ajatella!" niinhän Pietari Dam oli sanonut. Elämä se nyt piteli häntä käsissään. Muistellessaan, mitä kiusauksia hänellä oli ollut alttarin edessä, hänen täytyi myhähtää: Frans setähän oli koko ajan istunut penkissään tyynenä ja levollisena, sillä välin kuin hän itse oli ihan menehtyä tuskasta. Mennä naimisiin Frans sedän kanssa, sehän olisi ollut entisen elämän jatkamista, mutta tämä oli jotain uutta, niitä elämänkokemuksia, joita hän aina oli ikävöinyt.

– Piirrä, piirrä, elon armaan käsi! – niin hän hyräili, riennellessään huoneesta huoneesen.

Näinä aikoina hän pysyttelihe erillään Frans sedästä, miksi – sitä hän ei itsekään osannut selittää. Hän punastui aina, kohdattuaan sedän katseen, ja tuo oli harmillista: eihän hänellä ole mitään häpeämisen syytä.

Kuukausi häitten jälkeen hän oli kutsunut Frans sedän heille päivälliselle. Ei hän nyt tapansa mukaan rientänyt sedän kaulaan, ja nähtävästikin tuo pahoitti sedän mieltä; hän huomasi sen pienestä juonteesta suupielissä. Setä Frans ei kumminkaan virkkanut mitään. Tyynesti hän astui Kaijan perässä arkihuoneesen ja istahti lähimmän akkunan ääreen.

Omituista, ett'ei setä Frans kertaakaan silmäissyt ympärilleen suojissa. Joko hän katsoi puhuttelemaansa tai loi silmänsä ulos ikkunasta. Kaijan olisi niin monasti tehnyt mieli sanoa: "Eikö tuo tuossa ole kaunis kapine? Ja tuo? Ja tuo?.." Mutta miten lieneekään – sanomatta se vaan jäi.

Päivällispöydässä oli setä Frans esittänyt nuorikkojen maljan ja nyökäyttänyt päätä rouvalle, hymyillen kuin ennenkin, mutta äkkiä oli hänelle kiertynyt kyyneleitä silmiin, niin että hänen oli täytynyt kumartua lautasensa yli, jott'ei kukaan huomaisi. Illalla oli Pietan Dam tapansa mukaan pyytänyt Kaijaa laulamaan. Mutta silloin oli Kaija siirtänyt punaisen lampun pois, sanoen sen häiritsevän häntä ja tahtovansa kernaammin soitella puolihämärässä. Sen jälkeisinä päivinä hän ei mitenkään voinut ymmärtää, miksikä hänet siinä silmänräpäyksessä oli vallannut sellainen raskasmielisyys… Syynä oli kaiketikin ollut se, että Frans setä oli istunut hänen takanansa, käsi silmillään… eihän Kaija ollut kääntynyt häneen päin, mutta hän tiesi sedän istuvan sellaisessa asennossa.

Hän oli ensin laulanut yhden niitä lauluja, joita hän useimmin oli hyräillyt:

Mutta äkkiä hän oli päästänyt nuottilehden luiskahtamaan alas ja vaipunut mietteisin.

Onnellinen hän oli tuntenut olevansa näinä viikkoina. Joka päivä oli ollut kuin uutta juhlaa hänelle ja Pietari Damille, mutta kaiken tämän ohella hän oli kaivannut "laulua venheessä". Oli silmänräpäyksiä, jolloin hän oli selvään tuntenut olevansa pelkän melan varassa, nyt, enemmän kuin koskaan ennen. Tuo hetken tunnelma oli ollut niin valtava, että hän oli päättänyt, maksoi mitä maksoi, reväistä itsensä irti siitä. Ja niin hän äkkiä oli ruvennut laulamaan kaikkein iloisimpia laulujansa, saadakseen mielensä taas reippaammaksi. Hän oli noussut sitten ja oli juuri ollut sulkemaisillaan pianon, kun setä Frans oli sanonut hiljaisella äänellään – ja Kaijasta oli tuntunut, kuin olisivat sanat kohdanneet häntä tuolta kaukaa pimeästä – :

– Nyt sinä olet laulanut niin paljon muille. Laulahan hiukan minullekin.

Ja silloin oli Kaija laulanut nämä kaksi pikku värssyä:

Mutta sittemmin hän oli päättänyt, ett'ei hän pitkään aikaan kutsuFrans setää heille päivälliselle.

Kaija oli aina iloinen, milloin setä Fransia ei ollut näkyvissä, mutta joka kerta kuin tämä tuli, valtasi hänet selittämätön levottomuus. Oli kuin aurinko olisi käynyt pilveen.

Pietari Dam antoi hänelle kerran tietämättänsäkin selityksen tuohon.

– Kummallinen mies tuo setä Frans, – virkkoi hän.

– Tuntuu kuin hän pakottaisi ihmistä ajattelemaan.

– Sinä olet oikeassa, – virkkoi Kaija, ja Dam näki hänen kasvoistaan, kuinka syvästi hän sen tuntee.

– Hassutuksia! – jatkoi Dam reippaasti. – Kun on nuori, sellainen kuin sinä ja minä, silloin pitää elää eikä ajatella!.. Emmekä me ajattelekaan. Vai kuinka?

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa.

– Niin, emme ajattelekaan, – lausui Kaija, hiljaa pujotteleiden hänen sylistään. – Me elämme keskenämme kuin suuret lapset. Milloin sinä et kerro teatterijuttuja, silloin me haastelemme rakkaudesta, ja kun emme rakkaudesta puhele, silloin sinä kerrot teatterijuttuja.

– Niinkuin ei lasten elämä olisi kaikkein onnellisinta! – lausuiPietari Dam, edes jotain sanoakseen.

Mutta Kaijaan iski tuskallinen aavistus, ett'ei Pietari Dam kykene hänen kanssaan muunlaista elämää viettämäänkään.

Kerran, Frans sedän ollessa heillä, istui Kaija hiljaa, salaa tarkastellen häntä. Tuntui kuin hänestä olisi tullut entistänsä suurempi mies. Hän oli saanut osansa elämän arkipuvusta hänkin: elämä oli leikannut sen hänelle pienissä, kapeissa kaistaleissa, mutta kun häntä suru kohtasi, silloin näytti kuin eivät hänen pukunsa olisikaan ommeltu, vaan ylhäältä alas kudottu, sillä ei mikään ihmistä niin jalosta kuin suru. Setä Frans oli aina arvostellut itseänsä vähäiseksi, ja aina ponnistellut voimiansa äärimpiin asti. Hän oli niitä lujan personallisuuden ihmisiä, jotka rohkenevat tunnustaa ihanteitansa omikseen. Sellaiset ne huipulle saakka pääsevät, viimeisen ja korkeimman päämäärän saavuttavat. Pietari Damilla ei koskaan ollut silmää näkemään omaa vähäpätöisyyttänsä; siksipä hän ei koskaan huipulle saakka päässytkään.

6

"Glück auf!"

[Onneksi olkoon!]

Näytäntökauden päätyttyä, nuorikot muuttivat maalle. He vuokrasivat itselleen pienen asunnon Espergaerdessä ja viettivät siellä koko kesän.

Setä Frans toteutti jo kauan tekeillä olleen suunnitelman: hän matkusti Tyroliin ja Pohjois-Italiaan ja oli koko kesäloman siellä. Ei hän sitä sentähden tehnyt, että olisi hetkeksikään luullut voivansa lähteä ajatuksiansa karkuun, vaan siksi, että hän sillä tapaa ainakin pääsi näkemästä Kaijaa yhdessä Pietari Damin kanssa. Tämä näky se oli päivästä päivään käynyt hänelle yhä tuskallisemmaksi, sillä hän ei voinut sietää sitä ylimielistä, julkeata tapaa, jolla Pietari Dam kohteli nuorta vaimoansa. Setä Frans ei osannut sanoa, huomanneeko Kaija hilpeytensä käyneen yhä enemmän pakotetuksi, haastelunsa yhä enemmän teennäiseksi, mutta itse hän ei pettynyt: ei ollut sitä väärää heläystä Kaijan äänessä, joka olisi hänen korvansa ohitse suhahtanut.

Tuo alituinen taistelu omien tunteittensa masentamisessa oli heikontanut setä Fransin: kasvot olivat käyneet laihemmiksi, silmät suuremmiksi. Kaija tiedusti kerran, eikö hän voi oikein hyvin. Toinen vastasi, ett'ei häntä vaivaa mikään; hän luulee, että matkustaminen tekisi hänen hyvää. Tuon kuultuansa, Kaija hengitti helpommin. Setä Frans näki sen, ja se koski häneen kipeästi. Hän ei ymmärtänyt, että taistelu oli alkanut Kaijassakin, kovin taistelu, mikä ihmisen osaksi maan päällä saattaa tulla, taisteleminen irti siitä, jota rakastaa. Setä Frans lähti matkalle, sanomatta hänelle jäähyväisiä; lähetti vain pari sanaa avonaisella kortilla.

Frans sedän poissaolo vaikutti Kaijaan vapahduksen tavoin. Hän ei tahtonut antaa perää kalvavalle ikävälle, joka hänen sydämensä täytti, hän tahtoi olla onnellinen Peter Damin kanssa. Hän kohdisti kaiken hellyytensä, kaiken intoisan alttiutensa mieheensä, sulkien silmänsä hänen sielun-elämänsä tyhjyydeltä, hänen tunteittensa pintapuolisuudelta. Uskomattomilla ponnistuksilla hän pakottautui siihen lemmenhuumauksen tilaan, mihin hän oli joutunut silloin kuin ensi kertaa oli nähnyt Damin solakan vartalon ja somat, eloisat kasvot. Hätäilevän innokkaasti hän kiintyi jok'ainoaan hänestä saamaansa kauneuden vaikutelmaan ja koetti täyttää hänen pienimmätkin mielihalunsa sellaisella ponnistetulla kiihkolla, että yksin Pietari Damin puutteellinen psykologinen aisti saattoi olla siitä hämmästymättä.

Pietari Damin oli erinomaisen hyvä olla tämän hellyyden vaalimana, mutta se ei saanut hänen luonteensa parhaimpia ominaisuuksia oraille; päinvastoin se loi esille sen raakoja puolia. Hänen menettelynsä alkoi olla silmitöntä. Hän luuli, että hänellä on rajaton valta vaimonsa yli, ja senvuoksi hän ei häikäillyt tekemästä mitä vaan suvaitsi. Hän tuli ja meni mielin määrin ja viipyi usein myöhään kotoa poissa. Kaija ei milloinkaan tiedustellut, missä hän oli käynyt. Niin sanomattomasti hän pelkäsi menettävänsä viimeisenkin tuen jalkainsa alta.

Hän taisteli kuin henkensä edestä, pakottaakseen itseänsä pitämään Pietari Damista sellaisena kuin hän on, täynnä jokapäiväisiä fraaseja ja tanskalaista suopeutta, keveitä tunnelmia ja vajanaista syvämielisyyttä, miehenä, joka ei ajattele kuin omaa itseänsä, mutta joka saattaa olla viehättäväkin milloin vaan tahtoo. Lopulta alkoivat fraasit tuntua Kaijasta liian ontoilta ja silmittömyys liian loukkaavalta, ja setä Frans, tavatessaan Kaijan syksymmällä, huomasi kummakseen hänessä suuren muutoksen. Näytti kuin Kaija olisi väsynyt taistelussa, menettänyt siinä kaiken voimansa.

Talvella hän reipastui jälleen. Pietari Damilla oli suuri rooli esitettävänä teatterissa, ja tämä tehtävä veti häneltä kaiken huomion puoleensa. Hän harjoitteli osaansa monasti päivässä Kaijan kuullen, aina vakuutettuna hänen vilkkaasta harrastuksestansa. Kaija oikaisi ja ohjasi, muodosteli, tasoitteli, innostutti. Ja hän imeytyi niin kokonaan ohjaustoimeensa, että unohti kaikki ympärillään. Oli aikoja, jolloin hän Damin näyttelemisestä joutui siinä määrin haltijoihinsa, että Dam sai takaisin koko entisen valtansa hänen ylitseen.

Premierissä istui Kaija aivan näyttämön laidassa, jännityksellä seuraten häntä silmillään siitä hetkestä asti, jolloin hän astui sisään.

Noissa myrskyisissä suostumushuudoissa, jotka puhkesivat esiin hänen ensimmäisen suuren replikkinsä jälkeen, oli jotain huumaavaa Kaijallekin.

Mutta sitten hänen katseensa selkeni pirteäksi jälleen. Hän kumartui näyttämön puoleen ja tarkasti miestään. Hän kiintyi jok'ainoaan väärään heläykseen hänen äänessään, hän tarkkasi jok'ainoata väärän paatoksen vivaustakin lausunnossa.

Ja kun Pietari Dam palasi kotia, suuri laakeriseppele käsivarrellaan ja täynnään tyydytetyn turhamaisuuden loistoa, silloin ei Kaija saattanut olla sanomatta:

– Paremmin sinä näyttelit täällä kotona; täällä sinä olit todellisempi.

Mutta Pietari Dam ei sietänyt arvostelua, kaikista vähimmin tänä iltana, jolloin hän oli ollut suuren melun esineenä. Hän tiuskasi vastaan pari kiivasta sanaa, jotka eivät kaikki olleet juuri hienoimmin valituita, sieppasi vihdoin hattunsa ja läksi ulos, hyvästiäkään sanomatta.

Kummallisen yksinäiseltä tuntui Kaijasta, hänen mentyään. Hän oli pahoillansa siitä, ett'ei ollut voinut kohdella miestään kuin suurta lasta, jommoinen hän todella on.

– Miksikä mä aina vaadinkaan häneltä enemmän kuin hän voi antaa? – ajatteli hän, puristaen kädet kokoon syliinsä. – Pitäisihän minun tietämän, että menin naimisiin lapsen kanssa.

Hän myhähti, ja silloin hänen kasvoilleen lensi ilme, joka paljon muistutti setä Fransia.

Samassa soi ovikello. Hän meni aukaisemaan. Ulkona seisoi setä Frans, kädessään komea vihko keltaisia ruusuja.

– Tulin onnittelemaan, – sanoi hän, antaen vihkon Kaijalle. – Sinun miehelläsihän oli tänään suuren voiton päivä.

– Niin, eikös ollut? – vastasi toinen, kätkien kasvonsa ruusuihin.

– Mutta missä hän on?

Frans setä vilkaisi avonaisen oven kautta arkihuoneesen.

– Hän suuttui ja läksi ulos.

Kaija kumartui, hiukan myhähtäen, ja nosti laakeriseppeleen, jonkaPietari Dam oli viskannut lattialle.

– Pietarin on niin vaikea sietää kritikkiä, – lisäsi hän sitten säälien.

– Ja sinä kenties olit liian ankara hänelle, hänen palatessaan kotia, suosioista huumauneena? – virkkoi setä piloillaan.

Kaija näki Frans sedän hyväntahtoisen hymyn, ja silloin nousi hänelle vedet silmiin.

– Niin olinkin, – sanoi hän, – mutta se on auttamattomissa nyt.

– Eikö mitä! – virkkoi setä Frans reippaasti. – Minä lähden hakemaan häntä.

Ja samassa hän jo pyörähti kantapäillään ja astui portaita alas. Kaija jäi hetkeksi aikaa seisomaan laakeriseppele toisessa kädessä ja kukkaset toisessa. Sitten hän laski seppeleen pianolle, kävi vesilasin ja pani ruusut siihen, yksitellen. Verkalleen ja huolellisesti hän niitä siihen sovitteli. Sitten hän istahti lähinnä eteistä olevalle tuolille, jännityksellä kuunnellen jok'ainoata ääntä portailta. Kukkalasia hän piteli kädessään, kumartuen tuon tuostakin sen puoleen ja pyyhkäisten poskeansa sen sulkkuisia lehtiä vasten. Kuinka usein hän, näin hän mietiskeli, ennen vanhaan, milloin oikein tahtoi hyväillä Frans setää, oli pyyhkäissyt poskeansa hänen poskeaan vasten… Tokkopa setä Frans milloinkaan enää kaipaa noita hyväilyjä?..

Äkkiä hän paiskasi lasin pöytään ja kavahti pystyyn. Hän oli kuullut askeleita portailta. Ennenkuin kello soikaan, oli hän avannut oven.

Pietari Dam tuli sisään käsi kädessä Frans sedän kanssa. Kumpikin oli varsin hilpeällä mielin.

– Kiitos, että tulitte, – virkkoi Kaija hiljaa ja sydämellisesti.

– Niin, kun tämä kerran sen kunnian kelle tekee, – Pietari Dam löi lujasti Frans setää olkapäähän, – silloin ei tinkimisistä taikaa. Ei hän ylipäänsä niitä ole, jotka minua ylenmäärin kiitteleisivät, mutta tän'iltana hän ei ylistyssanoja säästä.

Kaijan silmät loistivat.

– Erittäin hyvin sinä näyttelitkin, – sanoi hän.

– No sehän kuuluu hauskalta, – vastasi Pietari Dam, myhäillen tyytyväisenä ja ottaen vaimoaan vyötäisistä, – johan sinäkin, huomaan ma, olet järkevä.

Mitä iloisimmalla mielellä menivät kaikki kolme ruokasaliin, jossa Kaija oli pannut pöytään viiniä ja koristeeksi kukkasia. Pietari Dam oli koko illan miellyttävin lapsi, mitä ajatella saattaa. Silloin hän oli herttaisimmillaan kuin hänen turhamaisuutensa oli tyydytetty, ja siksi paljo taiteilijanverta hänen suonissaan virtasi, ett'ei tuo turhamaisuus käynyt naurettavaksi.

Setä Frans oli sinä iltana vähällä antaa sydämensä Peter Damille, ja Kaija katseli häntä iloisemmin kuin moneen kuukauteen. Peter Dam kohosi Kaijan silmissä, koskapa setä Frans tunnustaa hänet taiteilijaksi. Hän ei olisi koskaan luullut Frans sedän tekevän sitä niin julkisesti kuin nyt. Kaija kohotti lasinsa ja katsoi pöydän yli Peter Damiin.

– Glück auf! – virkkoi hän hiljaa, yhtä paljon itselleen kuin miehelleen.

Ja setä Frans – ei Peter Dam – vastasi samalla hiljaisella, sydämellisellä tavalla:

– Glück auf!

7

Kuukausi tästä illasta istui Kaija hämärissä pianon ääressä. PietariDam loikoi hänen takanaan keinutuolissa, sikaria poltellen. ÄkkiäKaija keskeytti laulunsa ja nousi. Hän kumartui takaapäin PietariDamin yli ja kuiskasi hänelle salaperäisesti korvaan:

– Puolen vuoden kuluttua, tiedäs, ei meitä enää ole kaksi, vaan kolme täällä. Aatteles, että täällä todella käydä tapsuttelee pieni olento, jota saamme sanoa omaksemme. Eikö se ole ihanaa?

Hän taivutti kätensä taaksepäin ja nojasi soman niskansa niihin. Hänen silmistään loisti kautta hämärän omituinen, sisään suuntaunut ilme, mutta samalla lämpöisen valoisa, joka tietää suuren onnen tuntemusta.

– Eikö se ole sanomattoman ihanaa? – toisti hän itsekseen.

– Ihanaako? – Pietari Dam kohensihe tuolissaan.

– Kyllä niinkin, mutta tuosta tuommoisesta on niin paljo vastusta.

– Sitä miehet tavallisesti eivät ajattele, – vastasi Kaija lyhyeen. – Mutta sinä taidat peljätä, ettes enää saa olla niin vapaa kuin ennen. Lapset ne kyllä sellaista saavat aikaan.

– Sepä se, – sanoi Dam, mielissään siitä, että toinen oli nähtävästi ymmärtänyt hänet paremmin kuin hän olisi osannut luullakaan. – Minun mielestäni meidän on niin mainion hyvä olla näin.

– Niinkö! – ja Kaijan äänessä helähti palavaa ivaa.

– Sinähän olet todellakin varsin vaatimaton.

Pietari Dam ymmärsi vain sanat, mutta ei äänenhelyä.

– Min'en oikeastaan käsitä, mitä sinä vaadit, – sanoi hän, huomaamatta, kuinka nuo sanat saattavat loukata hänen vaimoansa. – Meillähän on kaikki, mitä sydän halajaa.

– Paitsi yhteis-elämää, – vastasi Kaija. – Eikö sinusta milloinkaan ole tuntunut omituiselta, että me tuskin ensinkään haastelemme keskenämme? Kenties sinä et kaipaa ajatusten vaihtoa, sinähän haastelet niin paljon teatterissa ja toveriesi kanssa, mutta minussa tuo kaipaus on niin suuri, että tuskin jaksan sitä kestää.

Pietari Dam katsahti häneen hämmästyen. Tuokion ajan hän selvään käsitti, että vaimo vaatii häneltä jotain, mitä hän ei milloinkaan kykene hänelle antamaan, mutta tavallisella keveydellään, joka hänelle oli jo mennyt veriin, hän karkoitti tuon ajatuksen ja tarttui toiseen keinoon.

– No niin, – virkkoi hän, – nythän sinä saat seuraa. Onhan se sinun tähtesi aivan erinomaisen hyvä asia, että lapsi taloon tulee.

Kaija seisoi vielä entisessä asennossaan, kädet niskan takana ja iski Pietari Damiin sellaisen katseen, että tämän täytyi luoda silmänsä maahan. Sen jälkeen Kaija äkkiä käänsi selkänsä hänelle ja meni viereiseen huoneesen.

Seuraavina päivinä hän oli hyvin hiljainen miehensä näkyvissä, mutta tämän poissa-ollessa hän vilkastui. Hän istui ikkunan ääressä ja laitteli ahkerasti pikkuruisia virkatuita töppösiä ja vaaleanpunaisia sukkia tai neuloi pieniä paitoja ja kutoi hassun pikkuisia lumivalkeita villaröijyjä.

Hänen sielunsa oli ensi kertaa astunut kynnyksen yli siihen salaperäiseen piiriin, joka jokaiselle ajattelevalle naiselle on samalla sekä intohimoista että pyhää. Hän eli nyt pienessä maailmassa yksin lapsensa kera.

Tuossa hän usein istui illan pimeässä, painaen päänsä ikkunanpieleen ja tuijottaen ulos lyhtyjen valoon, ja silloin hän ajatteli lapsen ajatuksia, uinaili lapsen unia – pieniä, hentoja ajatuksia, joilla tuskin muotoakaan oli, puhtoisia, pieniä unia, jotka ihmeellisellä tavalla lähensivät hänen sieluansa sen olennon sieluun, joka ei vielä ollut nähnyt päivän valoa.

Hän oli mielestänsä äkkiä tullut sanomattoman rikkaaksi, mutta samalla hän tunsi yhä kasvavan kaipauksen saada panna osan tästä rikkaudestansa tasan jonkun toisen kanssa. Pietari Dam olisi ainaiseksi voittanut omakseen hänen sydämensä, jos olisi vaimollensa antanut kymmenennenkään osan sitä yhteistä tuntemusta ja yhteistä ymmärtämystä, jota tämä näinä aikoina niin suuresti tarvitsi. Nyt ei Kaija milloinkaan mielellänsä puhunut siitä, mitä tuleva on; tahallaankin hän kätki tunteensa. Yksin vain, jouten ollessansa, kun ei Pietari Dam eikä palvelijakaan voinut kuulla, hän laulaa hyräili, uudestaan ja uudestaan, mutta hiljaa, ikäänkuin peljäten herättävänsä kenet:

Miehuullisesti hän kätki sen kasvavan pelvontunteen, joka tuon tuostakin hänet valtasi. – Pietari Dam oli näinä aikoina tavallista enemmän kiintynyt teatteritoimiinsa ja oli enimmäkseen poissa kotoa. Eräänä iltana hänen pisti silmäänsä vaimonsa kalpeus ja kasvojen kärsivä ilme. Hän istahti sohvaan hänen viereensä: