Kuninkaan toverit

VII

Vaatekauppias ja kaksi pyhissä-vaeltajaa

Gien'issä oli par'aikaa markkinat. Ravintola oli väkeä täynnä.

Vaan onnellisen sattuman kautta ravintolan isäntä piti toistakin virkaa. Hän oli samalla postin hoitaja.

François Villon'in tarvitsi vaan näyttää taikakaluansa, niin hän kohta sai kunniahuoneen käytettäväksensä.

Töin tuskin hän oli sinne asettunut iloisen takka-valkean ääreen, niin Troussecaille astui sisään erään kauppiaan kanssa, joka kantoi suurta vaatepakkaa.

– "Ohhoh!" runoilija sanoi, "tuottehan meille tänne koko varastonne."

– "Ainakin kaikki, mitä siitä on jäljellä. Oivat markkinat! Asiat yhä paranevat. Jaa, ei sovi soimata! käyvätpä ne hyvinkin tavallansa, nuo asiat!"

Ja kauppias hieroi tytyväisenä käsiänsä.

– "Suuri Jumala!" Villon huudahti, "kun kohtaa kauppiaan, joka on niin tytyväinen, että hän tytymystään vielä muillekin julistaa, tietääpä silloin jotain uutta nähneensä."

– "Olkoon vaan", vieras sanoi; "vaan toisin puhuminen olisi kiittämättömyyttä hänen Majesteettiansa kuningasta kohtaan. Hän se on tiet puhdistanut varkaista ja rosvoista, jotka niitä ennen häiritsivät. Kunnia hänelle siitä, että hyvät kaupunkimme alkavat taasen kukoistaa. Liike tulee virkeämmäksi. Raha ei enää ole kätkössä, vaan liikkuu vapaasti. Eläköön Ludovik XI! Hän suosii kauppaa, hän suojelee sitä. Hän itse, jos olisi jonkun kauppakonttoorin takana syntynyt, olisi nykyään kuningaskunnan ensimäinen kauppias."

Tämän ylistys-puheen kestäessä, oli toivorikas vaatekauppias levittänyt esiin kaikki tavaransa.

Hän oli pieni, vilkas mies, terävällä ulkomuodolla, sekä puheissaan jotenkin suurisuinen: yksi aian valtio-viisastelijoista.

– "No, totta mar!" runoilija huudahti, "mies ihan kuin meitä varten. Hänpä meitä nyt voi sopivalla tavalla vaatettaa ja samalla vielä kaupan päälle meille jakaa joitakin tietoja tilasta Burgundin herttuakunnassa, johon huomenna aiomme lähteä."

– "Herttuakunta Burgund! Oi! herrani, siellä löydätte vähän rahaa, ja vielä vähemmin sotaväkeä. Kaarlo rohkea ei ole Ludovik rauhallinen. Hän on kaikki surmannut, kaikki tuhlannut tuossa surkeassa Neuss'in piirityksessä, johon hän melkein vuoden aian on kuluttanut varojaan siinä hullussa toivossa, että vihdoinkin saisi perustaa länsimaisen suuriherttuakuntansa, tuon kuuluisan burgundilaisen kuningaskunnan. Vaan suvaitkaa … eikö mielestänne tämä harmaa pumpulitakki sopisi kumppanillenne?"

– "Ihmeen hyvin!" Villon vastasi. "Se on aasin väri. Antaa hänen koettaa sitä päällensä. Vaan sillä välin, mestari … mikä nimenne on?"

– "Hugonet, teidän luvallanne."

– "No niin! mestari Hugonet, sanokaa meille, keitä vastaan teidän tuleva länsimainen suuriherttuanne nykyään käy sotaa? … sillä kuuluu hänen luonteesensa aina sotia."

– "Sveitsiläisiä vastaan, hyvät herrat. Toinen vasikan askel. Sveitsiläiset ovat urheata väkeä, hyvin uutteroita, mutta varsin köyhiä, joilta ei valloittaja voi mitään voittaa. He tekivät kaikki mitä voivat rauhaa ylläpitääkseen. Herttua ei tahtonut unohtaa, että olivat auttaneet Elsass'in talonpoikia, ja ansion mukaan rangaisseet tuota roistoa, jota kutsuttiin Hagenbach'iksi. Oiva tuomio kerrassaan! Vuorelaiset, tämän nähdessään, aloittivat sodan, voittivat Hericourt'in tappelun, valloittivat Pontarlier'in ja ryöstivät koko Franche-Comté'n. Kaarlo herttua kääntyi vihdoinkin heitä vastaan. Vaan tielläpä hänen päähänsä äkkiä juolahti anastaa Lothringi."

– "Lothringi! millä oikeudella?"

– "Väkevämmän oikeudella, mukavuuden oikeudella. Kuninkaaksi aikoessaan, hänen täytyi saada kuningaskuntansa yhdeksi ainoaksi lohoksi Lyon'ista Brygge'en asti. Hän on jo valloittanut Luxemburg'in ja Geldern'in, jotka olivat hänen maidensa keskellä. Lothringi oli myös hänen tiellään; hän iski siihen leijonan-kyntensä."

– "Ja mitään vastarintaa kohtaamatta?"

– "Oh! sepä kysymys! Jo ensimäisen tappelun alussa nuori Renato herttua, vaikka vasta hiljan oli kahdennen kymmenennen ikävuotensa täyttänyt, rohkeni lähettää serkulleen Burgundin herttualle verisen kintaan, ikivihan merkiksi. Sitten hän, yhdistyen Craon'in herran johtamain kuninkaallisten joukkojen kanssa, aloitti uljaasti taistelun."

– "Yksinäänkö?"

– "Melkein. Tosin oli hän yhtynyt suureen liittokuntaan, joka perustettiin Reinin tuolla puolen, vaan Sveitsiläiset eivät olleet vielä valmiit, Sveitsiläiset hänen pettivät. Muutoin hän ei olisi peräynyt, eikä hän nytkään sitä tahtonut tehdä. Vaan koko tuo ääretön burgundilainen sotavoima vyöryi pienen Lothringi paran päälle. Rakkaudesta alamaisiansa kohtaan hänen täytyi paeta… Hän katosi vallan. Vaan nyt teidän toverinne on varsin sievästi ja luullakseni oikein mielensä mukaan vaatetettu. Teitä itseänne varten, herrani, mitä pidätte tästä tummansinisestä puvusta?"

– "Koettakaa sitä päälleni. Vaan, yksi muistutus vielä, jos suvaitsette? Sanoittehan, että Burgundin herttualla tuskin enään oli ainoatakaan Burgundilaista luonansa."

– "Niin tosin. Mutta kaiken maailman italialaiset, dalmatialaiset, kroatialaiset ja muut suurisuiset palkkasoturit. Hirvittävä armeija. Surkuttelen teitä tosiaan, jos onnettomuudeksi olette joutuneet kahden tulen väliin… Ai, ai! tämä vaatteus teille vasta sopiikin, sen Hugonet takaa! Koetetaanpas nyt takkia."

Villon suostui siihen, mutta jatkoi itse kysymyksiään yhä kiihtyvällä innolla ja kiinteydellä.

– "Sanokaapa, mestari Hugonet, käyttehän välistä Lothringissakin?"

– "Käynpä kyllä. Se onkin paras kauppa-alueeni; minulla on siellä paljon ystäviä."

– "No, nämä ystävät, mitä ne ajattelevat nuoresta herttuasta … ja hänen äidistänsä?"

– "Niitä jumaloidaan, hyvä herra, niitä jumaloidaan! Herttuatar on yhtä hyvä kuin hän on suloinen ja kaunis. Hän saattaisi hallita; mutta hän on luopunut oikeudestaan poikansa eduksi, niin suuresti hän tätä rakastaa. Ja poika sitä todella ansaitseekin. Hän on sivistynein, jaloin, uljain, sekä lempein nuori prinssi koko mailmassa. Ja niin kaunis sitten! Hän on äitinsä ilmikuva. Puhutaanpa, että hänen vasemmalla poskellaan on pieni musta pilkku, samanlainen, kuin se, jonka herttuattaren kuvissa aina näkee."

Surullinen hymy nousi runoilijan huulille. Oli melkein, kuin joku kallis kuva, muille näkymätönnä, olisi liihoitellut hänen ihastuneiden silmäinsä ohitse.

Mestari Hugonet päätti puheensa näillä sanoilla:

– "Vaikeat ja vaaralliset ajat, nämä meidän ajat, herraseni! Vaikk'ei minun kaltaisten sentään sovi valittaa. Paljon vanhoja vaatteita saa ostaa täällä, myydä tuolla. Toisella puolen ylhäisiä, jotka köyhtyvät ja katoovat; toisella taas alhaisia, jotka rikastuvat ja tahtovat heti loistaa. Puhumattakaan hirtetyistä, joiden repaleet teloittaja meille säästää, ja salaisista lähettiläistä, jotka muuttavat pukua joka kaupungissa. Suuri joukko vaatetettavia. Hyvät herrat, nämä kaksi täydellistä vaatekertaa maksavat teille kaksi Tours'in livre'ä. Sen lisäksi jalkineista ja päähineistä kaksi-toista valko-penninkiä. Annanpa teille vielä kaupan päälle nämä kaksi pientä tikaria. Oikein, oikein maksettu! Onnea matkalle!"

Villon maksoi tinkimättä, ja käski tuoda illallisen.

– "Vihdoinkin!" Troussecaille huokasi, istuessaan niin hyvin varustettuun pöytään, ett'ei hän ollut semmoista unissaankaan nähnyt.

Vaan tultuansa nyt raittiiksi ja siivoksi mieheksi, hän ei syönyt liikaa kuin puoleksi, eikä juonut itseänsä kuin puolipäihinsä.

– "Initium sapientiae!" Villon sanoi, ja tytyi tähän viisauden alku-koetukseen.

Siellä oli muuten kaksi leveätä, pehmeätä vuodetta, lämpimästi verhottuna uutimilla ja katoksilla sarssikankaasta.

He sukelsivat niihin kumpikin yhtä tytyväisenä. Troussecaille päästi vielä muutamia ilohuutoja, jotka pian muuttuivat innokkaaksi kuorsaamiseksi.

Vaan Villon ei ollut sitä lajia, joka olisi liian kauan nauttinut Capuan hekumaa. Seuraavana aamuna, päivän koitossa, molemmat seikkailijamme nousivat ratsujensa selkään ja lähtivät eteenpäin.

Sinä päivänä ei mitään erinomaista heille tapahtunut. Voidakseen niin kauan kuin mahdollista käyttää kuninkaan asettamia postipaikkoja, Villon yhä kulki Ranskan puolella rajaa, menemättä sen yli Burgundiin. Sama temppu seuraavana päivänä. Lähestyttiin Clamecy'ä. Ilta-puoleen matkustajamme huomasivat kaksi pyhissä-vaeltajaa, jotka astuivat tietä pitkin heitä vastaan.

– "Tuossa meidän virkamme!" Villon sanoi, sulkien puolen silmää ja avaten puolen suuta, joka oli, niinkuin lukija vielä muistanee, hänen omituinen temppunsa kaikissa tärkeämmissä tiloissa, niin juhlallisissa, kuin naurettavissa.

– "Meidän virkamme, … kuinka niin?" Troussecaille uskalsi kysyä.

– "Sentähden, että kauppias-toimemme on päättynyt. Pyhissä-vaeltajia olemme vast'edes. Niin on käsketty … ainakin, ell'et mieluummin toivo itseäsi ja minua hirsipuuhun."

– "Puhukaamme muita asioita! minä olen tullut hyvin araksi kaulastani.

Mene sinä vaan, ilman pitemmittä puheitta, anastamaan noiden matkalaisten pitkät ruskeat hameet, heidän sauvansa ja jalkineensa.

Vaan aatteleppas, jos eivät suostuisikkaan vaihettamaan?"

– "Mitä vielä! minulla on kultaa, joka heidät hyvällä saa siihen taipumaan … ja rautaa, joka tarvittaessa heitä siihen pakoittaa."

Näin sanoen, Villon pyöritteli takkinsa alla tupessa olevaa pientä tikaria.

Troussecaille'lla oli takkinsa alla yhtäläinen todistus-kappale. Hän siihen laski samoin kätensä, ja vastasi:

– "Mene sitten vaan heitä hätyyttämään! Mutta eivätpä siltä näytäkkään, kuin aivan vähiä hämmästyisivät."

Ja todellakin, molemmat pyhissä-vaeltajat astuivat eteenpäin reippailla, vakavilla askeleilla.

Sen mukaan, kuin voitiin etäältä päättää, he olivat kaksi nuorta miestä ko'okkaalla vartalolla ja rotevalla astunnalla. Saattoipa melkein huomata heissä jotain sotaista. He heiluttivat sauvojaan niinkuin miehet, jotka osaavat keihästä käyttää.

– "Saadaanpa nähdä!" runoilija päätti, kannustaen hevostansa.

Molemmat ratsumiehet ehtivät pian vaeltajain eteen, ja, sulkien heiltä tien, huusivat yhteen ääneen:

– "Seis, miehet!"

– "Mitä tämä on!" nuorempi vaeltaja ylpeästi kysyi.

Runoilija heti vaikeni, kuin ukkosen lyömänä. Sitten hän, tarttuen toverinsa käsivarteen, kuiskasi tämän korvaan;

– "Muistatko mestari Hugonet'in sanoja? Tarkastitko Jolanda herttuatarta?"

– "Kyllä."

– "Katsoppas tätä nuorta miestä?"

– "Todella … mikä tavaton yhtäläisyys!"

– "Ja, niinkuin äidilläkin, musta pilkku vasemmassa poskessa. Ei epäilystä! se on hän … se on varmaan hän!"

Villon seisoi jo maassa. Hän notkisti polvea nuoren vaeltajan edessä ja lausui tälle, mitä hartainta kunnioitusta osoittaen:

– "Armollinen herra, unohtakaa halveksiva käytökseni ja suokaa minulle anteeksi. Minä en ole teidän vihollisenne … kaukana siitä."

Nuori mies oli astunut askeleen ta'apäin. Hämillään, mutta äänetönnä, hän asettui malttavaan ja samalla puolustavaan asemaan.

Toinen vaeltaja kysyi:

– "Keneksi toveriani luulettekaan?"

– "Lothringin herttuaksi Renatoksi", oli Villon'in varma vastaus.

Äänettömyys seurasi ja sen kestäessä nämä neljä matkustajaa katselivat tarkemmin toisiansa, ja tekivät havaintojansa.

Ei milloinkaan kahdenkymmenen vuotias prinssi ole ollut täydellisempi, viehättävämpi kuin tämä nuori herttua. Vartalo soleva ja luonnikas. Jäsenet, liikkeissään täynnä suloa, todistivat notkeutta ja voimaa. Kaikki jalot pyrinnöt, kaikki sotaiset avut loistivat hänen suurista, mustista silmistänsä. Valtiaan merkki kajosteli hänen otsallaan, hyvyyden tenho hänen huulillansa. Koko hänen olossaan äidin hienous ja sulo miehuuden innon ja ritarillisen reippauden kaunistamana, niin että näytti siltä, kuin hän olisi aiottu suuria mailmassa toimittamaan. Joka hänen vaan näki, ilostui kohta.

Niin ei ollut hänen toverinsa laita, joka vihdoin ylpeällä katseella vastasi:

– "Te erehdytte, ystäväni. Te ette tunne Lothringin herttuaa."

– "Se on totta", Villon myönsi; "mutta, eilen vielä, näin hänen arvoisan äitinsä … ja muuta en tarvitse tunteakseni hänen poikaansa sydämmen silmillä. Sydämmellä on hyvät silmät!"

Herttua astui askeleen eteenpäin, huudahtaen:

– "Olette kohdanneet äitini … eilen, sanoitte?"

– "Vähintäin kaksi päivää sitten … ja taivas soi minulle vielä onnen tehdä hänelle pienen palveluksen."

– "Minkä palveluksen? puhukaa!"

Villon kertoi tapauksen, mutta niin ylen kainolla tavalla, että Troussecaille siitä vihdoin suuttui ja alkoi nyt vuorostaan kertoa, paljastaakseen koko totuuden.

Kiihkeä ja tulinen liikutus paisutti nuoren herttuan rintaa, innosti hänen nerokkaita kasvojansa. Kuullessaan siitä vaarasta, jossa hänen äitinsä oli ollut, siitä alttiiksi-antamuksesta, joka hänet oli pelastanut, vihan leimaus ja kirkas kyynel yht'aikaa, loistivat hänen silmissään. Vihdoin hän tarttui Villon'in käteen, ja, pusertaen sitä, sanoi tälle:

– "Kiitos!"

Sitten, ikäänkuin itsekseen puhuen:

– "Oh! Sitähän jo aavistin, että nuo molemmat miehet, nuo Ramswag veljekset, olivat pettureita!"

Runoilijan silmäys näkyi pyytävän selitystä. Käden liikkeellä herttua käski toverinsa vastata.

– "Rouva herttuatar", hän lausui, "oli poikansa tietämättä itse lähtenyt kantamaan viimeistä valitusta Ludovikin tuomioistuimen eteen. Ramswag veljekset, kaksi ritari-nimeen kelvotonta, olivat tarjouneet hänelle saattajiksi. Saimme jälestäpäin kuulla, että Burgundin herttua oli nämä molemmat kurjat lahjonut pitämään herttuatarta vankina jossakin heidän linnassaan. Heti kohta, huolimatta surkeasta tilastaan, huolimatta vaaroista, hänen ylhäisyytensä herttua tahtoi lähteä liikkeelle. Me lähdimme. Vaan nyt, kun vaara en ohitse, arvelen, että voisimme kääntyä takaisin, ja…"

– "Ei suinkaan!" Renato herttua keskeytti. "Eteenpäin! Minä tahdon nähdä äitini, ja omin silmin tulla vakuutetuksi…"

Hänen toverinsa oli häntä lähestynyt ja kuiskasi hänen korvaansa:

– "Teidän ylhäisyytenne siis unohtaa toisen naisen, Bern'issä…"

– "Äitini ennen kaikkia! Hän sitten!.. Vaan aika rientää; meillä pitäisi olla hevoset."

– "Ottakaa meidän", Villon sanoi. "Ne ovat teille tarjona."

– "Vaan minä, mitä annan teille niiden sijaan?"

– "No, hyvä Jumala, sitä, jota juuri tulimme teiltä pyytämään, vaatteenne, hattunne ja vaeltajasauvanne."

Renato Lothringilainen ei näyttänyt rakastavan turhia puheita. Vastaukseksi hän vaan riisui yltään ruskean hameensa; hänen toverinsa teki samoin.

Tämän alla kumpikin kantoi yksinkertaista matkapukua, puoleksi verasta, puoleksi nahasta.

– "Teidän nimenne?" herttua kysyi noustessaan hevosen selkään.

– "Olen sen jo äidillenne sanonut", Villon vastasi; "hänelle ja teille on nimeni Alttiiksi-antamus."

– "Minä panen sen mieleeni. Hyvästi!"

Ja nuori herttua kannusti rajusti hevostansa.

Villon seurasi häntä silmillään. Kun herttua oli näkyvistä kadonnut, hän jupisi:

– "Hyvä Jumala! Etköhän sinä itse ole se, joka minua näin ohjaat heidän tiellensä? Oi Jumalani, suo minun vielä vastakin heitä palvella!"

– "Tapahtukoon niin!" Troussecaille päätti.

Molemmat seikkailijamme, puettuina pyhissä-vaeltajiksi, lähtivät taasen matkaan.

Välttäen huolella kaupungeita, aina varoillaan, he pian olivat kulkeneet Burgundin läpi.

Eräänä iltana vihdoin, kun oli kauan suurella vaivalla ylöspäin astuttu, syvä laakso aukeni heidän eteensä.

Sen toisella puolen, suuria kuusimetsiä, ja lumeen peitettyjä vuorten huippuja.

Niiden juurella, kallioiden välissä kuohuvia puroja, jyrkkiä putouksia.

Taivaanrannalla suuren järven purppuraviitta, joka välkkyi auringon viime säteissä.

– "Olenkohan oikein hereillä?" Troussecaille huudahti. "Katsos tuolla; tämä on minusta maa, jota voi vaan unissa nähdä!"

Martti ystävä ei nähnyt unta.

Maa, johon matkustajamme tulivat, oli Sveitsi.

Käykäämme sinne heidän edellänsä.

VIII

Vapaa, mutta raivokas

Niitä on kaupunkeja, muodoltaan niin peräti omituisia, että näyttää siltä, kuin ne olisivat alusta alkaen yht'äkkiä siihen muotoon valetut.

Sellainen on Bern.

Jyrkkä saarento, jonka päällä sen muurit ylpeinä seisovat, Aar'in nopeat ja kirkkaat laineet, jotka kuohuen sitä syleilevät, sen taivaanranta täynnä ikuista lunta, itse karhukin, josta se nimen sai, ja jonka kuvaa joka askele muistuttaa, kaikki yhdessä antavat sille tuon säännöttömän, karkean, ja mahtavan ulkomuodon. Sen kömpelöt viheriän-harmaat rakennukset, sen laajat kadut, matalat pylväskäytävät, ihanat suihkulähteet, ja joku jäljellä oleva suuri torni näyttävät siinä jo seisoneen mailman sivun. Se, mikä vähimmin kaikista on muuttunut, on sen arvokas, mahtava ja kylmä ulkomuoto. Bern syntyi tasavaltana ja on tasavaltana kuoleva. Toinen Sparta.

Sillä oli kuitenkin myös heikkouden aikoja; vaan masentumattoman intonsa avulla se niistä pian jälleen tointui. Sillä oli myrskyisiäkin päiviä, mutta harvinaisen järkevyyden ja isänmaallisuuden kautta itse nämä myrskyt kääntyivät sille menestykseksi ja kunniaksi. Voisimme esimerkkinä tämmöisestä aiasta kuvailla ensimäistä sunnuntaita joulukuussa 1475.