Kaksi kaupunkia

Elämään palautettu.

ENSIMMÄINEN LUKU

Aikakausi.

Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden ja hulluuden ikä, uskon aika, epäilyksen aika, valon ja pimeyden aika, tämä oli toivon kevät ja epätoivon talvi, meillä oli kaikki edessämme eikä mitään edessämme, kuljimme kaikki suoraa päätä taivaaseen, kuljimme kaikki suoraa päätä toista tietä – sanalla sanoen, aikakausi muistutti niin nykyistä aikaa, että jotkut sen suurisuisimmista auktoriteeteistä yksipäisesti väittivät, että siihen, niin hyvään kuin pahaankin nähden, taisi sovelluttaa ainoastaan superlatiivivertailumuotoa.

Englannin valtaistuimella istui leveäleukainen kuningas ja halpamuotoinen kuningatar; Ranskan valtaistuimella istui leveäleukainen kuningas ja kaunismuotoinen kuningatar, ja kummassakin maassa oli niille korkeille herroille, jotka kruunun leipäkultaa kaitsevat, päivänselvänä, että nyt vallitseva järjestys oli ainaiseksi järkähtämätön.

Oli Herran vuosi tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi. Englannin osalle tuli tällä suotuisalla ajalla hengellisiä ilmestyksiä samoin kuin nytkin. Uskonnollinen haaveksija rouva Southcott oli äsken viettänyt viisikolmatta-vuotista siunattua syntymäpäiväänsä, josta eräs ennustava henkivartioston sotamies oli julistanut, että sen kunniaksi olisi maa nielaiseva Lontoon ja Westminsterin kitaansa. Myös Cock-lane kummitus tuli manatuksi tasan kaksitoista vuotta jälkeen ilmestyksiensä, joita se levitti ympärilleen, kuten kuluneen vuoden henget (yliluonnollisen vähän omintakeisesti) levittivät omia ilmestyksiään. Joukko Britannian alamaisia Amerikassa oli hiljan lähettänyt Englannin kruunulle ja kansalle pelkkiä maallisia oloja koskevia sanomia, joista omituista kyllä ihmiskunta on näkynyt enemmän hyötyvän, kuin Cock-lane pesyen kananpoikasen yhdestäkään tiedonannosta.

Ranska taas, joka hengellisessä suhteessa oli oikeastaan vähemmän suosittu kuin sisarensa kilpineen ja kolmihaaroineen, vyöryi pyörryttävää vauhtia mäkeä alas, valmistaen paperirahoja ja kuluttaen niitä. Sitäpaitsi huvittelihe se kristittyjen sielunpaimentensa johdolla ihmisrakkailla urostöillä, kuten tuomitsemalla erään nuorukaisen kädet katkottaviksi, hänen kielensä nyhtäistäväksi pihdillä suusta ja hänen ruumiinsa elävältä poltettavaksi, syystä, ettei hän sateessa polvillaan kunnioittanut saastaista munkkien juhlakulkuetta, joka astui hänen ohitsensa silmänkantaman päässä, mutta viisi- tai kuusikymmentä kyynärää hänestä. On hyvin luultavaa, että Ranskan ja Norjan metsissä kasvoi puita, jotka metsänvartija Kohtalo tämän onnettoman käydessä kuolemaan jo oli merkinnyt kaadettaviksi ja laudoiksi hakattaviksi eräitä siirrettäviä puutelineitä varten, jotka elävät kamalassa muistossa säkkineen ja piiluineen. On sangen todennäköistä, että jonkun Pariisin lähellä olevan talonpoikaistalon ränsteisissä ulkohuoneissa sijaitsi juuri samana päivänä kömpelöitä maantienloan räiskyttämiä rattaita, joita siat nuuskivat, joilla kanat hyppelivät ja joita talonpoika Kuolema jo oli asettanut syrjään vallankumouksen vankikuormia varten. Mutta joskin tämä metsänvartija ja tämä talonpoika työskentelivät herkeämättä, työskentelivät he ääneti, eikä kukaan kuullut heidän hiipiviä askeleitaan, ja olisikin epäilystä heidän valveillaolostaan pidetty jumalattomana kavalluksena.

Järjestys ja turvallisuus Englannissa oli tuskin niin suuri, että se saattoi aiheuttaa vallitsevaa suurta kansallista kerskailua. Itse pääkaupungin avonaisilla kaduilla tapahtui joka yö ryöstöjä ja aseellisia miehiä murtautui rohkeasti sisään; perheitä kehoitettiin julkisesti muuttamaan varmuuden vuoksi tavaransa huonekalukauppiaitten makasiineihin, ennenkuin kaupungista lähtivät; yöllinen rosvo oli päivällä rihkamakauppias, ja kun toinen kauppias, jonka hän "kapteeni" arvonimellään pysähdytti, hänet tunnettuaan huusi häntä nimeltä, ampui hän häntä kursailematta päähän ja ratsasti menojaan; seitsemän ryöväriä asettui postivaunuja väijymään, postimies ampui kolme, vaan jäi itse jälellä olevan neljän ammuttavaksi, "ampumavarojen puutteesta", jonka jälkeen postivaunut ryöstettiin levossa ja rauhassa. Lontoon mahtava lord mayori oli Turnham Greenin luona pakoitettu antautumaan maantienrosvolle, joka ryösti tämän loistavan henkilön koko hänen seurueensa läsnäollessa; vangit Lontoon vankiloissa tappelivat vartijoittensa kanssa ja lain majesteetti sekaantui leikkiin ampua jyryyttämällä heihin raehauleja ja kuulia; hovin saleissa nyhtäisivät varkaat timanttiristejä jalojen lordien kaulasta, musketöörit menivät keskikaupungille hakemaan ryöstösaalista ja kansa ampui musketöörejä ja musketöörit ampuivat kansaa; mutta eipä kukaan pitänyt näitä tapahtumia erittäin merkillisinä. Kaiken tämän ohessa oli pyöveli ainaisessa, vaikka aivan hyödyttömässä työssä; milloin hirtti hän joukottain sekalaisia rikoksentekijöitä, milloin hirtti hän tiistaina vangitsemansa murtovarkaan lauantaina, milloin poltti hän Newgatessa lukuisain ihmisten käsiin merkkejä, milloin poltti hän häväistyskirjoituksia Westminster Hallin portin ulkopuolella; tänään päästi hän päiviltä julman murhaajan; huomenna taas viheliäisen varkaan, joka oli ottanut kuusi pencea talonpojan rengiltä.

Kaikki tämä ja tuhat muuta seikkaa lisäksi tapahtui vanhana kunnon vuotena tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi ja heti sen jälkeen. Metsänvartijan ja talonpojan huomaamatta työskennellessä tässä ympäristössä, esiintyivät molemmat suurileukaiset ynnä kaunis- ja halpamuotoinen aika meluavasti, vaatien jumalallisten oikeuksiensa pysyttämistä. Niin siis kuljetti vuosi tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi nämät ylhäiset ynnä myriaadeja pikku olentoja – tämän kertomuksen henkilöt siihen luettuina – eteenpäin heidän kuljettavia teitään.

TOINEN LUKU

Postivaunut.

Doveriin vievää tietä kulki eräänä perjantai-iltana marraskuun lopussa ensimmäinen tämän kertomuksen henkilöistä. Hänen edessään oli Doverin tie Doverpostivaunujen takana, tämän kömpelösti madellessa ylös Shooterin kukkulaa. Hän kapuili ylös lokaista mäkeä postivaunujen vieressä kuten muutkin matkustajat, ei senvuoksi, että heitä näissä olosuhteissa olisi vähääkään haluttanut jalotella, vaan siksi että mäki, silat, loka ja vaunut olivat niin raskaat, että hevoset olivat jo kolmasti pysähtyneet, jota paitsi ne yhden kerran olivat kulettaneet vaunut poikkipuoleen tietä kapinallisessa aikeessa palauttaa ne takasin Blackheathiin. Ohjakset, ruoska, ajuri ja vaununkulettaja olivat kaikki veljellisessä yhteydessä lukeneet sota-asetuksen, joka kielsi yrityksen, joka muuten vahvasti puolustaa väitettä, että muutamat järjettömät luontokappaleet eivät ole niinkään järjettömiä; ja valjakko antautui palaten oikealle tielle.

Pää roikuksissa ja häntäänsä heiluttaen, polskivat ne eteenpäin läpi paksun loan, silloin tällöin keikahtaen ja kompastuen kuin olisi niiden nivelet olleet särkymäisillään. Niin pian kuin ajuri pidätti niitä ja sai ne seisahtumaan houkutellen niitä varovaisesti: "Kas niin … kas niin!" ravisti lähimmäinen hevonen kiivaasti ja pontevasti päätään kaikkine tamineineen, ikäänkuin väittääkseen, etteivät vaunut voineet päästä ylös mäelle. Joka kerta kun hevonen aikaansai tämän kolinan, hätkähti matkustaja kuten hermollinen matkustaja ainakin ja tuli levottomaksi.

Kaikki notkot olivat paksussa usvassa ja se oli avuttomuudessaan kohonnut ylös mäkeä pahan hengen tavalla, joka etsii rauhaa mutta ei sitä löydä. Kostea ja kolkon kylmä usva leijaili hitaasti ilmassa muodostaen laineita, jotka näyttivät seuraavan ja peittävän toisiaan kuten aallot levottomassa meressä. Se oli siksi sankkaa, ettei vaununlyhdyistä lähtevä valo voinut muuta näyttää kuin pienen kaistaleen tietä, ja ponnistelevain hevosten huuru virtaili sumuun, kuin olisivat ne tykkänään aikaansaaneet sen.

Kaksi muuta matkustajaa paitsi äsken mainittua, ahersi mäkeä ylös vaunujen rinnalla. Kaikilla kolmella oli pitkävartiset saappaat ja päällystakin kaulukset korvilla. Ei kukaan heistä olisi näkemästään voinut saada selville minkänäköisiä toiset olivat, ja jokainen heistä varoi yhtä tarkasti seurakumppaniensa henkisiä kuin ruumiillisia silmiä. Siihen aikaan matkustajat hyvin pelkäsivät tehdä pikaista tuttavuutta keskenään, sillä kuka hyvänsä saattoi olla maantienrosvo taikka maantienrosvojen liittolainen. Tämä viimeksi mainittu oli perin tavallista, koska jokaisessa majatalossa ja olutkapakassa oli aina olemassa joku "kapteenin" palkkalainen, isännästä alkaen ja aina halvimpaan talliapulaiseen. Näin mietti itsekseen Doverin postivaunujen kulettaja mainittuna perjantai-iltana marraskuussa tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi, vaunujen kömpiessä ylös Shooterin kukkulaa ja hänen seisoessaan omalla korkealla ohjauslaudallaan vaunujen takana. Tömistäen jalkojaan piti hän silmällä edessään olevaa asearkkuaan; siinä oli ladattu musketunteri kuuden tai kahdeksan ladatun ratsupistoolin päällä, joiden alustana oli leveitä sapeleita.

Doverinvaunut olivat tavallisessa hauskassa asemassaan – vaununkulettaja epäili matkustajia, matkustajat epäilivät toisiaan ja kulettajaa, kaikki epäilivät toisiaan, ajuri oli varma ainoastaan hevosistaan, näihin luontokappaleihin nähden hän olisi voinut panna sormensa sekä uuden että vanhan testamentin päälle ja vannoa etteivät ne pystyneet tätä matkaa tekemään.

"Hohoi!" sanoi ajuri. "Kas niin! Vielä tempaus, niin ollaan huipulla ja paha teidät periköön, sillä minä olen nähnyt tarpeeksi vaivaa saadakseni teidät ylös – Joe!"

"Halloo!" vastasi Joe.

"Mitä luulet kellon olevan Joe?"

"Runsaasti kymmenen minuuttia kahdennellatoista."

"Tuhat tulimmaista," huudahti harmistunut ajuri, "emmekä vielä

Shooterin huipulla! Hei! Alkakaa mennä."

Ponteva etuhevonen, jonka päättävän vastarinnan ruoska keskeytti, alkoi lönköttää ja nuo kolme muuta hevosta seurasivat mukana. Taas Doverinvaunut jatkoivat kamppailuaan ja matkustajien pitkävartiset saappaat polskivat sen vieressä. He pysähtyivät vaunujen seisahtuessa ja seurasivat niitä taas uskollisesti. Jos näistä kolmesta matkustajasta joku olisi rohjennut toiselle ehdottaa, että hän astuisi hiukan edeltä sumuun ja pimeään, olisivat toiset pian aikaa ampuneet hänet maahan maantienrosvona.

Viimeinen ponnistus veti vaunut mäen harjalle. Hevoset seisahtuivat jälleen hengittämään, vaununkulettaja astui alas pidättämään pyöriä alasmenoa varten ja avaamaan ovea matkustajille.

"Ho, Joe!" huudahti ajuri varoittavalla äänellä, tirkistäen alas pukiltaan.

"Mitä sanot, Tom?"

Molemmat kuuntelivat.

"Sanon, että tänne ajaa hevonen täyttä ravia."

"Minäpä sanon, että täyttä neliä, Tom", vastasi vaununkulettaja, irroittaen kätensä ovesta ja kavuten nokkelasti paikalleen. "Hyvät herrat! Kuninkaan nimeen!"

Näin huudahtaen hän viritti musketunterinsa ja oli valmiina hyökkäykseen.

Tässä kertomuksessa jo ennen mainittu matkustaja seisoi vaununastuimella sisäänmenemäisillään, toiset kaksi olivat hänen takanaan seuratakseen häntä. Hän seisoi astuimella toinen osa ruumista sisällä ja osa ulkona; toiset seisoivat tiellä hänen allaan. Kaikki tähystelivät milloin ajuria, milloin vaununkulettajaa ja kuulostivat. Ajuri silmäili taakseen, höristipä ponteva hevonenkin korviaan ja silmäili taakseen vastaanpanematta.

Äänettömyys, joka syntyi vaunun herettyä rämisemästä ja ponnistelemasta, ynnä yön äänettömyys matkaansai tosiaankin syvän hiljaisuuden. Hevosten huohottaminen pani vaunut vavahtamaan kuin olisivat ne kuohuvassa mielentilassa. Matkustajain sydän sykki miltei kuuluvasti, ainakin ilmaisi äänetön pysähdys heidän pidättävän henkeään ja heidän valtimonsa tykyttävän tavallista kiivaammin odotuksesta.

Kuultiin nyt selvästi, mitenkä hevonen vimmatusti nelisti kukkulata ylös.

"Halloo!" karjui vaununkulettaja voimainsa takaa. "Seiskaa siinä!

Minä ammun!"

Hevosen tie katkesi äkisti ja sen tanssiessa ja roiskuttaessa lokaa huusi miehen ääni sumusta: "Onko siellä Doverin postivaunut?"

"Mitä se teihin kuuluu!" vastasi kulettaja. "Kuka te olette?"

"Onko siellä Doverin postivaunut?"

"Mitä te sillä tiedolla teette?"

"Tahdon puhutella erästä matkustajaa."

"Ketä matkustajaa."

"Herra Jarvis Lorrya."

Mainitsemamme matkustaja ilmaisi paikalla olevansa sen niminen. Muut katselivat häntä epäluuloisesti.

"Pysykää alallanne", huusi vaununkulettaja sumusta tulevalle äänelle, "sillä jos minulle sattuisi erehdys, ei se olisi korjattavissa koko elämässänne. Herra Lorry vastatkoon paikalla."

"Mikä hätänä?" kysyi matkustaja nyt hiukan väräjävällä äänellä. "Kuka kysyy minua. Jerrykö se on?"

("Minua ei Jerryn ääni miellytä, jos se on Jerry", mörähti vaununkulettaja itsekseen. "Tuon Jerryn käheä ääni ei minua miellytä.")

"Jerry olen, herra Lorry."

"Mikä nyt?"

"Lentoviesti on lähetetty jälestänne T ja Kumpp."

"Kyytimies, tunnen tämän sanantuojan", sanoi herra Lorry astuen alas tielle. Toiset matkustajat avustivat häntä takaapäin, jossa toimessa käyttivät enemmän kiirettä kuin kohteliaisuutta, jonka jälkeen he kiiruimman kautta kapusivat vaunuihin ja sulkivat oven ja ikkunan. "Antaa hänen vain tulla lähemmäksi: ei siinä mitään vaaraa."

"Toivon että niin ei ole, mutta siitä en ole lempo vie niin varma", mörisi vaununkulettaja itsekseen. "Halloo."

"Halloo, halloo", vastasi Jerry, ääni yhä käheämpänä.

"Antakaa hevosen kulkea astumalla, … ymmärrättekö? Ja jos teillä on pistoolintuppia satulassanne, älkää lähennelkö käsiänne sinne, sillä minä olen vietävän nopsa tekemään pikku erehdyksiä ja ne tapahtuvat aina lyijyn muodossa. Näyttäkää naamanne nyt."

Hevonen ja ratsumies esiintyivät hitaasti kiemurtelevasta sumusta ja asettuivat sille puolelle vaunuja missä matkustaja seisoi. Ratsumies kumartui satulastaan ja vilkasten vaununohjaajaan antoi hänelle kokoontaitetun kirjeen. Hänen hevosensa oli hengästynyt ja sekä ratsu että mies olivat hevosen jaloista aina miehen hattuun loan peittämät.

"Kulettaja!" sanoi matkustaja tyvenellä asiallisella äänellä. Toinen käsi kohotetun musketunterinsa perällä, toinen piipulla ja silmä ratsumieheen kiinnitettynä, vastasi valpas vaununkulettaja lyhyesti: "Sir!"

"Ei mitään pelättävää. Minä kuulun Tellsonin pankkiin. Tunnettehan Tellsonin pankin Lontoossa. Olen matkalla Pariisiin asioissa. Saatte kruunun juomarahaa. Saanko lukea tämän?"

"Olkoon menneeksi, mutta elkää viivytelkö, sir."

Hän avasi kirjeen vaunulyhdyn luona ja luki – ensin itsekseen ja sitten ääneen: "odottakaa Doverissa neitiä". Se ei ole pitkä kuten näette. Jerry, sano että vastaukseni oli: "Elämään palautettu."

Jerry säpsähti satulassaan. "Sepä hemmetin outo vastaus", sanoi hän käheimmällä äänellään.

"Saata tämä sana perille, ja he ymmärtävät minun saaneeni kirjeen aivan yhtä hyvin kuin olisin heille kirjoittanut. Anna mennä vaan takasin. Hyvää yötä."

Näin sanoen matkustaja avasi vaunujen oven ja astui sisään saamatta mitään apua matkatovereiltaan, jotka kiireimmiten kätkettyään kellonsa ja kukkaronsa saappaisiin, olivat nukkuvinaan, välttääkseen uusia selkkauksien aiheita.

Vaunut rämisivät eteenpäin, yhä paksumpina sumukiemurat kiertelivät niitten ympärillä, niitten alkaessa laskea alas mäkeä. Vaununkulettaja asetti pian musketunterinsa paikoilleen laatikkoonsa, ja luotuaan katseen sen muuhun sisältöön ja vyössään oleviin lisäpistooleihin, tutki hän pienempää arkkua istuimensa alla, jossa hänellä oli muutamia sepänaseita, pari tulisoihtua ja tulukset. Hän oli niin runsaasti varustettu siltä varalta, että jos sattui tuulen henki sammuttamaan vaununlyhdyt, kuten usein tapahtui, oli hänen vain sulkeuduttava vaunuihin ja suojeltava olkia limsiön ja teräksen kipinöiltä saadakseen tulta (jos onni oli hyvä) jotenkin helposti ja varmasti viidessä minuutissa.

"Tom", kuului hiljaa vaunujen katolta.

"Halloo, Joe."

"Kuulitko sanoman."

"Kuulin, Joe."

"Paljonko siitä viisastuit, Tom?"

"En hitustakaan, Joe."

"Mikä omituinen sattumus", mutisi vaununkulettaja, "sama oli minunkin laitani."

Jerry jäätyään yksin sumuun ja pimeyteen astui hevosensa selästä, osaksi lepuuttaakseen uupunutta ratsuaan, osaksi pyyhkiäkseen maantienkuran kasvoiltaan ja pudistaakseen veden hatunlieristään, johon pian kyllä saattoi mahtua pari litraa. Seistyään hetkisen ohjat läpimärällä käsivarrellaan, kunnes vaunujen pyörät herkesivät kuulumasta ja kaikki jälleen vaikeni, kääntyi hän mennäkseen alas mäkeä.

"Kylläpä, eukkoseni, nyt olet nelistänyt Temple Barista niin ettei etujalkoihisi juuri ole luottamista, ennenkun olemme tasaisella maalla", puhkesi käheä sanansaattaja puhumaan luoden silmäyksen tammaansa… "'Elämään palautettu.' Hemmetin outo vastaus. Tämmöinen ei kävisi laatuun ajan pitkään, Jerry!"

"Sinä olisit pahassa pulassa, jos palautuminen elämään tulisi muotiin, Jerry!"

KOLMAS LUKU

Yöllisiä varjoja.

Onpa ihmeellistä ajatella, että jokainen inhimillinen olento on määrätty toiselle olennolle olemaan arvoituksena ja syvänä salaisuutena. Kuinka juhlallista ajatella yöllä saapuessani suureen kaupunkiin, että jokainen noista pimeistä, yhteensullotuista taloista sisältää oman salaisuutensa, että jokainen suoja kätkee oman salaisuutensa, että jokainen sykkivä sydän näissä sadoissa tuhansissa rinnoissa on joissakin unelmissaan salaisuus sille sydämmelle, joka on häntä lähinnä. Siinä on kuolon kauhua siinä ajatuksessa. En enää milloinkaan voi kääntää tämän minulle rakkaan kirjan lehtiä, turha on toivoni saada aikojen kuluessa lukea se kokonaan. En enää milloinkaan saata silmäillä tämän pohjattoman veden syvyyteen, jossa, äkillisten säteitten valossa, olen nähnyt kätkettyjen aarteitten ja muitten syvyyteen vajonneitten esineitten vilahtavan. Oli määrätty, että luettuani vain sivun, kirja sulkeutui vieterin voimasta ainiaaksi ja ijankaikkisesti. Oli määrätty, että ikuinen pakkanen vangitsisi veden, valon leikitellessä sen pinnalla ja minun seisoessani epätietoisena rannalla. Kuollut on ystäväni, kuollut naapurini, kuollut on lempeni ja sieluni armas. Sillä tavalla se salaisuus ikuistui, joka aina asui tässä yksilössä, ja jonka minä olen kantava elämäni loppuun asti. Löytyyköhän missään kalmistossa tässä kaupungissa, jonka läpi minä matkustan, ainoatakaan uinailevaa, joka olisi vaikeampi tutkia, kuin sen toimeliaat asukkaat sisimmässä itselöllisyydessään ovat minulle tai minä heille?

Tähän hänen luonnolliseen ja luovuttamattomaan perintöönsä katsoen, oli ratsastavalla sanansaattajallamme aivan sama omaisuus kuin kuninkaalla, ensimmäisellä valtionministerillä tai Lontoon rikkaimmalla kauppiaalla. Niin oli myös niitten kolmen matkustajan laita, jotka olivat suljetut vanhoihin, täriseviin, ahtaisiin postivaunuihin, he olivat arvoituksia toisilleen, aivan kuin olisivat istuneet omissa kuusi- tai kuusikymmenvaljakkovaunuissaan ja aivan kuin olisi kokonainen kreivikunta ollut heidän ja lähimmän naapurin välillä.

Sanansaattaja ratsasti takasinpäin tasaista ravia, pysähtyen aika usein olutkapakkoihin tien varrella, mutta osottautui tuppisuuksi ja peitti silmiään hatunlierellään. Hänen silmänsä soveltuivat hyvin tähän koristukseen, sillä ne olivat mustat pinnaltaan, ilman mitään syvyyttä värissä tahi muodossa, ja olivat aivan liika lähellä toisiaan – kuin olisivat peljänneet että ne tavattaisiin jossain itsenäisessä työssä, jos eroittuisivat liian kauaksi toisistaan. Niitten ilme oli turmiotatietävä, vanhan kolmikulmahatun varjosta vilkkuessaan, joka paljon muistutti kolmisoppista sylkylaatikkoa. Kaulassa oli hänellä suuri huivi, joka ulottui lähemmä polvia. Pysähtyessään juomaan, väisti hän huiviaan vasemmalla kädellään ainoastaan sen verran että saattoi kulauttaa oluen kaulaansa oikealla kädellään, sitten kääriytyi hän taas heti huiviinsa.

"Ei, Jerry, ei!" sanoi sanansaattaja ratsastaessaan, yhä vedellen samaa virttä. "Se ei vetelisi sinulle, Jerry. Jerry, sinä kunnon kansalainen, se ei sopisi sinun alaasi. Palautettu – ! Tuhat tulimmaista! Luulenpa hänen olleen hutikassa!"

Vastaus hämmensi hänet siihen määrin, että hän aika ajoin otti hatun päästään ja kynsi korvallistaan. Paitsi päälaella, joka oli täplittäin kalju, oli hänellä jäykkä, musta tukka, joka seisoi harjana hänen päässään ja kasvoi miltei alas hänen leveälle tylppänenälleen. Se muistutti kovin sepäntyötä, muistutti niin paljon enemmän rautapiikkisen muurin yläreunaa kuin ihmispäätä, että ketterinkin pukinhyppijä olisi välttänyt häntä vaarallisimpana ihmisenä, jonka yli hyppiä saattaa.

Ravatessaan takasin jättämään viestinsä yövartialle Tellsonin pankin porttikojuun Temple Barissa, jonka taas oli jätettävä se siellä oleville korkeille viranomaisille, tuntuivat yön varjot hänestä muuttuvan haamuiksi, jotka johtuivat tästä hänen tuomastaan vastauksesta, ja hevosesta näyttivät ne taas senmuotoisilta kuin ne sen yksityisistä huolen syistä aiheutuivat. Nämät olivat lukuisat, sillä tamma arasti jokaista tiellä olevaa varjoa.

Sillä aikaa postivaunut ahersivat, tärisivät ja rämisivät ikävää tietään eteenpäin kolmine tutkimattomine matkustajineen. Heille muodostuivat myös yön varjot sellaisiksi, joiksi heidän uneliaat silmänsä ja harhailevat ajatuksensa ne loivat.

Tellsonin pankki suoritti tärkeitä asioita postivaunuissa. Pankkimatkustajan, – joka oli pujottanut toisen kätensä nahkahihnan läpi, mikä parhaimpansa mukaan esti häntä törmäämästä lähimpään naapuriinsa ja tuuppimasta häntä nurkkaansa vaunujen saadessa kovanlaisen tärähdyksen – torkkuessa paikallaan silmät puoliummessa, muuttuivat pienet vaunuikkunat ja vaunulyhty, josta himmeä valo loisti sisään, ynnä vastapäätä istuva kömpelö matkustaja pankiksi, jossa suoritettiin paljon asioita. Silojen kolina muuttui rahojen helinäksi, ja viidessä minuutissa lunastettiin useampi vekseli, kuin mitä itse Tellson kaikkine ulkomaisine ja sisämaisine sitoumuksineen koskaan oli kolme kertaa niin pitkässä ajassa lunastanut. Sitten avautuivat matkailijallemme maanalaiset kassaholvit kaikkine kalliine aarteineen ja salaisuuksineen, jotka hän tunsi (ja hän tiesi niistä aika paljon) ja hän käveli niitten keskessä suuret avaimet ja heikosti palava kynttilä kädessään ja näki ne varmoiksi, vahvoiksi, luotettaviksi ja hiljaisiksi, aivan kuten olivat kun hän ne viimeksi näki.

Mutta vaikka hän miltei aina tunsi läsnäolonsa pankissa ja vaikka hän aina (tosin sekavasti kuten tuskan tuntemukset opiumihorroksissa) tunsi olevansa vaunuissa, ei toinen tulva vaikutuksia koskaan lakannut virtaamasta. Hän oli kaivavinaan jotakuta haudasta.

Yön varjot eivät ilmaisseet mitkä noista monista hänelle näyttäytyvistä kasvoista olivat haudatun oikeat kasvot; mutta kaikki olivat viidenviidettä ikäisen miehen, ja nämät aavemaisen hivuttuneet ja riutuneet kasvot erosivat toisistaan pääasiallisesti eri intohimojensa kautta. Ylpeys, ylenkatse, uhka, itsepäisyys, nöyryys, valitus seurasivat toisiaan, samoin kuopalle painuneet posket, kalmankarvaiset värit, lopen laihtuneet kädet ja kasvot. Mutta kasvot olivat pääasiassa samat ja jokaisen pää oli harmaantunut ennen aikojaan. Satoja kertoja kysyi torkkuva matkustaja tältä aaveelta:

"Kauanko olette ollut haudattuna?"

Vastaus oli aina sama:

"Lähes kahdeksantoista vuotta."

"Olitteko kadottanut kaiken toivon tulla ylöskaivetuksi?"

"Aikoja sitten."

"Te tiedätte että olette palautettu elämään?"

"Niin kerrotaan."

"Toivon, että haluatte elää?"

"Sitä en tiedä sanoa."

"Näytänkö hänet teille? Haluatteko tulla häntä katsomaan?"

Vastaukset tähän kysymykseen olivat eriävät ja ristiriitaiset. Väliin kuului murtunut vastaus: "Vartokaa! Se veisi minulta hengen, jos saisin nähdä hänet liian pian." Väliin tuli vastaus kuumien kyynelten seuraamina: "Viekää minut hänen luokseen." Väliin oli vastaus tuijottava ja hämmästynyt: "En tunne häntä. En ymmärrä."

Tämmöisen kuvitellun keskustelun jälkeen matkustaja mielikuvituksessaan alkoi kaivaa, kaivaa, kaivaa, milloin lapiolla, milloin suurella avaimella, milloin käsillään – kaivaakseen ylös onnettoman olennon. Kun tämä vihdoin tuli ylös kasvot ja hiukset mullassa, hajosi hän äkkiä tomuksi. Silloin säpsähti matkustaja ja laski alas ikkunan tunteakseen sumun ja sateen todellisuutta poskellaan.

Mutta silloinkin kun hänen silmänsä olivat avoinna sumulle ja sateelle, lyhtyjen liikkuvalle valovirralle ja pensasaidalle tiepuolessa, joka peräytyi aikavälin, tahtoivat ulkopuolella vaunuja olevat yölliset varjot soljua sisälläolevien yöllisten varjojen keskeen. Kaikki oli siellä, todellinen pankkitalo Temple Barissa, kuluneen päivän todelliset toimet, oikeat kassaholvit, hänen jälkeensä lähetetty lentoviesti ja siihen lähetetty vastaus, kaikki oli siellä. Niiden keskestä kohosivat aavemaiset kasvot ja hän puhutteli niitä taas.