Rikos ja rangaistus

Se tapahtui eräänä aamuna kello kymmenen. Jos päivät olivat valosat, leikki aina tällä tunnilla valonsäde hänen kamarinsa oikealla seinällä. Hänen vuoteensa vieressä seisoi Nastasja ja eräs toinenkin henkilö, joka oli hänelle ventovieras ja joka uteliasti katseli häntä. Se oli nuori, hieman parrakas, pitkään takkiin puettu mies; hän näytti rahanlaskijalta. Puoliavoimesta ovesta katseli emäntäkin. Raskolnikov kohottausi.

– Kuka on tuo, Nastasja? kysyi hän osottaen tuota nuorta miestä.

– Kas vaan … hän on tullut tajuihinsa! sanoi Nastasja.

– Todellakin! vahvisti rahanlaskija. Emäntä sulki oven ja katsoi. Hän oli sangen ujo, ja keskustelu sekä selitykset olivat hänestä vastenmielisiä: hän oli lihava, paksu, nelikymmenvuotias nainen; hänen silmänsä olivat mustat, samaten silmäripset; muuten hän oli laiskuuden ja hyvinvoinnin vuoksi hyväntahtoinen, jotenkin kaunis, mutta sanomattoman ujo.

– Kuka te olette? kysyi Raskolnikov kääntyen rahanlaskijan puoleen.

Mutta tällä hetkellä avausi ovi sepposen selälleen ja sisään astui

Rasumihin, joka kumartausi, jottei iskisi päätään mihinkään.

– Tämähän on oikea hytti, huudahti hän sisään tullessaan, – melkein aina lyön otsani johonkin – ja tätäkö kutsutaan asunnoksi! Mutta sinähän, veliseni, olet tullut tajuihisi! Kuulin sen äsken Pashenkalta.

– Hän heräsi juuri, sanoi Nastasja.

– Äsken heräsi, vahvisti rahanlaskija hymysuin.

– Mutta te, kuka te olette? kysyi Rasumihin häneltä. – Minä olen

Rasumihin, ylioppilas ja aatelismiehen poika; tämä tässä on ystäväni.

No, entä te, kuka te olette?

– Minä olen eräässä konttorissa, kauppias Shelopajevin rahanlaskija ja tulen tänne liikeasioissa.

– Tehkää hyvin ja istukaa tänne tuolille! Rasumihin istuutui toiselle.

– Se oli oikein, veliseni, että heräsit, jatkoi hän kääntyen

Raskolnikovin puoleen.

– Neljään päivään et sinä ole syönyt mitään, korkeintaan muutaman lusikallisen teetä. Sosimovitsh on ollut täällä kaksi kertaa. Muistatko Sosimovitshiä? Hän tutki sinut tarkoin ja sanoi heti, ettei se ollut mitään vaarallista – lorua kaikki vaan, joku isku päässä, hermotäräys, ravinnon puute, sanoi hän – siitä johtuu sairaus. Mutta se ei tee mitään, sellaista sattuu ja menee ohi. Hyvä toveri tuo Sosimovitsh, hänellä on hyvät taipumukset ammattiinsa. Mutta mitä! – enhän minä tahdo pidättää teitä täällä, sanoi hän kääntyen uudelleen rahanlaskijan puoleen, – tehkää hyvin ja ilmottakaa meille asianne? Ajattelehan, Rodja, että konttorista tullaan jo toista kertaa tänne, aikasemmin oli täällä eräs toinen, jonka kanssa jo olen puhunut. Kuka se oli, joka silloin tuli?

– Luultavasti toissa päivänä; aivan oikein, se oli Aleksei

Semjonovitsh, myös meidän konttorihenkilöitämme.

– Mutta ei kai hän ole niin tyhmä kuin te, vai mitä arvelette?

– Ehkäpä ei, hän onkin minua hienompi.

– Kiitoksen ansaitsette tuosta; no, olkaa hyvä ja jatkakaa.

– Asia on seuraava: Vasili Ivanovitsh Vahrushinilta, josta, kuten otaksun, olette monta kertaa kuullut puhuttavan, on teidän äitinne pyynnöstä tullut konttoriimme määräys suorittaa teille summa rahaa, alkoi rahanlaskija kääntyen Raskolnikovin puoleen. – Siinä tapauksessa, että olette täysin tajuissanne, suoritan teille viisineljättä ruplaa, minkä Vasili Ivanovitsh on äitinne pyynnöstä jättänyt tehtäväksemme. Tunnetteko Vasili Ivanovitshin?

– Kyllä … minä muistan hänet … Vahrushinin … sanoi Raskolnikov miettivästi.

– Kuulkaa, hän tuntee kauppias Vahrushinin! huudahti Rasumihin. – Hän on siis täydessä tajussaan! Nyt minäkin huomaan, ettette tekään ole niin tyhmä. No, viisasta puhetta kuuntelee mielellään!

– Aivan oikein, hän se on, Vahrushin, Vasili Ivanovitsh; ja teidän äitinne määräyksestä – hänhän lähetti teille kerran ennenkin vähän samalla lailla – se nytkin tapahtuu. Toistaiseksi on minulla jätettävänä teille viisineljättä ruplaa.

– Aivan oikein, "toistaiseksi", siinäpä sanoitte oikein! Tuo "äidiltänne" ei myöskään ollut hullumpaa. No, mitä te siis arvelette, onko hän jo täydessä tajussaan vai eikö vielä kokonaan – mitä?

– Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Se on vain allekirjotuksen vuoksi, arvelen.

– Kyllä se toimitetaan. Onko teillä mitään kirjaa, johon voi kuitata?

– Kyllä, kyllä minulla on kuittauskirja, kas tässä!

– Antakaa tänne se. Nyt, Rodja, nouse, minä autan sinua; ota kynä ja kirjota alle; sillä nyt, rakas veliseni, tarvitsemme rahaa, rahat ovat meille siirappia makeampaa.

– Ei tarvita, – sanoi Raskolnikov ja työnsi kynän luotaan.

– Miksi ei niitä tarvita?

– Minä en kirjota nimeäni.

– Mutta, tuhat tulimmaista, miksi et?

– Minä en tarvitse mitään rahaa…

– Mitä, etkö tarvitse rahaa? Ei, veliseni, nyt sinä lasket leikkiä, sen voin vaikka todistaa! Tehkää hyvin, älkääkä välittäkö hänestä, se on vain taas pieni kuumekohtaus. Se kohtaa niin usein häntä… Te olette järkevä mies ja me autamme häntä, se on, viemme yksinkertaisesti hänen kättään, hän kyllä kirjottaa. Auttakaa vähän.

– Voinhan minä muuten palata jonkun toisen kerran.

– Ei, ei; miksi vaivaisimme me teitä? Te olette järkevä mies… No, Rodja, älä pidätä vierastamme … etkö näe, että hän odottaa – ja hän valmistausi todella viemään Raskolnikovin kättä.

– Anna olla, teen sen itse… sanoi Raskolnikov ottaen kynän ja kirjottaen nimensä kirjaan. Rahanlaskija laski rahat ja poistui.

– Hyvä! Ja nyt, veliseni, etkö tahdo syödä vähän!

– Kyllä! vastasi Raskolnikov.

– Onko teillä keittoa?

– Kyllä, eilistä – vastasi Nastasja, joka oli ollut sisässä koko ajan.

– Onko myös perunoita ja riissiä?

– Kyllä on perunoita ja riissiä.

– Hyvä, tuo tänne sitä ja ota mukaasi myös vähän teetä.

– Kyllä otan.

Raskolnikov katseli Nastasjaa suuresti kummissaan uupunein silminsä. Hän vaikeni ja odotti, mitä se merkitsisi. "Tuntuu siltä kuin en enää hourailisi," ajatteli hän, "se on totta, toivon ma"…

Parin minuutin päästä palasi Nastasja tuoden myös teetä. Keiton mukana oli hän tuonut kaksi lusikkaa, kaksi lautasta ja kaikki lisätarpeet: suolaa, piparijuurta, sinappia lihaa varten j.n.e. niin täydellisen pöydän, ettei Raskolnikov ollut nähnyt sellaista pitkään aikaan. Pöytäliinakin oli puhdas.

– Eipä olisi pahasti, Nastashushka, vaikka Praskovja Pavlovna lähettäisi myös pari pulloa olutta; kyllä me sitä juomme.

– Sen kyllä uskon, senkin veijari, mutisi Nastasja, lähtien kuitenkin täyttämään annettua määräystä.