Sisaret: Romaani
- -
- 100%
- +
Sill'aikaa kun Krates teki työtä, hän ei puhunut sanaakaan ylimmäisen papin kanssa. Sitten hän pani vasaran pois ja sanoi:
"Täntapaista työtä en mielelläni tee, mutta tämä on kuitenkin luullakseni onnistunut. Jokainen alttarin taakse kätkeytynyt temppelin palvelija saattaa nyt sammuttaa ja sytyttää tulet, viisaimmankaan voimatta huomata petosta. Meneppäs nyt suuren salin ovelle ja lausu sanottavasi".
Klea kuuli, miten ylimmäinen pappi noudatti tätä käskyä ja kuinka hän laulavalla äänellä huusi: "Ja niin hän käskee yötä ja se muuttuu päiväksi, ja sammunutta kynttilää ja se valaisee loistoisena. Jos muuten olet meitä lähellä, Serapis, niin näytä itseäsi!"
Kirkas valovirta tunkeutui näitten sanojen jälkeen sanktuariumista ja sammui äkkiä, kun ylimmäinen pappi lausui: "Siis sinä näyttäydyt valona totuuden lapsille, mutta pimeydellä sinä rankaiset valheen lapsia".
"Vieläkö kerran?" Krates kysyi kuten se, joka toivoo saavansa vastaukseksi: "Ei!"
"Minun täytyy sitä pyytää," ylimmäinen pappi vastasi. "Niin, tällä kertaa kuje onnistui vielä paremmin kuin ennen. Minä olin jo entuudestaan varma sinun taidostasi, mutta tällä kertaa, näet, on kuje erittäin tärkeä. Molemmat kuninkaat ja kuningatar tulevat ehkä olemaan läsnä juhlassa, ainakin Philometor ja Kleopatra, ja he pitävät silmänsä auki; sitten vielä Roomalainen, joka jo neljännen kerran ottaa osaa juhlakulkueesen, tulee heitä seuraamaan, ja jos oikein hänet tunnen, niin hän on, kuten useat muutkin hänen kansansa ylimyksistä, niitä, jotka luottavat itseensä, kun heidän täytyy tyytyä isiensä vanhoihin jumaliin, ja jotka eivät sitä mitä me heille ihmeenä voimme näyttää, yksinkertaisella mielellä usko, vaan kylmäverisesti harkitsevat ja punnitsevat sitä. Tällaiset ihmiset, jotka eivät rukoilemista häpeä, eivätkä filosofeeraa, vaan ajattelevat vain juuri niin paljon, kuin on tarpeellista, jotta voisivat oikein toimia, nämät juuri pahimmin halveksivat jokaista ylenluonnollista tapausta".
"Entäs museumin luonnontutkijat?" Krates kysyi. "Eiväthän he pidä totena mitään muuta, kuin sen, mitä voivat nähdä ja havaita."
"Ja juuri sentähden," ylimmäinen pappi vastasi, "he usein pettyvätkin sinun keinojesi kautta, sillä koska he näkevät seurauksen eivätkä sen perustetta, niin he ovat taipuvaisia pitämään ylenluonnollisena sitä syytä, jota eivät voi nähdä. Avaa nyt taas ovi, astukaamme ulos tästä pienestä sivuportista, ja ota sinä itse tällä kertaa auttaaksesi Serapista. Ajattelehan, että Philometor vain siinä tapauksessa vahvistaa pellon lahjoituksen, että hän lähtee temppelistä syvästi liikutettuna. Onkohan mahdollista parantaa uutta suitsutus-astiaa Euergetes kuninkaan syntymäpäiväksi, jota kuuluu vietettävän täällä Memphiissä?"
"Saa nähdä," Krates vastasi. "Ensin minun kuitenkin pitää panna kuntoon Apiin hautakammion ison portin lukko, sillä niin kauvan kuin se on työhuoneessani, voipi sen avata jokainen, joka vaan pistää kyntensä salvan yläpuolella olevaan reikään, ja sulkea työntämällä rautaisen teljen eteen. Kutsuta vaan minua, ennenkuin tämä tulikuje alkaa; huolimatta kurjasta jalastani olen tuleva saatuville. Ainoastaan sen vuoksi, että olen ottanut tämän asian toimekseni, tahdon sen lopettaakin, mutta minä luulen ilman tuollaisia petollisia keinojakin…"
"Me emme petä," ylimmäinen pappi jyrkästi kieltäen keskeytti auttajansa puheen, "me saatamme vain lyhytnäköisten ihmisten huomioon jumalan vallan enemmän käsitettävällä ja huomattavalla tavalla."
Näin sanoen tämä korkea mies käänsi sepälle selkänsä ja lähti huoneesta erään sivu-oven kautta; Krates taas avasi vaski-oven ja sanoi, kooten työkalujaan, niin kovaa, että Kleakin sen selvästi kuuli piilopaikkaansa: "Minusta se on saman tekevä, mutta petos on petos, pettäköön sitten joko jumala kuningasta tai lapsi kerjäläistä."
"Petos on petos," Klea toisti sepän sanoja ja astui, sittenkuin tämä oli lähtenyt salista, piilostaan esiin.
Hän pysähtyi suureen saliin seisomaan ja katseli ympärilleen.
Ensi kerran hän huomasi seinien kuluneet värit, ne vahingot, jotka pylväät aikojen kuluessa olivat saaneet, ja lattian mureat kiviliuskat.
Inhoittavan pahalta pyhän savun haju hänestä tuntui, ja kun hän meni erään ukon ohitse, joka palavalla hartaudella rukoillen kohotti käsiään, niin hän kummastellen katseli häntä.
Sittenkuin hän oli kulkenut varsinaiseen temppeliin liittyvän porttikäytävän lävitse, niin hän kääntyi äkkiä katselemaan sitä ja pudisti kummastellen päätänsä, sillä hän tiesi, ett'ei viime tunnin ajalla ainoakaan kivi ollut muuttunut Serapiin temppelissä, ja kuitenkin se näytti hänestä niin vieraalta, kuin maisema, jonka opimme tuntemaan kevään ihanuudessa ja jonka sitten talvella, lehdet pudonneina, jälleen näemme, kuin naisen kasvot, joita hunnun peittäminä olemme pitäneet kauniina, vaan jotka verhottomina näyttävät ryppyisiltä ja olevan kaikkea suloa vailla.
Kun hän oli kuullut sepän sanat: "Petos on petos", niin hän oli tuntenut rinnassansa haikean tuskan eikä ollut voinut pidättää kyyneleitä, jotka nousivat hänen itkuun tottumattomiin silmiinsä; mutta niinpian kuin hän omin huulin oli lausunut vanhan Krateen tuomion, hänen kyynelensä olivat kuivuneet, ja kun hän nyt liikutettuna ja matkustajan tavoin, joka sanoo jäähyväiset rakkaalle ystävällensä, katseli temppeliä, niin hän hengitti huokeammin, ojensi itsensä suoraksi ja käänsi haavoitetuin sydämin, mutta ylpeänä selkänsä Sarapiin temppelille.
Ovenvartijan asunnon luona tuli hoiperrellen ja käsiään ojennellen häntä vastaan lapsi. Klea nosti sen korkealle ilmaan, suuteli sitä ja pyysi sitten lapsen äidiltä, joka häntä tervehti, leivänpalaista, sillä nälkä alkoi jo tuntuvasti häntä vaivata. Hänen syödessään kuivaa leipää, lapsi istui hänen sylissään ja katseli suurilla silmillään, miten hän talui käsillään leipää suuhunsa.
Poika oli jo viisivuotias, mutta hänen jalkansa olivat niin heikot, että ne tuskin saattoivat kannattaa hänen ruumistaan, mutta muuten hänen kasvonsa olivat sangen sievät. Tosin ne olivat jotenkin elottomat, ja vain silloin, kun pikku Philo näki Klean tulevan, hänen silmänsä loistivat iloisesti.
"Ota tämä maito," pojan äiti sanoi ojentaen neidolle pientä savi-astiata. "Siinä ei ole paljon, enkä minä voisi sitäkään sinulle antaa, jos Philo söisi niinkuin muut lapset; mutta hänen näyttää olevan vaikea niellä. Hän juo pari pisaraa ja syö pienen palasen eikä huoli enemmästä, vaikka häntä lyökin".
"Ethän vaan taas ole häntä lyönyt?" Klea kysyi moittivaisesti ja veti lapsen likemmäksi itseään.
"Mieheni…", vaimo vastasi ja nyppi hämillään vaatettansa. "Lapsi on syntynyt onnellisena päivänä ja onnellisella hetkellä, mutta kuitenkin hän pysyy heikkona eikä opi puhumaan, ja se suututtaa Piankhia".
"Hän turmelee taas kaikki!" Klea huusi tyytymättömänä. "Missä hän on?"
"Häntä huudettiin temppeliin."
"Eikö häntä sitten ilahuta se, että Philo hänelle huutaa, isä, ja sinulle, äiti, ja kutsuu minua nimeltäni, ja että hän oppii ymmärtämään kaikenlaista muutakin?" tyttö kysyi.
"Oi kyllä," vaimo vastasi. "Hän sanoo, että sinä opetat häntä puhumaan kuten kottaraisen poikaista, ja me kiitämme sinua siitä."
"Sitä en halua," Klea häntä keskeytti, "mutta se mitä vaadin, on se, ettette toru ettekä rankaise poikaa ja että te minun kanssani iloitsette, kun näette, miten hänen uinaileva henki raukkansa vähitellen herää. Jos hän samassa määrässä vastedeskin edistyy, niin tulee pojasta vielä varsin viisas ja ymmärtäväinen. Mikä nimeni on, pienokainen?"
"Ke-ea," lapsi vastasi ja hymyili ystävälleen.
"No maistappas nyt, mitä minulla on tässä kädessäni. Mitä se on? Minä näen kasvoistasi, että sen tiedät. Se on: no sano vain hiljaa korvaani. Niin, niin se on oikein, ma-mai-maitoa, niin juuri poikaseni; maitoa se on, se on sen nimi. Avaappas nyt suukkosesi ja sano sievästi minun perästäni – no vielä kerran, vieläkin, ja jos sanot kaksitoista kertaa oikein, niin annan vielä suutakin sinulle. – Nyt olet ansainnut suudelman. Minä suutelen sinua tähän tai tuohon. Mikäs tämä sitten on? Sinun kor – ? Korvasi! Niin, se on oikein – ja tämä on nenäsi."
Lapsen silmät loistivat yhä kirkkaammin ja kirkkaammin hänen kuunnellessaan tuota ystävällistä opetusta, eikä Klea eikä oppilaansa väsyneet, ennenkuin tunnin perästä vaskilevyn kauvan kaikuva ääni kutsui hänet pois.
Kun hänen piti lähteä, niin pienokainen hoiperteli itkien hänen perässänsä, mutta hän otti lapsen syliinsä ja vei hänet hänen äidilleen ja lähti sitten asuntoonsa päin, koristellaksensa sisartansa ja itseänsä juhlakulkueesen.
Tiellä pastophoriumiin hän taasen mietti käyntiänsä temppelissä ja rukoustansa.
"Sanktuariumissa," hän puhui itsekseen "ei minun onnistunut vapauttaa sieluani siitä, joka sitä suretti, mutta koettaissani irroittaa poika raukan kieltä se kyllä onnistui. Jumala luullakseni voi valita jokaisen puhtaan paikan kaikkeinpyhimmäksensä, ja eikö lapsen sielu ole puhtaampi kuin alttari, jonka ääressä totuutta pilkataan?"
Irene tuli heidän huoneessansa häntä vastaan. Hän oli jo järjestänyt tukkansa, pistänyt siihen granaattikukan ja kysyi Klealta, oliko hän hänen mielestään kaunis.
"Sinä olet niin kaunis kuin itse Aphrodite," tämä vastasi ja suuteli häntä otsaan. Sitten hän asetti Irenen puvun poimuihin, kiinnitti hänen koristuksensa ja alkoi sitten itse pukeutua. Hänen sitoessaan sandaalejansa, Irene kysyi: "Miksi sinä huokaat niin tuskallisesti?" ja Klea vastasi: "Minusta tuntuu, kuin olisi minulta tänään toistamiseen ryöstetty vanhempani!"
VIIDES LUKU
Juhlakulkue oli loppunut.
Ptolemaios Philometor ei ollutkaan sen jumalanpalveluksen perästä, joka hänen aikanansa toimitettiin kreikkalaisessa Serapeumissa, antanut papistolle koko peltoa, jota he monilla anomuskirjeillä olivat pyytäneet, vaan ainoastaan kohtuullisen osan siitä.
Sittenkuin hovi taas oli lähtenyt Memphiisen, ja juhlakulkue oli hajoutunut, niin sisarukset palasivat huoneesensa, Irene posket punaisina ja suu naurussa, Klea taas silmissä synkkä, melkeinpä uhkaavainen loiste.
Molempien ääneti lähestyessä huonettaan, muudan temppelin palvelija huusi vanhempaa sisarta ja pyysi häntä tulemaan ylimmäisen papin luokse, joka tahtoi häntä puhutella.
Mitään virkkamatta Klea antoi ruukkunsa Irenelle, ja hänet vietiin siihen temppelin huoneesen, jossa pyhää kalustoa säilytettiin. Siellä hän istuutui tuolille odottamaan.
Nekin miehet, jotka aamulla olivat käyneet pastophoriumissa, olivat kuninkaallisen perheen kanssa olleet juhlakulkueessa.
Juhlallisuuden päätyttyä Roomalainen Publius erosi seuralaisistaan ja astui nopeasti, jäähyväisiä sanomatta ja oikealle tai vasemmalle katsomatta, pastophoriumiin erakko Serapionin kammion luo.
Vanhus kuuli jo kaukaa nuoren miehen astunnan, joka lujilla kengän-anturoillaan polki rivakammin ja voimakkaammin kuin Serapiin hiljaa hiipivät papit, ja tervehti häntä sekä käsin että sanoin.
Publius kiitti kylmästi ja totisesti sekä sanoi sitten tylysti ja pistävän lyhyesti:
"Minun aikani on vähissä. Minä ai'on pian lähteä Memphiistä, mutta minä lupasin kuulla pyyntösi, ja pitääkseni sanani tulen luoksesi jo tänään, mutta kuten sanoin, vaan pitääkseni sanani. Ruukunkantajattaret, joista tahdot minulle puhua, eivät koske minuun. Minä huolin heistä yhtä vähän kuin pääskysistä, jotka kiitävät tuolla huoneen yläpuolella."
"Ja kuitenkin lähdit Klean tähden tän'aamuna pitkälle kävelymatkalle,"
Serapion vastasi.
"Olen usein jänistä ampuakseni lähtenyt pidemmällekin matkalle," Roomalainen vastasi. "Me miehet emme aja sen vuoksi otusta takaa, että sen saavuttaminen meitä viettelee, vaan sen vuoksi että itse ajo meitä miellyttää, mutta myöskin naisissa on taipumusta metsästykseen. Nuolen ja jousen asemasta he lähettävät tulisia silmäyksiä, ja kun he sitten luulevat tavanneensa otukseen, niin he kääntävät sille selkänsä. Tätä lajia on myöskin sinun Kleasi, ja se tän-aamuinen sievä tyttönen näyttää siltä, kuin hän mielellään antaisi itseään ajaa; minua kuitenkin miellyttää yhtä vähän olla tyttöjen otuksena kuin ajajanakin. Kolmeksi päivää minulla vielä on tekemistä Memphiissä, mutta sitten käännän ijäksi selkäni tälle narrien maalle."
"Tän' aamuna," sanoi Serapion, joka alkoi aavistaa, mikä oli herättänyt Roomalaisen sanoissa selvään ilmaantuvan vihan, "tän' aamuna ei sinulla tuntunut olleen niin kova kiire kuin nyt, jolloin sinä itse näytät minusta pakenevalta otukselta, ja Klean taas minä tunnen paremmin kuin sinä. Otuksen ajo ei ole hänen asiansa, ja vielä vähemmin hän antaa itseänsä ajaa, sillä hänellä on ominaisuus, joka sinun, Publius Scipio, ennen muita pitää tunteman ja jota sinun pitää kunnioittaman: hän on ylpeä, sangen ylpeä, ja hänen pitääkin olla, vaikkapa kuinka halveksien katsoisit, ikäänkuin tahtoisit sanoa: Kuinka voi Serapiin ruukunkantajatar, tuollainen kurja olento, joka saa huonoa ruokaa ja joka aina on palveluksessa, kuinka hän voi tulla ylpeäksi, joksi vain sillä on jotakin aihetta, joka jossakin suhteessa on etevämpi muita, kanssaan eläviä ihmisiä? Mutta tällä tytöllä, usko pois, onkin paljon aihetta pitää päätänsä pystyssä, ei ainoastaan sentähden että hän on syntyisin vapaista ja jaloista vanhemmista, että hän on harvinaisen kaunis ja että hän, vielä pienenä lapsena ollessaan, piti niinkuin parahin äiti huolta nuoremmasta siskostaan, vaan etenkin sentähden, ja sinun pitäisi paremmin kuin muiden nuorukaisten, jos oikein sinut tunnen, voivan se huomata, sentähden että hänen täytyy olla ylpeä, jott'ei hän koskaan toimittaessaan niitä alhaisia askareita, joihin hän, paha kyllä, on pakoitettu, unhoittaisi, että hän on vapaa ja jalosukuinen nainen. Sinä saatat luopua ylpeydestäsi ja jäät kuitenkin siksi, mikä olet, mutta jos hän sen tekisi ja oppisi pitämään itseänsä palvelijana, niin hän todellakin lopuksi tulisi siksi, joka hän ei ole ja joka hänen kuitenkin täytyy olla. Jalo ratsu, jota pakoitetaan kuormia vetämään, muuttuu juhdaksi, niinpian kuin se oppii kohottamasta päätänsä ja vapaasti liikuttamasta jalkojansa. Klea on ylpeä sentähden, että hänen täytyy se olla, ja jos oikein asiata mietit, niin et saata vihastua neitoon, joka kuka tiesi silmäili sinua ystävällisesti, koska jumalat ovat sinut niin muodostaneet, että voit olla vakuutettu miellyttäväsi jokaista naista, mutta jonka täytyy kieltää sinun kosintasi, koska hän pitää itseänsä liian hyvänä, antaakseen edes Corneliolaisenkaan leikkiä kanssansa, ja kuitenkin niin vähäpätöisenä, ett'ei hän koskaan voi toivoa sinunlaisesi miehen alentuvan arvostaan pyytämään häntä vaimoksensa. Ei ole epäilemistäkään, että hän on sinua loukannut; minkä kautta, sitä voin vaan aavistaa. Jos se tapahtui kylmän ylpeyden kautta, niin ei sen pitäisi sinua loukkaaman, sillä nainen on kuten sotilas, joka pukeutuu haarniskaan vaan silloin, kun häntä uhkaa vastustaja, jonka aseita hän pelkää."
Erakko oli naapureittensa tähden enemmän kuiskuttanut kuin lausunut nämät sanat ja pyyhki vaiettuansa hien otsaltaan, sillä kun jokin seikka kiihoitti hänen mieltänsä, niin hän oli tottunut antamaan valtavan äänensä kovaa kaikua, ja se, että hän niin kauvan oli sitä hillinnyt, kysyi häneltä suuria ponnistuksia.
Publius oli ensin rohkeasti katsellut häntä silmiin, mutta sitten luonut silmänsä maahan ja kuunnellut keskeyttämättä loppuun saakka hänen puhettansa. Sen ohessa hän oli häpeästä punehtunut, kuten koulupoika, ja kuitenkin hän oli jäntevä ja lujamielinen nuorukainen, joka vaikeissa tiloissa tiesi itseänsä ohjata yhtä hyvin kuin parhaassa ijässään oleva mies.
Kaikissa toimissaan hän tavallisesti tiesi, mitä hän tahtoi, ja teki haaveksimatta vain sitä, mikä hänestä näytti oikealta ja hyödylliseltä.
Erakon puheen johdosta heräsi hänessä kysymys, mitä hän sitten oikein tahtoi ruukunkantajattaresta, ja kun hänellä siihen ei ollut vastausta, niin hän tunsi itsensä epävarmaksi, ja tämä epävarmuus ja itseensä tyytymättömyys lisääntyivät lisääntymistään, kuta sattuvammalta se, mitä hän kuuli neidosta, tuntui hänestä, ja kuta vähemmän hänen sydämensä tyytyi jättämään tyttöä, jota hänen useampia päiviä yhtä mittaa ja vasten tahtoansakin oli täytynyt ajatella, jonka kuvan hän mielellään olisi poistanut sielustaan, ja joka kuitenkin erakon sanoista kävi hänelle yhä miellyttävämmäksi.
"Sinä lienet ehkä oikeassa," hän sitten vastasi, oltuaan hetkisen vaiti, ja hillitsi samalla ääntänsä, sillä hiljaiseen puhutteluun vastataan tavallisesti yhtä hiljaa. "Sinä tunnet paremmin tämän tytön kuin minä, mutta jos oikein olet häntä kuvaillut, niin on parempi, että pysyn päätöksessäni ja pakenen Egyptiä tai, sanonko sen suoraan, sinun holhottiasi, kun en kuitenkaan saavuta muuta kuin joko tappion tahi voiton, joka ei tuottaisi minulle muuta kuin katumusta. Klea on tänään välttänyt silmäyksiäni, ikäänkuin vuotaisi silmistäni myrkkyä kuten kyykäärmeen hampaasta, eikä minulla siis ole mitään tekemistä hänen kanssansa, mutta voisinhan kuitenkin tietää, kuinka hän on tähän temppeliin tullut, ja jos saatan häntä hyödyttää, niin tahdon sen tehdä – sinun tähtesi. Kerro nyt minulle, mitä tiedät, ja sano mitä minulta haluat."
Erakko nyökkäsi Publiukselle myöntyväisesti, viittasi häntä astumaan lähemmäksi, ja kumartuen alaspäin aivan lähelle Roomalaisen korvaa hän kysyi hiljaa:
"Oletko kuningattaren suosiossa?"
Kun Publius oli tämän myöntänyt, niin Serapion, ilmoitettuaan tyytyväisyyttänsä, alkoi kertoa:
"Aamulla sait kuulla, kuinka minä itse tähän häkkiin olen joutunut, ja että isäni oli temppelin viljavaraston esimies. Minun vieraita maita kierrellessäni, hän pantiin viralta pois ja olisi kuka tiesi kuollut vankeudessa, joll'ei eräs kunnon mies olisi häntä auttanut pelastamaan kunniatansa ja vapauttansa. Tämä kaikki ei koske sinua oikeastaan ensinkään, ja siis voisinkin jättää sen sikseen, mutta tämä kunnon mies oli Klean ja pikku Irenen isä; vihamies, jonka tähden isäni sai syyttömästi kärsiä, on tuo rosvo Euleus. Sinä tiedät, taikka et oikeastaan tiedäkään, että papiston täytyy verokseen hankkia kuninkaan hoville määrätyitä tarpeita; tiedätkö sen? No niin, te Roomalaiset pidätte enemmän lukua oikeus- ja hallinto-asioista kuin taiteen tuotteista ja ajatuskyvystä. Isäni velvollisuutena oli siis verojen maksaminen, eunukin niiden vastaan-ottaminen, mutta tuo herkkusuu, parraton leipähiiri, tuo ahma, jonka vatsassa jokainen persikka, jonka hän on syönyt ja jonka hän vast'edes syö, muuttukoon myrkyksi, otti itselleen puolet veroista, ja kun luvunlaskijat huomasivat, että kuninkaan varastot olivat tyhjää täynnä, missä he toivoivat olevan jyviä ja kankaita, niin he nostivat aika melun, joka tietysti ennen joutui hovissa elävän, mahtavan varkaan korville. Sinä olet nimittänyt Egyptiä ihmeelliseksi tahi joksikin sellaiseksi, ja se se todellakin on, ei ainoastaan noitten kivisten nisukakkujen tähden, joita te kutsutte pyramiideiksi ja muiksi sellaisiksi, vaan sen tähden että täällä saattaa tapahtua asioita, jotka teillä Roomassa olisivat yhtä mahdottomia kuin kuutamo keskellä päivää tahi ratsu, jonka häntä on kuonon päässä! Ennenkuin Euleusta ehdittiin syyttääkään, hän oli pannut varkauden isäni syyksi, ja ennenkuin maakunnan esimies apulaisinensa oli edes tarkastanutkaan asioita, niin heidän tuomionsa viatointa kanteen-alaista vastaan oli jo vahvistettu, sillä eunukki oli ostanut heiltä päätöksen, kuten torilta ostetaan kala tahi kaalinkupu. Muinoisina aikoina kuvattiin oikeuden jumalattaren tässä maassa olevan silmät suljettuina, mutta nyt silmäilee se maailmaa, kuten karsaasen katsova nainen, joka toisella silmällään tirkistelee kuningasta, mutta toisella valittajan tahi kanteen-alaisen käsissä olevaa kultaa. Minun isä raukkani sai tietysti rankaistuksen ja hän epäili jo vankeudessaan jumalien oikeudentuntoisuutta, kun hänen hyväksensä tapahtui suurin ihme, mikä koskaan on tapahtunut tässä ihmeitten maassa, siitä asti kun Kreikkalaiset ovat olleet Aleksandrian herroina. Eräs kunniallinen mies otti, ihmisiä pelkäämättä, tuomitun raukan menetetyn asian huomaansa eikä levännyt, ennenkuin isäni oli saanut kunniansa ja vapautensa. Mutta vankeus, häpeä ja mielikarvaus olivat vähitellen kuluttaneet pahoin kohdellun miehen voimat, kuten toukka runtelee seeteripuun rungon, ja kuihtuen hän kuoli. Hänen pelastajansa, Klean isän, palkaksi tästä hänen uljaasta teostaan tuli vieläkin huonompi kohtalo, sillä täällä Niilin rannoilla rankaistaan maan päällä hyvettä, niinkuin teillä pahetta. Missä vääryys vallitsee, siellä ilmaantuu sekin peloittava seikka, että jumalat näyttävät olevan pahojen puolella. Joka ei tulevaisuudessa toivo mitään hyvitystä, se pidättää itseänsä puhtaasta elämästä, joll'ei hän ole mielipuoli eikä filosoofi, – ja onhan niitä, jotka ovat molempiakin yht'aikaa.
"Ruukunkantajattarien isä Philotas, jonka vanhemmat olivat Syrakusasta kotoisin, oli Zenon opin puolustajia, jolla opilla teilläkin Roomassa on paljon ystäviä, ja oli sitä virkamiehenä levittänyt, sillä hän oli khrematistain, se on, erään tuomio-yhdistyksen esimies, jolla yhdistyksellä on tuskin Egyptin ulkopuolellakaan vertaistansa, ja joka on osoittanut itsensä paremmaksi kuin mikään toinen. Maakunnasta maakuntaan se kulkee ja asettautuu pääkaupunkeihin istumaan oikeutta. Jos tehdään kanne asian-omaisessa seudussa olevan tuomio-istuimen päätöstä vastaan, jonka tuomioistuimen esimiehenä on maakunnan epistates, niin khrematistat, jotka tavallisesti eivät tunne syyttäjiä eivätkä kanteen-alaisia, vielä kerran ottavat asian käsiteltäväksi, ja siten säästyy maakunnan asukkailta matka Aleksandriaan tahi nyt, kun valtakunta on jaettu, Memphiisen tuon muutenkin kovin rasitetun ylituomio-istuimen luo.
"Ei kukaan khrematistain esimies ole nauttinut suurempaa suosiota, kuin Klean ja Irenen isä Philotas. Häneen vaikutti lahjominen yhtä paljon kuin varpunen haukkaan, ja hän oli yhtä viisas kuin rehellinenkin, sillä hän tunsi yhtä perin pohjin Egyptiläisten kuin Kreikkalaistenkin vanhat lait, ja niinpian kuin saatiin tietää, että hän khrematistoineen oli lähtenyt matkalle, monikin lahjoja ottava tuomari piti varansa ja langetti väärän asemasta oikean tuomion.
"Kun Kleopatra, Epiphaneen leski vielä oli elossa ja oli poikiensa Philometorin ja Euergeteen holhoojana, jotka nyt hallitsevat Memphiissä ja Aleksandriassa, niin hän piti Philotasta sangen suuressa arvossa ja koroitti hänet kuninkaan sukulaisten arvoon, mutta hän oli juuri kuollut kun tuo kunnon mies uudestaan veti esiin isäni asian ja vapautti hänet vankeudesta.
"Ryöväri Euleus ja hänen apulaisensa Leneus olivat juuri silloin valtansa kukkuloilla, sillä nuori, alaikäinen kuningas antoi heidän ohjata itseänsä, niinkuin holhooja ohjaa lasta.
"Jos isäni oli kunniallinen mies, niin kyllä eunukki sen sijaan osasi olla aika konna, ja kun khrematistat sitten uhkasivat manata Euleuksen oikeuteen, niin tuo kurja konna sai juonillaan toimeen sodan, muka Koëlesyrian tähden, kuninkaan setää Antiokhos Epiphanesta vastaan.
"Sinä tiedät, miten häpeällisesti yritys päättyi, miten Philometor voitettiin Pelusiumin tappelussa ja miten hän Euleuksen neuvosta pakeni Samothrakheen, pelastaaksensa itsensä ja aarteensa, miten Philometorin veli Euergetes tuli kuninkaaksi Aleksandriaan, ja miten Antiokhos valloitti Memphiin ja antoi vanhemman veljensä pojan hallita täällä niinkuin omana vasallinansa ja holhottinansa.
"Näinä sekasorron aikoina eunukki tiesi vapauttaa itsensä Philotaan kanteista, jota hän varmaankin pelkäsi, ikäänkuin hänen oma omatuntonsa kuljeskelisi khrematistan persoonassa kaksin jaloin, tuomarinmiekka kädessä, ja kertoisi ihmisille, millainen konna hän oli.
"Memphis oli, suurta vastusta tekemättä, avannut Antiokhokselle valkoisen muurin portin, ja syrialainen kuningas, joka oli omituinen herra ja joka halusi olla kansan parissa, ikäänkuin hän itsekin olisi ollut vain tavallinen mies, kutsui luoksensa Philotaan, joka oli yhtä hyvin perehtynyt egyptiläisiin tapoihin ja laitoksiin kuin helleniläisiinkin, antoi tämän viedä itseänsä lakitupihin ja torille ja lahjoitteli tapansa mukaan hänelle milloin mitättömiä lelusia, milloin taas ruhtinaallisia antimia.
"Sittenkuin Philometor jälleen teidän Roomalaistan kauttanne pääsi vapaaksi Syrialaisen yliherruudesta ja sai itsenäisesti hallita Memphiissä, niin Euleus syytti ruukunkantajattarien isää siitä, että tämä muka oli saattanut petollisesti Memphiin Antiokhoksen haltuun, eikä herjennyt puuhastaan, ennenkuin tältä syyttömältä mieheltä ryöstettiin hänen suuri omaisuutensa, ja ennenkuin hän vaimoineen oli viety pakkotyöhön aithiopialaiseen kultakaivokseen. Minä olin jo silloin, kun tämä tapahtui, tässä häkissäni, mutta minä sain sen kuulla veljeltäni Glaukukselta, joka on hovissa henkivartijana ja saa varemmin, kuin muut ihmiset, tietää paljon, mitä palatsissa tapahtuu, ja minun onnistui salaa tuottaa Philotaan tyttäret tähän temppeliin ja pelastaa heidät joutumasta heidän vanhempiensa kohtaloon. Viisi vuotta on kulunut siitä, ja nyt tiedät, minkä tähden jalosukuisen miehen tyttäret kantavat vettä Serapiin alttarille, ja minkä tähden minä ennemmin annan tehdä itselleni kuin heille pahaa, mutta että minä taas Euleukselle soisin paljoa mieluummin myrkyllisiä juuria kuin makeita persikoita."