Taras Bulba

Rehtori ja professorimunkit eivät säästäneet vitsaa ja ruoskaa, ja usein liktorit heidän käskystään niin löylyttivät konsulejaan, että nämä monia viikkoja hieroivat housujensa takamustaa. Monetkaan eivät tuosta suuria välittäneet; se tuntui heistä kenties vähää karvaammalta kuin pippurilla höystetty viina; toiset taas kyllästyivät näihin alituisiin selkäsaunoihin niin peräti, että karkasivat Koskentaka, jos tie oli heille tuttu ja heitä ei matkalla saatu kiinni. Siitä huolimatta, että Ostap Bulba oli hyvin ahkerasti alkanut opiskella logiikkaa ja jumaluusoppia, ei hän kuitenkaan voinut välttää armottomia vitsoja. Tämä karaisi hänen luontoaan ja teki hänestä päättäväisen miehen.

Ostap oli mitä parhaimassa suosiossa toverien kesken. Harvoin johti hän muita sellaisissa luvattomissa kepposissa kuin varastusretkillä puutarhoissa; mutta sen sijaan hän aina oli ensimäinen, joka liittyi jonkun yritteliään opistolaisen kumppaniksi, eikä hän olisi milloinkaan antanut tovereitaan ilmi. Mitkään ruoskat tai raipat eivät olisi saaneet häntä suostumaan tällaiseen tekoon. Hänellä ei ollut muuhun halua kuin sotaan ja iloisiin pitoihin, ainakaan ei hän muuta ajatellut. Vertaistensa joukossa oli hän aina suora. Hänen luonteessaan oli paljon hyväntahtoisuuttakin; äiti-raukan kyyneleet olivat syvästi vaikuttaneet häneen, ja sentähden hän nyt olikin alakuloinen ja surumielinen.

Nuorempi veli Andrei olikin vilkkaampi luonteeltaan, ja hänen tunne-elämänsä oli enemmän kehittynyt. Hän opiskeli halukkaasti ja innostuksella. Hän oli myös kekseliäämpi kuin veljensä, lyöttäysi useammin hyvinkin vaarallisen yrityksen johtajaksi ja kykeni myös välistä kekseliäisyytensä avulla pelastautumaan rangaistuksesta, kun taas Ostap mutkittelematta heitti takin yltään ja laskeutui lattialle ruoskittavaksi. Andreinkin mieli hehkui urotöihin, mutta sitäpaitsi oli hänen mielensä altis myös muille vaikuttimille. Lemmenkaipuu heräsi hänessä voimakkaasti, kun hän oli tullut kahdeksantoista vuoden ikään; nainen alkoi yhä useammin kuvastua hänen mielessään; viisaustieteellisiä väitöksiä kuullessaan näki hän tämän haaveen mielessään verevänä, mustasilmäisenä, hentona kaunottarena.

Alinomaa liikkui hänen silmiensä edessä naisen hurmaava kuva. Huolellisesti salasi Andrei tovereiltaan nuoren, hehkuvan sielunsa tunteet, sillä siihen aikaan oli kasakan häpeällistä ajatellakaan naista ja rakkautta ennenkun oli ollut mukana sodassa. Viime vuosina oli hän yhä harvemmin esiintynyt seikkailujen johtajana. Mieluummin harhaili hän yksinään Kiovan sivukaduilla, missä matalat, kirsikkapensaiden ympäröimät talot houkuttelevina koristivat katujen syrjiä. Eksyipä hän väliin kaupungin hienompiinkin osiin, missä asuivat vähävenäläiset ja puolalaiset aatelismiehet; ja missä rakennukset olivat upeampia.

Kerran siellä huolimattomana harhaillessaan oli hän vähällä joutua puolalaisen ylimyksen vaunujen alle, ja pitkäviiksinen ajaja sivalsi häntä hyvin tuntuvasti ruoskallaan. Nuori teini raivostui: uhkarohkeasti tarttui hän voimakkaalla kädellään vaunujen takapyörään ja pysähdytti ne. Mutta ajaja pelkäsi seurauksia ja sivalsi hevosia ruoskalla; ne karkasivat laukkaamaan, ja Andrei lensi suin päin rapakkoon. Samassa kajahti jostain ylhäältä heleä, sointuva nauru.

Hän katsahti ylös ja huomasi korkean talon ikkunassa kaunottaren, jonka vertaista hän ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt, mustasilmäisen ja valkoisen kuin aamuruskon kultaama lumi. Neitonen nauroi kaikesta sydämestään, ja tuo nauru antoi vielä hurmaavamman tehon hänen lumoaville suloilleen.

Andrei ihan hölmistyi. Hän katsoi tyttöön neuvotonna ja pyyhki hajamielisesti likaa kasvoiltaan. Kuka oli tuo kaunotar? Hän koetti tiedustella palvelusväeltä, jota komeissa puvuissa seisoi portin vieressä, kuunnellen nuorta kitaransoittajaa. Mutta palvelustytöt vain nauroivat hänelle nähdessään hänen likaiset kasvonsa, eivätkä vastanneet sanaakaan. Vihdoin hänen kuitenkin onnistui saada tietää, että kaunotar oli erään Kiovan sotapäällikön tytär.

Seuraavana yönä hän uskalikkona kuten teini ainakin pujahti aidan yli puutarhaan ja kiipesi puuhun, jonka oksat ulottuivat aina talon katolle. Sieltä laskeutui hän sitten savupiipun kautta immen makuukammioon, jossa kaunotar parhaillaan kynttilän edessä irrotti korvistaan kalliita renkaita. Kaunis puolatar jäi alussa sanattomaksi pelosta, mutta kun hän näki teinin seisovan silmät alas luotuina, liikkumattomana, ja tunsi hänet samaksi nuorukaiseksi, joka oli päivällä suin päin lentänyt rapakkoon, valtasi nauru hänet uudestaan.

Andrein kasvoissa ei voinutkaan huomata mitään pelkoa herättävää. Hän oli kaunis nuorukainen. Neitonen naureli veitikkamaisesti ja teki hänestä pilaa. Kaunotar oli huimapäinen kuin puolatar ainakin ja hänen ihanat, kirkkaat silmänsä loivat nuorukaiseen katseen, jossa välkähti pohjaton autuus. Teini ei uskaltanut kättäänkään liikauttaa, kun sotapäällikön tytär astui rohkeasti hänen luokseen, somisti hänen otsansa kauniilla koristeella, ripusti hänen korvaansa kalliin renkaan ja heitti hänen hartioilleen kullalla kirjailtun musliinivaippansa. Veitikkamainen kaunotar teki hänelle kaikellaisia kepposia ja teini-parka joutui yhä enemmän hämilleen. Hän oli hyvin naurettavan näköinen ja katsoa tuijotti suu selällään immen ihaniin silmiin. Mutta oven takaa kuuluva ääni sai hänet pelästymään. Neitonen käski hänen kätkeytyä sängyn alle ja vasta kun kaikki taas tuntui rauhalliselta, kutsui hän sisään kamarineitsyensä, erään sodassa ryöstetyn tatarilaistytön ja antoi tälle käskyn varovaisesti kuljettaa teini puutarhaan ja sieltä aidan yli kadulle. Mutta tällä kertaa ei Andrei yhtä helpolla suoriutunutkaan kiivetessään aidan yli: kolinasta herännyt vartija tarttui hänen jalkoihinsa, ja paikalle kokoontuneet palvelijat antoivat hänelle aikalailla selkään. Vihdoin hänen kuitenkin onnistui päästä käpälämäkeen.

Tämän seikkailun jälkeen oli Andrein hyvin vaarallista kulkea sotapäällikön talon ohitse, silli hän pelkäsi päällikön suurilukuista palvelijakuntaa. Kerran hän kuitenkin vielä kohtasi immen kirkossa. Kaunotar huomasi hänet ja hymyili hänelle aivan kuin vanhalle tutulle. Jonkun ajan kuluttua matkusti sotapäällikkö kaupungista ja ihanan mustasilmäisen puolattaren asemasta huomasi Andrei sen perästä ikkunassa vain jonkun leveän, ruman naaman.

Näitä asioita muisteli nyt Andrei ratsastaessaan surumielisenä ja pää alaspainuneena. Sillä välin olivat he jo kokonaan vaipuneet viheriän aron syleilyyn, ja korkea heinä kätki heidät kokonaan; ainoastaan mustat kasakkalakit pistivät esiin ruohon keskeltä.

"Hei pojat, mitä te niin alakuloisina ratsastatte?" virkkoi vihdoin Bulba, havahtaen mietteistään. "Hiiteen kaikki mietiskelyt! Piiput hampaisiin ja iskekää kannukset hevosten kupeisiin, ja kiitäkäämme niin huimasti, etteivät linnutkaan meitä saavuta."

Ja kumartuneina hevostensa selkään katosivat kasakat syvään ruohoon. Ei näkynyt enää heidän mustia lakkejaankaan; ainoastaan kapea juopa lakoon painuneessa ruohossa osotti heidän jälkiään.

Pilvettömältä taivaalta heitti nyt aurinko maahan ensimäisiä säteitään, luoden virkistävää lämpöään viheriälle arolle. Silloin katosi kasakkainkin alakuloisuus ja veri heidän sydämissään liikahti äkkiä kuin lintu, joka pyrähtää lentoon.

Jota kauemmas tultiin, sitä kauniimmaksi muuttui aro. Siihen aikaan oli tuo ääretön alue, joka muodostaa nykyisen uuden-Venäjän aina Mustanmeren rantaan saakka, vielä yhtenä ainoana viheriänä, koskemattomana nummena. Ei ollut aura kertaakaan viiltänyt villin aronummen lukemattomia mättäitä. Ainoastaan hevoset, jotka tuohon korkeaan ruohoon katosivat kuin metsään, olivat sitä polkeneet. Tuskinpa voi luonnossa löytää mitään tuollaista aavikkoa kauniimpaa. Koko maanpinta laajeni viheriänä, kultaisena valtamerenä, jota miljoonat eriväriset kukat kirjailivat. Pitkien, ohueiden ruohonkorsien välistä pilkistivät esiin tumman- ja vaaleansiniset kellokukat; keltainen horsma kohotti ylpeänä teräviä huippujaan; valkoinen pyörtämö koreili sateenvarjon muotoisilla terillään, ja näkyivätpä tiheiköstä vehnänkin tähkät. Ruohonkorsien välitse liikkuivat peltokanat kaulat pystyssä. Ilmassa kaikui tuhansien erilaisten lintujen viserrykset. Taivaalla leijaili haukka siivet levällään, ja jostain kaukaisesta järvestä kuului villihanhien rääkynä. Ruohosta kohosi tasaisesti lentoon arolokki joka leijaili ylpeänä ohuen ilmakerroksen vaaleassa sinessä, ja kauniina välkkyivät sen siivet auringon kultaisissa säteissä.

Ihana olet todellakin, sinä ääretön aro!

Matkamiehemme pysähtyivät vain hetkiseksi aterioidakseen. Heidän mukanaan oleva kymmenmiehinen kasakkaosasto nousi myös ratsailta. Kaivettiin sitten esille viinapullot ja kurpitsit, joita käytettiin astioina, syötiin leipää ja rasvaa ja vahvistukseksi otettiin vaan yksi ryyppy, sillä matkalla ollessaan ei Bulba sallinut kenenkään päihtyä. Matkaa jatkettiin sitten iltaan saakka.

Illan tultua muuttui koko aro toisen näköiseksi.

Mailleen menevä aurinko valaisi nyt tuota ääretöntä lakeutta, joka vähitellen alkoi pimetä ja liikkuvat varjot muuttivat sen värin tummanvihreäksi. Ruohon tuoksu tuli yhä tuntuvammaksi: jokainen kukka, jokainen korsi lemusi, ja koko aavikko ikäänkuin suitsutti hyvää hajua. Tummansinisellä taivaalla näkyi punertavia kultajuovia. Paikottain näkyi myös vaaleita pilvenhattaroita, ja raitis, vieno tuulenhenki hiipi hiljaa ja hyväilevänä ruohomeren yli. Kaikki päivän säveleet olivat vaienneet ja ilmassa kuulu nyt toisenlaisia ääniä. Kirjavat multahiiret juoksivat piilopaikoistaan ja nousten takakäpälilleen täyttivät ilman piipityksillään. Heinäsirkkain sirinä kuului yhä äänekkäämmin. Välistä kantoi kaiku jostain kaukaisesta järvestä joutsenen laulun, joka helähteli hopeankirkkaana.

Matkamiehet, jotka olivat pysähtyneet keskelle aroa, valitsivat itselleen yösijan, virittivät tulen ja asettivat sen keskelle kattilan, jossa keittivät itselleen velliä. Vinona patsaana kohosi savu ilmaan. Syötyään sitoivat miehet hevosensa ja laskeutuivat itse levolle. Öiset tähdet paistoivat suoraan heihin, ja matkalaisten korviin kuului koko äärettömän aron hyönteismaailman sekavat äänet. Niiden sirinä, vihellykset ja piipitys kaikui kirkkaana hiljaisen yön raittiissa ilmassa ja uuvutti uneen uinailevan mielen. Ja jos joku heistä yöllä heräsi ja nousi, niin kimalteli hänelle koko aro tuhansina, välkkyvinä helminä. Öistä taivasta kirkasti paikottain punainen rusko, joka syntyi jostain kaukana niityillä ja joen varsilla poltettujen kaislojen savusta. Joutsenparvi, joka oli matkalla pohjoiseen, helotti punaiselta, ja näytti siltä, ikäänkuin olisi taivaalla liehuneet tulenkarvaiset harsot.

Matkamiehemme kulkivat eteenpäin, eikä heille tapahtunut mitään merkillisempää. Missään he eivät nähneet puita; aina vain aukeni silmien eteen tuo ääretön, vapaa, ihana aro. Paikottain siinti taivaan rannalla kaukainen metsä, joka levisi pitkin Dnjeprin rantoja.

Kerran Taras osotti pojilleen pientä pilkkua kaukana arolla. – "Katsokaa, pojat, tuossa kiitää tataarilainen." Tatarilaisen pieni pää kiinnitti heihin terävän katseensa, haisteli ilmaa aivan kuin metsäkoira ja huomattuaan kasakoita olevan kokonaista kolmetoista henkeä katosi se kuin metsäkauris.

"No, pojat, koettakaa saavuttaa tatarilainen! Turhaa kuitenkin lienee koettaa, häntä ette kuitenkaan saa kiinni, sillä hänen hevosensa juoksee nopeammin kuin minun Mustani." Bulba oli kuitenkin aina varuillaan peläten väijymistä. He nelistivät pienen joen luo, joka laski Dnjepriin ja jota nimitettiin Tatarkaksi, heittäytyivät hevosineen veteen ja uivat kauan jokea pitkin jälkiään peittääkseen.

Kolme päivää tämän jälkeen olivat he jo lähellä määräpaikkaansa. Ilma tuli kylmemmäksi; he tunsivat Dnjeprin läheisyyden. Tuolla se jo kimaltelikin kaukana, mustana juovana eroittautuen taivaan rannasta. Sen kylmät aallot levittivät viileyttä ja yhä lähempänä se näyttäytyi, täyttäen viimein puolet koko näkyvissä olevasta alueesta.

Tämä oli se paikka Dnjepriä, jossa joki vapautuneena koskista ja laajaksi seläksi auenneena virtaa vapaana ja pauhaa kuin meri. Sen keskelle muodostuneet saaret yrittävät kyllä sulkea siltä tien, vaan voimakkaina vyöryvät sen aallot eteenpäin esteistä välittämättä.

Kasakat astuivat hevostensa selästä, nousivat lautalle ja kolme tuntia sillä soudettuaan saapuivat Hartetsan saarelle, missä siihen aikaan oli Sjetsh, jonka niin usein täytyi muuttaa paikasta toiseen.

Suuri joukko miehiä kiisteli rannalla lauttamiesten kanssa. Pitkän matkan perästä harjasivat nyt kasakat hevosensa ja puhdistivat varustuksensa. Taras oikaisihe, veti vyönsä lujemmalle ja pyyhkäsi itsetietoisena viiksiään. Nuoret miehet myöskin tarkastelivat itseään jonkinlaisella pelolla ja tyydytyksellä ja sitten he kaikki ratsastivat etukaupunkiin, joka oli noin puolen virstan matkan päässä Sjetshistä.

Viisikymmentä sepän moukaria kaikui etukaupungin viidestäkolmatta pajasta, jotka olivat kaivetut maahan ja peitetyt turpeilla. Lujakätiset nahkurit istuivat kadulla katosten alla takoen käsillään paksuja häränvuotia; teltoissaan rihkamakauppiaat möivät piitä, tuluksia ja ruutia. Armenialainen oli ripustanut näytteille kauniita kankaita. Tatarilainen käänteli paistinvartaalla lampaan lapaa. Juutalainen kaateli päätään kurkoitellen tynnöristä viinaa.

Ensimäinen, jonka he kohtasivat, oli keskellä tietä makaava kasakka. Taras Bulba katseli häntä ihastuksella. "Kas, kuinka mahtavana se tuossa loikoilee. Pulskapa on miehellä vartalo!" puhui hän pysäyttäen hevosensa.

Kuva oli todellakin katsomisen arvoinen: kuin jalopeura lepäsi siinä kasakka. Hänen tuuhea, puolenkyynärän pituinen tukkansa oli hajallaan; punaiset, kalliista verasta tehdyt roimahousut olivat kokonaan tervassa, ikäänkuin todistaen, ettei mies mokomista hienouksista paljonkaan välittänyt. Hetken miestä ihailtuaan jatkoi Bulba matkaansa kapeaa katua pitkin, joka oli täynnä taivasalla ammattejaan harjoittavia käsityöläisiä sekä kaikellaista muuta kansaa. Koko etukaupunki näytti markkinapaikalta, joka varusti ruoalla ja vaatteilla Sjetshin, missä vain iloittiin ja pyssyillä ammuttiin.

Vihdoin he olivat sivuuttaneet etukaupungin ja näkivät edessään useampia pikku kyliä, joiden asumukset olivat turpeilla peitetyt. Siellä täällä huomasi tykkejä. Missään ei näkynyt aittoja, eikä myöskään sellaisia pieniä mökkejä vieressä olevine ilmoituskilpineen kuin etukaupungissa. Matala valli ja huono etuvarustus, jota ei kukaan vartioinnut, todistivat sanomatonta huolimattomuutta. Keskellä tietä loikoili muutamia rotevia kasakoita piiput hampaissa, paikaltaan liikahtamatta katsellen matkalaisia perin välinpitämättöminä. Varovaisesti ratsasti Taras poikineen heidän ohitsensa virkaten: "Terve, panit!"

"Terve teillekin!" vastasivat kasakat. Pitkin koko laajaa kenttää oli kansaa kirjavina joukkoina. Heidän ruskettuneista kasvoistaan saattoi päättää heidän olleen osallisina monissa taisteluissa ja paljon puutetta kärsineen.

"Niin, tässä on nyt Sjetsh! Tässä on pesä, josta kaikki nuo uljaat, ylpeät ja rotevat miehet lähtevät retkeilyilleen! Tästä leviää vapaa kasakkaelämä kautta Ukrainan!"

Matkamiehet ajoivat avaralle torille, mihin kansa tavallisesti kokoontui. Suu alaspäin käännetyllä tynnörillä istui siellä kasakka ilman paitaa. Hän piti sitä kädessään ja neuloi siihen paikkoja. Tuossa sulki heiltä tien joukko soittoniekkoja, joiden keskellä tanssi paljaspäinen kasakka käsiään heilutellen. "Vilkkaampi tahti, soittajat!" huusi hän.

"Tuomas, älä säästele viinaa oikeauskoisilta kristityiltä!" huusi joku, ja silmäpuoli Tuomas tarjosi lakkaamatta suuret maljat jokaiselle, ken vaan paikalle saapui. Nuoren kasakan ympärillä tanssi vielä neljä vanhempaa. Tiheässä tahdissa he polkivat jaloillaan, heittäytyivät vihureina syrjään, melkein soittajien päälle, laskeutuivat äkkiä polvilleen ja polkivat hopeoiduilla kantapäillään kovaksi tallattua maata, joka kumisi heidän jalkojensa alla, ja sankkana tomupilvenä pyrysi multa heidän ympärillään. Mutta yksi kiljahti kovemmin kuin muut ja riensi toisten perässä tanssiin. Kauhtana liehui tuulessa, kookas rinta oli kokonaan paljastettu ja lammasnahkainen takki oli heitetty hartioille.

"Heitähän takki pois!" huusi vihdoin Bulba. "Näethän, kuinka se leyhyää!"

"Enpä heitäkään!" huusi kasakka.

"Mikset heitä?"

"Semmoinen on minulla tapa, että minkä päältäni heitän, sen sitten juon suuhuni!"

Eikä ollutkaan enää lakkiakaan miehellä, ei vyötä kauhtanalla eikä kirjailtua huivia; kaikki ne hän oli muuttanut viinaksi.

Väkijoukko kasvoi. Tanssiin liittyi yhä useampia, ja mahdotonta oli liikutuksetta katsella, miten tuo hyppy tempasi kaikki mukaansa. Se oli maailman huiminta, hurjapäisintä karkeloa ja sitä nimitettiin uljaitten keksijäinsä mukaan "kasakkalaiseksi".

"Ellen istuisi ratsuni selässä, niin mukaan menisin, totta maar menisinkin", arveli Taras.

Sillä välin alkoi paikalle saapua harmaahapsisia vanhuksia, joita pidettiin Sjetshissä suuressa arvossa ja jotka jo useita kertoja olivat olleet osastopäällikköinä. Monta vanhaa tuttua tapasi täällä Taras. Ostap ja Andrei kuulivat vain alinomaisia tervehdyksiä.

"Terve, Petsheritsha!" "Terve, Kozolyp!" "Mikä sinut on tänne saattanut, Taras?" "Mitä varten sinä olet täällä, Dolota?" "Terve, Kirjaga!" "Enpä luullut tapaavani sinua, Remen." – Ja vanhat urhot, jotka olivat kerääntyneet sinne sieltä ja täältä itä-Venäjältä, suutelivat toisiaan ja kysymykset satelivat. "Entäs Kosjan? entäs Borodovka? entäs Kolopjor? entäs Pidsytok?" Ja kerrottiin siinä Tarasille, että Borodovka on hirtetty Tolopanissa, että Kolopjor on nyljetty, että Pidsytokin pää on tynnyriin suolattuna lähetetty Konstantinopoliin.

Allapäin vanha Bulba tätä kuunteli ja miettiväisenä virkkoi:

"Kelpo kasakoita he vaan olivat."