Muoto- ja muistikuvia II

Aleksis Kivi.1

Esitelmäni esineenä on runoilija Aleksis Kivi.

Tätä esitelmää kirjoittaessani ei minua ole elähyttänyt ainoastaan toivo joissakin määrin ansaita kunniaa vuorostani astua esitelmöitsijän paikalle pohjalaisten vuosijuhlassa; monta vertaa enemmän on minua innostuttanut tieto ja tunto siitä velasta, jossa me, hänen aikalaisensa, olemme tälle runoilijalle.

Miksi on Kiven elämä niin kurja ollut? Onko hän itse ihan yksinänsä syypää siihen sielunsa toivottomuuteen, joka nyt on yöksi synkistynyt? Miksi ovat hänen teoksensa niin vähän tunnetut? Eivätkö ne lähempää tuttavuutta ansaitse?

Jos esitelmäni antaa jotenkin tyydyttävän vastauksen viimeiseen kysymykseen, niin on tarkoitukseni saavutettu. Mitä toisiin kysymyksiin tulee, tavattaneen kentiesi joku viittaus vastaukseen esitelmässäni; mutta parhaimmat viittaukset saanee jokainen, joka tahtoo, omasta sydämestänsä.

Runoilijan nykyinen sielun ja ruumiin tila on kaikille tunnettu. Aineellisesti emme enää voi hänelle kunnioitusta ja kiitosta osottaa; mutta henkinenkin velka on maksettava; jopa olemme siihen katsoen onnellisemmat kuin saattaisi olla. Kiven aikalaiset voivat, näetten, vielä lieventää jälkimaailman tuomiota sillä, että he rientävät ottamaan huolelliseen hoitoon sen perinnön, jonka runoilija on kansallensa jättänyt. —

Minä katson suureksi onneksi saada Kivestä puhua juuri läsnäolevalle seuralle. Meidän piiriimme kuuluvat jo ennestään useimmat kovaonnisen runoilijan ystävistä ja kunnioittajista. Hyvällä luottamuksella pyydän siis hetkeksi teidän huomiotanne.

Aleksis Stenvall syntyi Palojoen kylässä, Nurmijärven pitäjässä, 10 p. lokakuuta 1834. Vanhemmat olivat räätäli Eerikki Juhana Stenvall ja hänen vaimonsa Anna Stiina Ramberg, sepäntytär Nahkilan kylästä, Tuusulan pitäjästä. Räätäli Stenvall oli syntynyt Helsingissä, josta hän isänsä, vanhan merimiehen, kanssa 1811 oli muuttanut Nurmijärvelle. Kaupungissa kun oli kasvanut ja kouluakin käynyt, oli Stenvall Nurmijärvelle tullessaan kieleltään ruotsalaistunut; mutta suomalaista alkuperää oli suku kuitenkin (luultavasti juuri samasta pitäjästäkin), ja nouseva perhe kasvoi taasen niin peräti suomalaiseksi, että Aleksin täytyi käydä ruotsinoppia, ennenkuin pääsi kouluun. Räätäli Stenvallilla oli neljä poikaa ja yksi tytär; nuorin sisaruksista ja kaikkien lempilapsi oli Aleksis. Sisar, Agnes, kuoli nuorena, 14-vuotiaana; kaikki veljekset ovat elossa.

Kuulemani kertomukset ja muistot Aleksin lapsuudesta ja nuoruudesta ovat mitä viehättävimpiä; ne ovat (kentiesi sallinette minun niin sanoa) niin säännöllisesti omituisia kuin ikinä jonkun nousevan neron.

Jos joku teistä matkustaa maantietä Palojoen kylän kautta ja näkee (Helsingistä tullen) oikealla puolen tietä taitekattoisen, kaksikerroksisen tuparakennuksen, niin ottakoon vaivaksensa käydä Aleksis Kiven lapsuuden kodissa. Seinässä uunin kohdalla näette Aleksin ensimäisen nerontuotteen. Pienenä poikana hän siihen kuvasi – taivaan ja helvetin! Värien vaihtelu tosin ei ole mainittava, sillä hän maalasi tervalla. Mutta oivallisesti on hän hyväksensä käyttänyt tätä vaillinaisuuttakin; pirujen tulihangot, joiden kuvaamiseen värivarat paraiten riittivät, on esitelty pelottavalla todenmukaisuudella. Sittemmin ostettiin nuorelle taideniekalle maalilaatikko, ja nyt hän muutaman kopeikan hinnasta tyydytti koko kylän nuorison "iloiset tarpeet" maalaustaiteeseen nähden. – Kaksi kertaa sanotaan isän käskeneen poikaa pöydälle neulomaan. Aleksis naurahti vain: ei hänestä ollut isän ammattiin! Hän sieppasi sen sijaan pyssyn seinältä ja lähti metsästämään. Kas, mitä tapahtui – ei aikaakaan ennenkuin Aleksis astui hohtavin poskin tupaan, tuliluikku kädessä ja aika teerirötkäle selässä. Silloin hän oli kahdentoista vuoden vanha. – Kylän poikien leikeissä oli Aleksis aina päämiehenä. Mäelle tuvan takana hän rakennutti kivikirkkoa. Aleksis oli arkkitehti ja johtaja, ja kaikki palkattomat, vapaaehtoiset työmiehet tottelivat mielellään hänen käskyjänsä. Hän oli oikeutta harrastava, toisia älykkäämpi ja silloin vielä iloinen, kuten leikkien kuninkaan ainakin tulee olla.

Eräs Aleksin parhaimpia lapsuuden ystäviä lausui päätteeksi, näistä suruttomista päivistä kerrottuansa: "kaikista hänen toimistaan ja käytöksistään näkyi, että hänestä piti herra tuleman".

Räätälin vaimon sanotaan olleen jumalaapelkääväinen ja "viisas" ihminen, jolla oli paljon tietoja raamatusta ja maailmankin asioista. Hänen kertomuksiansa Aleksis hartaasti kuunteli. Hellyydellä hän äitiänsä jälestäpäinkin muisteli ja suloisesti hän joskus kuvaili niitä hartaushetkiä, joita äidin toimesta pidettiin sunnuntaisin iltapäivillä. Isästänsä Aleksis ei koskaan puhunut. Isä rakasti samoin kuin äitikin hellästi nuorimpaa poikaansa, erittäin hänen hyvän päänsä vuoksi; mutta räätäli oli viinaan menevä ja, luultavasti kyllä, se seikka kiinnitti hänen kuvaansa surullisia muistoja, joita Aleksis ei mielinyt uudistaa. Räätäli Stenvall oli muuten kynämies ja kyläläisten turva ja apu, kun kirjoitustaitoa kysyttiin velkakirjantekoon, naimaluvanpiirtämiseen taikka muuhun. Isältä sai siis Aleksis tämänkaltaisia tietoja. Paitsi opetusta kotona harjotti poika jonkun aikaa lukemista pitäjän kiertokoulun opettajan, tunnetun Malakias Costianderin luona, joka asui lähellä kirkkoa.

Juhannuspäivänä 1851 astui Aleksis ensi kerran Herran pyhälle ehtoolliselle, jonka hetken hän myöhemmin kuvasi kauniissa runoelmassaan "Rippilapset". Samaan aikaan hänet laskettiin kouluun "kaupunkiin" (s.o. Helsinkiin). Hänen isänsä oli niin varakas, että aluksi voi poikaansa tälle retkelle varustaa; mutta tuskin olisi siitä sen enempää tullut; ellei vanhin veli Juhani, jolla silloin oli hyvänlainen kauppapalvelijan virka kaupungissa, olisi voinut Aleksia autella. Vanhemmat olivat yksimieliset siinä asiassa, että Aleksis oli koulutettava, vaikka äidillä ja isällä oli erilaiset toiveet pojastansa. Äiti toivoi näkevänsä rakkaimman, nuorimman poikansa pöntössä paukuttelevan; isästä taasen tiedetään, ettei hän papeista paljon huolinut, vaikkei siltä olekaan tietoa miksi "herraksi" hän Aleksia aikoi.

Kuinka varhain Aleksis alkoi runoilijalahjojansa näyttää, en tiedä. Hänen nuoruutensa ajoilta kotona ei siitä mitään mainita. Mutta kun tiedämme hänen jo ennenkuin hän pääsi ylioppilaaksi tuoneen Fredr. Cygnaeukselle erään ranskalaisaiheisen draamallisen kappaleen, niin voimme päättää hänen jo aikaisin runoilijakynään tarttuneen, sillä tuskin hän olisi uskaltanut ensimäistä kokoelmaansa tarjota maamme ankarimmalle esteetikolle. Kuinka rohkea tämä askel olikin, niin toteutui nytkin sananlasku "rohkea rokan syöpi". Nuori runoilija sai mainion taiteensuosijan ystäväkseen ja samalla tarpeellisen turvan, kun hän viimein uskalsi ryhtyä tuohon hengenvaaralliseen yritykseen, jota sanotaan ylioppilastutkinnoksi.

Ensimäisinä ylioppilasvuosinaan oleskeli Aleksis Stenvall vielä paljon kotonaan. Hänen sanotaan siihen aikaan yhä enemmän rakastaneen yksinäisyyttä. Metsissä hän mielellään käyskeli Tapion viljaa tavottelemassa, milloin tuliluikulla, milloin pauloilla ja satimilla. Lähellä kotikylää on Vantaankoski. Sen partaalle hän teki lehtimajan, jossa istui mietiskellen ja kirjoitellen. Oli hän kernas kalan ja kravun pyyntiinkin ja koskessa hän usein väänteli kivilohkareita, rakastaen veden salamielistä kohinaa. Kotona kun oli, hän muittenkin suomalaisten ylioppilasten tavalla asui pienessä vinttikamarissa, jonka akkunasta nähdään lavea näköala kylän peltojen ja niittyjen ylitse aina noille ylängöille saakka, jotka kuusien ja lehtipuiden valloittamina ympäröivät lakean kotilaakson. Tässä kamarissa hän ehtoopäivillä kirjoitteli, aina tavantakaa tehden kävelyn ulkona syvissä ajatuksissa. Erittäin halukas hän oli kuulemaan kaikenmoisia tarinoita, ja hänen omaisensa toimittivat usein erään vanhan ukon, joka oli mainio satujen tietäjä, vinttikamariin Aleksin huviksi. Suuria seuroja hän kartti. Ainoastaan harvoin hän kävi toisten kanssa häissä taikka maahanpaniaisissa.

Erittäin kauniin muiston näkyy runoilija jättäneen kotiseurakuntaansa. Joka mökissä hänestä ystävällisesti jutellaan, ja sääli hänen kurjasta kohtalostansa on teeskentelemätön. Hänen sanotaan esim. olleen niin anteliaan, että hän saattoi takin päältänsä taikka ainoan ruplan taskustansa kerjäläiselle antaa. Hän ei mielinyt kuulla kulkupuheita muista ihmisistä; "on synti", hän sanoi, "toisista ihmisistä joutavia jaaritella". Hänen hellätunteisuutensa omaisiansa kohtaan havaitaan siitä, ettei hän silloin, eikä nytkään mielipuolena, suvaitse itseänsä nimitettävän "Kiveksi"; Stenvall oli hänen isänsä nimi, siis hänenkin – "Kivi" ainoastaan hänen kirjailijanimensä.

Äiti kuoli 1863, isä 1866.

Äidin hellin toivo ei täyttynyt. Useamman "ihanan" saarnan kuuluu Aleksis kirjoittaneen, mutta ei hän koskaan tullut menneeksi pastorilta saarnalupaa pyytämään.

Nuo ajat kotona olivat runoilijan onnellisimmat. Noita päiviä, vinttikamariansa, lehtimajaansa Vantaan kosken partaalla, metsänkäyntiänsä ja kalastamistansa hän nytkin aina muistelee, sydäntä vihlovalla äänellä lausuen: "silloin olin minä onnen poika, nyt olen minä surun poika!"

Aleksis Stenvallin elämäkerta tarjoaa aivan surullisiakin kohtia. Ne synkät pimennot, jotka vihdoin runoilijamme ruumiin ja sielun valloittivat, alkoivat jo varhain häntä piirittää. Tunnustan sentään, etten ole kylläksi tutkinut Stenvallin elämää viimeisellä kymmenluvulla, uskaltaakseni ryhtyä laajempaan esitykseen. Jätän siis kertomatta sen surkuteltavan sieluntaudin kehkeämisen ja mahdolliset syyt, jonka uhrina hän nyt omistaa jokaisen suomalaisen hartaimman säälin. Tässä seuraa ainoastaan muutamia huomautuksia hänen elämästään ja mielenlaadustaan.

Ylioppilastutkinto, jonka hän suoritti syksyllä 1857, oli hänen ensimäinen ja viimeinen opinnäytteensä. Järjestykselliseen lukemiseen Stenvallin levoton runoilijaluonne ei kyennyt. Ihan lukematta hän ei kuitenkaan ollut. Ruotsalaisina käännöksinä hän oli lukenut Homeroksen, Tykydideen ja muita kreikkalaisia kirjailijoita, Ossianin ja Tasson; mutta hänen mielikirjansa olivat sentään Kalevala, Shakespeare ja Cervantes. Shakespearen näytelmiä hän taisi osaksi ulkoa, niin esim. Cordelian osan Kuningas Learista. Jos joku muukin miellyttävä Kirja sattui hänen käteensä, tutki hän sen perinjuurin kannesta kanteen. Tällä keinoin hän kokoili monenlaisia tietoja, joita hän mietiskeli ja hyväksensä käytti. Niin muodosteli hän itselleen oman omituisen kauneusopin, jota hän syystäkin neron oikeudella parhaimpana piti.

Kovin kurja oli useimmiten hänen toimeentulonsa. Teoksistaan hän tosin sai palkintoja, ja monet hänen ystävänsä, joiden nimille runoilijan elämäkerrassa kerran on sija annettava, todistivat ystävyyttänsä tuontuostakin ei ainoastaan sanoissa, vaan teoissakin; mutta kaikki tämä ei kuitenkaan voinut hänen tilaansa paljon parantaa. Hän oli kylläksi runoilija, ettei hänessä itsessä nimeksikään ollut tarpeellista mielenvakavuutta aineellisen toimeentulon rakentamiseen. Surkea on kertoa, mutta totta on, että Kiveltä joskus puuttui välttämättömimmätkin tarpeet. Hänen täytyi kärsiä nälkää, kun hänellä ei ollut leivänpalaa, ei ropoa millä olisi ruokaa ostanut!

Yleisissä ylioppilasseuroissa Stenvall ei menestynyt. Hänellä oli ylioppilaskunnan etevimpiä ystävinänsä, mutta samalla hän seurusteli kehnojenkin kanssa. Aivan lukuisat eivät hänen ystävänsä kuitenkaan olleet, eikä hän ollut juuri kerkeä ystävyyteen. Luonteeltaan hän näet oli hyvin epäluuloinen. Seurassa hän oli enimmiten synkkämielinen. Koomillisia kohtia havaitsemaan hänellä oli erinomaisen tarkka silmä, ja ainoastaan joku lystillinen kertomus tai tekemänsä havainto voi saada hänet nauramaan. Hänen hiljainen käytöksensä saattoi jolloinkulloin, kun joku loukkasi hänen tunteitansa, ja erittäin kun hän oli Bakkos-jumalata liiallisesti palvellut, muuttua hurjaksi ja vallattomaksi.

Toiveissaan hän oli vaatimaton. Tulevaisuudestansa ja tarkoituksistansa hän harvoin puhui. Mutta lausuipa hän kuitenkin jolloinkulloin hiljaisella, syvämielisellä tavallaan toivovansa jotakin hyvää, hänkin puolestansa, kansallensa tuottaa, todenmukaisesti kuvailemalla sen luonteita ja ominaisuuksia.

V: sta 1865 Stenvall oleskeli Siuntion pitäjässä erään vanhan rouvasihmisen luona, joka kunnioitti hänen runoilijalahjojansa ja mieli hänen kivistä polkuansa tasoittaa. Täällä runoilija päivänlaskunsa lähetessä kirjoitteli yhä edelleen, kunnes yö hänet saavutti.

Kun vertailee Aleksis Stenvallin teoksia hänen elämäänsä, näyttää siltä, kuin hän olisi niihin pannut mitä edellisinä aikoina oli kokoillut, uutta lisää saamatta. "Onnen poikana" kotona, lapsuuden ystäväin seurassa hän oli varustanut polttoainetta neronsa tulelle. Kun sitten ajat muuttuivat ja hän tuli toisiin, eduttomampiin oloihin, loimusi tuli kirkkaalla liekillä, kunnes varustetut aineet olivat kulutetut – vaan ei kauemmin.

Koska runoilijan elämä ja olot eivät enää voi mitään ilahduttavaa tarjota, niin astukaamme nyt niille ilon ja kauneuden lähteille, jotka hän Jumalan antamalla sauvallaan on meille herättänyt, jollei juuri kallioon, niin kuitenkin ahoon, jota kuivuutensa vuoksi on pidetty ihannekukkia kasvamattomana.

Eräs nimittämätön oli 1858 lähettänyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle 100 ruplaa ja seuraavana vuonna vielä lisäksi 50 ruplaa annettavaksi palkinnoksi parhaimmasta suomalaisesta näytelmästä. Tätä palkintoa varten sai Seura vastaanottaa kolme näytelmää, joista yksi oli Kullervo, alkuperäinen 5-näytöksinen murhenäytelmä. Lausunnossaan tästä näytelmästä tutkijakunta moitti tapausten hajanaisuutta (1: sessä näytöksessä kuvailtiin Kullervon lapsuutta 20 vuotta ennen pääjuonen alkua), aineen draamallista pukua, etteivät näet ajatukset, puheet ja teot olleet kuvatun ajan mukaisia, kieltä, joka oli muka jokapäiväistä ja alhaista, mutta myönsi kuitenkin teoksen erinomaiseksi sattumaksi Suomen kielen ja kirjallisuuden alalla, kiitti tekijän rohkeutta tarttua niin ankaraan aineeseen ja päätti siitä taitavuudesta, jolla näytelmä yleensä oli tehty, "että tekijällä on toivollinen tulevaisuus Suomen kirjallisuudessa". Tämän nojassa määrättiin 16 p. maaliskuuta 1860 palkinto Kullervon tekijälle, joka kun nimilippu avattiin nähtiin olevan ylioppilas Aleksis Stenvall. Tämä ensimäinen Kullervo-näytelmä oli kirjoitettu runomuotoon. Tutkijakunta sanoi säkeitä kehnoiksi ja lausui suovansa "tekijän olevan erillänsä värsyjen tuottamisesta siksi, että näyttää paremmin harjaantuneensa kielen käyttämiseen runollisessa puvussa".

Alussa vuotta 1864 Kullervo tarjottiin ihan uudestaan ja suorasanaiseksi kirjoitettuna Seuralle painettavaksi. Tämä uudistus, joka otettiin Näytelmistön 3: nteen osaan, on vapaa useimmista yllämainituista moitteen syistä ja ansaitsee senvuoksi samat ja korkeammatkin kiitoslauseet kuin edellinen. Kivi on Kalevalan Kullervonjutusta tehnyt näytelmän, joka tosin osottaa hänen suuria lahjojaan, mutta samalla todistaa aineen epädraamallisuutta. Aine on näet niin Kalevalan epilliseen kertomatapaan juurtunut, että jos joku mielii sitä väkivaltaisesti mukailla draaman korkeimman lain mukaan (sen nimittäin, joka vaatii toiminnan jyrkkää yhteyttä), niin on samassa "Kullervo Kalervon poika" kadonnut. Tämän Kivi on käsittänyt. Oikein astuu Kullervo siis näytelmässä eteemme täysi-ikäisenä miehenä, eikä kätkyessä taikka vielä varhemmin, niinkuin Kalevalassa; mutta oikein on sekin, että nuot surulliset osat Kullervon elämästä, kohtaukset Ilmarin emännän ja onnettoman Ainikki sisaren kanssa, on säilytetty, vaikka ne, koska nimittäin Kullervon kosto on pääaiheena, juuri tuota mainittua draaman lakia loukkaavat. Syy on siis suureksi osaksi aineessa, ettei lukija tunne draamallista jännitystä, vaan seuraa kovaonnisen Kullervon elämänjuoksua samalla tyvenellä innolla ja säälimyksellä kuin Kalevalassakin.

Ensimäinen näytös expositsionineen ja viides ovat kokonaisuudessaan katsottuna ei ainoastaan toisia onnistuneemmat, vaan todella onnistuneet. Ensimäisessä elävästi kuvataan sitä polttavaa katkeruutta, joka kaivaa jalohenkisen Kullervon sydäntä, kun hänen täytyy, kantaen irvistelevää orjanmerkkiä otsassaan, palvella perheensä surmaajata. Ettei Kullervo vihassaan riehuen meitä pelottaisi, antaa runoilija hänen taasen heltyneenä ihanasti kuvailla, kuinka kaikki olisi voinut olla toisin. Todellisesti runolliset ovat Kullervon lauseet, jotka alkavat: "Voimallinen aika, lievitä sun kankaastas se verinen kude, joka kahdesta veljestä siihen revittiin!"… Kuka voi tästälähin säälimättä seurata Kalervon poikaa hänen kolkolla tiellään. – Mestarin kädellä on koko näytelmän meno ja loppu osotettu seuraavin lausein:

Kullervo … mutta mille tuntuu murhamiehenä olla?

Kimmo. Kullervo! kuumasti sydän povessa tytkyy; muisto riutuu ja elon kirkas päivä ehtooksi käynyt on.

Kullervo. Jotain tämänkaltaista siinä tilassa kuvaillut olen ja arvellut mitä tekisin.

Kullervon kostonhimo viittaa tässä näytöksessä ankarasti eteenpäin. Seuraavat näytökset eivät ole vailla erittäin runollisia ja draamallisiakin kohtia, mutta lukija tuntee itsensä ikäänkuin eksyneeksi aina siihen saakka, kun pääaihe kolmannen näytöksen lopulla jälleen pääsee valtaan.

Viides näytös kuvailee Kullervon takaisintuloa kotiin ja kuolemaa. Kolkko on Kullervon käynti autiossa kodissaan. (Huomatkaa tässä kuinka runoilija Shakespearen tapaan käyttää Kimmoa ja tekee hänet mielipuoleksi, ainoastaan enentääkseen mielialan kolkkoutta.) Sydäntäliikuttava on hellän äidin haamun sääli ja rukoukset armottoman poikansa edestä, sovitusta saattava Kalevan sankarien esiintyminen. "Hymyen nousee aurinkoinen ja hongat kankahalla punertavat; kaikki hengittävi rauhaa", kun kovaonninen mies on kiusatun henkensä ruumiillisista siteistä päästänyt. – Tässä loppunäytöksessä vallitseva mieliala ja sen vähitellen tapahtuva muuttuminen synkästä ja toivottomasta levottomuudesta sovinnolliseksi rauhaksi on kaunis todistus Kiven tavattomasta runoilijakyvystä.

Meidän on muistaminen, että Kalevala on runoilijalle valmiina tarjonnut ikirunollisen päähenkilön ja ihanan, "madonnan tapaisen" äidin. Niihin katsoen tulee meidän runoilijaa kiittää, että hän ei ole heitä (ainakaan sanottavasti) heikontanut – parantaa ei näitä suomalaisen hengen jaloimpia ja ylevimpiä tuotteita kukaan konsanaan voi. Erinäistä luomisvoimaansa on Kivi täten voinut osottaa ainoastaan sivuhenkilöissä, draamallisessa puvussa ja kielessä. Sivuhenkilöt yleensä eivät ole niinkään onnistuneet. Mutta jokapäiväinen ja jumalaistarullinen maailma, se tausta, josta toimivat henkilöt astuvat esiin, on minusta suurella ihanteellisuudella kuvattu. Paimenet, metsästäjät, tuo kaikkialla läsnä oleva norjajalkainen linnustaja Nyyrikki kuuluvat tähän. Yksinkertainen kansa kuvataan tykkänään paimenen huokauksella: "Tässä maailmassa tapahtuu niin paljon asioja!" Nyyrikki on koomillisessa suhteessa runoilijan parhaimpia, varsin sattuva vastakohta traagilliseen Kullervoon, ja ainoa jonka hän on luonut idealiselta kannalta. Nummisuutarit heimolaisinensa ovat kotonurkista kotoisin, joka ei kuitenkaan vähääkään heidän arvoansa halvenna.

Kieli on tässä näytelmässä jaloa, mahtavaa ja kuten vertauksetkin ajan- ja luonnonmukaista.

Minä olen verrattain laveasti puhunut tästä näytelmästä sen vuoksi, että se oli Kiven ensimäinen teos ja suomalaisen runottaren toinen askel draamallisella alalla – "Silmänkääntäjä" oli ensimäinen!

Nyt seuraisi ajan mukaan Nummisuutarit, mutta runolaadun tähden huomatkaamme ensin näytelmä Karkurit.

Kalevalasta runoilija oli saanut Kullervo-näytelmänsä aiheen; Karkureita varten, joka näytelmä ilmestyi kolme vuotta myöhemmin, hänellä ei näy muuta lähdettä olleen kuin voimakas, runollinen mielikuvituksensa. Kivi on kuitenkin, kuten vastedes saamme nähdä, etupäässä realistinen kuvaaja ja sen vuoksi tuntuu hän meille tässä hiukan vieraalta ja me kaipaamme ajan määräystä ja pohjaa, jolla toiminta liikkuu. Itse pääjuonessa ei ole mitään omituisuutta, eivätkä sivuseikatkaan (esim. Tykon ja Paulin arvaamaton ilmestyminen kaukamatkoiltaan, valepukujen hankkiminen, naimakirja, myrkkyjuoma) ole uusia taikka onnistuneita. Mutta runoilija on kuitenkin vanhat juonet tuoreilla väreillä kaunistanut ja omituisella tavalla niitä käyttänyt. Hän on saanut aikaan oivallisen näytelmän, joka melkoisesti laventaa ja vakauttaa hänen runoilijaneroansa traagilliseen suuntaan.

Paronit Markus ja Mauno ovat valtiollisista syistä toistakymmentä vuotta eläneet ilmivihassa keskenään. Heidän lapsensa, Tyko ja Elma, jotka rakastavat toisiansa, ovat näytelmän päähenkilöt, joiden päälle rangaistus isien synnistä lankeaa. Ettei perikato saavuttaisi Elmaa ja Tykoa aivan syyttöminä, runoilija taitavasti tekee heidät velkapäiksi siten, että molemmat rikkovat toisiansa kohtaan. Elma suostuu pelastaakseen isäänsä Niilon naimisehdotukseen, vaikka hän pyhällä valalla oli Tykolle lupautunut; Tyko taasen vähäpätöisistä syistä päästää sydämeensä epäilyksen lemmittyänsä kohtaan. Toiminnan kehitys on henkilöiden luonteista johtuva ja rientää harvalla poikkeuksella (noita-akan ennustus ja Paulin ja Hannan rakkaus) yhtenäisenä ja sidottuna edelleen, herättäen lukijassa todellista draamallista jännitystä.

Elma on henkilöistä merkillisin.

Kivi on harvoin naishenkilöltä luonut; paitsi Elmaa ovat ainoastaan Lea ja Margareta erittäin mainittavat. Kaikki kolme ovat hyvinkin samanluonteisia, ja kumma kyllä ovat kaikki enemmin etelämaisia kuin suomalaisia taikka pohjoismaisia. Elma, josta tässä on puhe, on hehkuva, innokas nainen. Hänen rakkautensa on tulinen, eikä hän, sitä pelastaakseen vaaran hetkenä, kuolemata kammoa, vaan etsii. Hänen puheensa on aina sangen ylevätä. Innostuneet ja suloiset haaveksimiset ovat sentään Elman pohjoismainen perintö. Tyko, Elman lemmitty, on jalo, ritarillinen nuorukainen ja onnellisesti luotu vastine hänelle. Vakavin piirtein ovat Markus ja Maunokin kuvatut, edellinen kova ja jäykkä: hänen vihansa on armoton; Mauno taas on itsestään sovinnollinen, avosydäminen ja heikko: hän vihaa täytymyksestä. Maunon luonne astuu parhaiten esiin toisessa näytöksessä. Siinä on muun muassa aatelismiehen muistoperäinen rehellisyys hyvin kuvattu, kun näet Mauno on kyllä joutuisa myömään tyttärensä onnen ilkeälle Niilolle, mutta inholla kuuntelee uskollisen pehtorin yksinkertaista pelastusneuvoa, nimeksi lahjoittaa omaisuus hänelle, siksi kuin myrsky on ohitse mennyt. Pehtori Martti on sukua Ravenswoodin Kalebin ja monen muun uskollisuudessaan koomillisen, vanhan palvelijan kanssa, ja hänen kuvansa jää elävänä muistoon. Niilon, näytelmän konnan, kuvaaminen on runoilijalta huonosti onnistunut, koska hän ei herätä muuta tunnetta kuin inhoa.

Tämä on ainoa Kiven painetuista näytelmistä, jossa hän on käyttänyt runomitallista lausetapaa, kuitenkin suorasanaisella vaihetellen. Pahasti kyllä, vaihtelu on kokonaan satunnainen. Jambit soivat niin somasti, että lukija valittaa, ettei runoilija ole useammin sitä runomuotoa käyttänyt. Otan näytteeksi muutaman säkeen ilman erityistä valitsemista. Kun Tyko ja Pauli, palattuaan retkiltänsä, etäältä näkevät kotokartanot, lausuu Tyko:

Kullervo ja Karkurit eivät kuitenkaan ole runoilijamme etevimmät näytelmät; hänen pääteoksensa ovat päin vastoin koomillista laatua. Käykäämme nyt niitä katselemaan. – Nummisuutarit, 5-näytöksinen komedia, ja romaani Seitsemän Veljestä ovat tällä alalla mainioimmat ja kaiketi Kiven nerollisimmat ja omituisimmat teokset.