Hihhuleita: Kuvauksia Itä-Suomesta

Valtion rakennuksien johtajana Itä-Suomessa joutui allekirjoittanut usein ja eri seuduissa sillä maan kulmalla yhteyteen lahkolaisten kanssa, joita Hihhulien nimellä on levinnyt yli koko maamme ja jonka lahkon oppia täältä lähetetyt lahkon jäsenet ovat saarnanneet omille maanmiehille Venäjällä, Amerikassa ja Norjassa. Hihhulien raittius ja puhtaus, heidän omituiset kokouksensa ja kiihkoinen intonsa julistamaan opinkappaleitansa vetivät puoleensa huomiotani. Seuraavasta kuvauksesta, joka niin hyvin yleisiltä piirteiltään kuin myöskin kertomuksen kokoon panoon katsoen on otettu luonnosta, saa lukija lyhyen esityksen tästä lahkosta sekä sen elämästä ja opista.

Vaikka lahkolla on suomalainen nimi, on se kuitenkin alkuisin Ruotsista; se on näet lähtenyt Ruotsin Lapista. Sen etevimmäksi patriarkaksi sanovat hihhulit itse Lauri Laestadiusta. Tämä merkillinen mies oli ensin kirkkoherrana Kaaressuvannon ja sitte provastina Pajalan seurakunnassa. Häneen oli vaikuttanut Grundtvig, jolla oli suuri vaikutusvalta koko Pohjolan uskonnolliseen elämään. Saavuttuaan Lapinmaahan Laestadius omain sanainsa mukaan huomasi seurakunnassa täydellisen uskonnottomuuden vallitsevan. "He eivät edes tienneet yksijumaluuden oppiakaan." Laestadius ryhtyi työhön voimakkaasti, saarnasi, opetti ja kulki usein monta päivää paimentolaisten seurassa. Hän kasvatti saarnaajia niistä, jotka olivat yhtyneet hänen oppiinsa, lähetti heidät etäisiin kyliin saarnaamaan ja vaikutti yleensä niin, että täydellinen muutos parempaan päin yleisessä siveydessä tuli julki näkyviin muutamien vuosien kuluessa. Näistä lähetyssaarnaajista ja tämän hengellisen herätyksen ajalta on hihhulilaisuus alkuisin.

Hihhulilais-nimelle on käynyt samoin kuin Geusi-nimelle hollantilaisten vapaussodan aikana ja Birkebeiniläis-nimelle Norjan valtaistuinsotien aikana; haukkumanimestä on se muuttunut historialliseksi. Se on nyt tavallinen nimitys, jota yleisö käyttää tämän uskon tunnustajista ja jota he itse monin paikoin pitävät kunnianimenä. Nimi on muuten saanut alkunsa siitä, että lahkon jäsenet, päästyään korkeimman uskonnollisen kiihtymyksen tilaan, lausuvat epäselviä ääniä, joista heidän vastustajansa ovat luulleet erottavansa hih- ja huu-tavuja, joista sitte nimi on muodostettu. Itse he sanoivat itseään alussa "pikaa uskovaisiksi", joka nimitys on otettava huomioon, koska se osoittaa jonkinlaista sukulaisuutta tämän lahkon ja metodistein välillä.

Tämän lahkon omituisuuksista lienee valtiokirkon pappeja varsinkin loukannut elämän ulkonaisen puhtauden suuri (liioiteltu) tärkeys ja maallikko-saarnatoimen tärkeys. Aina siitä asti kuin Laestadius lähetti apostolinsa ja parannussaarnaajansa, ovat näet hihhulit tärkeimmäksi opinkappaleekseen asettaneet sen lauseen, että jokainen, jota henki kehoittaa, sitte, kuin hänet on seurakuntaan otettu, puhukoon ja todistakoon sekä, jos hän tuntee sisällistä kehoitusta, "menköön ulos maailmaan ja opettakoon kaikkea kansaa". Ainoastaan puhuttu sana on elävää Jumalan sanaa; painettu, kirjoitettu sana on vain kuolleita kirjaimia. Tämä maallikko-saarnatoimi se on enemmän kuin mikään muu vaikuttanut lahkon nopeaa ja suunnatonta leviämistä.

Helsingissä Joulukuussa 1889.

J. A.

I

Oli satanut lunta lauantaista aamupuolelta asti. Ensin oli lumi pohjoistuulella tullut pyöreinä, kovina jyvinä. Torstaina kääntyi tuuli itäiseksi ja lumi muutti muotoa. Komeita, täydellisiksi kehittyneitä jääkristalleja putoili väristen alas harmaalta taivaalta, joka raskaana ja synkkänä ikään kuin painui litteäksi maata vasten. Mutta kuin etelätuuli alkoi puhallella perjantaiaamuna, silloin tuli lumi alas suurina liuskareina kuin pehmeät untuvat, ja tiheään, yhä tiheämpään putoili lumihöytäleitä niin, että kylät, metsät, pellot ja niityt, kaikki peittyivät valkoiseen pimeään. Suuret höytäleet asettuivat alas pehmeästi kuin niittyvilla, kuin äsken munasta päässeen linnun untuvat. Etelätuuli puserteli ja liotti niitä niin, että ne nyt, vaikka olivat tulleet alas pehmeinä kuin untuvat, sulloutuivat kokoon kinoksiksi, raskaiksi kuin lyijy. Kaikki katosi niiden kuolettavan painon alle. Vanhat männyt seisoivat kuin mahtavan suuret sateenvarjot lumiaavikolla. Nuoret puut sitä vastoin olivat lumen painosta joko taipuneet taikka katkenneet latvasta, ja mäntymetsää oli siten monen tuhannen markan edestä turmeltunut. Mutta sitkeät kuuset, sekä vanhat että nuoret, notkistivat oksiansa ja pistivät menneenkesäisiä latvojansa rohkeasti esiin kinoksesta. Kaikki tiet olivat lumen vallassa ja ihan tukossa. Ainoastaan aidan seipäät seisoa törröttivät yhtenä valkoisena ja yhtenä mustana rivinä pitkin kujosia, osoittaen, missä polku oli haudattuna.

Lauantaiaamu valkeni, ja silloin taas puhalsi raikas pohjatuuli, laisten pois raskaat, harmaat pilvet ja paljastaen säteilevän, kirkkaan taivaan.

Tervolan kylässä oli nyt iloa ja elämää aamuhetkenä. Tuvat seisoivat puoli ikkunoihin asti lumessa. Kansakoulu tuolla alhaalla mäenrinteessä oli melkein kokonaan lumen sisässä. Pihoissa ja poluilla kaaleli ja rehmi nyt ukkoja, miehiä ja poikia lumikinoksissa, ahkerasti lapioimassa pois enintä tuiskulunta. Kaikki iloitsivat, että viimeinkin taas näkivät aurinkoa, joka oli niin kauan ollut sumujen ja pilvien peitossa. Miehet ja naiset pääsivät nyt jälleen ulos tuvan pimeydestä ja pojat ummehtuneesta koulusalista.

Erittäin voimakkaasti ja pontevasti tehtiin lumenlapioismistyötä maakauppias Tobias Pullisella. Tuskin sai piha jotakuinkin puhtaaksi lumesta ja tiet luoduksi talliin, lääviin ja aittoihin, kuin emäntä astui ulos tuvan rappusille ja käski poikia ja miehiä lapioimaan pois lunta kauppapuodin rappusien edestä, puhdistamaan kylttiä ja avaamaan tavarahuoneen ikkunanluukkuja. Sillä emännällä, Leena Pullisella, oli, paitsi kestkievarin hoidon ja emännyyden velvollisuuksia, myöskin velvollisuus hoitaa miehensä Tobiaan kauppapuotia, milloin Tobias oli – ja se olikin hyvin tavallista – kauppamatkoillaan ja kilpa-ajoissa lähikaupungeissa.

Vanha loisukko, Matti Viskari, ruskea ja vakoinen kuin patvimalja, vaan vilkkaat silmät nelikulmaisessa, omituisesti kaavaillussa muodossa, meni nyt parin nuoren miehen kanssa asuinkartanon toiselle puolelle, josta maantie kulki ihan ohitse, ja ryhtyi käskettyyn työhön. Matti lakasi ensin kyltin puhtaaksi lumesta, niin että jokainen taas voi lukea siitä kirjoituksen: "Tobias Pullisen kauppapuoti". Nimen alla näkyi sokuritoppa ja sen toisella puolella Tollander ja Klärichin La Ferme-puntteja, tarkasti kuvattuina tulipunaisiksi, kuten ovatkin. Toiselle puolelle oli maalaistaiteilija jostakin äkillisestä mieleen johtumuksesta kuvannut kukon kirjavimmassa väriloistossaan. Kuin puodin rappuset olivat puhtaat lumesta ja ikkunanluukut auki, astui Leena Pullinen alas. Siinä hän seisoi, yllä yksinkertainen pummulimekko, hykistellen ja vähän väristen, mutta näytti sittekin olevan hyvin tyytyväinen.

"No, Matti Viskari, mitä luulet: tuleeko vielä lunta vai eikö?"

Vanhus katsoi miettivästi ensin taivaalle, sitte alas taivaan rantaan.

"Lumi luikon siiven alla, talvi joutsenen takana, ja pakkanen pyryn perästä, pohjatuuli sitä paitsi", sanoi hän, "niin kyllä siitä pysyväinen kylmä tulee. Jumala armahtakoon metsälintuja silloin, koska kaikki ruoka on hangen alla."

"Matti, voit mennä naapureihin ja kutsua hevosia lumireen eteen ja miehiä lapioimaan teitä. Vie kappa kauroja teyreille koivikkoon. Se tekee hyvää heille ja meille."

"No, sepä oli kelpo teko; kiitoksia emäntä; kyllähän metsäkanat itse tulevat tänne kiittämään kestityksestä. Mutta mitä kutsuntaan tulee, niin minä jo aamuhämärissä kävin naapurissa, sillä katsokaas, aamusta päivä jatkuu, ja tuollahan tulee jo Rouhiainen ruunansa kanssa. Kallonen on jo täällä liinakkotammansa kanssa ja…"

"Hyvä, hyvä", keskeytti emäntä, "oppia ikä kaikki; sitähän minä aina olen sanonut, että vanha on aina viisas. Hyvä, niin saamme maantien auki kirkkoajaksi eikä kenenkään tarvitse sanoa, että Tervolan kyläläiset eivät tee tehtäväänsä. Mutta kuulehan nyt, ukko; kuin väkeä tulee, niin katso poikaa, nuorta Tobiasta; tiedäthän, hän on vallaton ja pikainen luonnostaan ja…"

"Niin, sitä on helpompi sanoa kuin tehdä, sen kyllä tiedätte, hyvä emäntä. Kuin nuori Tobias pääsee hevosten ja ruoskien pariin, silloin hän on kuin noiduttu; mitä voin minä, vanha talonvahti, tehdä hänelle. Vanhan Tobiaan pitäisi kohta palata kotiin; häntä kyllä tarvitaan. Sillä isännän askeleet pellon lihoittaa, ja sitä paitsi nuori herra ei tottele ketään meitä, ja kohta kyllä kasvaa hän isäntääkin ylpeämmäksi. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee."

Leena Pullinen huokasi; hänen kasvonsa synkistyivät ja hän vastasi hiljaa: "Niin, kyllä isän pitäisi tulla kotiin, mutta mitä sille voi; kauppamatkat … no, talvikeräjiin hän kyllä on kotona." Ja Leena meni kiireesti sisään, päästäkseen puhelemasta asiasta, joka näytti koskevan häneen vastenmielisesti.

Viskari ukon ajatukset kulkivat nyt sitä uraa eikä vanhuksen ollut helppo päästä toiselle suunnalle. Hän lakasi lakasemistaan ja vielä kauan sen jälkeen mutisi hän puoliääneen itsekseen: "No, no, ei vesa kauas kannosta kasva… Keräjiin – tietysti hän silloin tulee; keräjäasiatpa ne yksin pitävätkin häntä Tervolassa, kiinni talossa ja kodissa – mutta kas viisaus ja viekkaus, ne eivät ole sama asia. Vaan mitä ne minuun koskevat!" Ukko lakasi ja loi lunta, ja vähitellen kääntyivät ajatukset toisaalle, sillä viimein kirkastui hänen synkkä muotonsa, ja kuin puodin edusta oli puhdas lumesta, pisti hän tyytyväisesti lapion kinokseen ja sytytti piippunsa.

Tuskin ehti vanhus saada lunta luoduksi ja piippuansa sytytetyksi, kuin jo Tervolan nuoria miehiä ja hevosia oli koko joukko koolla Pullisen puodin rappusten edessä.

Siinä puheltiin ja loruttiin kaikista mahdollisista hupaisista onnettomuuksista, joita oli suunnattoman lumentulon tähden tapahtunut sekä tuvissa että karjotoissa; miten sepän katto oli pudonnut pajaan, miten Jussi ja – tiedättehän kyllä, kuka – olivat lumen vankeina karjotassa. Siinä oli iloa ja laverrusta, kunnes nuori Tobias, kahdeksantoista ikäinen nuorukainen, talutti sinne isänsä mustanruskean oriin, koko paikkakunnassa ja läänissä kuuluisan Jalon. Kaunis hepo kaarsi kaulaa, pudisti päätä, nousi pystyyn ja nosti nuoren Tobiaan korkealle ilmaan kuin lapasen. Mutta poika oli sitkeä, itsepäinen ja vahva, ja hiljaista juoksua riensivät hevonen ja kesyttäjä takaisin pihaan, molemmat muhkeat katsella nuoruuden ja voiman kukoistuksessa. Sillä Tobias oli tosiaan muhkea velikulta, kähärätukka ja sinisilmä, lanteet hoikat ja solakat ja hartiat leveät.

"No, oletko sinä ihan hulluna?" sanoi ukko Viskari; "aiotko oritta lumireen eteen; onko se sopiva ajopeli sellaiselle elukalle? Ja vielä päälliseksi nyt maaliskuussa ja kaikki tammat ympärillä."

"Mitä se teihin koskee, orit on minun. Isä antoi sen minulle syntymäpäivänäni ja ulos sen pitää päästä. Etkö näe, että se tulee vääräsääreksi ainaisesta tallissa seisomisesta. Tuokaas tänne lumireki, pojat!"

"Sinun – kyllä kai. Jospa isäntä sen kuulisi. Mutta kyllä minä kerron emännälle."

"Tarpeetonta, vanhus. Äiti tietää sen, jo minä itse kerroin hänelle."

"Niinpä hän itse vastatkoonkin siitä isännälle, sillä kyllä minä tiedän, että hän aivan raivostuu."

Ja "latinan A", joksi lumirekeä välistä leikillä sanotaan, kaivettiin ylös lumesta ja eteen valjastettiin ensin neljä hevosta, niiden eteen kolme, sitte kaksi ja etupäässä ylvästeli Jalo yksinään. Poikia nousi hevosten selkään. Vanhemmat miehet istuivat lumireellä, piippunysät suussa. Matti Viskari, Leena Pullisen kaikki kaikissa, antoi miehille lapioita; nuoraa ja pari kirvestä otettiin mukaan.

"No, joko kaikki ovat valmiit?" huusi Tobias etupäästä, jossa hän kuin ruhtinas istui Jalonsa seljässä. "Ole varoillasi, Jussi, minä tarkoitan: varo tammaasi; vie pois se varahevosten joukkoon!"

Tobias, rikkaan maakauppiaan ja lautamiehen poika, koetti itse anastamallaan oikeudella johtaa koko retkeä. Se suututti vanhusta niin, että hän istuinpaikaltansa lumireeltä huusi:

"Vaiti, penikka, ja odota, kunnes aikaihmiset pääsevät järjestykseen.

Missä on varahevoset? Kuka niitä ratsastaa?"

"Täällä", kuului vastauksia eri tahoilta.

Viimein oli kaikki järjestyksessä. Pojat maiskauttivat suullansa ja nostivat piiskojaan; lumireki nytkähti; liikkeelle lähdettiin halki avaraa lumilakeutta huudellen ja nauraen, kulkusia helisemässä ja kaikuva aisakello. Se oli kirjava taulu; tummankarvaiset hevoset, pojat lammasnahkaturkkeineen ja turkkilakkeineen, sekä vanhat ukot, sudennahkalakit alas vedettyinä pakkasesta punakoille mutta tyytyväisille kasvoille; sillä vaikka lumireen veto saattoi, kuten nyt, olla hyvin raskastakin työtä, niin oli se sentään miellyttävänä vaihteena talvitöiden yksitoikkoisuudessa. Siinä istuivat nyt miehet "latinan A":lla, lapiot pystyssä, kuin merimiehet osoittamassa kunniaa airoilla. Koko jonon edellä juoksivat ja hyppivät villahäntäinen Musti, sepelikaula Nopa ja Vahti kovasti haukkuen! Missä lunta oli paksulta, niin että hevoset kaaloivat mahaa myöten, siellä kulki lumireki raskaasti kuin vieru savisella pellolla; mutta missä ylävämmillä tai muuten tuulen käyvillä paikoilla lunta oli ohuelti, siellä huutaen ja hoilaten laskettiin neliseen, niin että lumi ryöppysi ja kietoi läpinäkyvään verhoon sekä ihmiset että hevoset. Auringon säteet taittuivat tuossa valkosauhussa välkkyviksi kimalluksiksi, ja kehyksenä seisoivat mäntyjen tummat rungot valoisan, väririkkaan taulun ympärillä.

Niin tekivät miehet matkaa lumireellä virstan toisensa perästä. Tobias ja Jalo olivat sekä lämpöiset että hikiset; oriin karva oli tullut vielä tummemmaksi ja kiiltävämmäksi, vaahto valui sen suusta, kuin se pureksi kuolaimia. Tobiaan posket hehkuivat innosta ja huvista. Mutta juuri silloin, kuin lumireki oli kovimmassa vauhdissaan, kuului matkan päästä kirkasta, yksitoikkoista kellon kalahtelemista, osoittaen, että joku matkustavainen astuttain kaalatti pitkin tietä.

"Seis!" huusi vanha Matti, "tulee vastaan matkustavaisia; tie on kaita."

"Ei, ajetaan vielä vähä matkaa, matkustaja on vielä kaukana", vastasivat Tobias ja pojat, kiiruhtaen huohottavia hevosia. Vanhuksen vastusteleminen ei kuulunut siinä hälinässä. Nyt olivat hevoset vauhdissa. Yhä likemmäksi lähestyi lumireki sitä paikkaa, jossa matkustaja näytti tien polvekkeessa olevan kiini lumessa. Nyt ei enää ollut aikaa pysäyttää hevosia. Ei ollut muuta keinoa kuin kääntää syrjään niin hyvin, kuin kävi päinsä. "Pois tieltä, kirottu vetelys, pois tieltä, jaarikka", huusi nuori Tobias ensin suutuksissaan, sitte peloissaan, "pois tieltä, maantieveijarit!" Mahdotonta, matkustaja raskaine, niinimatoilla peitettyine kuomuineen ei päässyt mihinkään, eikä aikaakaan, niin lumireki jo törmäsi kuomurekeen. Kuomureki sysäytyi ylös hangelle, siivet ja aisat katkeilivat ja matkustajan hevonen vahingoittui rinnasta. Siinä oli selviämätön sekasotku hevosia, ajokaluja ja miehiä, kaikkia ryöppyävän lumen vallassa. Keskellä sekamelskaa alkoi Jalo tulla levottomaksi. Kuin kuomureen ovi viimein saatiin auki ja neuvoton kuski veti matkustajan sieltä ulos, oli hän puoli tukeuksissa suuttumuksesta ja ilman puutteesta. Hänet huomattiin itse kirkkoherraksi. Saatuaan viimein kyllin hengitetyksi alkoi hän:

"Vai niin, kirottu vetelys, sanotko sinä vetelys minulle, kirkkoherralle. Kirottu juttupukarin sikiö, vai niin, olenko minä maantieveijari, kyllä minä sinut opetan, Tobias. Sinä olet ihan isäsi kaltainen!" Nyt hän näki hevosestansa verta vuotavan: "Tämä kyllä tulee maksamaan isällesi"; ja kirkkoherra veti ahnaasti ilmaa, ollen tukehtumaisillaan suuttumuksesta ja mielenliikutuksesta. "Ja sinä, Viskarin Matti, tietäjäksi sinua muka pitää sanoa; kyllä kai sinä olet viisas mukamas…" Samassa riuhtasi Jalo, kirkkoherra kaatui lumeen eikä siinä enää ollut aikaa haukkumisiin, neuvomisiin eikä uhkaamisiin. Hevoset riisuttiin, kuomureki nostettiin tielle, käsikirja, ehtoolliskalkki ja lautanen, jotka olivat vierähtäneet pois laatikostansa, etsittiin lumesta, kuivattiin huolellisesti ja pantiin takaisin paikoilleen. Kirkkoherran vahingoittunut hevonen siirrettiin varahevosten joukkoon ja hän sai lainaksi Kallosen ruunan. Moneen kertaan vakuuttaen kyllä pitävänsä muistissaan Pullisen sikiötä läksi kirkkoherra viimein jatkamaan matkaansa.

Nuori Tobias oli hämillään; hän ja Jalo joutuivat varaväkeen. Hyvin arvelutti tuo kaikki, että oli kohdellut pahoin kirkkoherraa juuri nyt, kuin isällä oli niin monta juttua vireillä häntä vastaan, juuri nyt, kuin rippikoulu oli päättymäisillään, ja että hän vielä oli sanonut kirkkoherraa kirotuksi vetelykseksi. Mitähän Elsa sanoisi asiasta, jos rippikoulun käynnin täytyisi keskeytyä. Vanha Matti lausui nyt ilmi viisautensa, supistettuna sananlaskun muotoon ja höystettynä voimasanoilla nykyajan nuorisosta. Paitsi sananlaskua: "ei hoppu hyväksi liene eikä kiire kunniaksi" tuiskutteli hän niin paljon sekä neuvoja että nuhteita nuorelle Tobiaalle vasten silmiä, että hän häpeissään ja suutuksissaan jäi kauas jäljelle hevosista ja ihmisistä. Paluumatka tehtiin paljon vähemmällä vauhdilla ja ilolla. Sekä ihmiset että eläimet olivat väsyksissä raskaasta työstä ja pakkasesta. Kotiin päin nyt pyrittiin noin peninkulman pituiselta matkalta. Kuin ehdittiin suurten koivujen kohdalle, jotka täynnä patvipahkuroita, myhkyräisinä, alastomina, vitsaisina ja paimenpoikain veitsen jäljistä arpisina seisoivat lumessa, pysähtyi jono. Viskari nousi ylös, kaaloi hangessa metsikköön ja ripoitteli kauroja teyreille, jotka siellä joka kevät joukottain kuhertelivat rakkautensa aamulaulua, taistelivat kaksintaisteluja odotellun kumppanin tähden ja vuodattivat sydänverensä lumeen.

Sitte taas jatkettiin matkaa. Pakkanen alkoi kiristyä kovemmaksi. Variksia tuli suuret parvet metsästä kyliin päin. Harakat lentelivät etujoukkona lumireen edellä, räkättivät, istahtivat keikailevasti, naurettavan teeskentelevästi, pursto myötätuuleen, välkyttivät mielistellen metallivärejänsä auringon paisteessa, hypähtivät ja lensivät vähän matkaa, aina pysyen pyssyn kantaman päässä edellä lumireestä. Mutta sen jäljelle leveään vakoon, jonka lumireki avaa valkoiseen kenttään, miesten poltellen ja lörpötellen rientäessä kotiin päin, kokoutuu joukko pieniä, puoli paleltuneita sirkku ja varpus raukkoja. Tuossa sirisee pulmunen, muuten arka, kaino ja kaukana pysyvä; nyt hän nälissään lentää räpyttelee pitoihin; hänen siipensä välkkyvät kuin jääsirpale auringon valossa. Toiselta taholta tulee keltasirkku, salon lapsi; tsitsitsi, kuuluu hänen suruinen laulunsa ja joka tsi-ääntä seuraa siipien rävähdys, joka häntä vie yhä likemmäksi matkan päätä. Tilhi tunkeutuu esiin. Varmana kuin viina-asiamies laskeutuu hän alas paikallensa. Pienet, viluiset jalat potkivat ja raapivat ahkerasti; pikku kuvut täyttyvät, mutta juuri, kuin ruoka maistuu paraiten, tulee eräs kerskaileva vieras, ahne ja väkevä, talvella oleskeleva valtateiden varsilla, kesällä saloilla. Pois tieltä, pikku elävät: hohkanärhi itse, sinivalkoiset koristeet olkapäillä, raapii ravintoa ja lämmittää jalkojaan lämpöisessä hevosen sonnassa. Luonnon suuressa taloudessa, joka ei tiedä jätetuotteita, ei mitään joudu hukkaan; kaikella on oma tarkoituksensa.

II

Kirkkoherra Brandt oli viimein palannut kotiinsa matkaltaan. Vielä hänessä kiehui viha äskeisestä kohtelusta, jota oli saanut kärsiä. Niinimatoilla päällystetty kuomureki oli rikki, hevonen vahingoittunut, ehkäpä pahastikin, ja ajokalut turmiolla. Lisäksi oli vielä kahdekstoista-vuotinen nuorukainen sanonut häntä "kirotuksi vetelykseksi". Miten kovasti se pojan haukkuminen pastori Brandtia suututti, voidaan arvata, kuin tiedetään hänen olleen ylämaassa jonkun yläalkeiskoulun rehtorina siihen onnelliseen aikaan, jolloin herrat opettajat saivat kenenkään estämättä mielin määrin käyttää patukkaa. Rehtorina hän oli heilutellut vitsoja rautakädellä; kaikki pojan nimelliset olivat hänen mielestään olemassakin ainoastaan patukkaa varten, ja poikia olivat kaikki niin kauan, kuin rehtorilla oli valtaa heidän ylitsensä. "Rahjus" oli alkusanana joka kuritukseen. Rehellisesti oli hän antanut ruumiin kärsiä sielun kykenemättömyydestä ja "Rahjus" – nimellä tunsi häntä useampi kuin yksi suomittu ja tukisteltu koulupoikaparvi. "Rahjus" oli alkuaan ollut Venäjän kielen ja historian opettaja. Eräässä niistä lukemattomista opetussuunnitelman muutoksista ja koulun rääkkäyksistä, jotka maamme on jaksanut kestää, täytyi Rahjuksen ottaa osakseen katkismuksen ja biblian-historian opetus. Samaan aikaan hän peri Tervolan kylästä pienen maatilan, ja silloin sen pitäjän, jossa Tervola oli, kirkkoherra Blom jo oli vanha ja halvattu. Se kaikki näytti rehtorista sallimuksen viittaukselta ja hän päätti antautua pappisuralle, aikoen ajan tullen hakea vanhan Blomin paikkaa hänen kuoltuaan. Silloin oli puute papeista ja Rahjus saattoi tutkinnoistaan lausua samaa kuin eräs hänen edelläkävijänsä: "Tosin minä häpesin tuomiokapitulin edessä tunnin tai pari, mutta siitä minulla on koko ikäni kunniaa ja hyötyä." Koko ihmiselämän uuttera pyrintö, jos se ei tavoittele ihan mahdottomia, kantaa ehdottomasti hedelmää, varsinkin jos pyrintöä kannattamassa on hyvä luonnollinen ymmärrys, säännöllisyys, säästäväisyys ja mahtavia ystäviä. Kaikkea sitä oli tässä, ja ennen, kuin kymmenen vuotta ehti loppuun kulua, oli Brandt kirkkoherrana siinä seurakunnassa, jossa hänellä oli maatilansa, Honkasyrjä, ainoastaan niukan peninkulman päässä pappilasta. Koulupatukkaa hän ei ottanut mukaansa ainoastaan kuvaannollisessa merkityksessä. Hän oli pitäjän hirmu, järjestyspiru, jonka vertaista tuskin löytyi muualta. Kirkonkirjat eivät olleet koskaan ennen paremmassa kunnossa. Puoli väkisin sai hän toimeen kansakoulun, joka sitte oli parempi kaikkea kiitosta. Lahkolaisten opin levittelyt esti hän armottomasti. Jos hän kuuli sanankaan jostain nuorten vehkeilystä, matkusti hän heti sinne, piti ankaraa tutkintoa syyllisten kanssa ja tuota pikaa olivat käsillä kuulutus, käsikirja ja Herran siunaus, jos vähintäkään epäilyttävää oli tapahtunut. Tietysti kirkon johtajat, asiain näin ollen, lämpimästi suosivat tätä voittoisan seurakunnan edustajaa. Mutta kirkkoherra Brandtin ansioluettelo ei vielä ole lopussa. Enemmin kuin kirkkoherra, enemmin kuin ennen rehtori oli hän maanviljelijä. Kiihkoisa rakkaus maahan, maanviljelykseen oli houkutellut hänet pappisuralle. Samoin kuin hän oli muokannut koulupoikia ja seurakuntalaisia, samoin hän oli myöskin muokannut isiltä perittyä maata. Suot ja rämeet olivat kuivina, hietapellot savitettuina, ojitettuina ja salaojitettuina, kuohusavi seoitettuna suomudalla, niityt ja pellot tiukkuivat lihavuudesta; kaikki, mitä pontevuus, työ ja taito voivat tehdä taistelussa kovaa luontoa, oikullista ilmanalaa ja koleita kivikkoja, soita ja hietikkoja vastaan, sen oli kirkkoherra Brandt rehellisesti tehnyt. Sen hän tiesi itsekin, eikä mikään maan päällä eikä taivaassa häntä ilahuttanut niin kuin hänen hyvin hoidetun talonsa kiitteleminen. Vaikka hän olikin pappi, niin hän kuumana elokuun päivänä vaarallisten öiden aikoihin kävellessään niityillänsä ja nauttiessaan kukoistavan apilaan imelää tuoksua, humaliston maustinhajua ja sitä tuoksua, joka raskaana, täyteläisenä ja suloisena kuin jalon viinin höyry liiteli tattarivainioiden päällä, tavallisimmin lausui: "Jos vain Herra pysyy puolueettomana, niin kyllä minä elän maanviljelykselläni."

Mutta vaikka kirkkoherra Brandt piti kurissa laumansa ja maansa, niin oli sentään jotakin, jota hän ei ollut koskaan saanut kukistetuksi: konjakki ja Tobias Pullinen. Kuin alkoi lähestyä kello kahdeksan aika, nousi hänen sielussaan himo, jonka hän kaksi kolmekymmentä vuotta sitte luuli milloin hyvänsä voivansa kukistaa vain tahtonsa pontevuudella. Kymmenen viisitoista vuotta myöhemmin, vaimonsa kuoltua, huomasi hän, että se himo ei antanutkaan itseänsä kukistaa, että se oli tullut vahvaksi ja vaativaksi. Hän tahtoi järjestellä sitä puhelemalla "tavallisesta iltatotista ja yhdestä päivällisryypystä". Ei mikään auttanut. Viisi vuotta sitte huomasi hän joutuneensa taistelussa yhä taa päin. Himo yllätti hänet kuin rehtori syypään yliluokkalaisen: "rahjus", sanoi se, otti häntä kiinni korvasta ja talutti konjakin luo. Oltuaan päivällä ankara ja jäykkä tuli hän kello kahdeksan suutuksiinsa ja oli äkeissään kaikkiin ja itseensäkin, kunnes hän kello yhdeksän jo oli voimaton raukka, jolla vain oli yksi asia selvillä: että ei kenenkään ihmisen, ei edes vanhan emännöitsijänkään, joka oli niin monta vuotta ollut hänen palveluksessaan, pitänyt näkemän häntä siinä alennuksen tilassa. Hän istui siellä yksinään lukittujen ovien takana, joi konjakkiansa ja kauhukseen näki konjakkipullon kauniin kuvaleiman kulkevan kiinalaisena väriloistona veristyneiden silmien editse. Keskeltä tuota värien leikittelyä, joka tanssivan hyttysparven tavalla milloin liiteli ylös, milloin pois iltatuulen mukaan, milloin taas palasi heiluen ja häilyen ylös alas, näki hän välistä kalpeat naisen kasvot, joiden syvistä silmäkuopista tummat silmät pelkäävästi katselivat häneen. Voi niitä lempeitä, hirmuisia silmiä! Hellittämätön uutteruus, pontevuus ja työ olivat kauan pitäneet poissa niitä muistoja ja näkyjä, sitte oli konjakki ajanut niitä pakoon monta vuotta ja nyt, nyt olivat ne tuossa taas.