Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus I

IV

Karl Ivanovitsh oli hyvin pahalla tuulella. Sen huomasi hänen rypistyneistä silmäkulmistaan ja siitä miten hän paiskasi takkinsa vaatekaappiin, miten vihasesti kiristi yönuttunsa vyötä, ja miten voimakkaasti painoi kynnellään siihen kohtaan lukukirjaa, johon asti meidän oli oppiminen ulkoa. Volodja osasi jotenkin hyvin, mutta minä olin niin tunteitteni vallassa etten voinut tehdä yhtään mitään. Tuijotin kauan kirjaan näkemättä mitään eteeni enkä voinut lukea kyyneleitten tähden, jotka täyttivät silmäni aina kun muistin matkan; ja kun sitten piti lausua ääneen Karl Ivanovitshille, joka ummistunein silmin minua kuunteli (se oli aina paha merkki), juuri siinä kohden missä toinen sanoo: Wo kommen Sie her? ja toinen vastaa: ich komme vom Kaffe Hause, en voinut estää kyyneleitäni enkä nyyhkytyksiltä saanut mitenkään lausutuksi: Haben sie die Zeitung nicht gelesen? Kun sitten tuli kaunokirjotuksen vuoro, sain kyynelten vuoksi paperini tahratuksi semmoiseksi että näytti kuin olisin vedellä kirjottanut käärepaperille.

Karl Ivanovitsh suuttui, käski minun mennä polvilleni nurkkaan, väitti että se on uppiniskaisuutta, nukkekomediaa (se oli hänen lempisanansa), uhkasi viivottimella ja vaati pyytämään anteeksi, vaikka minä itkun vuoksi en saanut sanaakaan suustani: vihdoin, arvatenkin tuntien vääryyttä tekevänsä, hän läksi Nikolain huoneeseen, paiskaten oven jälkeensä.

Luokkahuoneeseemme kuului mitä Nikolain luona puhuttiin.

– Oletko kuullut, Nikolai, että lapset matkustavat Moskovaan? sanoi

– Olenpa kyllä kuullut.

Varmaankin Nikolai aikoi nousta seisaalleen, sillä Karl Ivanovitsh sanoi: "istu vaan. Nikolai!" ja sen jälkeen sulki oven. Minä tulin pois nurkasta ja asetuin oven taakse kuuntelemaan.

– Teitpä sinä kuinka paljon hyvänsä hyvää ihmisille, olitpa kuinka kiintynyt tahansa, kiitollisuutta ei vaan näy voivan odottaa, Nikolai! puhui Karl Ivanovitsh kiihottuneena.

Nikolai istui ikkunalla tehden suutarin työtä ja nyökäytti kai myöntävästi päätään.

– Minä olen 12 vuotta elänyt tässä talossa ja voin sanoa Jumalan edessä, Nikolai, jatkoi Karl Ivanovitsh nostaen tietysti silmänsä ja nuuskarasiansa kattoa kohden: – että olen rakastanut heitä ja puuhannut heidän tähtensä enemmän kuin jos olisivat olleet omia lapsiani. Muistathan, Nikolai, silloinkin kun pikku Volodjalla oli kuume, muistathan kuinka minä yhdeksään vuorokauteen silmiäni ummistamatta valvoin hänen vuoteensa ääressä? Niin! silloin olin tietysti hyvä, rakas Karl Ivanovitsh, silloin olin minä tarpeellinen; mutta nyt, lisäsi hän ivallisesti naurahtaen: – nyt lapset ovat tulleet suuriksi, nyt heidän muka täytyy ryhtyä tosityöhön. Aivan kuin eivät he täällä olisi mitään oppineet, Nikolai!

– Mitenkäpäs sitä sitten pitäisi oppia? sanoi Nikolai pannen naskalin pois ja vetäen pikilankoja eri suunnille.

– Niin, nyt olen käynyt tarpeettomaksi, nyt minä ajetaan pois; mutta missä ovat lupaukset, missä kiitollisuus? – Natalia Nikolajevnaa minä kunnioitan ja rakastan, Nikolai, sanoi hän käsi rinnalla: – mutta mitä merkitsee täällä Natalia Nikolajevna?.. Hänen tahtonsa tässä talossa merkitsee yhtä paljon kuin tuo tuossa, näin sanoen hän puhuvalla liikkeellä viskasi nahkapalasen lattialle. – Kyllä minä tiedän ketä niistä vehkeistä saa kiittää ja miksi minä olen nyt käynyt tarpeettomaksi; siksi, että minä en imartele enkä myöntele joka asiassa kuten muutamat ihmiset. Minä olen tottunut aina ja kaikkien ihmisten edessä puhumaan totta, sanoi hän ylpeästi. – Olkoot sitten! Eivätpä he siitä rikastu, että minä poistun, mutta minä Jumalan armosta kyllä löydän leipäpalan… vai miten arvelet, Nikolai?

Nikolai nosti päätänsä ja katsahti Karl Ivanovitshiin ikäänkuin päästäkseen selvyyteen todellako se on löytävä leipäpalasen vai ei, – mutta ei sanonut sentään mitään.

Paljon ja kauan puhui Karl Ivanovitsh samaan suuntaan: puhui siitä kuinka hänen ansioitansa oli paremmin osattu arvossa pitää erään kenraalin kodissa, missä hän ennen asui (minun teki kipeätä sitä kuulla), puhui Saksin maakunnasta, vanhemmistaan, räätäliystävästään nimeltä Schönheit j.n.e.

Minä otin osaa hänen suruunsa, ja minun oli paha mieli siitä, ettei isä ja Karl Ivanovitsh, joita rakastin melkein yhtä paljon, ymmärtäneet toisiansa; minä suoriuduin jälleen nurkkaan, istuin kyykylleni ja rupesin ajattelemaan miten heidän välillänsä voisi saada sovintoa syntymään.

Palattuaan luokkahuoneeseen Karl Ivanovitsh käski minun nousta ja ottaa esille sanelukirjotusvihkoni. Kun kaikki oli valmista hän juhlallisesti istuutui nojatuoliinsa ja alkoi ikäänkuin jostain syvyydestä tulevalla äänellä sanella seuraavaa: Von al-len Lei-den-schaf-ten die grau-sam-ste ist… "haben sie geschrieben?" Tässä kohden hän pysähtyi, haisteli hitaasti nuuskaa ja jatkoi uudella voimalla: die grausamste ist die Undankbarkeit… "Ein grosses U." Odottaessani jatkoa, kun olin kaikki kirjottanut, minä katsahdin häneen.

– Punctum, sanoi hän tuskin huomattavasti hymähtäen ja viittasi meitä antamaan vihot hänelle.

Moneen kertaan, erilaisilla äänenpainoilla ja mitä suurinta mielihyvää ilmaisten hän luki tämän lauseen, joka sisälsi hänen sydämmensä salaisen ajatuksen; sitten hän antoi meille historian läksyn ja istui ikkunan ääreen. Hänen kasvonsa eivät olleet enää ankarat, kuten ennen; ne vaan ilmaisivat semmoisen ihmisen mielihyvää, joka on arvokkaalla tavalla saanut kärsimänsä vääryyden kostetuksi.

Kello oli neljännestä vaille yksi, mutta eipä Karl Ivanovitsh näyttänyt aikovankaan päästää meitä pois: antoi yhä vaan uusia läksyjä. Ikävä ja ruokahalu enenivät samassa määrässä. Suurella maltittomuudella minä panin merkille kaikki mikä saattoi osottaa päivällisen lähestymistä. Tuossa menee jo pihavaimo niinitötterö kädessä lautasia pesemään, nyt jo kuuluu astiain kolinaa ruokakaapista, nyt pöytä hajotetaan pitkäksi, tuolit asetetaan, tuossa on jo Mimmi Ljubotshkan ja Katinkan kanssa (Katinka oli Mimmin 12-vuotias tytär), ne tulevat puutarhasta; mutta eipä näy vielä Fokaa – hovin Fokaa, joka aina tulee käskemään päivällisille. Vasta silloin saa viskata kirjat pois ja Karl Ivanovitshista välittämättä juosta alas.

Nytpä jo kuuluu askelia rappusilta; mutta eivät ne ole Fokan askeleita! Ulkoa minä olen oppinut hänen askeleinsa äänen ja aina tunnen hänen saappaittansa narinan. Ovi aukenee ja siinä näyttäytyy minulle kokonaan tuntematon olento.

V

Huoneeseen astui noin 50 vaiheilla oleva mies, rokonarpiset, pitkulaiset kasvot kalpeina; tukka oli harmaa, parta punertava. Hän oli niin pitkäkasvuinen, että ovesta tullakseen ei riittänyt pään kumartaminen, vaan piti taivuttaa koko ruumis. Yllään oli hänellä jotain rääsyn tapaista, joka muistutti kauhtanaa tai takkia; kädessä mahdottoman suuri matkasauva, jota hän kynnyksen yli tultuaan kaikin voimin jyskytti lattiaan, ja vääntäen silmäkulmansa ja avaten suunsa selkoselälleen alkoi nauraa hahattaa hirveän luonnottomalla äänellä. Hän oli kiero toiselta silmältään ja sen terä hyppeli alituiseen, mikä teki hänen rumat kasvonsa vieläkin paljoa inhottavammiksi.

– Jaha, siinäpä te olette! hän huusi, tuli lyhyin askelin juosten Volodjan luo, tarttui hänen päähänsä ja alkoi suurella tarkkuudella tutkia päälakea, – sitten ihan totisena poistui hänen luotansa, tuli pöydän ääreen ja alkoi puhaltaa vahavaatteen alle ja tehdä ristinmerkkiä. – Ohhoh, surku tulee! Ohhoh! Ohhoh, ohhoh, kipeätä tekee!.. voi polosia… lentävät pois, puhui hän sitten itkusta vapisevalla äänellä ja tuntehikkaasti katsoen Volodjaan, ja alkoi hihalla pyyhkiä todellakin valuvia kyyneleitä.

Hänen äänensä oli raaka ja käheä, liikkeet nopeita ja epätasasia, puhe sekava ja järjetön (hän ei milloinkaan käyttänyt pronomineja), mutta hän pani sanoihinsa painoa niin liikuttavalla tavalla, ja hänen keltaset, mielettömät kasvonsa saivat joskus niin vilpittömän surullisen ilmeen, että häntä kuunnellessa ei voinut olla tuntematta sekasin sekä sääliä, kauhua että surua.

Se oli mielipuoli maantienkuljeksija, Grisha.

Mistä hän oli kotosin? ketkä olivat hänen vanhempansa? mikä oli saattanut hänet maantielle kuljeksimaan? ei sitä kukaan tietänyt. Tiedän ainoastaan, että hän jo 15-ikäisestä alkaen oli tunnettu mielipuolena, joka kesät talvet kävi avojaloin, kuljeskeli luostareissa, lahjotteli pieniä pyhäinkuvia niille, joihin mieltyi, ja puhui arvotuksen tapaisesti, jota toiset selittivät ennustuksiksi. Eikä kukaan muistanut nähneensä häntä toisenlaisena. Vielä tiedän, että hän silloin tällöin käväsi mummoni luona, ja että jotkut sanoivat hänen olevan rikkaiden vanhempain onnettoman pojan ja puhtaan sielun, mutta toiset taas pitivät tavallisena moukkana ja laiskurina.

Vihdoin viimein ilmestyi kauan odotettu täsmällinen Foka, ja me läksimme alas. Grisha kulki takanamme yhä itkien, jatkaen mielettömiä puheitaan ja kolautellen sauvaansa astuimiin. Isä ja äiti kävelivät käsikkäin ruokasalissa, jostakin hiljaa puhellen. Maria Ivanovna istui arvokkaana nojatuolissa, joka kosketti sohvaan symmetrisessä suorassa kulmassa, ja ankaralla vaikka hillityllä äänellä antoi ohjauksia vieressään istuville tytöille. Karl Ivanovitshin astuttua huoneeseen hän katsahti tähän, kääntyi heti pois, ja hänen kasvonsa saivat ilmeen, jonka voisi lausua näin: "minä en näe teitä, Karl Ivanovitsh, te olette minulle ilmaa!" Tyttöjen silmistä näkyi, että he olisivat niin pian kuin mahdollista tahtoneet kertoa meille jonkun hyvin tärkeän uutisen; mutta paikoiltaan hypähtäminen ja meidän luokse töytääminen olisi ollut Mimmin sääntöjen rikkomista. Heidän oli ensin lähestyminen Mimmiä ja sanominen "bonjour, Mimi!" harppaseminen jalalla, ja vasta sitten oli lupa puuttua puheisiin.

Mikä harmillinen olento olikaan tuo Mimmi! Hänen läsnä ollessaan monastikaan ei saanut mistään asiasta puhua: kaikessa se löysi sopimattomuuksia. Sitten se vielä alituiseen kävi päälle: parlez donc français, ja juuri silloin kuin olisi enin tahtonut lörpötellä venättä; taikka päivällisissä, juuri kun pääsi jonkun hyvän ruuan makuun ja tahtoi sitä kenenkään häiritsemättä syödä, hän jo siellä kerkeää: – mangez donc avec du pain, taikka comment-ce que vous tenez votre fourchette? "Ja mitä ihmeen asiata hänellä oikeastaan oli meihin! Opettakoon se siellä niitä tyttöjään, meillä on siihen oma Karl Ivanovitshimme." Minä ymmärsin täydellisesti tämän inhoa muutamiin ihmisiin.

– Pyydä äidiltä, että pääsisimme mukaan metsästykselle, kuiskasi Katinka pysäyttäen minua takin liepeestä, kun aikuiset kulkivat edellä ruokasaliin.

– Hyvä; koetetaan.

Grisha söi ruokasalissa, mutta erikseen pikku pöydän ääressä; hän ei nostanut silmiään lautaselta, huokasi tuon tuostakin, teki hirveitä naamoja ja saneli ikäänkuin itsekseen: surkeata!.. lensi pois… kyyhkynen lentää taivaaseen… voi, voi, haudalla on kivi!.. j.n.e.

Äiti oli aamusta asti hermostuneessa mielentilassa; Grishan läsnäolo, juttelut ja temput nähtävästi pahensivat vaan tätä hänen mielentilaansa.

– Se on totta, olin unohtaa pyytää sinulta erästä asiaa, sanoi hän antaen isälle liemilautasta.

– Mitä niin?

– Käske etteivät päästä irti sinun kauheita koiriasi; ne olivat syödä suuhunsa Grisha paran, kun se kulki pihan yli. Sillä lailla vielä hyökkäävät lapsienkin kimppuun.

Kuultuaan että puhe oli hänestä, Grisha kääntyi pöytään päin ja alkoi näytellä rikkirevittyjä rääsyjään ja puhua ruoka suussa:

– Tahtoi niitä repimään… Jumala ei suonut. Synti on usuttaa koiria! Suuri synti! Älä lyö miekkonen… Jumala antaa anteeksi… nyt on toiset ajat.

– Mitä se höpisee? kysyi isä visusti ja ankarasti tarkastellen häntä.

– Mutta minä ymmärrän, vastasi äiti: – hän on minulle kertonut, että joku metsästäjä oli tahallaan usuttanut koirat hänen kimppuunsa, niin siihen se nyt sanoo: "tahtoi niitä repimään, mutta Jumala ei suonut", ja pyytää ettet sinä siitä rankaisisi metsästäjää.

– Vai niin! sanoi isä. – Mistäs hän tietää, että minä aijon rangaista sitä metsästäjää?

– Tiedäthän etten ole mikään tuollaisten olentojen ihailija, jatkoi hän ranskaksi: – mutta tämä tässä on minulle erittäinkin vastenmielinen ja on varmaankin…

– Voi, älä puhu niin, ystäväni, keskeytti äiti ikäänkuin olisi jotain säikähtänyt: – mistä sen tietää?

– Luulisipa että olen ollut kyllin tilaisuudessa tutustumaan tuollaisiin olentoihin – niitähän käy luonasi niin lukuisasti – ja kaikki he ovat samaan malliin. Aina vaan sama historia…

Näki selvästi, että äiti tässä asiassa oli aivan toista mieltä eikä tahtonut väitellä.

– Annappa minulle piirakka, sanoi hän. – Ovatko ne hyviä tällä kertaa?

– Ei, minua suututtaa, jatkoi isä ottaen käteensä piirakan, mutta pitäen sitä niin kaukana ettei äiti siihen ylettynyt: – ei, minua suututtaa kun näen, että järkevät ja sivistyneet ihmiset antautuvat mokomiin hullutuksiin.

Ja hän kolahutti kahvelinsa pöytään.

– Minä pyysin sinua antamaan piirakkaa, toisti äiti ojentaen kättänsä.

– Ja parasta onkin, jatkoi isä työntäen kättä syrjään, – että sellaiset olennot pistetään putkaan. Ne saavat aikaan vaan sen hyvän, että hermostuttavat jo ennestäänkin hermostuneita olentoja, lisäsi hän hymähtäen, kun huomasi että tämä keskustelu ei ollut äidille lainkaan mieleen, ja antoi vihdoin hänelle piirakan.

– Minä sanon siihen ainoastaan sen, että on vaikea uskoa, että ihminen, joka 60 ikävuodestaan huolimatta kesät talvet käy paljain jaloin ja vaatteittensa alla kantaa kahden puudan painoisia kahleita, ja joka päälliseksi monta kertaa on kieltäytynyt asumasta huoletonna ja ilman puutteita, – vaikeata on uskoa, – sanon, – että semmoinen ihminen menettelisi näin ainoastaan laiskuudesta. Mitä taas tulee ennustuksiin, lisäsi hän huoahtaen ja vähän vaiti oltuaan: – je suis payée pour y croire; olenhan sinulle kertonut kuinka sekin Kirjusha ennusti isä-vainajan kuolinhetken, joka sitten sattui yhteen ei ainoastaan päivälleen vaan ihan tunnilleenkin.

– Äh, minkä sinä nyt olet minulle tehnyt! sanoi isä hymyillen ja pannen kätensä sille puolelle suuta, jolla Mimmi istui. (Kun hän näin teki, minä aina rupesin jännityksellä kuuntelemaan, odottaen sieltä tulevan jotakin naurettavaa). – Miksi muistutit minulle hänen jalkojansa? minä katsahdin enkä nyt voi enää mitään syödä.

Päivällinen oli loppupuolella. Ljubotshka ja Katinka yhä vaan vilkkuen antoivat meille merkkejä, pyörivät tuoleillansa ja yleensä ilmaisivat mitä suurinta levottomuutta. Tämä vilkkuminen merkitsi: "pyytäkää jo pian että me pääsisimme mukaan!" Minä sysäsin kyynäspäälläni Volodjaa. Volodja sysäsi minua ja vihdoin rohkaisi mielensä: aluksi arasti, sitten jotenkin lujasti ja äänekkäästi hän selitti, että koska me nyt erotaan kotoa, niin eikö tytöt pääsisi mukaan metsästysretkelle, linjaalirattailla. Jonkun aikaa neuvoteltuaan suuret ratkaisivat tämän kysymyksen meidän eduksemme, ja mikä oli vielä parempi, äitikin sanoi tulevansa mukaan.

VI

Jälkiruuan aikana käskettiin Jaakko sisälle ja annettiin määräykset linjaalirattaista, metsäkoirista ja ratsuista – kaikkea tätä suurella tarkkuudella, jokaista hevosta nimeltä nimittäen. Volodjan hevonen ontui, jonka tähden isä käski satuloida metsästyshevosen. Tämä sana "metsästyshevonen" sai kummallisen soinnun äidin korvissa: hänestä näytti että metsästyshevosen täytyi olla jotakin metsäpedon kaltaista, että se tietysti pillastuu ja tappaa Volodjan. Ei auttaneet mitkään isän ja Volodjan vakuutukset; suurella urheudella Volodja selitti, ettei pillastuminen tee mitään ja että hän juuri toivookin hevosen pillastuvan. Äiti raukka sanoi moneen kertaan, että nyt hän koko aikana ei tule muuta kuin tuskailemaan.

Päivällinen päättyi; suuret menivät työhuoneeseen kahvia juomaan, mutta me juoksimme puutarhaan harppailemaan hiekkakäytäviä myöten, joille oli pudonnut keltasia lehtiä, ja puhelemaan. Puhuimme ensin siitä, että Volodja lähtee metsästyshevosella; siitä kuinka suuri häpeä oli että Ljubotshka juoksi hitaammin kuin Katinka; siitä että olisi hauska saada nähdä Grishan kahleita j.n.e.: mutta siitä että kohta eroamme kodista, ei sanottu sanaakaan. Puhelumme keskeytyi, kun kuului lähestyvien linjaalirattaiden räminä. Niiden jälkeen ratsastivat metsästäjät koirien kanssa, metsästäjien jälessä tuli kuski Ignat Volodjalle määrätyn hevosen selässä, johdattaen samalla riimusta minun iänikuista kaakkiani. Ensin me kaikki hyökkäsimme aidan luo, josta saattoi nähdä kaikkia näitä huvittavia asioita, ja sitten ilosta hihkaisten juoksimme melulla ylös pukeutumaan, ja pukeutumaan niin, että olimme niin paljon kuin mahdollista oikeiden metsästäjäin näköiset. Tärkeintä oli sitä varten vetää pitkävartiset saappaat housunlahkeiden päälle. Me pukeuduimme vähääkään viipymättä, koettaen mitä pikemmin päästä takasin verannalle ihailemaan koiria, hevosia, ja juttelemaan metsästäjien kanssa.

Oli kuuma päivä. Aamulla ensin näyttäytyi taivaanrannalla valkosia kummallisen muotoisia hattaroita, sitten tuulonen alkoi niitä ajella yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, niin että jo toisinaan peittivät auringon. Mutta pilvien liikkumisista ja mustenemisista huolimatta ei näkynyt olevan sallittu niiden kokoontua ukkoseksi ja siten häiritä meidän viimeistä huviretkeämme. Illaksi ne taas alkoivat hajota: toiset vaalenivat, pitenivät ja etenivät taivaanrantaan; toiset noustuaan ihan päämme kohdalle muuttuivat valkoisiksi, läpinäkyviksi; ainoastaan yksi musta suuri pilvi pysähtyi itään. Karl Ivanovitsh aina tiesi mihin päin mikin pilvi suuntautuu, ja hän selitti että tämä pilvi lähtee Maslovkan kylään päin, että sadetta ei tule ja ilma on oleva erinomainen.

Foka vanhuudestansa huolimatta juoksi hyvin ketterästi ja nopeasti alas rappusia, huusi "ajakaa eteen!" ja jalat hajalla tanakasti asettui sisäänkäytävän eteen, semmoisen miehen asennossa, jolle ei tarvitse muistuttaa hänen velvollisuuksiansa. Naiset tulivat alas ja jonkun aikaa neuvoteltuaan siitä, kuka millekin puolelle asettuu ja kuka kestäkin pitelee (vaikka minusta ei olisi tarvinnut yhtään pidellä), istuutuivat, avasivat päivänvarjostimensa ja läksivät liikkeelle. Kun linjaalirattaat liikahtivat, niin äiti, osottaen "metsästyshevosta", kysyi vapisevalla äänellä kuskilta:

– Onko tuo hevonen Vladimir Petrovitshille?

Ja kun kuski vastasi myöntävästi, heilahutti hän toivottomasti kättänsä ja kääntyi poispäin. Minä olin kovasti kärsimätön: kiipesin oman hevoseni selkään, katselin sen korvien väliin ja tein pitkin pihaa kaikellaisia kiertoratsastuksia.

– Älkää suvaitko koiria musertaa, sanoi minulle joku metsästäjistä.

– Ole huoletta: en minä ole ensikertalainen, vastasin ylpeästi.

Volodja istui "metsästyshevosen" selkään, ja vaikka oli uskalias, näkyi hän nyt aristelevan, silitteli sitä ja moneen kertaan kyseli:

– Onko se hiljainen?

Hevosen selässä hän näytti hyvin komealta – oli aivan kuin aikaihminen. Hänen kiristetyt reitensä makasivat satulalla niin hyvin että minun kävi oikein kateeksi, erittäinkin siksi, että mikäli voin varjosta päättää itse en näyttänyt lähimainkaan niin komealta.

Vihdoin kuului isän askeleet rappusilta; koirainhoitaja ajoi esiin nälkäiset ajokoirat; metsästäjät vinttikoirineen kutsuivat luokseen kukin omansa ja alkoivat nousta hevosten selkään. Ratsujääkäri johdatti hevosen eteisen eteen; isän kahlekunnan koirat, jotka ennen makasivat kaikenlaisissa kauniissa asennoissa sen ääressä, töytäsivät nyt hänen luoksensa. Hänen jäljessään tuli ilosena Milka, helmillä ommeltu vyö kaulassa, rautasoljen kilahdellessa. Ulos juostessaan se aina ensin tervehti metsäkoiria: toisten kanssa leikitteli, toisille murahteli haisteltuansa, ja muutamilta etsi kirppuja.

Isä nousi hevosen selkään ja me läksimme.

VII

Jahtikoirien johtaja, jota sanottiin Turkaksi, ratsasti kaikkien muiden edellä sinertävällä käyräkuonoisella hevosella, pörröinen karvalakki päässä, tavaton metsästystorvi olan takana ja hirmuinen puukko vyöllä. Tämän miehen synkästä ja tuimasta ulkonäöstä olisi pikemmin luullut hänen olevan matkalla johonkin kamppailuun elämästä ja kuolemasta, eikä metsästysretkellä. Hänen hevosensa kintereillä juoksivat yhteenkahlitut ajokoirat kirjavana, temmeltävänä parvena. Surku tuli nähdä minkä kohtalon alaiseksi joutui se onneton, joka sai päähänsä jäädä muista jälelle. Sen piti suurella voimainponnistuksella voittaa kumppalinsa ja kun se siinä onnistui, niin yksi kaitsijoista, jotka ajoivat takana, aina iski siihen ruoskalla huutaen: "parveen!" Portista ulos päästyämme isä käski metsästäjien ja meidän ajaa pitkin tietä, mutta itse käänsi ruispellolle.

Elonkorjuu oli kuumimmillaan. Silmänkantamaton keltasen hohtava pelto rajottui ainoastaan yhdellä suunnalla sinertävään metsäetäisyyteen, jota silloin kuvailin kaikkein kaukaisimmaksi ja salaperäisimmäksi paikaksi, jonka takana joko maailma loppuu taikka asumattomat seudut alkavat. Koko pelto oli täynnänsä kuhilaita ja ihmisiä. Korkean, sakean rukiin seassa näkyi jo leikatulla saralla siellä täällä leikkaajain köyristyneitä selkiä, siteiden huiskauksia, kun ne nostettiin sitomista varten, näkyi varjopaikassa joku vaimo kätkyen yli kumartuneena ja hajalle viskatuita lyhteitä ruiskukkien peittämällä sangolla. Toisella taholla miehet paitahihasillaan seisoivat tehden elokuormia vankkureihin tai ajaa pölyyttivät pitkin paahteista peltoa. Työnjohtaja, pitkävartisissa saappaissa, nuttu hartioilla, mittatangot kädessä, nähtyään jo kaukaa isän, otti päästään haalistuneen lakkinsa, pyyhki käsiliinalla punatukkaista päätään ja partaa ja huuteli akkaväelle. Pikku rautikko, jolla isä ratsasti, kulki kevyen ketterästi silloin tällöin laskien päänsä rinnalle, venyttäen ohjia ja tuuhealla hännällään huiskien paarmoja ja kärpäsiä, jotka ahnaasti sitä söivät. Kaksi vinttikoiraa, hännät kankeassa kiehkurassa ja korkealle jalkoja nostellen sievästi hyppelivät korkeiden sänkikorsien yli, hevosen kintereillä. Milka juoksi edellä ja pää käännettynä isään päin odotteli vehnäspalasta. Väen puhe, hevosten ja kärryjen ratina, peltopyyn iloinen vihellys, hyönteisten surina, jotka liikkumattomissa parvissa seisoivat ilmassa, olkien ja hevosten haju, tuhannet eri värit ja varjot, joita paahtava aurinko levitti vaaleankeltasen laihon yli, metsäisen etäisyyden sinet ja valkean sinertävät pilvet, hämähäkin verkot, joita lenteli ilmassa tai laskeutui maahan sangolle – kaikkea tätä minä näin, kuulin ja tunsin.

Päästyämme Kalinovin metsän luo linjaalirattaat olivatkin jo siellä ja aivan odottamattamme näimme vielä siellä nelipyöräiset työrattaat, joiden keskellä istui ruuantarjooja. Heinien alta näkyi teekyökki, jäätelöpytty ja vielä muita viehättäviä myttyjä ja rasioita. Ei voinut erehtyä: kysymyksessä oli teenjuonti ulkona, jäätelön ja hedelmien syönti. Työrattaat nähtyämme me ilmaisimme meluavaa iloa, sillä saada teetä metsässä, nurmikolla ja yleensä semmoisella paikalla, missä ei vielä kukaan ollut koskaan teetä juonut, se oli pidettävä suurena nautintona.

Turkka ratsasti metsikön rinteelle, pysäytti hevosensa, kuunteli tarkkaavasti isän erikoisia määräyksiä siitä miten kierros oli tehtävä ja missä kohden tuleminen ulos (vaikka eihän se Turkka koskaan noudattanut näitä määräyksiä, vaan menetteli sitten aina omin päinsä), päästi koirat valloilleen, kiirehtimättä sitoi ketjut satulaan, nousi hevosen selkään ja vihellellen hävisi nuoren koivikon taa. Valloilleen päästetyt ajokoirat ilmasivat ilonsa ensiksi häntäin liikkeellä, sitten ne pudistivat itseänsä, suoriusivat ja vasta sitten, hiljalleen ravaillen, nuuskien maata ja häntiänsä heilutellen, juoksivat eri suunnille.