Mitä meidän siis on tekeminen?

VII

Onnettomia, joita kirjoitin kirjaani, oli minun käsittääkseni kolme luokkaa, nimittäin: 1) ihmiset, jotka olivat menettäneet entisen hyvän asemansa ja odottivat pääsemistään siihen takaisin (semmoisia oli sekä alemmasta että ylemmästä yhteiskuntaluokasta); 2) epäsiveelliset naiset, joita on hyvin paljon näissä taloissa; ja 3) lapset. Kaikkein enin tapasin ja kirjoitin muistiin ensimäisen luokan ihmisiä. Semmoisia, varsinkin herras- ja virkamiesluokkaan kuuluvia, oli hyvin paljon. Melkein kaikissa kortteereissa, joissa kävimme Ivan Feodotitshin kanssa, sanoi hän meille: tässä ette tarvitse itse kirjoittaa luetteloa, täällä on mies, joka kaiken sen voi toimittaa, jos hän vaan ei ole päissään.

Ja Ivan Feodotitsh kutsui esille tuon miehen, joka oli juuri yksi noista hunningolle joutuneista yläluokkalaisista. Isännän kutsumuksesta kömpi esille jostain pimeästä nurkasta entinen rikas aatelismies tai virkamies, useimmiten humalassa ja aina riisuutuneena. Jos hän ei ollut humalassa, otti hän aina mielellään toimittaakseen tarjotun työn, merkitsevästi nyökäyttäen päätään ja rypistellen kulmiansa, ja teki huomautuksiansa, käyttäen puheessaan oppisanoja, hellällä varovaisuudella pidellen vapisevissa, likaisissa käsissään puhdasta painettua lankettia ja ylpeästi ja halveksivasti silmäillen naapureitaan, ikäänkuin kerskaten sivistyksensä ylevämmyydellä heidän edessään, jotka niin usein olivat häntä nöyryyttäneet. Hän iloitsi nähtävästi yhteydestään sen maailman kanssa, jossa painetaan tuommoisia lanketteja ja johon hän itsekin oli kerran kuulunut. Melkein aina, kun kyselin tämmöisen ihmisen elämänvaiheista, alkoi hän mielellään, jopa innoissaankin kertoa ulkoa opittua historiaa häntä kohdanneista onnettomuuksista, ja etupäässä siitä entisestä asemastaan, johonka hän kasvatuksensa puolesta oli kuuluva.

Semmoisia ihmisiä on hyvin paljon Rshanovin talon nurkissa. Yksi kortteereista on täynnään pelkkiä tämmöisiä – sekä miehiä että naisia. Lähestyessämme tätä kortteeria, sanoi isäntä: "No, nyt tulee aateliskortteeri". Se oli täpösen täynnään. Melkein kaikki, noin neljäkymmentä henkeä, olivat kotona. Kurjempia, onnettomampia, kalpeampia, nääntyneempiä, hätääntyneempiä kasvoja ei ollut koko talossa. Minä puhelin muutamien kanssa. Kaikilla oli melkein sama historia, ainoastaan eri kehitysasteissaan. Jokainen heistä oli ollut rikas, tai oli hänellä ollut hyvä paikka, ja jokaisella oli veli tai isä, joka vieläkin oli rikas tai hyvässä virassa. Sitten sattui onnettomuus, jonka olivat saaneet aikaan kadehtijat, oma hyväntahtoisuus tai erityinen sattumus, ja niin oli hän menettänyt kaiken ja oli nyt pakoitettu sortumaan näissä hänelle luonnottomissa ja vastenmielisissä oloissa – liassa, repaleissa, juoppojen ja irstailijain seurassa, raviten itseänsä leivällä ja maksalla ja kerjäten. Näitten ihmisten kaikki ajatukset, toiveet ja muistot ovat vaan menneisyydessä. Nykyisyys näyttää heistä joltakin luonnottomalta, inhoittavalta, joka ei ansaitse huomiota. Heillä ei ole nykyisyyttä. Heillä on vaan muistoja entisyydestä ja tulevaisuuden toiveita, jotka voivat joka hetki toteutua ja joitten toteuttamiseksi tarvitaan hyvin vähän, mutta tätäpä vähää ei ole, eikä ole mistään saatavissa, ja niin kuluu elämä hukkaan. Yksi tarvitsisi vaan siistin puvun, voidakseen mennä erään henkilön luo, joka on hänelle suosiollinen, toisen pitäisi saada puku, suorittaa velkansa ja päästä Orellin kaupunkiin asti, kolmannen pitäisi vaan saada lunastetuksi pantatut tavaransa ja vähäsen rahaa voidakseen jatkaa riitajuttua, joka varmaan päättyisi hänen edukseen, ja silloin olisi taas kaikki hyvin. Kaikki he sanovat tarvitsevansa vaan jotain ulkonaista, päästäkseen takaisin siihen asemaan, jota he pitävät onnellisena ja itselleen luonnollisena.

Jos en olisi ollut hyvänteväisyysylpeyteni huumaamana, olisi minun tarvinnut ainoastaan vähän tarkemmin katsoa heidän heikon näköisiin, aistillisiin, mutta hyväntahtoisiin kasvoihin, ymmärtääkseni, ettei heidän onnettomuutensa ole korjattavissa ulkonaisilla keinoilla, etteivät he missään asemassa voi olla onnellisia, jos heidän elämänymmärryksensä ei muutu, etteivät he ole mitään erikoisia ihmisiä, erikoisen onnettomissa olosuhteissa olevia, vaan niitä samoja ihmisiä, joita kaikkialla on meidän ympärillämme, jommoisia me itsekin olemme. Minä muistan, että tämän laatuisten onnettomien seurassa oleminen tuntui minusta erittäin raskaalta. Nyt ymmärrän, mikä siihen oli syynä. Minä näin niissä kuin peilissä oman itseni. Jos olisin syventynyt omaan ja meidän piirimme ihmisten elämään, niin olisin nähnyt, ettei edellisten ja jälkimmäisten välillä ollut mitään oleellista järjestystä. Joskin minun piirini ihmiset elävät nyt suurissa kortteereissa ja omissa taloissaan komeitten katujen varrella, eikä Rshanovin talossa, syövät ja juovat herkullisesti, eikä vaan maksaa ja silliä leivän kanssa, niin se ei estä heitä olemasta aivan samallaisia onnettomia. He ovat aivan samoin tyytymättömiä asemaansa, kaipaavat menneisyyttä ja toivovat parempaa, ja se parempi asema, jota he haluavat, on aivan samallainen, kuin se, jota haluavat Rshanovin talon asukkaat, s.o. semmoinen, joka antaa mahdollisuuden vähemmän tehdä työtä ja enemmän käyttää hyväkseen toisten työtä. Eroitus on ainoastaan määrässä ja ajassa. Jos olisin silloin tarkemmin ajatellut, olisin sen ymmärtänyt, mutta minä en ajatellut, vaan tein kysymyksiä näille ihmisille ja kirjoitin heidän nimiänsä kirjaani, aikoen myöhemmin, saatuani tarkat tiedot heidän oloistaan ja tarpeistaan, auttaa heitä. Minä en ymmärtänyt sitä, että auttaa semmoisia ihmisiä voi ainoastaan muuttamalla heidän elämänymmärryksensä. Ja voidakseen muuttaa toisen ihmisen elämänymmärrystä, täytyy itsellään olla parempi, jonka mukaan elää, mutta minulla oli aivan samallainen kuin heilläkin, ja minä elin sen elämänymmärryksen mukaan, joka olisi ollut muutettava, jos mieli tulla onnelliseksi.

Minä en nähnyt, ett'eivät nämä ihmiset olleet onnettomia senvuoksi, ettei heillä ollut ravitsevaa ruokaa, vaan senvuoksi, että heidän vatsansa – oli pilaantunut ja että he vaativat jo ravitsevan ruuan asemasta ruokahalua ärsyttävää ravintoa. Minä en nähnyt, että, voidakseen heitä auttaa, täytyy ruuanantamisen sijaan, parantaa heidän turmeltuneet vatsansa. Vaikka siten menenkin edelle kertomuksessani, sanon kuitenkin jo nyt, etten kaikista niistä ihmisistä, joitten nimet kirjoitin muistiin, todellakaan saanut autetuksi yhtäkään, vaikka muutamille niistä tehtiin, mitä he halusivat ja minkä olisi luullut heitä auttavan. Niistä tiedän erittäinkin kolme henkilöä. Kaikki kolme ovat nyt monien nousemusten ja lankeemusten perästä aivan samassa tilassa, kuin olivat kolme vuotta sitten.

VIII

Toinen onnettomain luokka, joita myöskin aijoin auttaa sittemmin, oli epäsiveelliset naiset. Semmoisia oli Rshanovin talossa hyvin paljon kaiken laatuisia, alkaen nuorista ja ihmisten näköisistä aina vanhimpiin ja kauheimman näköisiin asti, semmoisiin, jotka olivat kadottaneet ihmismuotonsakin. Toivo, että voisin auttaa näitä naisia, jota minulla ensin ei ollut, heräsi minussa seuraavan tapauksen johdosta.

Olimme tekemässä kierrostamme. Meillä oli jo muodostunut jonkinlainen käytännöllinen menettelytapa. Tullessamme uuteen asuntoon kysyimme heti kortteerin isäntää. Yksi meistä valitsi itselleen sopivan paikan huoneessa ja istuutui kirjoittamaan, toinen kulki kortteerin eri nurkissa kyselemässä jokaiselta erikseen ja ilmoitteli saamiansa tietoja kirjoittajalle.

Tultuamme yhteen kellarikerroksen kortteereista, meni ylioppilas etsimään isäntää, ja minä sillä aikaa aloin kuulustella kortteerissa olevia. Kortteeri oli seuraavan näköinen. Keskellä neliskulmaista huonetta oli uuni. Uunista läksi säteettäin neljä väliseinää, joten muodostui neljä pientä kamaria. Ensimäisessä, neljällä telttavuoteella varustetussa kamarissa oli kaksi henkeä, ukko ja nainen. Toisessa pitkulaisessa kamarissa oli kortteerin isäntä, nuori mies, harmaassa sarkanutussa, hyvännäköinen ja hyvin kalpea pikkuporvari. Kolmannessa oli nukkuva, luultavasti juopunut mies sekä nainen ruusunpunaisessa puserossa. Neljäs oli isännän huoneen takana.

Ylioppilas meni isännän kamariin, vaan minä jäin ensimäiseen ja kuulustelin ukkoa ja naista. Ukko oli kirjapainotyömies, jolla ei ollut tointa. Nainen oli kokin vaimo. Menin sitten kolmanteen kamariin ja kysyin puseroon puetulta naiselta, kuka nukkuva mies oli. Hän sanoi sen olevan hänen vieraansa. Kysyin naiselta kuka hän oli. Nainen sanoi olevansa moskovalainen talonpoikaisnainen. "Mitä tointa harjoitatte?" Hän rupesi nauramaan, eikä vastannut mitään. "Millä elätätte itseänne?" – kysyin uudestaan, otaksuen ettei hän ollut ymmärtänyt kysymystäni. "Ravintolassa istuskelen", sanoi hän. Minä en ymmärtänyt ja kysyin vielä kerran: "Millä te elätte?" Hän ei taaskaan vastannut, vaan nauroi. Neljännestä huoneesta, jossa emme vielä olleet käyneet, kuulin niinikään naisten naurua. Isäntä tuli ulos huoneestaan meidän luoksemme. Hän oli nähtävästi kuullut minun kysymykseni ja naisen vastaukset. Tuimasti naiseen katsahtaen hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi: "prostitueerattu", nähtävästi tyytyväisenä siitä, että tunsi tämän virallisessa kielessä käytetyn sanan, ja osasi sen lausua. Sanottuaan tämän tuskin huomattavalla kohteliaalla hymyllä minulle, hän kääntyi naisen puoleen ja hänen kasvojensa ilme heti muuttui. Erityisellä halveksivalla äänellä, niinkuin koiraa olisi puhutellut, ja naiseen katsomatta hän sanoi:

– Mitäs tyhjää lörpöttelet: "ravintolassa istuskelen"? Kun kerran ravintolassa istuskelet, niin sanokin niinkuin asia on – prostitueerattu. – Omaa nimeänsä ei tiedä…

Tuo ääni minua loukkasi. "Ei meidän tule häntä häväistä", sanoin. – "Jos me kaikki eläisimme Jumalan tahdon mukaisesti, niin ei semmoisia olisi olemassa."

– Se on nyt semmoista, – sanoi isäntä, väkinäisesti hymyillen.

– Ei meidän siis pidä heitä soimata, vaan sääliä. Onkos se heidän syynsä?

En muista tarkkaan mitenkä sanoin, muistan vaan, että minua suututti tuo nuoren kortteerin isännän ylenkatseellinen puhetapa, minun tuli sääli tuota naista ja minä sen ilmaisin. Tuskin olin sen sanonut, kun siitä kamarista, josta naurua oli kuulunut, alkoi kuulua sänkylautojen narinaa ja väliseinän takaa, joka ei ulottunut kattoon, kohosi pörrötukkainen naisen pää, pienine pöhöttyneine silmineen ja kiiltävän punaisine kasvoineen, ja sen jälestä toinen ja kolmas. He olivat nähtävästi nousseet vuoteilleen ja kurkottivat kaulaansa väliseinän yli. Henkeään pidätellen, jännitetyllä huomiolla he meitä katselivat. Syntyi nolo äänettömyys. Ylioppilas, joka ensin oli hymyillyt, tuli totiseksi. Isäntä oli hämillään ja loi silmänsä maahan. Naiset yhä vaan ääneti katselivat minua ja odottivat. Minä olin enin kaikista hämilläni. En ollut mitenkään odottanut, että satunnaisesti lausuttu sanani olisi tehnyt semmoisen vaikutuksen. Aivan kuin Hesekielin kuoleman pelto, jota kuolleitten luut peittivät, olisi vavahtanut hengen kosketuksesta, ja kuolleet luut olisivat alkaneet liikkua. Minä satuin sanomaan rakkauden ja säälin sanan ja tämä sana vaikutti kaikkiin niin, kuin he olisivatkin ainoastaan odottaneet tätä sanaa, heretäkseen olemasta ruumiita ja elpyäkseen elämään. He katsoivat kaikki minuun, odottaen jatkoa. He odottivat, että olisin sanonut ne sanat ja tehnyt ne teot, jotka olisivat saaneet nuo luut yhteen liittymään, peittymään lihalla ja elämään. Mutta minä tunsin, ettei minulla ollut niitä sanoja, niitä tekoja, joilla olisin voinut jatkaa sitä, minkä olin alkanut. Tunsin sydämmeni pohjassa, että olin valehdellut, että itse olin samallainen, kuin hekin, ettei minulla ollut sen enempää sanottavaa ja minä aloin kirjoittaa lankettiini kaikkien kortteerin asukkaitten nimiä ja ammatteja. Tämä tapaus saattoi minut uuteen erehdykseen, siihen ajatukseen nimittäin, että näitäkin onnettomia voi auttaa. Minä kuvailin silloin itserakkaudessani sen olevan hyvin helppoa. Minä ajattelin: nyt me kirjoitamme kirjaan nämä naisetkin ja "sitten" me (ketkä me, sitä en ajatellut), kaikki kirjoitettuamme, ryhdymme heitä auttamaan. Kuvailin, että me, ne samat, jotka monen sukupolven aikana olemme saattaneet näitä naisia tuohon tilaan, eräänä kauniina päivänä saamme päähämme korjata koko asian. Ja kuitenkaan en olisi tarvinnut muuta kuin muistaa keskusteluni sen epäsiveellisen naisen kanssa, joka tuuditteli sairaan äidin lasta, ymmärtääkseni semmoisen otaksumisen koko järjettömyyden.

Nähdessämme tuon naisen lapsen kanssa, luulimme sen olevan hänen lapsensa. Kysymykseemme: kuka hän oli, hän suoraan vastasi olevansa tyttö. Hän ei sanonut: prostitueerattu. Ainoastaan kortteerin isäntä käytti tätä hirveätä sanaa. Otaksuen, että hänellä oli lapsi, toivoin voivani pelastaa hänet surkeasta tilastaan.

– Onko se teidän lapsenne?

– Ei, se on tuon vaimon.

– Minkäs tähden te sitä tuuditatte?

– Kun tuo vaimo pyysi; hän on kuolemaisillaan.

Vaikka minun otaksumiseni näyttäytyikin vääräksi, jatkoin kuitenkin keskusteluani samaan suuntaan. Aloin tiedustella, kuka hän oli ja mitenkä hän oli joutunut semmoiseen tilaan. Hän kertoi mielellään ja hyvin yksinkertaisesti koko historiansa. Hän oli tehtaalaisen tytär Moskovasta. Jäätyään orvoksi oli joutunut tätinsä huostaan. Tätinsä luota oli lähtenyt kuleksimaan ravintoloissa. Täti oli kuollut. Kun kysyin, eikö hän tahtoisi muuttaa elintapaansa, ei hän nähtävästi edes välittänyt kysymyksestäni. Kuinka voi välittää asiasta, joka on aivan mahdoton? Hän hymähti ja sanoi: "kukas minut ottaa keltaisine pilettineni?" – Jospa sattuisi löytymään joku kyökkipiian paikka tarjona – sanoin minä.

Minulle johtui mieleen tämä ajatus sen vuoksi, kun tuo nainen oli voimakas, ruskeatukkainen ja hänellä oli hyväntahtoiset, hieman tyhmän näköiset pyöreät kasvot. Sen näköisiä olivat tavallisesti kyökkipiiat. Sanani eivät häntä nähtävästi miellyttäneet.

– Kyökkipiiaksiko, mutta minä en osaa leipiäkään paistaa, – sanoi hän ja rupesi nauramaan. Hän ei sanonut osaavansa, mutta hänen kasvojensa ilmeestä näin, ettei hän tahtonut olla kyökkipiikana, että hän piti kyökkipiian asemaa ala-arvoisena.

Tämä nainen, joka oli mitä yksinkertaisimmalla tavalla, niinkuin evankeelioissa mainittu leski, uhrannut kaikkensa sairaan vaimon hyväksi, piti, niinkuin hänen toverinsakin, työtä tekevän ihmisen asemaa alhaisena ja halveksittavana. Hän oli kasvatettu työttömään elämään, semmoiseen elämään, jota hänen ympärillään elävät pitivät hänelle luonnollisena. Siinä oli hänen onnettomuutensa. Tämän onnettomuuden kautta on hän joutunut asemaansa ja se häntä siinä pidättää. Kuka meistä miehistä tai naisista muuttaa hänen väärän käsityksensä elämästä? Kuka meistä on vakuutettu siitä, että jokainen työnteossa kuluva elämä on kunnioitettavampaa, kuin joutilas, kuka elää tämän vakuutuksensa mukaisesti ja sen perusteella ihmisiä arvostelee? Jos olisin sitä ajatellut, olisin voinut ymmärtää, etten minä, eikä kukaan niistä, joita tunnen, voi parantaa tätä tautia.

Minä olisin voinut ymmärtää, että nuo väliseinän takaa kurkistelevat, hämmästyneiltä ja liikutetuilta näyttävät päät ilmaisivat ainoastaan kummastusta heille osoitetusta myötätuntoisuudesta, vaan ei suinkaan toivoa heidän parantumisestaan epäsiveellisyydestä. He eivät näe elämänsä epäsiveellisyyttä. He näkevät, että heitä halveksitaan ja soimataan, mutta minkä vuoksi heitä niin halveksitaan, on heidän mahdoton käsittää. Heidän elämänsä on sillä tavalla kulunut lapsuudesta asti aivan samallaisten naisten keskuudessa, joita he tietävät aina olleen ja olevan ja jotka ovat yhteiskunnassa välttämättömiä, niin välttämättömiä, että on varta vasten asetettu virkamiehiä pitämään huolta heidän pysyväisestä olemassa olostaan. Sitä paitsi he tietävät, että heillä on valta ihmisten yli ja että he hallitsevat heitä usein enemmän, kuin muut naiset. He näkevät, että heidän asemansa yhteiskunnassa, huolimatta siitä, että heitä aina haukutaan, tunnustavat sekä miehet, että naiset, että hallitus, eivätkä senvuoksi voi edes käsittää, mitä heidän olisi katuminen ja mistä parantuminen. Yksi ylioppilaista kertoi minulle, että eräässä kortteerissa oli nainen, joka piti kaupalla 13 vuotista tytärtään. Tahtoen pelastaa tuon tytön menin vartta vasten tuohon kortteeriin. Äiti tyttärineen eli suuressa köyhyydessä. Äiti oli pikkuinen, musta, neljänkymmenen ikäinen, ei ainoastaan pahan näköinen, vaan oikein vastenmielisen näköinen. Tytär oli niinikään vastenmielisen näköinen. Kaikkiin kysymyksiini heidän elämästään äiti vastasi minulle epäluuloisesti, vihamielisesti ja lyhyesti, nähtävästi tuntien minussa vihamiehen, jolla oli pahat aikeet. Tytär ei vastannut mitään, katsahtamatta ensin äitiinsä, johon hän näkyi täydellisesti luottavan. Erityistä sääliä he eivät minussa herättäneet, pikemmin inhoa. Mutta minä päätin, että tytär oli pelastettava, että oli saatava sivistyneitä naisia säälimään näitten naisten surkeaa tilaa, ja lähetettävä niitä tänne. Mutta jos olisin ajatellut tuon äidin koko pitkää entisyyttä, kuinka hän oli synnyttänyt, elättänyt ja kasvattanut tuon tyttären siinä asemassaan, varmaankin ilman vähintäkään apua ihmisten puolelta ja raskailla uhrauksilla, jos olisin ajatellut sitä käsitystä elämästä, joka oli muodostunut tuolle naiselle, olisin ymmärtänyt, ettei äidin teossa ollut kerrassaan mitään pahaa eikä epäsiveellistä. Hän teki tyttärensä hyväksi kaikki minkä voi, s.o. kaikki, mitä piti itselleenkin paraimpana. Ottaa tyttären väkisin äidiltä olisi voinut, mutta saada äitiä vakuutetuksi siitä, että hän menetteli pahoin myydessään tytärtään, oli mahdotonta. Jos joku olisi ollut pelastettava, niin olisi ollut pelastettava tuo äiti, mutta paljoa aikasemmin siitä kaikkien hyväksymästä elämänkäsityksestä, jonka mukaan nainen saattoi elää ilman avioliittoa, s.o. synnyttämättä lapsia ja työtä tekemättä, palvellen ainoastaan aistillisuuden tyydyttämistä. Jos olisin tuota ajatellut, olisin ymmärtänyt, että suurin osa niistä sivistyneistä naisista, joita aijoin tänne lähettää tuota tyttöä pelastamaan, itse elivät lapsia synnyttämättä ja työtä tekemättä, ollen ainoastaan aistillisuuden tyydyttämisen palveluksessa, vieläpä itsetietoisesti kasvattivat tyttäriään samallaiseen elämään. Toinen äiti vei tyttärensä ravintolaan, toinen hoviin tai tanssiaisiin. Mutta kummallakin on sama elämänkäsitys, nimittäin, että naisen tehtävä on miehen himon tyydyttäminen ja että häntä sen vuoksi on elätettävä, vaatetettava ja säälittävä. Mitenkäs meidän naisemme sitten kykenevät parantamaan tuota naista ja hänen tytärtään.

IX

Vielä omituisempi oli minun suhteeni lapsiin. Hyväntekijänä kiinnitin huomiotani myöskin lapsiin, haluten pelastaa tuohon turmeluksen pesään sortuvia viattomia olentoja, ja kirjoittelin heidän nimiänsä kirjaan, ryhtyäkseni pelastukseen "sittemmin".

Lasten joukossa herätti erityistä huomiotani eräs 12 vuotias poika Serjosha. Tätä reipasta, älykästä poikaa, joka asui erään suutarin luona ja oli jäänyt turvattomaksi sen kautta, että hänen isäntänsä oli joutunut linnaan, tuli minun sääli sydämmeni pohjasta ja tahdoin tehdä jotakin hänen hyväkseen.

Kerron nyt, mitenkä minun hyväntekeväisyyteni päättyi, sillä historia tuon pojan kanssa osoittaa paraiten minun väärän asemani hyväntekijänä. Minä otin pojan luokseni ja sijoitin hänet kyökin puolelle. Enhän voinut likaista, turmeluksen pesästä tullutta poikaa panna omien lasteni joukkoon. Pidin itseäni jo senkin vuoksi hyvin armeliaana ja hyvänä, että olin ottanut hänet talooni kyökkipalvelijoitten vastukseksi, että häntä ruokki kyökkipiika, ja että annoin hänen käytettäväkseen joitakin kuluneita vaatteita. Poika oli meillä noin viikon ajan. Tämän viikon aikana minä pari kertaa ohi mennessäni sanoin hänelle muutamia sanoja ja kerran kävelyllä ollessani pistäysin tuttavan suutarin luona tarjotakseni poikaa hänelle oppipojaksi. Eräs minun luonani vieraileva talonpoika pyysi poikaa lähtemään työmieheksi maalle, perheeseen, mutta poika kieltäytyi ja vähän ajan perästä katosi. Minä menin Rshanovin taloon tiedustelemaan. Hän oli palannut sinne, mutta ei ollut kotona sillä kertaa. Hän oli jo kahtena päivänä käynyt eläintarhassa, missä hän 30 kopeekasta päivässä otti osaa jonkinlaiseen kulkueeseen, jossa yleisölle näytettiin puettuja villejä norsun kanssa. Kävin vielä toisen kerran, mutta hän oli niin kiittämätön, että suorastaan karttoi minua. Jos olisin silloin tarkemmin tullut ajatelleeksi tuon pojan elämää ja omaani, olisin ymmärtänyt pojan menneen pilalle sen kautta, että oli päässyt maistamaan iloista elämää, jossa ei tarvinnut tehdä työtä ja siten tottunut pois työnteosta. Minä olin, hyvää tehdäkseni ja häntä parantaakseni, ottanut hänet talooni. Ja mitä saikaan hän siellä nähdä? Minun lapseni – sekä häntä vanhemmat, että häntä nuoremmat, että hänen ikäisensä, jotka eivät milloinkaan mitään työtä tehneet, vaan sen sijaan kaikin tavoin tuottivat minulle työtä, töhrivät ja pilasivat kaikki ympärillään, söivät vatsansa täyteen maukasta ruokaa, särkivät astioita ja heittivät koirille semmoista ruokaa, joka olisi ollut tuolle pojalle herkkua. Kun minä turmeluksen pesästä toin hänet hyvään paikkaan, niin hänen tietysti pitikin omistaa se elämänkäsitys, joka oli olemassa tuossa hyvässä paikassa, ja tämä käsitys hänelle opetti, että hyvässä paikassa pitää elää työtä tekemättä, syödä ja juoda makeasti ja pitää hauskaa. Tosin hän ei tiennyt, että minun lapsillani oli suuri taakka kannettavanaan latinan ja kreikan kieliopin sääntöjen oppimisessa, eikä olisi voinutkaan ymmärtää näitten vaivojen tarkotusta. Mutta varmaa on, että, jos hän olisi sen ymmärtänyt, lasteni esimerkillä olisi ollut vielä suurempi vaikutus häneen. Hän olisi silloin ymmärtänyt, että lapsiani kasvatetaan tuolla tavoin siinä tarkotuksessa, että he vastaisuudessakin olisivat tilaisuudessa, oppitodistustaan hyväkseen käyttämällä pääsemään niin vähällä työllä, kuin suinkin, ja nauttimaan elämän onnesta niin paljon kuin suinkin. Hän ymmärsikin sen, eikä mennyt talonpojan luo hoitamaan elukoita ja syömään hänen kanssaan perunoita ja ryyppimään sahtia, vaan meni eläintarhaan näyttelemään villiä 30 kopekasta.