- -
- 100%
- +
– Ah, niin, Contez nous cela, vicomte,1 – sanoi Anna Pavlovna, ja hän oli haltioissaan, ajatellessaan miten à la Louis XV kuuluikaan lauseparsi: contez nous cela, vicomte.
Vikomtti kumarsi suostumuksen merkiksi ja hymyili kohteliaasti. Anna Pavlovna muodosti piirin vikomtin ympärille ja pyysi koko seuraa kuulemaan hänen kertomustaan.
– Vikomtti on ollut herttuan personallinen tuttava, – kuiskasi Anna Pavlovna eräälle kuulijoista. – Vikomtti on verraton kertoja, – lausui hän toiselle. – Miten heti huomaa, että ihminen on hyvästä seurapiiristä, – sanoi hän kolmannelle; ja vikomtti tarjottiin seuralle kauneimmassa ja hänelle edullisimmassa valossa, kuten paahtopaisti vihannesten keskellä kuumalla kulholla.
Vikomtti halusi jo alkaa kertomuksensa ja hymyili vienosti.
– Siirtykää tänne, rakas Helena, – sanoi Anna Pavlovna kaunotar-ruhtinattarelle, joka istui loitommalla ja oli toisen piirin keskipisteenä.
Ruhtinatar Helena hymyili; hän nousi paikaltaan, tuo sama kukkaansa puhjenneen ihanan naisen hymy huulilla, joka hänellä oli astuessaan vierashuoneeseen. Hiljaa kahisi hänen muratilla ja sammalella koristettu valkea tanssiaispukunsa, hänen valkeat olkansa hohtivat, tukka ja jalokivet välkkyivät, kun hän astui väistyväin miesten keskitse. Ja hän astui suoraan Anna Pavlovnan luo, katsomatta kehenkään, mutta hymyillen kaikille, aivan kuin ystävällisesti olisi tarjonnut kaikkien ihailtavaksi vartensa suloutta, olkainsa, selkänsä ja rintansa pyöreyttä, jotka sen aikuisen tavan mukaan olivat sangen paljaat. Hän näytti itsekin tuntevan, että hän oli oleva tanssiaisten kuningatar. Helena oli niin ihana, ettei hänessä huomannut veikistelemisen varjoakaan, päinvastoin, aivan näytti kuin hän olisi hävennyt epäämätöntä ja vakuuttavan vaikuttavaa kauneuttaan. Tuntui kuin olisi hän tahtonut, vaikkei voinut, vaimentaa suloutensa vaikutusta.
(Quelle belle personne!"2 virkkoi jokainen hänet nähdessään. Vikomtti joutui hämilleen aivan kuin taikavoiman iskusta, hän kohautti harteitaan, ja hänen silmänsä painuivat alas, kun Helena istahti hänen eteensä ja valaisi hänet ainaisella hymyllään.
– Madame, je crains pour mes moyens devant un pareil audiloire,3 – hän sanoi, kallistaen hymyillen päätään.
Ruhtinatar ei vastannut sanaakaan, nojautuihan vaan paljaalla, täytelällä käsivarrellaan pöytää vasten ja odotti hymyillen. Koko kertomuksen ajan hän istui suorana, katsahtaen toisinaan milloin täytelään kauniiseen käteensä, joka puristuksesta oli muuttanut muotoaan, milloin vielä kauniimpaan rintaansa, jolla hän korjaili jalokivi-kaularihmaansa; toisinaan hän korjaili pukunsa poimuja, ja aina kun kertomus kävi jännittäväksi, katsahti hän Anna Pavlovnaan, ja heti oli hänen kasvoillaan sama ilme kuin hovineidinkin, ja sitten hän taas rauhoittui loistavaan hymyilyyn. Helenan jälestä siirtyi myös pikku ruhtinatar teepöydän äärestä.
– Odottakaa minua, otan työni, – hän puheli. – Mitä te mietitte? – lausui hän ruhtinas Hippolytille: – tuokaahan työlaukkuni.
Ruhtinattaren hymyillessä ja puhellessa katkesi kertomus äkkiä. Hän sovitteleikse iloisena istumaan.
– Nyt on hyvä ollani, – hän puheli, pyysi alkamaan ja ryhtyi työhönsä.
Ruhtinas Hippolyt toi työlaukun, nosti nojatuolinsa lähelle ruhtinatarta ja istuutui hänen vierelleen.
Le charmant Hippolyte oli hämmästyttävästi kaunotar-sisarensa näköinen, mutta siitä huolimatta tavattoman ruma. Piirteet hänellä olivat samat kuin sisarellakin, mutta jälkimäisellä valaisi kaiken elämänhaluinen, itsetyytyväinen, nuori ainainen hymy ja harvinainen anttiikkinen ruumiin sulous; veljellä taas samat piirteet samensi tylsämielisyys ja ainainen itsekäs äreys, ja ruumis hänellä oli hinterä ja heikko. Silmät, nenä, suu, kaikki näyttivät kouristuneen jonkinlaiseen epämääräiseen, ikävään viuruun, ja kädet ja jalat olivat aina luonnottomissa asennoissa.
– Eihän vain ole kyseessä kummitusjutut? – hän sanoi, istuutuessaan ruhtinattaren viereen ja asetellessaan lornettia nenälleen, aivan kuin hän ilman tätä esinettä ei taitaisi puhua.
– Mais non, mon cher,4 – vastasi harteitaan kohauttaen kummasteleva kertoja.
– Tahdon vain huomauttaa, etten voi kärsiä kummitusjuttuja, – sanoi hän sellaisella äänellä, että saattoi huomata hänen ensin lausuneen nuo sanat ja sitten vasta käsittäneen niiden merkityksen.
Varmuus, millä hän puhui, teki vaikeaksi käsittää, oliko ylen viisasta tai ylen tyhmää hänen lausumansa. Hänellä oli tummanviheriä hännystakki ja, kuten hän itse sanoi, cuisse de nymphe effrayée5 väriset housut, pitkät sukat ja solkikengät.
Vikomtti kertoi sangen viehättävästi siihen aikaan hyvin yleisen jutun, miten Enghienin herttua salavihkaa oli käynyt Pariisissa tapaamassa neiti Georgea ja siellä tavannut Bonaparten, joka myös oli ollut kuulun näyttelijättären suosikkeja; ja miten Napoleon tällöin, tavattuaan herttuan, oli saanut kaatuvaiskohtauksen, joka tauti häntä siihen aikaan vaivasi, ja oli joutunut herttuan käsiin, mutta tämä ei ollut valtaansa käyttänyt; mutta että Bonaparte sittemmin tämän jalomielisyyden oli kostanut kuolemalla. Juttu oli viehättävä ja kannustava, erittäinkin siinä kohdassaan, missä kilpailijat yhtäkkiä tuntevat toisensa, ja naiset olivat nähtävästi haltioissaan.
– Verratonta, – sanoi Anna Pavlovna, vilkaisten kysyvästi pikku ruhtinattareen.
– Verratonta, – kuiskasi pikku ruhtinatar, pistäen neulan työhönsä, aivan kuin merkiksi, että kertomuksen jännittäväisyys ja ihanuus estävät häntä jatkamasta työtä.
Vikomtti oivalsi tämän hiljaisen ylistyksen ja kiitollisesti hymähtäen hän jatkoi; mutta samassa Anna Pavlovna, joka koko ajan oli tarkastellut pelottavaa nuorta miestä, huomasi tämän liian kiihkeästi ja äänekkäästi puhelevan abotin kanssa ja kiirehti apuun vaaralliselle paikalle. Todellakin oli Pierre onnistunut saamaan abotin väittelyyn valtiollisesta tasapainosta; ja abotti, innostuneena nähtävästi nuoren miehen sydämellisestä kiivaudesta, alkoi esittää lempiaatettaan. Molemmat he liian innostuneesti ja luonnollisesti kuuntelivat ja puhelivat, ja tämä se ei miellyttänyt Anna Pavlovnaa.
– Keino – Europan tasapaino ja kansojen oikeus, – puhui abotti. Jos sellainen mahtava valtakunta kuin Venäjä, jota moititaan raakuudesta, epäitsekkäästi asettuu liiton johtajaksi, niin on Europan tasapaino saavutettu ja – maailma pelastettu!
– Miten sitten löydätte tällaisen tasapainon? – alkoi Pierre.
Mutta samalla saapui heidän luokseen Anna Pavlovna ja katsahdettuaan ankarasti Pierreen, kysyi italialaiselta, miten tämä on kestänyt Pietarin ilmaston vaikutuksia. Italialaisen kasvot saivat äkkiä uuden ilmeen – loukatun, teeskentelevän imelän, joka nähtävästi oli hänelle ominainen kun hän puheli naisten kanssa.
– Olen niin lumottu seurapiirini älyn ja sivistyksen hurmasta, ja etenkin naisseuran, etten vielä ole ehtinyt ajattelemaan ilmastoa, – hän vastasi.
Päästämättä enää abottia ja Pierreä näkyvistään Anna Pavlovna johdatti heidät toisten joukkoon, voidakseen mukavammin tehdä huomioitaan.
IV
Vierashuoneeseen astui samassa uusi henkilö. Tämä uusi henkilö oli nuori ruhtinas Andrei Bolkonski, pikkuruhtinattaren mies. Ruhtinas Bolkonski oli lyhyläntä, sangen kaunis mies täsmällisine kuivine piirteineen. Koko hänen olentonsa, väsyneestä, ikävöivästä katseesta rauhalliseen, säntilliseen astuntaan, oli räikeimpänä vastakohtana hänen pienelle vilkkaalle vaimolleen. Nähtävästi hän tunsi kaikki vieraat, vieläpä tuntui kuin olisi hän heihin ylen kyllästynytkin, niin ettei tahtonut heitä kuulla eikä nähdä. Eniten näytti hän sentään kyllästyneen kauniiseen puolisoonsa. Virnistellen hän kääntyi hänestä. Hän suuteli Anna Pavlovnan kättä ja tarkasteli silmät sirillään seuraa.
– Aiotteko lähteä sotaan, ruhtinas? – kysyi Anna Pavlovna.
– Kenraali Kutusof on suvainnut määrätä minut adjutantikseen, – vastasi Bolkonski, korottaen sof-tavuun ranskalaiseen tapaan.
– Mutta entäs Lise, vaimonne?
– Hän matkustaa maalle.
– Kuinka hennotte riistää meiltä ihanan puolisonne?
– André, – sanoi hänen vaimonsa, puhellen miehelleen samalla veikistelevällä äänellä kuin vieraillekin, – tiedätkö, minkälaisen jutun vikomtti kertoi meille neiti Georgesta ja Bonapartesta!
Ruhtinas Andrei siristi silmiään ja kääntyi häneen selin. Pierre joka ei hetkeksikään ollut päästänyt hänestä iloisia, ystävällisiä silmiään, astui hänen luokseen ja tarttui häntä käteen. Ruhtinas Andrei, vilkaisematta edes tarttujaan, nyrpisti naamansa viuruun ilmaistakseen suuttumustaan; mutta huomattuaan Pierren hymyilevät kasvot, hymähti itsekin odottamattoman hyväntahtoisesti ja ystävällisesti.
– Kas vaan! Sinäkin suuressa maailmassa! – hän sanoi.
– Tiesin teidän saapuvan, – Pierre vastasi. – Tulen teille illalliselle, – hän lisäsi hiljaa, jottei häiritsisi vikomttia, joka jatkoi kertomustaan. – Käykö päinsä?
– Ei, ei käy, ei käy, – sanoi ruhtinas nauraen, kädenpuristuksella ilmaisten Pierrelle, ettei sellaisia tarvitse kysyä.
Hän aikoi vielä jotain sanoa, mutta samassa nousi ruhtinas Vasili tyttärineen, ja tehdäkseen heille tietä nousi myös kaksi nuorta miestä.
– Suonette minulle anteeksi, rakas vikomtti, – sanoi ruhtinas Vasili ranskalaiselle painaen häntä hihasta tuoliin, estääkseen siten häntä nousemasta. – Tämä onneton lähettilään juhla riistää minulta ilon ja keskeyttää teidät. Kovin on ikävä jättää teidän hurmaava illanviettonne, – sanoi hän Anna Pavlovnalle.
Hänen tyttärensä, ruhtinatar Helena, lähti pujotteleimaan tuolien välitse kannatellen kevyesti pukunsa poimuja, ja hymy loisti entistään kirkkaampana hänen ihanilla kasvoillaan. Pierre katseli riemastuneena, melkeinpä pelästyneenä kaunotarta, kun tämä kulki hänen ohitseen.
– Sangen ihana, – sanoi ruhtinas Andrei.
– Erittäin, – sanoi Pierre.
Mennessään Pierren ohi ruhtinas Vasili tarttui hänen käteensä ja virkkoi Anna Pavlovnalle:
– Sivistäkää tämä karhu. Kuukauden hän jo on luonani asunut, ja ensi kerran näen hänet seurassa. Nuori mies ei mitään niin kaipaa kuin viisasten naisten seuraa.
Anna Pavlovna hymähti ja lupasi ottaa hänet hoituviinsa, sillä hän tiesi Pierren olevan isän puolelta sukua ruhtinas Vasilille. Vanha nainen, joka oli istunut tädin luona, nousi hätäytyneesti ja ehätti ruhtinas Vasilin eteisessä. Teeskennelty huomaavaisuus oli kadonnut jäljettömiin hänen kasvoiltaan. Ainoastaan pelko ja rauhattomuus kuvastuivat hänen hyvänsävyisillä itkettyneillä kasvoillaan.
– Mitä sanotte minulle, ruhtinas, Boris pojastani? (Boris sanaa lausuessaan hän korotti erityisen vahvasti o äänteen.) – En voi enää viipyä Pietarissa. Sanokaa, minkälaisia tietoja voin viedä poika rukalleni?
Vaikkakin ruhtinas haluttomasti ja melkeinpä epäkohteliaasti kuunteli iäkkään naisen puhetta ja näytti kärsimättömältä, eukko hellästi ja liikuttavasti hänelle hymyili ja, jottei hän poistuisi, tarttui häntä käteen.
– Helppohan teidän on lausua sananen keisarille, ja hänet siirretään heti kaartiin, – hän pyyteli.
– Uskokaa, olen tekevä kaikkeni, ruhtinatar, – vastasi ruhtinas Vasili, – mutta vaikea on minun pyytää keisarilta; neuvon teitä kääntymään Rumjantsovin puoleen ruhtinas Golitsinin välityksellä: se olisi viisaampaa.
Iäkäs nainen oli ruhtinas Drubetskoi ja kuului hän siis nimeensä nähden Venäjän parhaisiin sukuihin, mutta hän oli köyhä ja kauvan sitten jo jättänyt suuren maailman ja menettänyt entiset suhteensa. Hän oli saapunut hommaamaan ainoan poikansa määräämistä kaarttiin. Ainoa syy hänen ilmestymiseensä ja tuloonsa Anna Pavlovnan illanviettoon oli ollut ruhtinas Vasilin tapaaminen ja ainoastaan sentähden hän oli kuunnellut vikomtin kertomusta. Hän pelästyi ruhtinas Vasilin sanoista, hänen aikoinaan kauniilla kasvoillaan välähti suuttumuksen ilme, mutta vain hetkeksi. Pian hän taas hymyili ja entistään lujemmin hän tarttui ruhtinaan käteen.
– Kuulkaahan, ruhtinas, – hän sanoi, – en koskaan ole teitä pyytänyt, en koskaan pyydä, en koskaan ole muistuttanut teille isäni ja teidän välisestä ystävyydestä. Mutta nyt pyydän teitä Jumalan nimeen, tehkää tämä poikani hyväksi, ja olen pitävä teitä hyväntekijänäni, – lisäsi hän hätäillen. – Ettehän suutu, lupaattehan. Olen pyytänyt Golitsinia, hän kieltäytyi. Soyez le bon enfant que vous avez été,6 – puheli hän ja koetti hymyillä, vaikkakin kyyneleet silmissä helmeilivät.
– Isä, myöhästymme, – sanoi ruhtinatar oven luota, kääntäen kaunista päätään anttiikkisilla harteillaan.
Mutta vaikutusvalta ylä-ilmoissa on pääoma, jota on säästäen käytettävä, jottei se hupenisi. Ruhtinas Vasili tiesi tämän ja kun hän ymmärsi, että jos hän kaikkien puolesta pyytäisi, niin pian kävisi hänelle itselleen pyytäminen mahdottomaksi, ja sentähden hän harvoin käytti vaikutusvaltaansa. Nyt hän kuitenkin tunsi jonkinlaista omantunnon soimausta, vallankin ruhtinattaren uudistetun pyynnön jälkeen. Ruhtinatar oli muistuttanut hänelle totuuksia: ensi askelistaan virka-uralla oli hänen todellakin kiittäminen ruhtinattaren isää. Sitä paitsi huomasi hän ruhtinattaren käytöstavasta tämän kuuluvan niihin naisiin, etenkin äiteihin, jotka kerran saatuaan jotain päähänsä eivät asiaa jätä, ennenkuin heidän tahtonsa on täytetty, ja jotka, ellei niin käy, ovat valmiit jokapäiväisiin, jokahetkisiin hyökkäyksiin, vieläpä ikäviin kohtauksiinkin. Tämä viimeinen mietelmä sai hänet horjumaan.
– Rakas Anna Mihailovna, – sanoi hän tuolla ainaisella tuttavallisella ja ikävystyttävällä äänensävyllä, – miltei mahdotonta on minun tehdä, mitä vaaditte; mutta näyttääkseni, miten teitä rakastan ja miten suuresti kunnioitan isä vainajanne muistoa, olen tekevä mahdottomiakin: poikanne siirretään kaarttiin, tässä käteni. Oletteko tyytyväinen?
– Rakkaani, olette hyväntekijäni! Muuta teiltä en odottanutkaan; tiesin miten hyvä olette.
Ruhtinas aikoi lähteä.
– Odottakaa hetkinen, pari sanaa. Jos hän kerran siirretään kaarttiin… – Hän hämmentyi: – Te olette hyvissä väleissä Mihail Ilarionovitsh Kutusovin kanssa, suositelkaa poikaani hänelle adjutantiksi. Silloin olisin rauhallinen enkä silloin enää…
Ruhtinas Vasili hymähti.
– Tätä en lupaa. Varmaankaan ette tiedä, miten ihmiset ahdistavat Kutusovia senjälkeen kun hän nimitettiin ylipäälliköksi. Hän itse kertoi minulle, miten kaikki Moskovan rouvat yhteisestä sopimuksesta tahtoisivat antaa poikansa hänelle adjutanteiksi.
– Ei, luvatkaa, en teitä päästä rakkaani, hyväntekijäni…
– Isä, – toisti taas samallaisella äänellä kaunotar, – myöhästymme.
– Niin, näkemiin, hyvästi. Näettekö?
– Siis huomenna esitätte keisarille?
– Varmasti, mutta Kutusoville en lupaa.
– Ei, luvatkaa, luvatkaa, Basile, – puheli Anna Mihailovna hänen jälkeensä, ja puhellessaan hän hymyili kuten nuori veikistelijä. Aikoinaan tällainen hymyily hänelle nähtävästi oli ollut hyvinkin sopiva, mutta nyt se ei lainkaan sopinut hänen kuihtuneille kasvoilleen. Hän oli nähtävästi unhottanut vuotensa ja käytti totuttuun tapaan kaikki naiselliset keinonsa. Mutta heti ruhtinaan lähdettyä, oli hänen kasvoillaan taas entinen kylmä ja teeskennelty ilme. Hän palasi piiriin, missä vikomtti yhä kertoi, ja oli kuuntelevinaan, mutta todellisuudessa odotteli hän vain lähtöhetkeä, sillä olihan hänen tehtävänsä nyt suoritettu.
V
– Mutta mitä ajattelette tästä viimeisestä komediasta, kruunauksesta Milanossa? – sanoi Anna Pavlovna. – Ja entäs tämä komedia sitten: 'Genuan ja Luccan asukkaat esittävät toivomuksiaan herra Bonapartelle. Ja herra Bonaparte istuu valta-istuimella ja toteuttaa kansojen toivomuksia! Hurmaavaa! Ei, tämä vie ihmiseltä järjen! Aivanhan näyttää maailma menettäneen päänsä!
Ruhtinas Andrei myhähti ja katsoi Anna Pavlovnaa suoraan silmiin.
(Dieu me la donne, gare à qui la touche",7 – sanoi hän (Napoleonin sanat kruunua päähänsä asettaessaan). – Kerrotaan hänen olleen jumalaisen kauniin näitä sanoja lausuessaan, – lisäsi ruhtinas ja toisti vielä kerran nuo sanat Italian kielellä: (Dio mi la dona, gai a qui la tocca".
– Toivon, – jatkoi Anna Pavlovna, – että tämä vihdoinkin on se pisara, joka saa maljan kukkuroilleen. Hallitsijat eivät enää voi kärsiä tätä miestä, joka uhmaa kaikkea.
– Hallitsijat! En puhu Venäjästä, – sanoi vikomtti kohteliaasti ja toivottomasti: – Hallitsijat, neitiseni! Mitä ovat he tehneet Ludvig XVIII: n hyväksi, mitä kuningattaret, mitä Elisabethin hyväksi? Ei mitään, – jatkoi hän innoissaan. Uskokaa, he ovat saaneet rangaistuksen bourbonein asian kavaltamisesta. Hallitsijat? He lähettävät lähettiläänsä onnittelemaan vallananastajaa.
Ja ylenkatseellisesti huoahtaen hän kääntyi istuimellaan. Kuultuaan nämä viimeiset sanat ruhtinas Hippolyt, joka koko ajan oli tarkastellut vikomttia lornetillaan, äkkiä kääntyi pikku ruhtinattareen, pyysi häneltä neulan ja alkoi selitellä hänelle Condé suvun vaakunaa, samalla piirrellen neulalla pöytään. Hän oli niin vakavan näköinen näitä selityksiä tehdessään, että näytti kuin olisi ruhtinatar häneltä niitä pyytänyt.
– Kilven vinojana punainen, reunat punaiset ja taivaansiniset – Condé suvun vaakuna.
Ruhtinatar kuunteli häntä hymyillen.
– Jos Bonaparte vielä vuodenkin istuu Ranskan valta-istuimella, – jatkoi vikomtti alettua keskustelua, – niin menevät asiat liian pitkälle. – Eikä hän lainkaan toisia kuunnellut, seurasihan vain omia aatoksiaan, sillä hän tiesi paraiten tuntevansa asian. – Vehkeilyillä, väkivallalla, karkoituksilla, murhilla Ranskan yhteiskunta, tarkoitan kelvollista yhteiskuntaa, hävitetään sukupuuttoon, ja silloin…
Hän kohautti olkapäitään ja levitti kätensä. Pierre tarttui keskusteluun jotain sanoakseen (keskustelu häntä kannusti), mutta Anna Pavlovna, joka yhä häntä vartioi, keskeytti hänet:
– Keisari Aleksanteri, – sanoi hän surumielisesti, kuten hän aina puhui keisarillisesta perheestä, – keisari Aleksanteri on ilmoittanut jättävänsä ranskalaisten omaksi asiaksi hallitusmuodon valinnan. Eikä ole epäilystäkään, luulen minä, että kansa, päästyään vallananastajista, heittäytyy laillisen kuninkaan syliin, – sanoi Anna Pavlovna, koettaen olla ystävällinen pakolaisille ja rojalisteille.
– Se on epäiltävää, – sanoi ruhtinas Andrei. – Monsieur le vicomte aivan oikein arvelee asiain menneen liian pitkälle. Arvelen käyvän vaikeaksi entiselleen palautumisen.
– Kuulemani mukaan, – puuttui taas Pierre keskusteluun, – on melkein koko aatelisto jo siirtynyt Bonaparten puolelle.
– Tätä väittävät bonapartistit, – sanoi vikomtti, vilkaisematta edes Pierreen. – Nykyään on vaikea saada selville Ranskan yleinen mielipide.
– Onpas Bonaparte sen lausunut, – sanoi ruhtinas Andrei pilkallisesti.
Selvästi huomasi, ettei Mortemart häntä miellyttänyt, ja että hän, vaikkei edes häneen katsonut, suuntasi puheensa häneen.
"Minä osoitin heille tien kunniaan", – jatkoi hän hetken vaiti oltuaan Napoleonin sanoilla: – "he eivät suostuneet; avasin heille eteiseni, he syöksyivät joukoin"… En tiedä missä määrin hänellä lienee ollut oikeus näin sanoa.
– Hänellä ei ole ollut mitään oikeutta, vastasi vikomtti. – Herttuan murhan jälkeen eivät intohimoisimmatkaan ihmiset pidä häntä sankarina. Joskin jotkut ovat häntä sankarina pitäneet, – puheli vikomtti Anna Pavlovnaan kääntyneenä, – niin herttuan murhan jälkeen on taivas saanut uuden marttyyrin ja maa menettänyt sankarin.
Eivät ehtineet Anna Pavlovna eivätkä muutkaan vieraat vielä palkitsemaan vikomtin viimeisiä sanoja hymyilyllä, kun Pierre taas takertui keskusteluun, eikä Anna Pavlovnakaan, vaikka aavistikin hänen lausuvan jotain sopimatonta, enää voinut häntä pidättää.
– Enghienin herttuan mestaus oli valtiollinen välttämättömyys, – hän lausui; – ja siinäpä juuri onkin mielestäni Napoleonin sielun suuruus, ettei hän pelännyt yksinään ottaa vastuulleen tätä tekoa.
– Jumalani! Jumalani! – supisi Anna Pavlovna kauhuissaan.
– Mitä sanoittekaan, monsieur Pierre, pidättekö murhaa sielun suuruutena' – sanoi pikku ruhtinatar hymyillen ja tarttui työhönsä.
– Ah! Oh! – kuului joka puolelta.
– Verratonta! sanoi ruhtinas Hippolyt Englannin kielellä ja alkoi mäjäytellä kämmenellä polveensa.
Vikomtti kohautti olkapäitään. Pierre katsahti voitonriemuisena yli lasiensa kuulijoihin.
– Puhun täten sentähden, – jatkoi hän epätoivoisena, – että bourbonit pakenivat vallankumousta, jättäen kansan mielivallalle; mutta Napoleon yksin käsitti vallankumouksen merkityksen, voitti sen, ja sentähden hän ei yhteisen hyvän tähden voinut säästää yksilön henkeä.
– Ettekö halua siirtyä tuon pöydän luo? – sanoi Anna Pavlovna.
Mutta Pierre jatkoi puhettaan.
– Ei, – lausui hän, innostuen yhä enemmän: – Napoleon on suuri, sillä hän oli suurempi vallankumousta, hän hillitsi sen kauhuja ja säilytti kaiken hyvän – kansalaisten yhdenvertaisuuden, sanan- ja painovapauden – ja ainoastaan näitä varten hän anastikin vallan.
– Niin, jos hän vallan anastettuaan olisi sen luovuttanut lailliselle kuninkaalle eikä käyttänyt sitä murhatöihin, niin pitäisin minäkin häntä suurena ihmisenä, – sanoi vikomtti.
– Se olisi ollut hänelle mahdotonta. Kansa oli luovuttanut hänelle vallan ainoastaan sentähden, että hän vapauttaisi sen bourboneista, ja sentähden että piti häntä suurena miehenä. Vallankumous oli suurtyö, – jatkoi Pierre, ilmaisten tällä epätoivoisalla ja ärsyttävällä välilauseella täydellisen nuoruutensa ja halunsa lausua ajatuksensa mahdollisimman räikeästi.
– Vallankumous ja hallitsijan murha suurtöitä?.. Tämän jälkeen … mutta ettekö haluaisi siirtyä tuon pöydän luo? – toisti Anna Pavlovna.
– Contrat social, – lausu vikomtti hymyillen hillitysti.
– En puhu hallitsijan murhasta, puhun aatteista.
– Niin, rosvouden, murhan ja hallitsijan murhan aatteista, – keskeytti hänet taas pilkallinen ääni.
– Nämä ovat olleet liiallisuuksia tietenkin, mutta eiväthän ne ole pääasioita, suurin merkitys on ihmisen oikeuksissa, ennakkoluulojen häviämisessä, kansalaisten yhdenvertaisuudessa; ja kaikki nämä aatteet on Napoleon säilyttänyt täydessä voimassa.
– Vapaus ja yhdenvertaisuus, – lausui vikomtti pilkallisesti, aivan kuin hän viimeinkin todenteolla olisi tahtonut osoittaa tuolle nuorukaiselle hänen puheittensa järjettömyyden: – ne ovat vain heliseviä sanoja, jotka jo aikoja sitten ovat menettäneet kaikunsa. Ken ei rakastaisi vapautta ja yhdenvertaisuutta? Vapahtajamme jo aikoinaan julisti vapautta ja yhdenvertaisuutta. Ovatko ihmiset vallankumouksen jälkeen tulleet onnellisemmiksi? Päinvastoin. Me halusimme vapautta, mutta Bonaparte sen hävitti.
Ruhtinas Andrei tarkasteli hymyhuulin milloin Pierreä, milloin vikomttia, milloin emäntää. Pierren hyökkäyksen alussa Anna Pavlovna kauhistui, vaikkakin oli niin tottunut liikuskelemaan suuressa maailmassa; mutta huomattuaan, ettei vikomtti menettänyt malttiaan Pierren herjaavien puheitten johdosta, ja tultuaan vakuutetuksi, ettei niitä enää voi sotkea, hän kokosi voimansa, liittyi vikomttiin ja hyökkäsi puhujan kimppuun.
– Mutta, rakas monsieur Pierre, – sanoi Anna Pavlovna, – miten lie miehen suuruuden laita, joka on mestauttanut herttuan, sanokaammepa vain, ihmisen, syyttä, tuomiotta?
– Minäpä kysyisin, – sanoi vikomtti, – miten monsieur selittää brumairen 18 päivän. Eikö se ollut petosta? Se oli konnantyö, joka ei lainkaan muistuta suuren miehen tekoja.
– Ja entäs sotavangit Afrikassa, jotka hän tappoi? – sanoi pikku ruhtinatar. – Kauheata! – Ja hän kohautti olkapäitään.
– Hän on nousukas, sanokaa mitä sanotte, – virkkoi ruhtinas Hippolyt.
Pierre ei tietänyt kenelle vastaisi, hän katsahti vieraisiin, ja hänen kasvonsa sulautuivat hymyilyyn. Hän ei hymyillyt kuten muut ihmiset, jotka vakavinakin saattavat hymyillä. Päinvastoin. Kun hän alkoi hymyillä, katosi hänen kasvoiltaan äkkiä, silmänräpäyksessä vakava ja vieläpä jonkunverran synkkäkin ilme, ja sijaan tuli lapsellisen hyvänsävyinen ja hieman tyhmähkö ilme, joka teki hänet aivan kuin anteeksi pyytävän näköiseksi.
Vikomtti, joka näki hänet ensi kerran, huomasi, ettei tämä Jakobini ollutkaan niin kauhea kuin sanoista olisi luullut. Kaikki vaikenivat.
– Mahdotonta on hänen vastata kaikille yhtaikaa, – sanoi ruhtinas Andrei. – Sitäpaitsi on valtiomiehen toimintaa arvosteltaessa eroitettavat toisistaan yksilön, sotapäällikön ja keisarin teot. Minusta ainakin näyttää siltä.
– Niin, niin, tietysti, – tarttui Pierre puheeseen, riemuissaan saamastaan avusta.
– Täytyy tunnustaa, että Napolean ihmisenä oli suuri Arcolen sillalla ja Jaffan sairaalassa, missä hän kätteli ruttoisia, mutta … mutta onhan tekoja, joita on vaikea puolustaa.
Ruhtinas Andrei, joka nähtävästi tahtoi lieventää Pierren puheiden ikävää vaikutusta, nousi lähteäkseen ja antoi merkin vaimolleen.