Sota ja rauha I

VI

Kiitettyään Anna Pavlovnaa ihastuttavasta illanvietosta vieraat alkoivat hajautua.

Pierre oli kömpelö. Lihava kun oli ja varreltaan tavallista pitempi ja harteikkaampi, ei hän suurine punaisine käsineen osannut, kuten sanotaan, astua vierashuoneeseen ja vielä vähemmän sieltä poistua, toisin sanoen, hän ei osannut lähteissään lausua jotain erityisen miellyttävää. Sitäpaitsi hän oli hajamielinen. Noustessaan hän oman hattunsa asemasta sieppasi käteensä kolmikulmaisen sulkatöyhtöisen kenraalinhatun ja töyhtöä nykien kieritteli sitä kädessään, kunnes kenraali sen häneltä otti. Mutta hänen hajamielisyytensä ja tottumattomuutensa vierashuoneen tapoihin ja puheisiin korvasi monin kerroin hänen sydämellinen, avonainen ja vaatimaton kasvojensa ilme. Anna Pavlovna kääntyi häneen ja ilmaisi kristillisen hellästi, että on antanut anteeksi hänen hyökkäyksensä, nyökäytti päällään ja sanoi:

– Toivon taas pian teidät näkeväni, mutta toivon myös, että muutatte mielipiteenne, rakas monsieur Pierre.

Pierre ei hänelle mitää vastannut, kumarsihan vain ja näytti vielä kerran kaikille, miten hän hymyilee. Eikä hänen hymynsä mitään erikoista ilmaissut, kenties sentään jotain tähän tapaan: "Mielipiteet mielipiteinä, mutta näettehän, miten olen hyväntahtoinen ja kelpo poika". Ja tämän tunsivat välittömästi kaikki, Anna Pavlovnakin.

Ruhtinas Andrei oli jo eteisessä, ja palvelija kurotteli hänen harteilleen viittaa. Rauhallisena hän kuunteli, miten vaimonsa lörpötteli ruhtinas Hippolytin kanssa, joka myös jo oli ehtinyt eteiseen. Ruhtinas Hippolyt seisoi kauniin, raskaan ruhtinattaren vieressä ja katsoa tuijotti häneen lornetillaan.

– Menkäähän, Annette, vilustutte, – puheli pikku runtinatar, lausuessaan jäähyväisiä Anna Pavlovnalle. – C'est arrêté,8 – lisäsi hän hiljaa.

Anna Pavlovna oli ehtinyt jo puhelemaan pikku ruhtinattaren kanssa naittamishankkeistaan.

– Luotan teihin, rakas ystävä, – puheli hiljaa Anna Pavlovnakin, – te kirjoitatte nadollenne ja ilmoitatte sitten minulle, mitä isä asiasta arvelee. Näkemiin, – ja hän poistui eteisestä.

Ruhtinas Hippolyt astui pikku ruhtinattaren luo, kumartui hänen puoleensa ja alkoi miltei kuiskaten hänelle jotain puhua.

Kaksi palvelijaa, toinen ruhtinattaren, toinen ruhtinas Hippolytin, seisoi odotellen heidän keskustelunsa päättymistä. Toisella oli saali, toisella kaapu kädessä, ja he kuuntelivat isäntäväkensä heille käsittämätöntä ranskankielistä keskustelua sen näköisinä aivan kuin kaiken ymmärtäisivät, vaikkeivät ole ymmärtävinään. Ruhtinatar tapansa mukaan puhui hymyillen ja kuunteli nauraen.

– Olen sangen iloinen, etten mennyt lähettilään juhlaan, – sanoi ruhtinas Hippolyt: – ikävä… Verraton illanvietto, eikö totta, verraton?

– Sanotaan tanssiaisten olevan ylen komeat, – vastasi ruhtinatar, haivenista huultaan kohauttaen. – Siellä ovat seurapiirin kaikki kaunottaret.

– Ei toki kaikki, eipäs ole teitäkään; ei kaikki, – lausui ruhtinas Hippolyt iloisesti nauraen ja temmattuaan saalin palvelijalta, alkoi sitä sovitella ruhtinattaren kaulalle sellaisella innolla, että palvelijakin sai häneltä sysäyksen.

Liekkö ollut kömpelyyden syy tai tahallaanko (kenkään ei voinut sitä eroittaa) lie antanut kätensä niin kauvan olla ruhtinattaren kaulalla, vaikkakin saali jo oli paikallaan, mutta siltä ainakin näytti niinkuin olisi hän syleillyt nuorta naista.

Ruhtinatar irtautui hänestä sulavasti, mutta yhä sentään hymyili ja kääntyi mieheensä. Tämän silmät olivat aivan ummessa: niin väsyneeltä ja uniselta hän näytti.

– Oletko valmis? kysyi hän vaimoltaan ja katsahti samalla häneen.

Ruhtinas Hippolyt heitti kiireesti harteilleen kaapunsa, joka uusimman kuosin mukaan oli niin pitkä, että liepeet maata laahustivat, ja lähti juosta kompuroimaan ruhtinattaren jälestä portaille, joiden luona palvelija jo sovitteli ruhtinatarta vaunuihin.

– Princesse, au revoir,9 – hän huusi, kangertaen kielellään, kuten jaloillaankin.

Ruhtinatar sovitteli pukuaan ja istuutui vaunujen hämärään; hänen miehensä asetteli miekkaansa; ruhtinas Hippolyt oli auttavinaan, mutta hääräilikin vain esteenä.

– Päästäkäähän, herraseni, – sanoi ruhtinas Andrei kuivan epäkohteliaasti ruhtinas Hippolytille, joka sulki häneltä tien vaunuihin.

– Odotan sinua, – lausui hän hyväillen ja lempeästi Pierrelle.

Eturatsastaja lähti liikkeelle, ja vaunujen pyörät alkoivat jyristä. Ruhtinas Hippolyt nauraa kikatti portailla odotellessaan vikomttia, jonka hän oli luvannut saattaa kotiin.

– Mutta rakkaani, teidän pikku ruhtinattarenne on ylen suloinen, ylen suloinen, – puheli vikomtti istuuduttuaan Hippolytin viereen vaunuihin. – Kerrassaan suloinen. – Hän suuteli sormiensa päitä. – Ja täydellinen ranskatar.

Hippolyt nauraa pyrähti.

– Ja entäs te sitten, olettepa tekin vaarallinen mies, vaikka olettekin niin viattoman näköinen, – jatkoi vikomtti. – Säälikseni käy aviomies raukka, tämä pikku upseeri, joka on olevinaan ainakin hallitsevan henkilön veroinen.

Hippolyt pyrskähti taas nauramaan ja mongersi naurun seasta:

– Ja te olette sanoneet, etteivät venakot ole ranskattarien vertaisia. On vain vetäistävä oikeasta rihmasta.

Pierre oli saapunut ruhtinas Andrein luo ennen isäntäväkeä ja meni aivan kuin omainen suoraan ruhtinaan työhuoneeseen. Hän otti umpimähkään erään kirjan (Caesarin muistelmat) hyllystä ja heittäytyi reuhkana sohvalle ja alkoi kyynärpäihinsä nojaten sitä lukea mistä sattui.

– Mitä teitkään neiti Schererille? Varmaankin hän nyt aivan käy sairaaksi, – puheli ruhtinas Andrei astuessaan työhuoneeseensa ja hieroi valkeita, pieniä käsiään.

Pierre kääntyi koko ruumiinsa painolla niin että sohva natisi, katsahti säihkyvin silmin ruhtinas Andreihin, hymähti ja heilautti kädellään.

– Ei, tämä abotti on merkillinen mies, mutta ei hän sentään oikein ymmärrä asiaa… Minun mielestäni on ikuinen rauha mahdollinen, mutta en taida sitä oikein lausua… Mutta ei ainakaan valtiollisen tasapainon avulla…

Ruhtinas Andreita ei nähtävästi miellyttänyt tällaiset abstraktiset keskustelut.

– Ei käy, rakkaani, kaikkialla puhuminen kaikesta mitä ajattelemme. Mutta entäs päätöksesi, joko viimeinkin olet valinnut? Hevoskaarttilainenko sinusta tulee vai valtiomies? – kysyi ruhtinas Andrei hetkisen vaiti oltuaan.

Pierre nousi istumaan ja veti jalat alleen.

– Ajatelkaahan, en vieläkään tiedä. Kumpikaan ala minua ei miellytä.

– Mutta täytyyhän sinun toki joku ala valita! Isäsi odottaa.

Kymmenvuotiaana oli Pierre lähetetty kotiopettaja-abotin seurassa ulkomaille kasvatettavaksi, ja viipyi siellä kunnes oli kahdenkymmenen vuoden vanha. Kun hän oli palannut Moskovaan, päästi isä abotin palveluksestaan ja sanoi nuorelle miehelle: "Lähdehän nyt Pietariin, tarkastele ja valitse. Minä suostun kaikkeen. Tässä on kirje ruhtinas Vasilille, ja tässä on rahaa. Kirjoita kaikesta, autan sinua kaikessa." Kolmisen kuukautta oli Pierre jo ollut elämänuran etsinnässä eikä ollut mitään saanut aikaan. Tästä etsinnästä ruhtinas Andreikin hänelle nyt puhui. Pierre hierusti otsaansa.

– Mutta hän on varmaankin vapaamuurari, – sanoi hän, tarkoittaen abottia, jonka oli tavannut illanvietossa.

– Mitäpäs houreista, – keskeytti hänet ruhtinas Andrei, – puhukaamme mieluummin asiasta. – Oletko käynyt hevoskaartissa?

– En, en ole käynyt, mutta olen jo ennenkin tahtonut teille kertoa, mitä on ollut mielessäni. Paraillaan käymme sotaa Napoleonia vastaan. Jos tämä olisi vapaussota, niin käsittäisin ja ensimäisenä olisin valmis astumaan sotapalvelukseen; mutta väärin on auttaa Englantia ja Itävaltaa maailman suurinta miestä vastaan…

Ruhtinas Andrei kohautti vain harteitaan Pierren lapsellisille puheille. Hän ilmaisi kasvojensa eleillä, ettei tällaisiin tyhmyyksiin voi vastata; mutta vaikeapa olikin todella muuta vastata tähän naiviin kysymykseen.

– Jospa ihmiset sotisivat ainoastaan omasta vakaumuksestaan, niin ei olisi sotia olemassakaan, – hän sanoi.

– Se olisi verratonta, – Pierre sanoi.

Ruhtinas Andrei hymähti.

– Kenties olisi se verratonta, mutta sellaista aikaa ei koskaan tule olemaan…

– Mutta miksi lähdette te sotaan? – kysyi Pierre.

– Miksi? en tiedä. On välttämätöntä. Sitäpaitsi menen… – Hän vaikeni. – Menen siksi, että elämäni täällä ei minua tyydytä!

VII

Viereisestä huoneesta kuului naisen puvun kahinaa. Ruhtinas Andrei vavahti, aivan kuin olisi havahtunut, ja hänen kasvoilleen välähti sama ilme kuin niillä oli ollut Anna Pavlovnan vierashuoneessa. Pierre pudotti jalkansa sohvalta. Ruhtinatar astui työhuoneeseen. Hänellä oli yllään jo kotoinen arkipuku, mutta se oli yhtä hieno ja sievä kuin vieraspukunsakin. Ruhtinas Andrei nousi ja asetti hänelle kohteliaasti nojatuolin.

– Usein olen ajatellut, miksei Annette ole mennyt miehelään? – alkoi ruhtinatar puhella ranskaksi, kuten tavallisesti, ja puhellessaan hän sovittelihe kiireellisesti ja touhussaan nojatuoliin. Miten olettekaan kaikki tyhmiä, messieurs, kun ette ole häntä ottaneet. Suokaa anteeksi, mutta te miehet ette lainkaan ymmärrä naisia. Olettepas te aimo riitelijä, herra Pierre.

– Miehennekin kanssa yhä riitelen: en käsitä, miksi hän haluaa sotaan, – sanoi Pierre hämmentymättä (joka on niin tavatonta nuoren naisen ja nuorukaisen välisissä suhteissa).

Ruhtinatar vavahti. Nähtävästi koskivat Pierren sanat häneen syvästi.

– Voi, samaa minäkin sanon! hän lausui. – En käsitä, en lainkaan käsitä, miksi miehet eivät voi soditta elää? Miksi me naiset emme mitään halua, emme mitään tarvitse? Niin, mitä tästä arvelette? Alituiseen puhun miehelleni: täällä hän on sedän adjutantti, loistavin asema. Kaikki hänet niin tuntevat, häntä niin kunnioittavat. Tässä tuonaan kuulin erään naisen Apraksinien luona kysyvän: "c'est ça le fameux prince André?" Ma parole d'honneur!10 (Hän alkoi nauraa.) Kaikkialla häntä kohdellaan samoin. Hänestä voi helposti tulla sivuisadjutantti. Tiedättehän, keisarikin keskusteli hänen kanssaan sangen armollisesti. Annetten kanssa olemme puhelleet, että tämän asian sangen helposti voisi järjestää. Mitä arvelette?

Pierre katsahti ruhtinas Andreihin ja huomattuaan, ettei tämä keskustelu ystäväänsä lainkaan miellyttänyt, hän oli vastaamatta.

– Milloin matkustatte? – hän kysyi.

– Ah, älkää puhuko minulle tuosta matkasta, älkää puhuko. En tahdo kuulla siitä puhuttavan – tarttui puheeseen ruhtinatar tuolla oikullisen eloisalla äänellä, jolla puheli Hippolytin kanssa Anna Pavlovnan vierashuoneessa, ja joka ei lainkaan sopinut perhepiirissä, sillä Pierren saattoi laskea miltei perheeseen kuuluvaksi. – Tänään ajatellessani, että katkeavat kaikki nämä kalliit siteet… Ja sitten, tiedäthän Andrei? (Hän iski huomattavasti silmää miehelleen.) Minua kauhistaa! minua kauhistaa! – kuiskasi hän, ja hänen ruumiinsa vavahteli.

Hänen miehensä katsahti häneen, ja näytti aivan kuin hän olisi ihmetellyt, että huoneessa oli muitakin ihmisiä kuin Pierre ja hän itse; ja kylmän kohteliaasti hän kysyi vaimoltaan:

– Mitä pelkäät, Lise? En voi ymmärtää?

– Ovatpas kaikki miehet itsekkäitä; kaikki, kaikki itsekkäitä! Itse hän päähänpistojensa tähden, Jumala ties miksi, jättää minut, sulkee maalle yksikseni.

– Isäni ja sisareni seuraan, älä unhota, – sanoi hiljaa ruhtinas Andrei.

– Joka tapauksessa yksikseni, ilman minun ystäviäni… Ja tahtoo, etten pelkäisi.

Hänen äänensä kävi jo äkäiseksi, huuli kohoutui, mutta se ei tehnyt kasvojen ilmettä iloiseksi, kuten tavallisesti, vaan päinvastoin eläimelliseksi. Hän muistutti nyt oravaa. Hän vaikeni, aivan kuin olisi pitänyt sopimattomana Pierren kuullen puhua raskaudestaan, josta sentään koko jupakka oli lähtösin.

– Kuitenkaan en vieläkään käsitä, mitä oikeastaan pelkäätte, – sanoi ruhtinas Andrei vitkaan, katsoa tuijottaen vaimoansa.

Ruhtinatar punastui ja viuhtasi toivottomasti käsillään.

– Ei, André, sanon teille, olette kovin, kovin muuttunut…

– Lääkärisi on kehoittanut sinua menemään aikasin levolle, – sanoi ruhtinas. – Menehän nukkumaan.

Ruhtinatar ei vastannut, mutta yhtäkkiä matala haiveninen huuli vavahti; ruhtinas nousi seisaalleen, kohautti harteitaan ja alkoi astua pitkin huonetta.

Pierre katseli lasiensa läpi naivisti ja ihmeissään milloin ruhtinaaseen, milloin ruhtinattareen ja liikahteli sohvalla aivan kuin hänkin olisi aikonut nousta, malttoi sentään mielensä ja jäi paikoilleen.

– Mitä välittäisin monsieur Pierrestä, – sanoi yhtäkkiä pikku ruhtinatar, ja hänen kauniit kasvonsa ääntyivät itkun viuruun. – Kauvan jo olen aikonut sinulta kysyä André: miksi olet niin muuttunut? Mitä olen sinulle tehnyt? Lähdet armeijaan, et sääli minua. Miksi?

– Lise! – lausui ainoastaan ruhtinas Andrei.

Mutta tämä sana ilmaisi sekä pyynnön että uhkauksen, ja ennen kaikkea kuvastui siinä lausujan vakaumus että varotettava on katuva sanojaan; mutta tämä jatkoi kiireesti:

– Kohtelet minua kuten sairasta tai lasta. Ymmärrän kaikki. Olitko tällainen puolisen vuotta sitten?

– Lise, lopettakaa, pyydän, – sanoi ruhtinas terävämmin.

Pierreä tämä keskustelu yhä enemmän vaivasi, hän nousi sohvalta ja astui ruhtinattaren luo. Näytti siltä kuin hän ei olisi voinut katsella itkeviä kasvoja ja että hänellä itsellään oli itku kurkussa.

– Rauhoittukaa, ruhtinatar. Teistä vain näyttää siltä, sillä, vakuutan teille, olen itse kokenut … minkätähden … koska… Ei. suokaa anteeksi, vieras on täällä liikaa… Ei, rauhoittukaa… Hyvästi…

Ruhtinas pidätteli häntä tarttumalla hänen käteensä.

– Ei, odotahan, Pierre. Ruhtinatar on niin hyvä, hän ei mitenkään voi sallia, että menettäisin hauskan illan.

– Ei, hän ajattelee ainoastaan itseään, – jatkoi ruhthiatar voimatta pidättää kiukun kyyneliä.

– Lise, – sanoi ruhtinas kuivasti, ja hänen äänestään voi helposti huomata, että hänen kärsivällisyytensä oli lopussa.

Yhtäkkiä muuttui kiukkuinen oravan ilme ruhtinattaren kauniilla kasvoilla viehättäväksi myötätuntoa herättäväksi pelon ilmeeksi; kulmainsa alta hän katsahti kauniilla silmillään mieheensä, ja hänen kasvonsa kuvastivat arkaa antautumista, kuten koiran, joka sukkelaan mutta heikosti heiluttaa painunutta häntäänsä.

– Jumalani, Jumalani! – sanoi ruhtinatar ja koottuaan toiseen käteensä hameensa poimut lähti miehensä luo ja suuteli häntä otsalle.

– Hyvää yötä, Lise, – sanoi ruhtinas, nousi seisaalleen ja suuteli kohteliaasti vaimonsa kättä, aivan kuii se olisi ollut jonkun vieraan käsi.

VIII

Ystävykset olivat vaiti. Kumpikaan ei tahtonut alkaa keskustelua. Pierre katseli ruhtinasta, joka pienellä kädellään hieroi otsaansa.

– Menkäämme illalliselle, – sanoi ruhtinas huoaten, nousi seisaalleen ja lähti astumaan ovea kohti.

He astuivat komeasti ja rikkaasti sisustettuun ruokahuoneeseen, missä kaikkialla, lautasliinoista hopeaan, fajanssiin ja kristalleihin, oli uutuuden leima, joka on niin ominaista hiljan naineitten kodeissa. Kesken ateriaa ruhtinas Andrei, nojaten kyynärvarsiinsa alkoi puhua. Selvästi huomasi, että asia jo kauvan oli ollut hänen sydämellään ja että hän nyt lopullisesti oli päättänyt sen ilmaista. Koskaan ei Pierre vielä ollut nähnyt ystäväänsä näin hermostuneena.

– Älä milloinkaan mene naimisiin, ystäväiseni; annan sinulle neuvon: älä mene naimisiin ainakaan ennen kun olet suorittanut elämäsi tehtävän, älä ennen kun olet lakannut rakastamasta valittuasi, älä ennen kun tunnet hänet täydellisesti; muuten erehdyt kauheasti ja auttamattomasti. Mene naimisiin vanhuksena, jolloin et enää mihinkään kelpaa… Sillä muuten häviää sinusta kaikki hyvä ja ylevä. Kaikki hupenee arkihuoliin. Niin, niin, niin! Älä tuijota minuun noin kummasti. Jos tulevalta jotain odotat, niin joka askeleella olet huomaava, että kaikki on mennyttä, kaikki tiet suljetut, paitsi tie vierashuoneisiin, missä saat seistä hovipalvelijain ja hölmöjen kanssa samalla palkilla… Ja silloin!..

Hän huitasi tarmokkaasti kädellään.

Pierre otti lasit nenältään, jonka johdosta hänen kasvonsa muuttuivat entistään hyvänsävyisemmiksi, ja katseli ihmeissään ystäväänsä.

– Vaimoni, – jatkoi ruhtinas, – on verraton nainen. Hän on niitä harvoja naisia, joiden suhteen miehet voivat olla kunniastaan rauhallisia; mutta sittekin; Jumalani, mitä antaisinkaan nuoren miehen päivistä! Sinulle ainoalle tämän sanon, sillä rakastan sinua.

Ruhtinas Andrei ei tätä lausuessaan hituistakaan muistuttanut sitä Bolkonskia, joka reuhkana venyen Anna Pavlovnan nojatuolissa silmät sirillään hampaittensa väIistä päästeli ranskalaisia lauseparsia. Jokainen lihas hänen kuivilla kasvoillaan värisi hermostuneen eloisasti; silmät, joista silloin näytti elämän tuli sammuneen, loistivat säteilevän kirkkaina. Selvästi huomasi, että mitä elottomammalta hän näytti tavallisessa olossaan sitä tarmokkaammalta hän näytti tällaisina, melkein sairaaloisen kiihtyneinä hetkinään.

– Sinä et käsitä, miksi näin puhun, – hän jatkoi. – Onhan se kokonainen elämän historia. Sinä sanot, Bonaparte ja hänen elämän-uransa, vaikkei Pierre Bonaparten nimeä edes maininnut. – Sinä sanot Bonaparte; mutta toimiessaan Bonaparte askel askeleelta läheni päämääräänsä, hän oli vapaa, hänellä ei ollut muuta kuin päämääränsä, – ja hän saavutti sen. Mutta sido itsesi naiseen, niin olet kokonaan menettänyt vapautesi, kuten kahlehdittu vanki. Ja kaikki toiveesi ja voimasi sinua ainoastaan painavat ja nostavat katumuksen hirviöt sinua kiusaamaan. Vierashuoneet, juorupuheet, tanssiaiset, turhamaisuus, mitättömyys, – siinä se lumottu piiri, jota en voi murtaa. Lähden nyt sotaan, maailman suurimpaan sotaan, mutta mitään en tiedä, ja mihinkään en kelpaa. Je suis très aimable et très caustique,11 – hän jatkoi, – ja Anna Pavlovnan luona minua kuunnellaan. Ja tämä tyhmä seurapiiri, jota ilman vaimoni ei voi elää, ja nämä naiset… Jospa vain tietäisit, mitä oikeastaan ovat kaikki nämä hienon hienot naiset ja yleensä naiset! Isäni on oikeassa. Itsekkäisyys, turhamaisuus, tylsyys, mitättömyys kaikessa – siinä naiset, kun he vain näyttäytyvät täydessä alastomuudessaan. Kun katselet heitä suuressa maailmassa, niin luulet jotain löytäneesi, mutta ei olekkaan mitään, ei mitään, ei mitään! Niin, älä mene naimisiin, rakkaani, älä mene naimisiin, – lopetti ruhtinas Andrei.

– Minusta tuntuu naurettavalta, – sanoi Pierre, että te, te itseänne pidätte kelvottomana, elämäänne menneenä. Teillä on kaikki, kaikki edessänne. Ja te…

Hän ei sanonut mitä te, mutta äänestään saattoi huomata, miten suureksi hän arvioi ystävänsä ja miten paljon hän odotti häneltä tulevaisuudessa.

"Miten saattaa hän näin puhua!" ajatteli Pierre. Hän piti ruhtinas Andreita kaiken täydellisen esikuvana, sentähden nimittäin, että ruhtinaassa olivat huippuunsa kehittyneet kaikki ne ominaisuudet, jotka Pierreltä itseltään täydellisesti puuttuivat, ja jotka kuvaavimmin voisimme ilmaista käsitteellä – tahdon voima. Pierre oli aina ihmetellyt ruhtinaan kykyä käyttäytyä rauhallisesti kaikenlaisten ihmisten seurassa, hänen tavatonta muistiaan, suuria tietojaan (hän luki kaikki, kaikki tiesi, kaikesta oli hänellä käsitys) ja eniten hänen työ- ja opiskelemiskykyään. Joskin häntä usein kummastutti ruhtinaan haluttomuus haaveilevaan mietiskelyyn (johon hänellä itsellään oli taipumuksia), niin ei hän sitäkään pitänyt puutteena, päinvastoin voimana.

Imartelu tahi kiitos ovat aivan välttämättömiä parhaitten, ystävällisinten ja välittömimpäin suhteidenkin kestävyydelle, samoin kuin rasva pyörille.

– Je suis un homme fini,12 – sanoi ruhtinas Andrei. – Mitäpäs minusta on puhuttavaa? puhukaamme sinusta, – hän sanoi, oltuaan hetkisen vaiti, ja hän hymyili rauhoittaville ajatuksilleen.

Tämä sama hymy kuvastui samassa hetkessä myöskin Pierren kasvoilla.

– Mutta mitä on minusta puhuttavaa? – sanoi Pierre, vetäen suunsa huolettomaan, iloiseen hymyyn. – Mikä minä olen? Je suis un bâtard!13 – Ja hän kävi äkkiä tulipunaiseksi. Selvästi huomasi, että näiden sanojen lausuminen oli hänelle ylen vaikeata. Olen nimetön, osaton… Ja sikseen, totta… – Mutta hän ei sanonut, mikä on totta. – Olen toistaiseksi vapaa, ja minun on hyvä olla. Mutta sitä vain en tiedä, mihin ryhtyisin. Tahtoisin vakavasti neuvotella teidän kanssanne.

Ruhtinas katseli häntä hyvänsuovasti. Mutta hänen ystävällisestä, hyväilevästä katseestaan pilkisti kuitenkin oman etevämmyyden tietoisuus.

– Olet minulle kallis, erittäinkin sentähden, että olet ainoa elävä ihminen koko meidän "suuressa maailmassamme". Sinun on hyvä olla. Valitse, mitä tahdot; yhdentekevää. Kaikkialla olet hyvä, mutta erään seikan sinulle sanon: Heitä Kuraginien seura ja nykyinen elämäsi. Sinulle ei lainkaan sovi nämä remuilemiset, husaari-elämä ja kaikenlaiset…

– Mitä tehdä, rakkaani? – sanoi Pierre harteitaan kohauttaen, – naiset, rakkaani, naiset!

– En ymmärrä, – Andrei vastasi. – Kunnolliset naiset, se on toinen asia; mutta Kuraginin hempukat, naiset ja viini, en ymmärrä!

Pierre asui ruhtinas Vasili Kuraginin luona ja vietti remuilevaa elämää tämän pojan Anatolin kanssa, jolle hommattiin vaimoksi ruhtinas Andrein sisarta, jotta hän lopettaisi hurjan elostelemisensa.

– Arvatkaappas mitä, – sanoi Pierre äkkiä, aivan kuin hänelle odottamatta olisi tullut mieleen onnellinen ajatus: – todentotta, olen kauvan tätä ajatellut. Näin elämällä en kykene mitään päättämään, mitään keksimään. Päätä jumottaa, kukkaro on tyhjä. Hän on kutsunut minut tänään luokseen, en mene.

– Anna kunniasanasi, ettet mene!

– Kunniasanani!

IX

Kello kävi jo kahta, kun Pierre lähti ystävänsä luota. Oli kesäkuun kirkas yö. Pierre otti ajurin ja aikoi lähteä kotiin. Mutta mitä lähemmäksi hän saapui kotiaan sitä selvemmin hän tunsi, ettei voisi nukkua tällaisena yönä, joka enemmän muistutti aamua tai iltaa kuin yötä. Kadut olivat autiot, ja selvästi saattoi nähdä päästä toiseen. Ajaessaan Pierre muisti, että Anatol Kuragin luo tänä iltana piti kokoontua tavallinen peliseurue, ja että pelin loputtua alkaisi tavanmukainen juopottelu, joka aina päättyy Pierren lempihuvitteluun.

"Olisipa hauska lähteä Kuraginin luo", – hän ajatteli. Mutta heti muisti hän ruhtinas Andreille antamansa kunniasanan. Mutta samalla hän myös tunsi vastustamattoman halun vielä viimeisen kerran nauttia tuosta hänelle niin rakkaaksi käyneestä irstaasta elämästä – ja tämä tunnehan on niin ominainen kaikille heikoille luonteille – ja hän päätti lähteä. Ja heti pälkähti hänen päähänsä ajatus, ettei kunniasanalla ole mitään merkitystä, koska hän jo ennen oli luvannut saapua Anatolin luo; ja lopuksi hän päätteli, että kaikki tällaiset kunniasanat ovat vain ehdollisia käsitteitä, joilla ei ole mitään määrättyä ja varmaa merkitystä, erittäinkään silloin, kun ajattelee, että jo huomenna hän voi kuolla tai saattaa hänelle tapahtua jotain tavatonta, niin ettei enää olekkaan ei kunniallista eikä kunniatonta.