Sota ja rauha I

XVI

Pierreltä jäi kun jäikin elämänuran valinta, ja hänet oli tosiaankin karkoitettu Pietarista Moskovaan hurjistelun tähden. Juttu, joka hänestä kerrottiin Rostovien nimipäivillä oli tosi. Pierre oli ollut mukana sitomassa poliisia karhun selkään. Hän oli saapunut jokunen päivä sitten ja asettunut, kuten tavallisesti, asumaan isänsä taloon. Vaikka hän arvasikin, että hänen urotyönsä Moskovassa jo tiedettiin, ja että hänen isäänsä ympäröivät naiset, jotka aina olivat häntä vihanneet, käyttäisivät tarkoituksiinsa tätä tapausta saadakseen kreivin häneen suuttumaan, lähti hän kuitenkin heti saavuttuaan isänsä suojiin. Astuttuaan vierashuoneeseen, missä ruhtinattaret tapansa mukaan istuivat ompelukehysten ääressä, hän tervehti naisia. Heitä oli kaikkiaan kolme, ja eräs heistä luki ääneen jotain kirjaa. Lukija oli vanhin sisarista, puhdaspintainen, pitkävartaloinen, ankarannäköinen neitonen, joka niin tylysti kohteli Anna Mihailovnaa; molemmat nuoremmat sisaret olivat sievosia, punaposkisia neitosia ja suuresti toistensa näköisiä, toisen eroitti sentään ylähuulessa olevasta luomasesta, joka häntä suuresti somisti. Pierre otettiin vastaan kuin kuolleista noussut tai ruttoinen. Vanhin ruhtinatar lopetti lukemisen ja katsahti häneen pelästynein silmin; luomittoman sisaren kasvoilla oli sama ilme; nuorin, luomihuuli, joka luonteeltaan oli iloinen ja leikkisä, kyyristyi ompelukehyksiin salatakseen hymyn, jonka varmaankin seuraavan kohtauksen hauskuus oli hänen huulilleen houkutellut. Hän kumartui yhä syvemmälle ja oli tutkivinaan mallin kuvioita, vaivoin pidätellen naurua.

– Terve, serkkuseni, – sanoi Pierre. – Ettekö tunne minua enää?

– Tunnen teidät liian hyvin, liian hyvin.

– Miten on kreivin terveyden laita? Voinko tavata hänet? – kysyi Pierre kömpelösti, kuten tavallisesti, mutta hämmentymättä.

– Kreivi kärsii sekä ruumiillisesti että siveellisesti, ja te tietääkseni olette tehneet voitavanne lisätäksenne hänen siveellisiä kärsimyksiään.

– Voinko tavata kreivin? – toisti Pierre.

– Hm! Jos tahdotte hänet tappaa, lopen tappaa, niin menkää hänen luokseen. Olga käyhän katsomaan, onko sedän lihaliemi valmis, pian on aika, – lisäsi hän, osoittaakseen Pierrelle, miten hyvää huolta he pitävät hänen isästään, kun hän taas osaltaan tuottaa hänelle pelkkää harmia.

Olga lähti huoneesta. Pierre seisoi hetkisen, katsahti sisaruksiin ja kumartaen heille sanoi:

– Lähden siis omaan huoneeseeni. Ilmoittakaa, milloin voin hänet tavata.

Hän lähti, ja hänen jälkeensä kuului luomihuulen kirkas, hillitty nauru.

Seuraavana päivänä saapui ruhtinas Vasili ja asettui asumaan kreivin taloon. Hän kutsutti Pierren luokseen ja puhui hänelle:

– Rakkaani, jos täällä elätte Pietarin tapaan, on loppunne ikävä; muuta sanottavaa minulla teille ei ole. Kreivi on sangen, sangen sairas: on viisaampaa, ettet häntä lainkaan tapaa.

Tämän jälkeen ei Pierreä enää häiritty, ja hän vietti päiväkaudet yksinään huoneessaan.

Kun Boris astui Pierren huoneeseen, asteli tämä pitkin huoneensa lattiaa, silloin tällöin pysähdellen nurkissa, tehden uhkaavia liikkeitä seinää vastaan, aivan kuin hän miekalla olisi lävistänyt näkymättömän vihollisensa. Hän katseli uhkaavana lasiensa yli, alkoi jälleen astua, mutisten epäselviä sanoja, kohautellen harteitaan ja levitellen käsiään.

– Englannista loppu, – hän puheli, rypistäen kulmiaan ja osoittaen jotakuta sormellaan. – Pitt kansakunnan ja kansain oikeuden kavaltajana tuomitaan…

Mielikuvituksissaan hän oli itse Napoleon ja oli tämän sankarinsa seurassa kulkenut jo vaarallisen Pas de Calais'n poikki ja valloittanut Lontoon, muttei ehtinyt vielä loppuun julistaa Pittin tuomiota, kun huomasi huoneessaan nuoren, solakan, kauniin upseerin. Hän pysähtyi. Pierre oli viimeksi nähnyt Boriksen tämän ollessa neljäntoista vuotias eikä häntä enää tuntenut; mutta siitä huolimatta tarttui hän hänen käteensä iloisen kiivaasti, joka oli niin ominaista hänen käytöstavalleen, ja hymyili ystävällisesti.

– Tunnetteko minut vielä? – kysyi Boris, hymyillen rauhallisen viehkeästi. – Saavuimme äidin kanssa kreiviä tervehtimään, mutta hän ei ole luullakseni aivan terve.

– Niin, hän lienee sairas. Häntä yhä häiritään, – Pierre vastasi, koettaen muistutella, ken tämä nuori mies olisi.

Boris huomasi, ettei Pierre häntä tunne, muttei pitänyt sentään välttämättömänä mainita nimeään, katselihan vain häntä suoraan silmiin, vähääkään hämmentymättä.

– Kreivi Rostof pyytää teitä tänään luokseen päivällisille, – sanoi hän jotenkin pitkän ja Pierrelle tuskallisen vaitiolon jälkeen.

– Vai niin! Kreivi Rostof! – huudahti Pierre iloisena. – Te olette niin muodoin hänen poikansa Ilja. Ajatelkaahan, etten teitä heti ensi näkemältä tuntenut. Muistatteko, kun kävimme m – me Jaeqout'n kanssa Varpusvuorilla … siitä on jo kauvan.

– Te olette erehtynyt, – sanoi vitkaan Boris, avonainen ja jonkunverran pilkallinen hymy huulilla. – Olen Boris, ruhtinatar Anna Mihailovna Drubetskoin poika. Isä-Rostovin nimi on Ilja, pojan Nikolai. Ja ketään m – me Jacquot'a en tunne.

Pierre huitasi käsillään ja päällään aivan kuin olisi hyttysiä tai mehiläisiä torjunut.

– Voi kumminkin! olen aivan sekasin. Moskovassahan on minulla niin paljon sukulaisia! Te olette Boris … tosiaankin. Olemmehan nyt vihdoinkin selvillä. Mutta, mitä arvelette Boulognen retkestä? Englantilaisethan perii paha, jos Napoleon vain pääsee kanaalin poikki? Pidän retkeä sangen mahdollisena. Kunpa vain Villeneuve ei päästäisi sopivaa hetkeä käsistään!

Boris ei tiennyt mitään Boulognen retkestä, sillä hän ei lueskellut sanomalehtiä, ja Villeneuvin nimen hän kuuli ensi kerran eläessään.

– Meitä moskovalaisia huvittavat enemmän päivälliset ja jourut kuin politiikka, – hän sanoi rauhallisella, pilkallisella äänellä. – Tästä asiasta en mitään tiedä enkä siis myöskään mitään siitä voi lausua. Moskovaa huvittavat jourut enin, – hän jatkoi. – Nykyään puhutaan teistä ja kreivistä.

Pierre veti suunsa hyvänsuopaan hymyyn, aivan kuin olisi pelännyt puhekumppalinsa lausuvan jotain sellaista, jota sittemmin katuisi. Mutta Boris puhui täsmällisesti, selvästi ja kuivasti, katsellen suoraan Pierren silmiin.

– Moskovalaisilla ei muuta tehtävää olekkaan kuin jouruilla, – hän jatkoi. – Kaikki pohtivat nykyään kysymystä, kenelle kreivi jättää omaisuutensa, vaikka hän kenties jää viimeiseksi meistä eloon, jota sydämestäni toivon…

– Niin, tämä on sangen raskasta, – tarttui Pierre puheeseen, – sangen raskasta.

Pierre yhä vain pelkäsi upseerin huomaamatta ryhtyvän sopimattomia puhumaan.

– Mutta teistä varmaankin tuntuu siltä, – puhui Boris, hieman punastuen, mutta ääntään ja asentoaan muuttamatta, – teistä varmaankin tuntuu siltä, kuin ihmiset vain sentähden tätä asiaa pohtisivat, että heillekin jotain tipahtaisi pohatan aarteista.

"Tultiinpas siihen sittenkin", – ajatteli Pierre.

– Sentähden sanonkin väärinkäsitysten välttämiseksi, että suuresti erehdytte, jos minut ja äitini luette näihin ihmisiin. Olemme sangen köyhiä, ja isänne on rikas, ja juuri tämän tähden en ainakaan minä ole pitänyt itseäni hänen sukulaisenaan enkä mitään häneltä pyydä enkä ota; ja samaa voin sanoa äidistänikin.

Pierre ei pitkään aikaan häntä käsittänyt, mutta kun sitten lopulta käsitti, niin hypähti hän sohvalta, tarttui hätäisen saamattomasti Boriksen käteen, lensi punasemmaksi kuin Boris olikaan, ja alkoi puhua häpeän ja suuttumuksen sekaisella äänellä.

– Tämäpä kummallista! Olenko minä sitten … ja kukapa olisi voinut ajatella… Minä hyvin tiedän…

Mutta Boris hänet taas keskeytti:

– Olen iloinen, että sanoin suuni puhtaaksi. Kenties tämä teitä ei miellytä, suonettehan minulle anteeksi, – hän puhui, rauhoitellen Pierreä, vaikka tämän olisi pitänyt häntä rauhoittaa, – mutta toivon, etten teitä ole loukannut. Tapani on aina puhua suoraan… Mitä vastaan Rostoveille? Tuletteko päivällisille?

Ja vieritettyään harteiltaan raskaan velvollisuuden ja päästyään ikävästä asemasta, johon hän vuorostaan saattoi Pierren, näytti Boris taas olevan sangen hyvällä tuulella.

– Ei, mutta kuulkaahan, – sanoi Pierre, rauhoittuen. – Te olette kummallinen mies. Mitä äsken sanoitte, on aivan oikein, aivan oikein. Luonnollistahan on, ettette minua tunne; emmehän ole tavanneet toisiamme pitkiin aikoihin … olimme silloin vielä lapsia… Te voitte luulla minusta… Minä teidät ymmärrän, sangen hyvin ymmärrän. Minä tätä en olisi tehnyt, ei olisi riittänyt rohkeutta, mutta onhan se oivallisesti tehty. Olen iloinen tuttavuudestamme. Kummallista, – hän lisäsi hymyillen, oltuaan hetkisen vaiti, – mitä te minusta luulitte! (Hän alkoi nauraa.) Mutta, mitäpäs siitä? Tutustumme vastaisuudessa paremmin. Niinhän. – Hän puristi Boriksen kättä. – Ajatelkaa, en vielä kertaakaan ole ollut kreiviä tapaamassa. Hän ei ole kutsunut… Surkuttelen häntä ihmisenä… Mutta mitäpäs sen tekee?

– Ja te luulette, että Napoleon ehtii viedä armeijan kanaalin poikki? – kysyi Boris hymyillen.

Pierre huomasi, että Boris tahtoi vaihtaa keskusteluaihetta, ja kun hän itsekin oli samaa mieltä, alkoi hän esittää Boulognen retken valo- ja varjopuolia,

Palvelija astui huoneeseen ja kutsui Borista ruhtinattaren luo, joka oli lähtöhommissa. Pierre lupasi tulla päivällisille tutustuakseen lähemmin Borikseen, puristi innokkaasti hänen kättään, ystävällisesti katsellen häntä lasiensa läpi… Kun Boris oli lähtenyt, asteli Pierre vielä kauvan huoneessaan. Ei hän enää lävistellyt miekalla näkymätöntä vihollistaan, hymyilihän vain muistellessaan tätä herttaista, viisasta ja lujaluontoista nuorukaista. Kuten nuorukaiset paraina vuosinaan ja vallankin yksinäisyydessä eläessään, samoin Pierrekin nyt tunsi aiheetonta hellyyttä Borista kohtaan ja päätti mielessään välttämäti liittyä häneen ystävyyden siteillä.

Ruhtinas Vasili saatteli ruhtinatarta. Tällä oli nenäliina silmillä, ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään.

– Tämä on kauheata! kauheata! – hän puhui: mutta miten raskaalta tuntuneekin, tahdon täyttää velvollisuuteni. Tulen tänne yöksi. Häntä ei voi näin jättää. Jokainen hetki on kallis. En käsitä, mitä ruhtinattaret vitkastelevat. Jumala kenties auttaa minua löytämään keinon, miten voin häntä valmistaa!.. Hyvästi, ruhtinaani, hyvä Jumala teitä vahvistakoon…

– Hyvästi, rakkaani, – sanoi ruhtinas Vasili ja käänsi hänelle selkänsä.

– Voi, miten surkeassa tilassa hän on, – puhui äiti pojalleen, kun he taas istuutuivat vaunuihin. – Ei hän juuri ketään tunne.

– En käsitä, äitiseni, minkälaisissa suhteissa hän on Pierreen? – kysyi poika.

– Testamentti kaikki selvittää, rakkaani; hänestä meidänkin kohtalomme riippuu…

– Mutta miksi arvelette, että hän jättää jotain meille?

– Voi, ystäväiseni! Hänhän on niin rikas, ja me olemme köyhät!

– Mutta eihän tämä vielä mitään todista, äitiseni…

– Voi, Jumalani! Jumalani! miten hän on heikko! – huudahti äiti.

XVII

Kun Anna Mihailovna oli lähtenyt poikineen kreivi Kirill Vladimirovitsh Besuhovfin luo, istui kreivitär Rostof kauvan yksinään, pitäen nenäliinaa silmillään. Viimein hän soitti.

– Mitä ajattelette, armaani, – hän sanoi tytölle, joka ei saapunut heti ensi hetkessä. Ettekö tahdo palvella, vai kuinka? Siinä tapauksessa määrään teidät toiseen toimeen. Ystävättären suru ja nöyryyttävä köyhyys olivat saattaneet kreivittären pahalle tuulelle, ja pahantuulen merkkinä oli palvelijattaren "teititteleminen" ja "armaaksi" kutsuminen.

– Suokaa anteeksi, – sanoi palvelijatar.

– Käskekää kreivi luokseni.

Kreivi tulla tuupersi vaimonsa luo jonkunverran syyllisen näköisenä, kuten tavallisesti.

– Mutta kreivitär rakkaani! Minkälainen onkaan meillä tänään sauté au madère pyistä? Minä maistoin; turhaan en tuhatta ruplaa maksanut Taraskasta. Sen hän on arvoinenkin!

Hän istahti vaimonsa viereen, nuorekkaasti kiertäen kätensä polviensa ympärille ja pörhistäen harmaat hapsensa.

– Mitä käskette, kreivitär rakkaani?

– Kuulehan nyt, ystäväiseni, – mutta mikä tahra sinulla tässä on? – sanoi hän, osoittaen miehensä liiviä. Varmaankin on siinä sauté au madère'a, – hän sanoi hymyillen. – Niin, kreiviseni: minä tarvitsen rahaa.

Hänen kasvonsa muuttuivat surullisiksi.

– Ah, pikku kreivittäreni!..

Ja kreivi alkoi kiireesti kopeloida lompakkoaan.

– Tarvitsen paljon, kreivi, tarvitsen viisisataa ruplaa.

Ja otettuaan taskustaan batistisen nenäliinan hän alkoi puhdistaa miehensä liiviä.

– Hetipaikalla, hetipaikalla. Hei, kuka siellä? – huusi kreivi, varmana, että huudettava suinpäin syöksyy hänen huutoonsa. – Lähettäkää Mitenjka tänne!

Mitenjka, aatelisnuorukainen, jonka kreivi oli kasvattanut ja joka nykyään hoiti kreivin kaikkia asioita, astui huoneeseen rauhallisin askelin.

– Kuulehan, armaani, – sanoi kreivi nöyrän näköiselle nuorukaiselle, joka samassa astui huoneeseen. – Tuohan minulle… (hän alkoi miettiä). Niin, 700 ruplaa, niin. Mutta katso, ettet tuo sellaisia rikkinäisiä, likaisia, kuin tässä tuonaan, vaan puhtaita, kauniita, kreivittärelle.

– Niin, Mitenjka, ole hyvä, tuo puhtaita, – sanoi kreivitär, surullisesti huoahtaen.

– Teidän ylhäisyytenne, milloin käskette tuomaan? – kysyi Mitenjka. – Suvaitkaa tietää, että… Muuten, älkää olko huolissanne, – hän lisäsi, huomattuaan, että kreivi alkoi hengittää raskaasti ja nopeasti, joka aina oli syttyvän vihan merkkinä. – Minä olinkin unohtaa… Tuonko rahat heti?

– Heti, heti, tuohan heti. Anna kreivittärelle.

– Mikä kullanmurunen onkaan tämä Mitenjka, – lisäsi kreivi hymyillen, kun nuorukainen oli lähtenyt. – Hänelle ei ole mikään mahdotonta. Mahdottomuuksia en minäkään saata sietää. Kaikki on mahdollista.

– Voi, rahat, kreivi, rahat, kuinka paljon tuottavatkaan ne surua maailmaan! – sanoi kreivitär. – Mutta nämä rahat ovat minulle ylen tarpeen.

– Te, kreivitär pieni, olette tunnettu tuhlari, – sanoi kreivi ja suudeltuaan vaimonsa kättä hän lähti työhuoneeseensa.

Kun Anna Mihailovna palasi Besuhovin luota, oli kreivittärellä jo rahat nenäliinan alla pöydällä. Anna Mihailovna huomasi, että kreivitärtä jokin seikka hermostutti.

– No, miten kävi, ystäväiseni? – kysyi kreivitär.

– Voi, miten hän on kauheassa tilassa! Häntä on mahdoton tuntea, hän on niin huonona, niin huonona; olin hetkisen hänen luonaan, mutten paria sanaa edes lausunut…

– Annette, Jumalan nimessä, älä kieltäydy ottamasta, – sanoi äkkiä kreivitär, punastuen, mikä näytti sangen kummalliselta hänen iäkkäillä, laihoilla ja arvokkailla kasvoillaan, ja otti esille nenäliinan alta rahat.

Anna Mihailovna käsitti heti asian ja kumartui jo, sopivana hetkenä syleilläkseen kreivitärtä.

– Tämä on minulta Borikselle virkapukuun.

Samassa hetkessä oli hän jo Anna Mihailovnan syleilyssä. He itkivät molemmat. He itkivät siksi, että olivat ystävyksiä; ja siksi, että olivat hyväsydämisiä; ja siksi, että he – nuoruuden ystävättäret – olivat tekemisissä näin mitättömäin asiain kuin rahojen kanssa; ja siksi, että heidän nuoruutensa oli mennyttä… Mutta molemmille olivat kyyneleet suloisia.

XVIII

Kreivitär Rostof istui tyttärineen vierashuoneessa, minne jo oli kokoontunut paljon vieraita. Kreivi oli vienyt miehiset vieraat työhuoneeseensa, missä tarjoili heille turkkilaisia piippuja kokoelmastaan, jota hän vaali kuin silmäteräänsä. Vähäväliä pistäysi hän vierashuoneeseen ja kysyi: eikö ole jo saapunut? Odotettiin Maria Dmitrijevna Ahrosimovia, jota seurapiirissä kutsuttiin le terrible dragon (hirmuinen lohikäärme). Hän ei ollut kuulu rikkauksistaan tai korkeasta yhteiskunnallisesta asemastaan, vaan järkensä selvyydestä ja käytöstapansa siekailemattomuudesta ja suoruudesta. Hänet tunsi keisarillinen perhe, koko Moskova, koko Pietari, ja molemmissa kaupungeissa häntä ihmeteltiin ja salavihkaa naureskeltiin hänen raakuuttaan, kertoeltiin hänestä juttuja; mutta siitä huolimatta kaikki eroituksetta häntä kunnioittivat ja pelkäsivät.

Työhuoneessa, joka oli harmaana tupakansavusta, puhuttiin sodan julistuskirjeestä ja sotaväennostosta. Julistuskirjettä ei kukaan vielä ollut lukenut, mutta kaikki tiesivät, että se oli julkaistu. Kreivi istui turkkilaisella sohvalla kahden tupakoivan naapurin keskellä, jotka innokkaasti juttelivat keskenään. Kreivi itse ei tupakoinnut eikä puhellut, kallistelihan vain päätään puolelta toiselle ja oli nähtävästi sangen tyytyväinen katsellessaan ja kuunnellessaan tupakoivia naapuruksiaan. Vähäväliä hän uhitteli heitä toistensa kimppuun.

Toinen naapureista oli siviilipukuinen vanhanpuoleinen mies, jonka laihat, sapekkaat kasvot olivat kurttuiset ja paljaaksi ajellut. Iästään huolimatta hän oli puettu kuin uusimman kuosin mukainen keikari. Hän istui jalat sohvalla ja näytti olevan vanha tuttu talossa. Silmät sirillä hän kiskoa ahmensi savuja merenvahapiipusta, jota piti syvällä suupielessään. Hän oli vanhapoika, nimeltään Shinshin, kreivittären serkku ja "myrkky-kieli", kuten häntä nimitettiin Moskovan vierashuoneissa. Puhekumppaliaan hän näytti kohtelevan armollisen alentuvasti. Tämä oli terveennaköinen, punaposkinen kaartin upseeri, moitteettomasti siistitty, napitettu ja kammattu. Hän piti merenvahaa keskellä suuta, vedellen hiljalleen ruusuhuulillaan savua, jonka hän sitten renkaina puhalteli kauniista suustaan. Hän oli samainen luutnantti Berg, jonka kanssa Boriksen oli määrä lähteä rykmenttiinsä ja jolla Natasha kiusasi Veraa, kutsuen häntä tämän sulhaseksi. Kreivi istui heidän keskellään ja kuunteli tarkkaavana. Ei mikään ollut kreivistä niin hauskaa – jollemme ota lukuun bostonpeliä – kuin kuunteleminen, vallankin kun hän onnistui saamaan puhekumppalit kinastelemaan.

– No, batjushka,18mon très honorable19 Alfons Karlitsh, – puhui Shinshin pilkallisesti ja sekoittaen puheeseensa (joka tekikin hänen puhetapansa ominaiseksi) aito venäläisiä kansan puheparsia ja hienon hienoja ranskalaisia lausetapoja. – Vous comptez, vous faire des rentes sur l'élat,20 komppaniasta tahdotte sievoset tulot?

– En lainkaan, Pjotr Nikolaitsh, tahdon vaan näyttää, että jalkaväessä on paljon edukkaampi palvella kuin ratsuväessä. Ajatelkaahan, Pjotr Nikolaitsh, minun asemaani…

Berg puhui aina sangen täsmällisesti, rauhallisesti ja kohteliaasti. Mutta hän puhui aina vain itsestään; rauhallisena hän kuunteli, kun puhuttiin jostain muusta, joka ei suorastaan koskenut häneen. Ja vaiti ollen hän saattoi istua tunti kaudet, häiritsemättä muita tai tulematta itse häirityksi. Mutta heti kun puhe kääntyi häneen, alkoi hän puhua perusteellisesti ja suurella mielihyvällä.