Viimevuotiset ystävämme

1.

JUORUILUA

Jotta olisimme asioista selvillä ja voisimme suoraa päätä siirtyä Megin häihin, on ehkä paikallaan jutella ensin hiukan Marchin perheestä. Ja sanon jo etukäteen: jos joku vanhempi lukija väittää, että kirjassa on liian paljon rakkautta – niin kuin siinä heidän mielestään voi olla – (nuorilla ei kai ole mitään tätä aihetta vastaan), voin vain yhtyä rouva Marchin sanoihin: "Mitä muutakaan voi odottaa, kun talossa on neljä iloista tyttöä ja tien toisella puolen komea nuori naapuri."

Kuluneiden kolmen vuoden aikana perheessä ei ole tapahtunut suuriakaan muutoksia. Sota on päättynyt ja pastori March taas onnellisesti kotona kirjojensa ääressä ja hoitamassa pientä seurakuntaansa. Tuon hiljaisen, tutkistelijan viisaus ei ole vain oppineisuutta, hänen lähimmäisenrakkautensa kohdistuu kaikkiin ihmisiin ja hänen hurskautensa kumpuaa niin syvältä, että se sävyttää koko hänen jalon ja rakastettavan persoonallisuutensa.

Huolimatta köyhyydestä ja tinkimättömyydestä, joka oli estänyt pastori Marchia tavoittelemasta maallista menestystä, hänen ympärilleen oli kerääntynyt laaja ihailijapiiri, sillä hänen ylevä luonteensa veti ihmisiä puoleensa kuin kukkien mesi mehiläisiä.

Ulkopuolisista tuntui, että taloa hallitsi viisi toimeliasta naista, ja se pitikin osittain paikkansa, mutta silti tuo kirjojensa ääressä istuva hiljainen oppinut oli perheen pää, kodin keskipiste, sen omatunto, ankkuri ja lohduttaja. Hänen puoleensa naisväki kääntyi aina murheen hetkinä.

Tytöt uskoivat sydänhuolensa äidille, mutta isä oli heidän sielunhoitajansa; ja he rakastivat vuosi vuodelta yhä enemmän vanhempiaan, jotka uskollisesti uurastivat heidän hyväkseen. Tämä rakkaus solmi heidän välilleen hellän, kestävän siteen.

Rouva March on yhtä pirteä ja iloinen kuin ennenkin, vaikka hänen tukkansa on hiukan harmaantunut viime tapaamisen jälkeen. Hän on nykyisin niin uppoutunut Megin asioihin, että sairaalat ja kodit, joissa on yhä paljon haavoittuneita 'poikia' ja sotaleskiä, varmaan kaipaavat äidillisen ystävänsä käyntejä.

John Brooke täytti vuoden päivät miehekkäästi velvollisuutensa, haavoittui, sai komennuksen kotiin eikä päässyt enää rintamalle. Tultuaan kotiutetuksi hän yritti parhaansa mukaan voimistua, perehtyä liikeasioihin ja valmistaa kotia Megille. Järkevänä ja itsenäisenä hän torjui herra Laurencen hyväntahtoiset tarjoukset. Hänestä oli mieluisampaa ansaita rehellisesti palkkansa kirjanpitäjänä kuin ryhtyä uhkayrityksiin lainarahojen turvin.

Brooken ollessa rintamalla Megin aika oli kulunut työssä ja odotuksessa. Hän oli naisellistunut, kehittänyt perheenemännän taitojaan ja tullut entistä sievemmäksi. Hänellä oli tyttömäistä kunnianhimoa, ja hän oli hiukan pettynyt, kun Johnin ja hänen oli aloitettava elämänsä niin vaatimattomasti. Ned Moffat ja Sallie Gardiner olivat hiljattain menneet naimisiin eikä Meg voinut olla vertaamatta heidän hienoa kotiaan, vaunujaan, monia häälahjojaan ja upeita varusteitaan omiinsa. Mutta kaikki kateus ja tyytymättömyys haihtui, kun hän ajatteli Johnin uskollista rakkautta ja kärsivällistä uurastusta hänen valmistaessaan heidän pientä kotiaan; ja kun he hämärissä istuivat yhdessä jutellen vaatimattomista suunnitelmistaan, tulevaisuus näytti aina niin kauniilta ja valoisalta, että Meg unohti kokonaan Sallieta ympäröivän ylellisyyden ja tunsi itsensä maailman rikkaimmaksi ja onnellisimmaksi tytöksi.

Jo ei palannut enää Marchin tädin luo, sillä vanha rouva oli niin mieltynyt Amyyn, että kustansi hänet paikkakunnan parhaan piirustuksenopettajan oppilaaksi, ja siitä ilosta Amy olisi palvellut vaikka kuinka ankaraa emäntää. Niinpä hän käytti aamupäivät velvollisuutensa täyttämiseen ja iltapäivät omaksi ilokseen ja oli tyytyväinen elämäänsä. Jo syventyi näihin aikoihin kirjallisiin harrastuksiinsa, ja Beth oli kuumetautinsa jälkeen heikko ja vain muisto entisestään. Ei hän oikeastaan ollut sairas, mutta ei liioin sama ruusuinen, terve olento kuin aikaisemmin; silti hän hoiti aina iloisesti ja rauhallisesti tehtävänsä vähin äänin, oli kaikkien ystävä ja kodin hyvä enkeli.

Jo tunsi itsensä varakkaaksi naiseksi niin kauan kuin "Lentävä Kotka" maksoi dollarin palstalta hänen 'lörpötyksistään', joiksi hän itse sanoi pakinoitaan, ja hän sepitti väsymättä uusia juttuja. Mutta hänen ahkerissa aivoissaan ja kunnianhimoisessa mielessään kypsyi suuria suunnitelmia, ja vanhaan peltikattilaan ullakolle kertyi kasvava pinkka tuhruisia käsikirjoituksia, jotka kerran tulisivat kohottamaan Marchin nimen maineen kukkuloille.

Laurie, joka isoisänsä mieliksi oli mennyt korkeakouluun, koetti nyt suoriutua siitä mahdollisimman vähällä vaivalla. Hän oli kaikkien suosikki, hänhän oli rikas, hänellä oli miellyttävä käytös, terävä äly ja sitä paitsi hellä sydän, joka saattoi omistajansa usein pälkääseen hänen yrittäessään auttaa muita. Niinpä hän olikin vaarassa tulla piloille hemmotelluksi ja olisi ehkä tullutkin, ellei hänellä olisi ollut taikavoimaa pahan valtaa vastaan. Hänen mielessään väikkyi näet kuva vanhasta ystävällisestä miehestä, jolle hänen menestyksensä oli sydämen asia, ja äidillisestä ystävästä, joka huolehti hänestä kuin omasta pojastaan, ja lopuksi – eikä suinkaan vähäisimpänä vaikuttimena – häntä kannusti tietoisuus siitä, että neljä herttaista tyttöä ihaili häntä ja luotti häneen vilpittömästi.

Koska hän oli kuitenkin vain tavallinen lahjakas nuori mies, oli luonnollista, että hän keksi kepposia, hakkaili, oli milloin keikari milloin haaveksija tai reipas urheilija, aina sen mukaan mikä oli muodissa korkeakoulussa; hän päihitti toisia ja tuli itse päihitetyksi, puhui slangia ja oli monta kertaa vähällä joutua erotetuksi. Mutta koska kolttosten syynä oli vain hänen elämänilonsa ja kujeilunhalunsa, hän aina selvisi niistä rehellisellä tunnustuksella, hyvittämällä ne kunniallisesti tai turvautumalla vastustamattomaan suostuttelutaitoonsa. Itse hän oikeastaan ylpeili, että oli taas hädin tuskin selviytynyt pinteestä ja järkytti mielellään tyttöjä kertomalla heille elävästi voitoistaan, jotka hän oli saavuttanut raivostuneista kunnianarvoisista opettajistaan ja muista kukistetuista vihollisistaan. 'Meidän luokan pojat' olivat sankareita tyttöjen silmissä, he saivat usein jopa paistatella näiden merkkihenkilöiden auringossa, kun Laurie toi heitä kotiinsa.

Tämä suuri kunnia lankesi erityisesti Amyn osalle, ja hänestä tuli kerrassaan piirin valtiatar, sillä jo varhain hänen ylhäisyytensä oli oppinut käyttämään synnynnäistä viehätysvoimaansa. Megin ajatuksia hallitsi niin täysin John, ettei hän välittänyt vähääkään muista luomakunnan herroista. Beth taas oli liian ujo uskaltaakseen muuta kuin vilkaista heihin, ja hän ihmetteli kuinka Amy rohkeni komennella heitä; mutta Jo oli omassa elementissään ja hänen oli melkein mahdotonta olla matkimatta poikamaista käytöstä, puhetapaa ja kujemieltä, jotka luontuivat hänelle paljon paremmin kuin naisellinen sievistely. Pojat pitivät Josta äärettömästi, mutta kukaan ei ikinä rakastunut häneen, kun taas vain harva säästyi suitsuttamasta paria tunteellista huokausta Amylle.

Ja koska nyt tuli puhe tunteellisuudesta, ajatukset kääntyvät luonnollisesti Kyyhkyslakkaan.

Sen niminen oli se pieni, ruskeaksi maalattu talo, jonka John Brooke oli valmistanut Megin ensimmäiseksi kodiksi. Nimi oli Laurien keksintöä. Hän sanoi sen sopivan hyvin, koska kysymyksessä olivat rakastavaiset, jotka kujertelivat nokat vastatusten kuin kyyhkyspari. Talo oli pikkuinen, sen takana oli puutarha ja edessä nurmikko, joka ei ollut juuri nenäliinaa suurempi. Siihen Meg aikoi hankkia suihkulähteen, pensaita ja runsaasti iloisia kukkia; tällä hetkellä tosin suihkulähdettä esitti rapautunut uurna, joka toi mieleen likasoikon; sen ympärillä kasvoi heiveröisiä lehtikuusen taimia, jotka eivät vielä tienneet, alkaisivatko lainkaan elää, ja kukkarunsauteen viittasivat vasta tikkurivit, jotka osoittivat mihin siemenet oli kylvetty.

Mutta sisällä oli ihastuttavaa, ja onnellisen morsiamen mielestä talo oli virheetön ullakolta kellariin saakka. Tosin eteinen oli tavattoman ahdas – onneksi nuorella parilla ei ollut pianoa, sillä sitä ei mitenkään olisi saatu kokonaisena sisälle; ruokasalikin oli niin pieni, että kuusi henkeä töin tuskin mahtui sinne, ja keittiön portaat oli kuin varta vasten rakennettu suistamaan sekä palvelijat että posliiniastiat suoraan hiililaatikkoon. Mutta kun tottui näihin pieniin puutteellisuuksiin, kaikki tuntui täydelliseltä, sillä koko talo oli sisustettu aistikkaasti ja käytännöllisesti, ja yleisvaikutelma oli erittäin tyydyttävä. Pienessä olohuoneessa ei tosin ollut marmoripöytiä, korkeita peilejä eikä pitsiuutimia vaan yksinkertainen kalusto, paljon kirjoja, pari kaunista taulua, kukkateline ikkunasyvennyksessä ja joka puolella sieviä lahjaesineitä, joita ystävälliset kädet olivat valmistaneet ja jotka juuri sen vuoksi olivat erityisen rakkaita.

– Oletko nyt tyytyväinen? Näyttääkö täällä kodikkaalta ja luuletko tulevasi onnelliseksi tässä ympäristössä? kysyi rouva March, kun äiti ja tytär käsi kädessä kulkivat tarkastamassa Megin uutta valtakuntaa.

– Olen niin tyytyväinen ja onnellinen, etten osaa sanoakaan, vastasi

Meg luoden äitiinsä katseen, joka puhui paremmin kuin sanat.

– Jos hänellä vain olisi palvelustyttö tai parikin, kaikki olisi niin kuin pitää, sanoi Amy tullessaan olohuoneesta, jossa hän oli koetellut, sopisiko pronssinen Merkurius paremmin uuninreunustalle vai hyllypöydälle.

– Olemme jo äidin kanssa keskustelleet siitä, ja olen päättänyt seurata hänen neuvoaan. Täällä on niin vähän tehtävää, että kun Lotty juoksee asioillani ja hiukan auttaa minua silloin tällöin, vältyn parahiksi veltostumasta enkä rupea ikävöimään kotiin, selitti Meg rauhallisesti.

– Sallie Moffatilla on neljä kotiapulaista, jatkoi Amy.

– Jos Megillä olisi yhtä monta, he valloittaisivat koko talon, ja silloin herra ja rouva saisivat pystyttää leirin puutarhaan, puuttui puheeseen Jo, joka kiillotti iso keittiöesiliina edessään vielä viimeisen kerran ovenripoja.

– Sallie ei olekaan köyhän miehen vaimo, ja hän tarvitsee monta palvelijaa pitämään hienoa talouttaan kunnossa. Meg ja John aloittavat vaatimattomasti, mutta uskon, että pienessä kodissa on yhtä paljon onnea kuin komeassa palatsissa. Megin ikäiset nuoret tytöt tekevät suuren virheen elleivät viitsi muuta kuin pukeutua, jaella käskyjä ja juoruta. Kun olin nuori rouva, toivoin usein, että uudet vaatteeni kuluisivat tai repeytyisivät, jotta saisin nauttia niiden paikkaamisesta, sillä minusta oli suorastaan kyllästyttävää aina ommella korutöitä tai kirjailla nenäliinoja.

– Olisit mennyt keittiöön sotkemaan kuten Salliekin, kun hän haluaa vaihtelua, vaikka hänen laitoksensa kyllä aina epäonnistuvat ja herättävät suurta riemua palvelijoissa, sanoi Meg.

– Myöhemmin minä meninkin, mutta en huvittelemaan vaan oppimaan Hannalta keittotaitoa, jotta palvelijani eivät voisi nauraa minulle. Silloin se oli kuin leikkiä, mutta tuli aika, jolloin olin todella iloinen, että osasin valmistaa maukasta ruokaa pienille tytöilleni ja selviytyä ilman apulaista. Sinä, Meg, aloitat päinvastaisessa järjestyksessä, mutta varmaan olet kiitollinen tästä oppiajasta vielä silloinkin, kun Johnista tulee rikkaampi mies, sillä varakkaankin perheenemännän täytyy tietää miten työt tehdään, jotta hän tietää mitä voi vaatia alaisilta.

– Se on totta, sanoi Meg, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut äitinsä pientä esitelmää. – Tiedätkö, tästä nurkasta pidän eniten koko nukkekodissani, jatkoi Meg hetken kuluttua heidän noustessaan yläkertaan ja tutkiessaan hänen hyvin varustettua liinavaatekomeroaan.

Beth järjesti siellä parhaillaan liinavaatepinoja hyllyille. Kaikki naurahtivat Megin sanoille, sillä liinavaatevarastoon liittyi hauska tarina. Marchin täti oli sanonut, että jos Meg nai 'tuon Brooken', hän ei saa tädiltään penniäkään. Vähitellen aika kuitenkin hellytti hänen mielensä ja hän rupesi katumaan päätöstään, mutta koska hän ei ikinä perunut sanojaan, hänen oli vaikea keksiä miten kiertäisi uhkauksensa.

Viimein hän huomasi keinon, joka tyydytti häntä. Rouva Carrol, Florencen äiti, sai tehtäväkseen ostaa, päärmäyttää ja nimikoittaa runsaan valikoiman liinavaatteita ja lähettää ne omana lahjanaan morsiamelle. Näin tapahtuikin, mutta salaisuus tuli kuitenkin ilmi herättäen Marchin perheessä suurta riemua. Marchin täti näet koetti näyttää viattomalta ja väitti itsepintaisesti, ettei hän voinut antaa muuta kuin vanhanaikaisen helminauhan, joka jo kauan sitten oli luvattu sille tytöistä, joka ensin menisi naimisiin.

Rouva March siveli ihaillen hienoja damastiliinoja.

– Tämä liinavaatevarasto kestää kyllä koko ikäni, niin ainakin Hanna väittää, sanoi Meg tyytyväisyyttä loistaen.

– Herra Ilveilijä saapuu, huusi Jo alakerrasta, ja kaikki riensivät Laurieta vastaan, sillä hänen jokaviikkoiset vierailunsa toivat aina hauskaa vaihtelua perheen tasaiseen elämään.

Tietä pitkin tuli reippain askelin pitkä, harteikas nuorukainen päässään pehmeä huopahattu ja takki auki reuhottaen. Hän loikkasi matalan puutarha-aidan yli viitsimättä pysähtyä avaamaan veräjää ja seisoi samassa rouva Marchin edessä ojennetuin käsin ja sanoi sydämellisesti:

– Tässä minä taas olen, äiti! Ja kaikki hyvin.

Viimeiset sanat olivat vastaus rouva Marchin hellän kysyvään katseeseen, jonka Laurien silmät kohtasivat niin vilpittöminä, että kohtaus päättyi äidilliseen suudelmaan kuten tavallisesti.

– Tämä on rouva Brookelle, ja sitä seuraavat antajan lämpimät onnittelut. Terve, Beth! Oletpa virkistävä näky, Jo. Ja sinä, Amy, olet aivan liian sievä naimattomaksi tytöksi.

Jutellessan Laurie ojensi ruskean paperikäärön Megille, vetäisi Bethiä palmikosta, virnisteli Jon suurelle keittiöesiliinalle ja elehti muka hurmaantuneena Amyn edessä. Kun hän oli tervehtinyt äitiä ja tyttöjä kädestä, kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen.

– Missä John on? kysyi Meg levottomana.

– Hän ahertaa tänään, että saisi vapaata huomiseksi, rouvaseni.

– Kumpi joukkue voitti viimekertaisen ottelun, Teddy? kysyi Jo, joka yhdeksästätoista ikävuodestaan huolimatta seurasi yhä innokkaasti poikien urheilua.

– Me tietysti. Olisitpa ollut näkemässä.

– Miten jaksaa suloinen neiti Randal? Amy kysyi merkitsevästi hymyillen.

– Hän on entistä julmempi. Etkö näe miten olen laihtunut? Ja Laurie löi leveään rintaansa ja huokasi haikeasti.

– Mitähän hän taas on keksinyt? Avaa pian paketti, Meg, katsotaan mitä siinä on, sanoi Beth, joka uteliaana oli vilkuillut pahkuraista kääröä.

– Se on tärkeä esine tulipalon tai varkaiden varalle, selitti Laurie, kun kääröstä tyttöjen suureksi riemuksi tuli esiin hälytyskello.

– Aina kun John on poissa ja sinä, Meg-rouva, olet peloissasi, sinun tarvitsee vain helistää tätä kelloa yläkerran ikkunasta, niin saat silmänräpäyksessä kaikki naapurit jalkeille. Eikö ole erinomainen? Ja Laurie vahvisti sanansa heläyttämällä hiukan kelloa, jolloin tytöt kiireimmiten tukkivat korvansa.

– Saat olla tästä kiitollinen, ja kiitollisuudesta puhuttaessa minun täytyy kertoa, että Hanna pelasti äsken hääkakkusi hukkateiltä. Näin ohikulkiessani, kun se tuotiin teille, ja jollei Hanna olisi urhoollisesti puolustanut kakkua, olisin siepannut sen varmasti, sillä se oli kauhean herkullisen näköinen.

– Kasvatkohan sinä ikinä isoksi ihmiseksi, Laurie? sanoi Meg hyvin rouvamaisesti.

– Yritän parastani, arvoisa rouva, mutta pelkään pahoin, ettei meidän rappeutuneena aikanamme enää ylitetä sataakahdeksaakymmentä senttiä, vastasi tuo nuori herrasmies, jonka pää jo ulottui melkein kattokruunun tasalle. – Näin upouudessa asunnossa on tietysti pyhyydenloukkaus ajatella syömistä, mutta koska minulla on hirmuinen nälkä, ehdotan että siirrymme muualle.

– Äiti ja minä odotamme Johnia. Täällä on vielä hiukan järjestämistä, sanoi Meg kiiruhtaen pois.

– Beth ja minä menemme Kitty Bryantin luo hakemaan lisää kukkia huomista varten, sanoi Amy painaen sievän hatun sieville kiharoilleen.

– Älä sinä, Jo, ainakaan hylkää minua. Olen niin nääntynyt, etten pääse kotiin omin voimin. Äläkä millään muotoa riisu esiliinaasi, se on harvinaisen pukeva, sanoi Laurie, kun Jo tarjosi käsivartensa tukeakseen hänen horjuvia askeliaan.

– Kuule, Teddy, haluan puhua nyt vakavasti huomispäivästä, aloitti Jo, kun he lähtivät kulkemaan rinnakkain. – Sinun täytyy luvata, että käyttäydyt arvokkaasti etkä kujeillasi pilaa järjestelyjämme.

– Olkoot kujeet minusta kaukana.

– Äläkä juttele hassuja silloin kun meidän on oltava vakavia.

– Enhän minä ikinä. Itse sinä hassuja puhut.

– Ja pyydän hartaasti, ettet vilkaisekaan minuun koko toimituksen aikana, voin muuten purskahtaa vielä nauramaan.

– Et sinä minua näekään, sillä varmasti itket niin, ettet kyynelhuurujesi takaa erota mitään.

– Minähän en itke koskaan muuta kuin suuressa tuskassa.

– Kuten esimerkiksi silloin, kun ystävät lähtevät korkeakouluun, vai mitä? sinkautti Laurie virnistellen.

– Senkin riikinkukko. Minä vetistelin vain hiukan tyttöjen seuraksi.

– Aivan. Kuinka isoisä on voinut tällä viikolla? Onko hän ollut hyvällä tuulella?

– Erinomaisella, mutta sinä olet tainnut joutua kiipeliin ja haluat tietää, kuinka hän suhtautuu uutisiisi? huomautti Jo terävästi.

– Mutta Jo, uskotko että voisin katsoa äitiäsi silmiin ja sanoa kaiken olevan hyvin, jollei se olisi totta? Laurie seisahtui loukkaantuneen näköisenä.

– En, en usko.

– Älä sitten ole epäluuloinen; minä haluaisin vain vähän rahaa, sanoi Laurie ja jatkoi matkaa Jon sydämellisen äänensävyn lepyttämänä.

– Sinä kulutat paljon rahaa, Teddy.

– Varjelkoon, en minä sitä kuluta, se kuluu itsestään. Tuskin huomaankaan, kun se on jo lopussa.

– Olet niin antelias ja hyvänahkainen, että lainaat ihmisille etkä osaa sanoa kenellekään ei. Kuulimme Henshaw'sta ja mitä teit hänen hyväkseen. Jos aina kulutat rahasi sillä tavoin, kukaan ei moiti sinua, sanoi Jo lämpimästi.

– Henshaw teki kärpäsestä härkäsen. Olisitko sinä sitten antanut sellaisen kunnon kaverin raataa itsensä hengiltä varojen puutteessa? Hän vastaa tusinaa meitä laiskoja korkeakoululaisia.

– En tietenkään; mutta minä en käsitä minkä vuoksi tarvitset senkin seitsemät liivit, loputtoman määrän solmioita ja uuden hatun joka kerta kun tulet kotiin. Luulin että olisit jo päässyt keikariaikasi ohi, mutta aina se vain puhkeaa jossain uudessa muodossa. Tällä kertaa muoti vaatii näyttämään hirvittävältä, koska tukkasi on kuin juuriharja ja sinulla on ruumiinmukainen takki, keltaiset hansikkaat ja kömpelöt, leveäkärkiset kengät. En sanoisi mitään, jos tuo ruma asusi olisi halpa, mutta se on maksanut yhtä paljon kuin kunnon vaatteetkin.

Laurie heitti päätään taaksepäin ja nauroi niin makeasti Jon hyökkäykselle, että pudotti huopahattunsa maahan. Jo astui sen päälle, ja Laurie sai nyt sopivan tilaisuuden kehua uutta asuaan, koska hän saattoi tälläkin hetkellä vain rutistaa pahoinpidellyn hattunsa kokoon ja työntää sen taskuunsa.

– Olet kunnon ihminen, jos lakkaat esitelmöimästä. Saan siitä tarpeekseni viikon varrella, kotiin tultuani haluan pitää hauskaa. Ja huomenna käyttäydyn kyllä hyvin, maksoi mitä maksoi, niin että ystäväni ovat minuun tyytyväisiä.

– Jätän sinut rauhaan, kunhan vain annat tukkasi kasvaa. Vaikka en olekaan nirppanokka, kieltäydyn jyrkästi näyttäytymästä henkilön seurassa, joka on kuin joku nuori ammattilaisnyrkkeilijä, huomautti Jo tosissaan.

– Tämä vaatimaton muoti edistää opiskelua; siksi olemmekin omaksuneet sen, selitti Laurie, jota ei ainakaan voinut moittia turhamaiseksi, koska hän oli vapaaehtoisesti vaihtanut kauniin, kiharan tukkansa neljännestuuman pituiseen sänkeen. – Asiasta toiseen, Jo, tuo pikku Parker taitaa tulla aivan epätoivoiseksi Amyn vuoksi. Hän ei osaa puhuakaan muusta, hän kirjoittelee runoja, huokailee kuutamossa ja esiintyy yleensä sangen epäilyttävällä tavalla. Eikö sinustakin olisi parasta, että hän ajoissa tukahduttaisi tunteensa? jatkoi Laurie hetken kuluttua ison veljen huolehtivaan sävyyn.

– Tietysti; emme halua lähivuosina uusia häitä perheeseen. Hyvänen aika, mitä ihmettä nuo lapset oikein ajattelevat? Jo näytti niin järkyttyneeltä kuin Amy ja pikku Parker olisivat olleet vielä alle kymmenvuotiaita.

– Aika kuluu ihan huomaamatta, neitiseni. Sinä, Jo, olet vielä alaikäinen, mutta seuraava järjestyksessä ja jätät pian meidät suremaan, sanoi Laurie ja pudisti päätään ajatellessaan miten ajat huononivat.

– Älä hätäile; minä en ole sitä lajia, johon rakastutaan. Ei minusta kukaan huoli, ja se onkin onni, sillä jonkun pitää perheessä aina jäädä vanhaksipiiaksi.

– Sinä et anna kenellekään tilaisuutta, sanoi Laurie vilkaisten tyttöön syrjäkarein, samalla kun hänen päivettyneille poskilleen kohosi vähän väriä. – Sinä et milloinkaan paljasta luonteesi hellempiä puolia, ja jos joku sattumalta pääsee kurkistamaan pinnan alle eikä osaa salata, että pitää näkemästään, silloin sinä kaadat kylmää vettä niskaan – ja tulet niin piikikkääksi, ettei sinuun uskalla katsoakaan, saati koskea.

– En pidä sellaisesta. Minulla on sitä paitsi niin kiire, etten jouda vaivaamaan päätäni joutavalla, ja sitten minun mielestäni on hirveätä hajottaa koti. Älä puhu enää tästä asiasta. Megin häät ovat panneet meidän päämme niin pyörälle, että puhumme vain rakkaudesta ja muusta järjettömästä. En tahdo tulla huonolle tuulelle, jutellaan mieluummin muusta, sanoi Jo sen näköisenä, kuin olisi valmis kaatamaan kylmää vettä pienimmästäkin ärsytyksestä.

Mitä Laurie lie mielessään miettinyt, hän kuittasi sen pitkällä vihellyksellä ja lausui julki pelokkaan ennustuksen, kun he erosivat veräjän luona:

– Muista minun sanoneen, Jo, sinä olet seuraava.

2.

ENSIMMÄISET HÄÄT

Kuistin vaaleanpunaiset köynnösruusut heräsivät aikaisin seuraavana aamuna iloiten täysin siemauksin kirkkaasta auringonpaisteesta ja pilvettömästä taivaasta. Niiden punertavat terälehdet loistivat, kun tuuli niitä keinutteli, ja ne kuiskailivat toinen toisilleen mitä olivat nähneet. Toiset kurkistivat ruokasaliin, jonne hääpöytä oli katettu, toiset kiipesivät korkealle yläkertaan ulottuakseen hymyilemään siskoksille, jotka pukivat morsianta, toiset taas toivottivat tervetuloa kaikille niille, jotka kulkivat edestakaisin puutarhassa, kuistilla tai käytävässä, ja kaikki, alkaen upeimmasta, täysin puhjenneesta kukasta aina vaaleimpaan pikku nuppuseen saakka, uhrasivat parhaimman loistonsa ja suloisimman tuoksunsa lempeälle emännälleen, joka oli niitä hoitanut ja rakastanut.

Meg ei halunnut silkkiä, pitsejä eikä oranssinkukkia.

– En halua tänään näyttää vieraalta ja jäykältä, hän selitti. En välitä hienoista, muodikkaista häistä, sillä toivon ympärilleni vain ne, jotka ovat minulle rakkaita, ja heille haluan olla oma itseni.

Hän oli ommellut omin käsin morsiuspukunsa. Siskot kampasivat hänen kauniin tukkansa, ja hänen ainoana koristeenaan oli kimppu kieloja, jotka olivat Johnin mielikukkia.

– Sinä olet tosiaan meidän oma rakas Megimme, mutta niin suloisen näköinen, että tahtoisin rutistaa sinua, ellei pukusi rypistyisi, huudahti Amy katsellen häntä ihastuksissaan, kun kaikki oli valmista.

– Silloin olen tyytyväinen. Saatte suudella ja syleillä minua, koska sellaisia ryppyjä juuri tahdonkin pukuuni tänään, sanoi Meg ja sulki syliinsä siskot, jotka itkien ja nauraen rutistivat häntä tuntien samalla, että uusi rakkaus ei ollut tukahduttanut vanhaa.

– Nyt menen sitomaan Johnin solmion ja sitten olen hetken isän kanssa kirjastossa, sanoi Meg lopulta kiiruhtaen suorittamaan pientä palveluaan. Sen jälkeen hän seuraili äitinsä kannoilla, koska vaistosi, että hymyilevästä ilmeestään huolimatta äiti sisimmässään oli surullinen, kun ensimmäinen lintu lensi pesästä.

Kolmen nuoremman sisaren viimeistellessä asuaan meillä on hyvä tilaisuus tarkastella minkälaisia muutoksia ystäviemme ulkomuodossa on tapahtunut kuluneiden kolmen vuoden aikana.

Jon kulmikkuus on paljon vähentynyt. Hän on oppinut liikkumaan luontevasti, joskaan ei sulavasti. Hänen lyhyt kihara tukkansa on kasvanut ja kiertää nyt pukevasti paksuna palmikkona hänen päätään. Tummahipiäisillä poskilla on raikas väri, katse lempeä, ja tänä päivänä hänen terävältä kieleltään pääsee vain ystävällisiä sanoja.

Beth on hoikka ja kalpea ja entistä hiljaisempi; hänen kauniit, lempeät silmänsä ovat tavallista suuremmat, ja niitä katsellessa tulee surulliseksi, vaikka niiden ilme ei itse asiassa ole lainkaan surullinen. Tuska on jättänyt noille nuorille kasvoille liikuttavan varjonsa. Mutta Beth valittaa harvoin, hän vakuuttaa aina toiveikkaasti tulevansa pian paremmaksi.