Hirtettyjen kettujen metsä / Лес повешенных лисиц. Книга для чтения на финском языке

6

Oiva Juntunen oli lujana. Raskas kranaatinheitinjoukkue yritti vallata häneltä pirunpeltokukkulan ja ryhtyä ammuskelemaan sen laelta harjoituspanoksia. Mutta sitä ei Oiva Juntunen sallinut. Pirunpellossa oli liikaa kultaa typerien varusmiesten ihmeteltäväksi. Piti ihan puukko vetää esiin ennenkuin uskoivat että tosi oli kysymyksessä.

Kolme vuorokautta Oiva Juntunen istui ja valvoi pirunpeltoa. Sitten sotaharjoitukset päättyivät ja varusmiehet lähtivät kranaatinheittimineen tiehensä. Oiva Juntunen nukahti ensimmäisen kerran pitkästä aikaa levollisesti, pienen nuotion ääressä.

Sitten loppui leipä ja makkara. Vastoinkäymisistä ei sen sijaan ollut puutetta. Oiva Juntunen oli eksyksissä, lopen väsynyt, sääskien kiusaama. Aika ajoin hän pelkäsi tulevansa hulluksi. Mutta kultaa hän ei voinut tänne heittää. Sitä piti vartioida vielä toistaiseksi, vaikka henki menisi.

Samaan aikaan majuri Remes suunnisti Kuopsuvaarasta kohti Oiva Juntusen leiriä. Hänellä oli merkintä kartassa Oiva Juntusen kohdalla: Hullun Miehen Leiri. Majuri oli nyt virkavapaalla, kovassa kohmelossa mutta muuten tyytyväisellä mielellä. Tiedossa oli vuosi vapaata. Miten sen käyttäisi, se selviäisi aikanaan. Nyt ei ollut kiirettä mihinkään.

Majuri Remes käveli ensin pohjoiseen Kuopsuvaarasta ohi Juha-Vainaan Maan, josta hän oijusti luoteeseen pitäen suuntanaan Potsuraisvaaraa. Viiden kilometrin taivalluksen jälkeen hän tuli perille Hullun Miehen Leiriin.

Oiva Juntunen nukkui sammuneen nuotion ääressä. Hänen kasvonsa olivat sääskien peitossa. Mies näytti olevan perin kurjassa kunnossa.

Majuri Remes laski reppunsa maahan ja ryhtyi virittelemään tulta. Oli ilta, ilma viileä. Yöllä voisi tulla kylmä. Majuri päätti rakentaa havuista laavun. Ensin piti kiehauttaa kahvit ja syödä purkkilihaa ja vanikkaa. Viinaryyppykään ei olisi ollut pahitteeksi, mutta kaikki pomeranssimausteiset juomat oli jo tullut juoduksi.

Majuri totesi ettei nukkuva hullu ollut varsinaisesti eräsmiehiä. Hänellä oli kyllä retkeilyvarusteet, mutta siitä tavasta, jolla mies oli pitänyt nuotiota ja elätellyt itseään, näki että hän ei hallinnut erätaitoja alkuunkaan. Kovin kotikasvupojalta miekkonen vaikutti. Mutta sisukas kaveri tämä kyllä oli, kun oli pärjännyt kokonaisen kranaatinheitinjoukkueen kanssa. Majuri antoi sellaiselle arvoa.

Kun nuotio virisi ja alkoi lämmittää nukkujaa, tämä heräsi. Majuri Remes tervehti miestä, mutta tämä ei ryhtynyt hieromaan ystävyyttä, vaan kimposi ylös ja juoksi ulommas pirunpellolle. Siellä hän otti naamalleen hurjan ilmeen ja veti puukon esiin.

– Minä olen majuri Remes. Tässä olisi kahvia jos maistuu.

Oiva Juntunen oli jokseenkin sekaisin, nääntynyt suorastaan. Mitä tekemistä jollakin majurilla oli täällä? Oliko hän juonessa Siiran kanssa? Oiva Juntunen päätti taistella kultaharkkojensa puolesta loppuun saakka.

Remes näki että mies oli poissa tolaltaan[38]. Hullu, niin asia näytti olevan. Oli kenties eksynyt erämaahan, nälkiintynyt ja menettänyt järkensä. Majurin tuli sääli kurjistunutta retkeläistä.

Majuri kaatoi kahvia kuppiin, sulatti siihen sokeria ja avasi puolen kilon sika-nautapurkin, voiteli näkkileivälle paksulti voita ja nosteli säilykelihaa suurina kokkareina leivälle. Sitten hän taitteli suuren sissisuklaalevyn palasiksi ja asetti kaiken tarjottavan kiven nenään. Hän teki syömistä osoittelevia liikkeitä ja vetäytyi itse ulommas nuotiosta.

Oiva Juntunen totesi ettei majurilla ollut kovin pahoja aikeita kun tarjoili ruokaa. Hän päätti syödä, mutta piti koko ajan puukkoa esillä, jos upseeri saisi päähänsä hyökätä.

Sillä välin kun Oiva Juntunen söi, rakensi Remes itselleen pienen laavun parinkymmenen metrin päähän nuotiosta. Hän jutteli rauhoittavasti hullulle toverilleen, joka söi halukkaasti lihaa ja leipää, ja näytti juovan kahviakin. Mutta vastausta hän ei saanut. Kun toveri oli ravinnut itsensä, hän vetäytyi tulilta pirunpellolle, kävi makuulle ja nukahti pian. Majuri ajatteli että antaa hullun kuorsata, jutellaan aamulla lisää.

Aamuyöstä Oiva Juntunen heräsi virkeänä ja selväjärkisenä. Uni ja ruoka olivat ehostaneet miehen entiselleen. Heti hän alkoi punoa itselleen sopivaa peitetarinaa, jonka voisi syöttää majurille kunhan tämä heräisi. Omaa nimeään hän ei missään tapauksessa halunnut paljastaa eikä mitään muutakaan totuutta itsestään.

Joka tapauksessa tuota majuria ei pitäisi päästää lähtemään erämaasta. Oiva Juntunen oli oppinsa saanut. Hän ei selviytyisi yksin täältä ihmisten ilmoille.

Oiva Juntunen keitti aamukahvit, joi kupillisen, kävi purossa pesemässä kasvonsa ja herätti sitten majuri Remeksen.

– Herätkää, majuri… olisi kahvia.

Remeksen juodessa kahvia Oiva kysyi, missä oltiin. Majuri osoitti leirin sijainnin kartalta. Idässä lähin kylä oli Pulju, vajaan viidentoista kilometrin päässä. Lännessä oli erämaita vielä enemmän. Raattamaan oli matkaa kaksi peninkulmaa. Oltiin Kittilän ja Enontekiön rajamailla, Kittilän puolella.

Ennenkuin Oiva Juntunen ryhtyi valehtelemaan majurille, hän pahoitteli eilistä käytöstään:

– Olin illalla hiukkasen väsynyt… eksynyt ja vähän hermostunut.

– Ne krh: n pojat taisivat vähän sinua häiritä täällä, kysyi Remes hörppien kahvia. – Minulle kerrottiin, siitä tiesin tulla käymään.

– No mitä nyt vähän. Hermostutti kun tultiin leiriin kranaatinheittimien kanssa. Sinä taidat olla kapiainen?

– Aktiiviupseeri, joo. Mutta nyt minulla on virkavapaata vuoden verran. Täytyy välillä irtaantua normaalista koulutusrutiinista, jos käsität. Kotiin on moni kuollut, hah.

Hyvin Oiva Juntunen majuria ymmärsi. Kun ajatteli Humlegårdia ja monimurhaaja Siiraa, niin majurin lausahdus merkitsi hänelle kirjaimellisestikin täyttä totta.

Sitten Oiva Juntunen katsoi olevan sopiva hetki valehtelemisen aloittamiseen.

– Minä olen amanuenssi Asikainen, hän esittäytyi. – Kirjastomies, Helsingin yliopiston kirjastossa minulla on leipätyö[39].

– No mikäs kirjastomiehen on tänne heittänyt? Täällä ei isommin kirjoja ole, ihmetteli majuri.

– Oikeastaan minä olen täällä hankkimassa ekologisia vaikutteita. Minä olen kovin kiinnostunut kaikenlaisista ympäristönsuojeluasioista.

Tosiasiassa ympäristökysymykset eivät koskaan olleet erityisemmin kiinnostaneet Oiva Juntusta, mutta hän arveli tuommoisen rotevan majurin olevan niistä vieläkin vähemmän perillä ja siten peitetarinalla oli mahdollisuus tulla uskotuksi.

– Minulta kuoli täti… jätti vähän perintöjä, ja minä ajattelin että kerrankin minulla on tilaisuus ajatella vain itseäni, ja oleskella täällä Lapissa.

Totta kyllä, Oiva Juntunen ajatteli itseään, mutta myös entistä kaivinkoneenkuljettaja Sutista, kauppatekinikko Siiraa ja kaikkien Pohjoismaitten poliiseja. Yhdessä ne pakottivat hänet vetäytymään tänne erämaahan. Ei kuollut täti mitään merkinnyt elävän Siiran rinnalla.

Oiva Juntunen oli päässyt valehtelemisen vauhtiin[40]. Hän kertoi majurille perhetaustastaan: hän oli poikamies. Siinä hän ei valehdellut. Hän oli kotoisin Helsingistä, mikä oli vale, ja se että hän oli kirjastomies, oli emävale. Kaikki muukin, mikä seurasi, oli palturia: hän oli jo lapsuudesta kerännyt kaikenlaisia luonnonvaraisia kasveja, hoidellut akvaariota, kiikaroinut lintuja ja tutkinut nisäkkäitten jälkiä.

Ainoat nisäkkäät, joista Oiva Juntunen oli eläessään kiinnostunut, olivat naiset.

– Minulla on oma tähtikaukoputki ja yli tuhannen niteen kotikirjasto, vähäinen vielä… minä olen mukana ympäristöliikkeessä. Ei meillä Suomessa enää pitäisi rakentaa yhtään vesivoimalaa. Koskien on saatava virrata vapaina.

Oiva Juntunen puhui laajasti tulossa olevasta ekokatastrofista.

– On sinulla huolia, nuorella miehellä, huomautti majuri.

– Kun täti keväällä kuoli virtsakiviin, niin minä päätin tulla tänne Lappiin täydentämään jäkäläkokoelmaani, yltyi Oiva Juntunen valehtelemaan.

– Montako niitä on, kiinnostui majuri. – Karhunsammal[41], seinäsammal[42] ja tavallinen jäkälä? Kolme minäkin muistan.

Oiva Juntunen kävi varovaiseksi. – Lajeja on toistakymmentä. Siis pelkkiä jäkäliä. Sammaleet ja naavat ovat asia erikseen, ja sienet ja käävät. Minä olen erikoistunut nimenomaan jäkäliin.

– Jaa niin. Ei meillä sotakorkeakoulussa isommin jäkälistä luennoitu.

– Maapallon ilmakehässä on viime vuosina tapahtunut hälyttävä muutos, selitti Oiva Juntunen siirtääkseen keskustelun jäkälistä yleisemmille alueille. – Hiilidioksidia on pursunut ylempiin ilmakerroksiin valtavat määrät, ja se johtuu otsonista. Sitä taas sekoittuu ilmakehään deodoranteista joita naiset suihkuttavat kainaloihinsa. Niissä on ponnekaasua. Eikä raskas hiilivoimalla käyvä teollisuus ole synnitön sekään. Entäpä Amatsonin viidakkojen metsähakkuut! Lehtivihreä loppuu maailmasta vuoteen 2050 mennessä jos ihmiskunta ei järkiinny.

– Lautaa ja lankkua kuitenkin tarvitaan, huomautti majuri.

– Täällä pohjoisessa on olemassa toinenkin vaara. Kun ilmakehä saastuu liikaa, niin aurinko alkaa paistaa entistä kuumemmin. Ne savut kuumentavat ilmaa auringossa. Siitä seuraa että napajäätiköt sulavat ja vedet valuvat meriin. Grönlanti kun sulaa niin Atlantin pinta nousee kolme metriä, ja jos Etelämanner sulaa, niin Tyynen valtameren pinta nousee kuusi metriä. Se tekee keskiarvona neljän ja puolen metrin tulvaa kaikissa maailman merissä. Voit käsittää mitä se merkitsee.

– Jäävät laiturit veden alle, totesi majuri. – Täytyy osoittaa puolustusmäärärahoja enemmän laivastolle. Maavoimat jäävät lapsipuolen asemaan[43].

– Maailman kaikki satamat on rakennettava uudelleen! Jokisuistot tulvivat kauas sisämaahan. Pohjanmaalla vesi nousee Lapualle asti. Pori uppoaa mereen. Entäpä miten käy Intian ja Bangladeshin? Satoja miljoonia ihmisiä hukkuu. Niin ettei luonnonsuojelu ole mitään vouhotusta, pauhasi Oiva Juntunen. Häntä itseäänkin kummastutti, mistä kaikesta häneen olikin tällaista tietoa tarttunut. Mutta joka päivähän niistä ruotsalaiset lehdet kirjoittivat, ja television raporttitoimittajat selittivät samoja juttuja illat pitkät.

– Olet sinä kiihkeä mies, pakko myötää, tunnusti majuri.

– En minä mitenkään fanaattinen ole. Pois se minusta! Olen minä kyllä osallistunut mielenosoituksiin, joissa on vaadittu ihmiskunnalta enemmän järkeä.

Tosiasiassa Oiva Juntunen oli elämänsä aikana ottanut osaa yhteen ainoaan mielenosoitukseen. Se oli tapahtunut Turun keskusvankilassa Kakolassa vuonna 1969. Vangit, Oiva Juntunen etunenässä, olivat ryhtyneet vankilan ruokasalissa rytmikkäästi kalistelemaan lautasia ja mukeja aikaansaaden näin hitonmoisen metakan. Mielenosoituksen tavoitteena oli ollut saada vankien keittoihin lisää sattumia.

– No, mitenkäs olet aikonut täällä elellä, tiedusteli majuri Remes. Käytännön sotilaana majuri Remes näki ettei amanuenssi Asikaisella ollut riittävästi edellytyksiä pitempiaikaiseen oleskeluun täkäläisillä jäkälämailla.

– Siinä minulla ongelmia onkin… olen ajatellut palkata jonkun saamelaisukon ikäänkuin oppaaksi. Kai täällä semmoisia asuu? Se voisi pyytää riistaa, ja pitäisi kai jonkinmoinen kotakin rakennuttaa. Onhan minulla nyt rahaa kun täti kuoli. Minä olen kuullut sanottavan että täällä pohjoisessa on paljon työnhaluisia työttömiä.

Majuri Remes ajatteli että kovinpa kepoisesti poikaparka oli lähtenyt jäkäliä Lappiin tutkimaan. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt ääneen epäilemään amanuenssi Asikaisen suunnitelmia. Miehellä oli ilmiselvästi varallisuutta. Tässä nyt oli hyväuskoinen kotikasvupoika, äkkisivistynyt kirjastomies, jonka varoilla tukkoon juopoteltu elämä saattaisi kenties hyvinkin avautua uuteen nousuun.

Vaan jos puristaisi pojalta rahat pois? Iskisi nyrkillä jäkäläntutkijan pään mäsäksi ja vyöryttelisi ruumiin rotkoon… tai sotkisi Potsuraisjärven pohjattomiin saivoihin? Täältä Jumalan ja poliisien selän takaa kukaan ei koskaan yhtä amanuenssia kaipaisi.

Majuri Remes katseli nuotion mustuttamaa nyrkkiään. Sillä kun vinttaisi yhden kerran amanuenssia vasten ohimoluita, niin juttu olisi selvä. Nyrkillä oli moukaroitu paksupäisempiäkin kalloja, ja aina oli tulosta syntynyt. Liiankin kanssa.

– Otatko kahvia, kysyi Oiva Juntunen höylisti.

Majuri Remes tunki nyrkin taskuunsa ja ojensi toisella kädellä mukin.

– Eläköön minun puolestani, hän ajatteli. – Eläköön ainakin toistaiseksi.

7

Oiva Juntunen ajatteli että olisipa onnellista, jos hän voisi palkata tuollaisen majurin apurikseen. Täällä erämaassa sissielämään tottuneesta upseerista olisi korvaamaton hyöty. Oiva Juntusesta ajatus tuntui hullulta, mutta miehestä kannatti silti ottaa selvää. Niinpä hän lyöttäytyi Remeksen kaveriksi, ja kyseli kaikenlaista.

Majuri Remeksestä oli outoa, mutta mukavaa kun joku ihminen kiinnostui hänestä. Sellaista ei ollut tapahtunut vuosiin. Tässä iltanuotiolla teki oikein hyvää kun kerrankin sai puhella, kertoilla itsestään. Väliäkö sillä vaikka kuulija oli outo mies, joku amanuenssi Asikainen. Ihmisiä kirjastolaisetkin ovat.

Majuri kertoi suorittaneensa asevelvollisuutensa normaalisti, ylenneensä reservin vänrikiksi. Hänelle oli annettu kaksi ansiomerkkiä, toinen urheilusta ja toinen ammunnoista. (Tämä ei pitänyt paikkaansa, mutta pakkoko kaiken oli totta olla.)

– Sitten minä menin kadettikouluun. Siellä kului kolme vuotta, sattumoisin minä olin sen kurssin paras. (Kahdeskymmenes, mikä et ollut kovin huonosti sekään.) Missäs sinä Asikainen muuten palvelit? Et kai sentään niitä siviilipalvelumiehiä ole vaikka jäkäliä keräiletkin?

Oiva Juntunen arveli että nyt oli viisasta vastata totuuden mukaisesti:

– Savon prikaatissa. Minä olen vaan jääkäri, puujalkakomppaniasta[44].

Majuri jatkoi omaa kertomustaan. Nyt kannatti vähän lisäillä sotilaallisia saavutuksiaan, kun kaveri ei ollut upseerien asioista perillä.

– Kadettikouluaikoina minä otin vaimon. Sitten luutnanttina minä palvelin tovin joukkueenjohtaana, mutta pian sain oman komppanian ja yliluutnantin vakanssin. Sitten vuosi kapteenikurssilla, syntyi ensimmäinen lapsi… minulla on nykyjään kaksi aikuista tytärtä. Siitä sitten kovassa imussa sotakorkeakouluun, luin muuten pääkielinä ranskaa ja venäjää, ne ovat sotilaskielinä tärkeämpiä kuin saksa tai englanti, nykyjään. Puoli vuotta minä opiskelin Ranskassakin, sikäläisessä sotilasakatemiassa. Sieltä päästyä minä toimin sotakorkeakoulussa opettajana. Pääesikuntaanhan se tie sitten veikin, mutta on tullut harrastetuksi myös kansainvälistä toimintaa. Kyproksella ja Suezilla olen komentanut suomalaisia YK-joukkoja, viimeksi Siinailla olin Siilasvuon kanssa järjestelemässä Egyptin ja Israelin rauhanneuvotteluja… ikäänkuin oikeana kätenä.

Tämä kaikki oli täyttä palturia. Majuri Remes oli komennettu joukko-osastopalveluun heti sotakorkeakoulun jälkeen, eikä hän ollut käynyt sen paremmin Ranskassa kuin Siinaillakaan. Mutta Oiva Juntuseen juttu upposti täydestä, ja innostuneesti hän kysyi:

– Olitko sinä tosiaan siellä aavikolla niissä rauhanneuvotteluissa, sillä kilometritolpalla?

– Sielläpä tietenkin. Siinä me tehtiin YK: n historiaa. Mutta rauhan turvaaminen, se juuri onkin sotilaan työtä, tunnusti Remes vaatimattomasti. – Olen näes sitä mieltä että kansainvälinen kokemus on tuotava välillä myös Suomeen. Upseerin, jolla on maailmanlaajuista kokemusta, on syytä jakaa tietonsa oman armeijan piirissä, muuten hankittu tietopääoma kuluu hukkaan, vanhenee eikä hyödytä isänmaata. Kun saavuin kotimaahan, minusta tehtiin prikaatinkomentaja. Aikamoinen vastuu nuorelle majurille vai mitä! (Pataljoonaa suurernpaa joukko-osastoa Remes ei koskaan ollut komentanut, sehän tiedetään.)

– Mutta sotilaan ei auta jäädä paikoilleen, vaikka olisikin loistavissa asemissa. Minä otin nyt vuoden virka-vapaata, minulla on suunnitelmissa suorittaa lisensiaatti-tutkinto teknillisessä korkeakoulussa. Ehkäpä samantien väittelen tekniikan tohtoriksi? Pioneeriaselajin kehitys vaatii tänä aikana myös sotilailta perusteellista teknistä perehtymistä. Ei se ole enää mitään rakennusmestareitten hommaa.

Oiva Juntunen valpastui. Tässä nyt oli häntä vastapäätä paitsi sotilas, myös tiedemies. Oli ehkä sittenkin ollut ajattelematonta ruveta leventelemään yliopistollisen kitjastovirkailijan tehtävillä.

Mutta majuri Remes ei epäillyt mitään.

– Minä kun johdin näitä sotaharjoituksia, niin siitä se virkavapaus myönnettiin. Palkinnoksi… yleensä näes puolustusvoimista on melkein ylivoimaisen vaikea saada virkavapaata, mutta minulle lohkesi kokonainen vuosi pelkällä puhelinsoitolla! (Tuntui hienolta ajatella asiaa näin. Se, että virkavapaa oli tullut pomeranssiviinan ansiosta, ei nyt ollut tärkeätä.)

Oiva Juntunen kysäisi, minkä takia majuri oleskeli nyt täällä erämaassa eikä esimerkiksi Helsingissä laatimassa lisensiaattityötään.

Majuri mietti kuumeisesti sopivaa vastausta. Hänelle itselleenkin oli epäselvää, minkä takia hän kyyhötti nuotiolla jonkun amanuenssin kanssa. Sitten hän keksi:

– Noo… pidän ensi alkuun vähän lomaa. Kyllä sitten talvella ehtii tutkia ja lukea. Keräilen vähän voimia.

Majuri tuijotti tuleen tovin.

– Taloudelliset seikat asettavat näes omat rajoituksensa, hän uskoutui. – Minulla ei ole varallisuutta, eikä tällä iällä enää oteta opiskelulainaa. Joskus olen ajatellut että pitäisi kokeilla, löytyisikö täältä Lapista kultaa. Kaivamalla, monia on viime aikoina onnistanut.

Oiva Juntunen sävähti. Kultaa! Oliko tuo turpea majuri perillä hänestä?

Majuri huomasi toverinsa mielenkuohun. Hän päätteli että näköjään myös amanuenssi Asikaisen sydäntä kuumotti kullanhimo. Ehkäpä tuo siisti kirjastovirkailija oli huiputtanut häntä? Oli tullut tänne etsimään kultaa jonkin varman vihjeen perusteella, vaikka väitti keräilevänsä jäkäliä. Lemmenjoen vanhat kultaesiintymät olivat täältä koilliseen, lähettyvillä. Täällä saattoi tosiaankin olla geologisesti merkittäviä esiintymiä.

Majuri Remes tuijotti toveriaan arvostelevasti. Tämä vaikutti pelästyneeltä. Muka jäkälälajikkeitten perässä täällä juoksenteli, pirun paskat. Mutta mitäpä tuosta! Majuri Remes voisi hyvin ruveta tuommoisen miehen kanssa yhteistyöhön, se vaikutti kannattavalta. Jos miehellä oli vielä varallisuutta, niin sen parempi.

– Sinua taitavat kultahommat kiinnostaa, kysyi majuri viekkaasti.

Oiva Juntunen mietti pää kohisten[45]. Mitä majuri näillä kultapuheilla tarkoitti? Vasta äsken oli ollut juttua sotakorkeakoulusta, miten nyt tähän tultiin? Tiesikö Remes että hänellä oli kultaa enemmän kuin riski mies kunnolla jaksaa kantaa? Oliko tässä nyt laukeamassa iljettävä ansa? Tunsiko majuri Siiran, monimurhaajan ja pirun.

Oiva Juntunen pakotti itsensä rauhalliseksi.

– Kuule Remes. Jäkälät ovat minulle elämä elämässä. Vaikka ei kai se kullankaivuukaan hullumpaa hommaa ole.

Majuri päätti ettei kannattanut kiristää kaveria enemmälti. Oli sopivampaa jutella leppoisemmista aiheista näin ensihätään.

– Kolmikymmenluvulla minun isäni muuten suomensi meidän suvun nimen. En minä mikään Remes alkujani ole.

Oiva Juntunen rauhoittui. Ei tässä ehkä sittenkään ollut mitään pelättävää. Viikkojen pakoilu vaan oli vienyt hermot. Kun asiaa viileästi ajatteli, niin eihän majuri Remes mitenkään voinut tietää kullasta. Remes? Minkä niminen Remeksen isä oli ollut?

– Mitäs Remes merkitsee ruotsiksi, Oiva Juntunen kysyi kiinnostuneena.

Hitto, tuskitteli Remes. Ei kai Remeksellä ollut ruotsalaista vastinetta. Piti kuitenkin koettaa jatkaa:

– No, isäukko oli niin suomalaismielinen että otti nimekseen Remeksen. Minun suku isän puolelta on Reuterholmeja. Paroni Reuterholmista lähtöisin, historiasta tuttu nimi vai?

Oiva Juntunen nyökkäsi innokkaasti. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta Reuterholmeista, mutta oliko sitä pakko tunnustaa. Oiva Juntunen epäili että amanuenssit ovat perillä kaiken maailman reuterholmeista, miksei siis hänkin.

– Minun suvussani ei ole yhtään paronia, tunnusti Oiva Juntunen rehdisti.

– Niinhän se on… mutta mitäpä merkitystä aatelisarvolla nykymaailmassa on, vähätteli majuri Remes. – Paskat! Me olemme köyhtynyttä ylimystöä, jäljellä on vain kunniakkaan suvun komea maine, ei mitään muuta. Tietysti joskus tuntuu katkeralta ajatella että vielä kaksisataa vuotta sitten minunkin esivanhempani määräsivät elämänmenosta Ruotsi-Suomen suurvallassa.

– Sen kyllä ymmärtää, myönteli Oiva Juntunen. – Varmasti ottaa joskus päähän.

Majuri huokasi raskaasti. Tosiasiassa hän ei ollut sen aatelisempi kuin suomalainen työhevonen, mutta yhtä kaikki, pahalta vaan tuntui.

Majuri kohensi nuotiota. – Tosiaankin voitaisiin ruveta kokeilemaan kultahommia. Onhan tässä monta kuukautta aikaa ennenkuin talvi tulee.

Oiva Juntusta säälitti tämä juro aatelismies, jolla ei ollut varaa edes lisensiaattityötä varten. Sotilas, majuri, alkujaan paroni Reuterholmin perillinen, ja puhui nyt köyhyydestä. Oiva Juntunen veti lompakkonsa esiin ja latasi majurin kouraan viisituhatta markkaa.

– Ota nämä ensi alkuun. Kaivele kultaa, tai kaivetaan yhdessä. Sinä hoitelet käytännön asiat, minä keräilen jäkäliä. Jos kultaa saadaan, pannaan tuotto tasan. Tai miten vaan sovitaan.