Venäläistä rakkautta

– Minua ihmetyttää, herraseni, että voitte elää romaanitta! – sanoihän. – Te olette nuori, kaunis, mieltäkiinnittävä, parasta lajiasanalla sanoen, ja kuitenkin elätte kuin munkki. Ohhoh, sellainenukko ja vasta kaksikymmentäkahdeksanvuotias! Olen teitä läheskymmenen vuotta vanhempi, mutta kumpi meistä oikeastaan on nuorempi?Ariadna Grigorjevna, kumpi?

– Te, tietysti, – vastasi Ariadna hänelle.

Ja kun hän kyllästyi meidän vaitioloomme ja siihen tarkkaavaisuuteen, jolla me katselimme ongenkohoja, lähti hän sisään, ja Ariadna sanoisilloin katsoen vihaisesti minuun:

– Todellakin, te ette ole mikään mies, vaan – suokaa anteeksi – tallukka. Miehen tulee hurmaantua, hullutella, hairahtua, kärsiä!Nainen suo anteeksi julkeutenne, vieläpä röyhkeytennekin, mutta hänei anna milloinkaan anteeksi tuollaista järkevyyttä.

Ariadna suuttui toden teolla ja jatkoi:

– Menestyäkseen pitää miehen olla päättäväinen ja rohkea. Lubkov eiole niin kaunis kuin te, mutta hän on paljon mieltäkiinnittävämpi jahänellä tulee aina olemaan menestys naismaailmassa, sillä hän ei oleteidän kaltaisenne, hän on mies!..

Hänen äänessään oli katkera sointu.

Kerran illallispöydässä hän alkoi minuun päin kääntymättä selittää,että jos hän olisi mies, niin hän ei jäisi maaseudun yksinäisyyteenhomehtumaan, vaan lähtisi matkoille, asuisi talvella jossakinulkomailla, esimerkiksi Italiassa.

– Oi, Italia! – huudahti isäni kaataen siten tahtomattaankin öljyätuleen. Hän kertoi pitkät ajat Italiasta, kuvasi miten hyvä siellä onolla, kuinka luonto on kaunis, miten paljon museoita siellä on!

Ariadnassa syttyi yhtäkkiä halu matkustaa Italiaan. Löipä innoissaanoikein nyrkkiä pöytään ja hänen silmänsä säihkyivät matkaaajatellessaan.

Ja sitten seurasi keskusteluja siitä, kuinka ihanaa Italiassa mahtoiolla… Oi, Italia, ah, Italia… oi ja ah!.. Ja sitä jatkui sittenpäivät pääksytysten, ja kun Ariadna kurottautui katsomaan olkapääniyli minua, niin näin hänen kylmästä, itsepäisestä katseestaan, ettähän unelmissaan oli vallannut jo koko Italian salonkeineen, ylhäisineulkomaalaisineen ja matkailijoineen, ja että oli mahdoton enääpidättää häntä. Neuvoin häntä vielä hiukan odottamaan, lykkäämäänmatkan pariksi vuodeksi eteenpäin, mutta hän rypisti ärtyisästikasvojaan ja virkkoi:

– Te olette varovainen kuin vanha akka!

Mutta Lubkov kannatti matkaa. Hän sanoi, että sen voisi tehdäjotakuinkin vähillä rahoilla ja lupasi kernaasti lähteä mukaanItaliaan ja levätä siellä perhe-elämän vaivoista.

Tunnustan, että käyttäydyin lapsellisesti kuin kimnasisti. Enmustasukkaisuudesta, vaan jotakin kauheata, tavatonta aavistaenkoetin mikäli mahdollista estää heitä jäämästä kahden kesken.He tekivät minusta pilaa, ja astuessani esimerkiksi sisään,käyttäytyivät he kuin olisivat muka juuri suudelleet j.n.e.

Mutta eräänä kauniina aamuna tulee Ariadnan pöhöttynyt, kalpea veli, spiritisti, luokseni ja pyytää saada puhutella minua kahden kesken.Hän oli perin heikkotahtoinen mies, joka ei voinut, kasvatuksestaanja hienotunteisuudestaan huolimatta, olla lukematta toisen kirjettä,jos näki sellaisen edessään pöydällä. Keskustelun kuluessa häntunnusti sattumalta lukeneensa Lubkovin kirjeen Ariadnalle.

– Siitä kirjeestä sain tietää, että sisareni lähimmässätulevaisuudessa matkustaa ulkomaille. Rakas ystäväni, olen kovinliikutettu! Selittäkää Jumalan tähden… en ymmärrä tästä yhtäänmitään!

Puhuessaan hän hengitti suoraan vasten kasvojani, ja hänen henkensähaisi keitetylle lihalle.

– Suokaa anteeksi, että kerron teille sen kirjeen salaisuuden, – jatkoi hän, – mutta tehän olette Ariadnan ystävä, hänkunnioittaa teitä! Ehkä tiedättekin jo jonkun verran asiasta?Ariadna aikoo matkustaa, mutta kenen kanssa? Herra Lubkovvarusteleikse matkalle hänen kanssaan. Suokaa anteeksi, muttaminusta se on perin kummallisesti tehty herra Lubkovin puolelta.Hän on naimisissa, hänellä on lapsia, mutta siitä huolimatta häntekee rakkaudentunnustuksia ja kirjoittaa Ariadnalle: sinä. Suokaaanteeksi, mutta se on kerrassaan kummallista!

Minä jäähmetyin, käteni ja jalkani turtuivat, ja rinnassani tunsinkipua; oli kuin olisi sinne upotettu kolmikulmainen kivi. Kotlovitshvaipui uupuneena nojatuoliin, ja hänen kätensä olivat riipuksissakuin piiskan siimat.

– Mitä voin tehdä? – kysyin.

– Puhutelkaa häntä, vakuuttakaa hänelle… Ajatelkaa: mitä merkitseeLubkov hänelle? Sopiiko hän Ariadnalle? Hyvä Jumala, miten kauheatatämä on, miten kauheata! – jatkoi Kotlovitsh päätään pidellen. – JaAriadnalla kun on niin suurenmoisia tarjouksia kuin Maktujev ja… jamuut. Ruhtinas jumaloi häntä, ja viime keskiviikkona vakuutti häneniso-isävainajansa Hilarion, jonka me manasimme esiin, vakuutti yhtävarmasti kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, että Ariadnasta tuleeruhtinatar. Hilarion on viisas mies; me manaamme hänen henkensä useinesiin.

Seuraavana yönä en nukkunut lainkaan, aioin ampua itseni. Aamullakirjoitin viisi kirjettä, mutta revin ne palasiksi, itkin sittenriihessä, pyysin rahaa isältäni ja matkustin Kaukaasiaan hyvästiäsanomatta.

Nainen on tietysti nainen ja mies on mies, mutta tokkohan tämä kaikkion yhtä yksinkertaista meidän päivinämme kuin ennen vedenpaisumusta,ja tokkohan minä, kultuuri-ihminen, jolla on niin monimutkainensielunrakenne, voin selittää voimakkaan viehätyksen naisiin siten, että naisen ruumiin muodot ovat toisenlaiset, kuin omani? Mitenkauheata se olisi! Uskon, että ihmishenki, joka taistelee luontoavastaan, on velvollinen vastustamaan lihallista rakkautta kuinvihollista, ja ellei se voittaisikaan sitä, niin onnistuisi sekuitenkin kietomaan tällaisen rakkauden veljellisen rakkaudenkuvitteluverhoon. Minusta ei rakkaus ole vain eläimellisen elimistönitoimintaa, kuten on koirien ja sammakkojen, vaan sellaista todellistarakkautta, mikä elähyttää jokaista syleilyä sydämen puhtaallainnostuksella ja kunnioituksella naista kohtaan. Inho eläimellistäaistillisuutta kohtaan on kehittynyt vuosisatojen kuluessa sadoissasukupolvissa ja on se periytynyt minulle veren mukana muodostaenosan olemustani, ja eikö se, että ihannoin rakkautta, ole yhtäluonnollista ja välttämätöntä kuin se, että meidän aikanammekorvalihakseni ovat liikkumattomat ja ihoni karvaton. Minustatuntuu kuin suurin osa kultuuri-ihmisiä ajattelisi samoin, koskapameidän päivinämme pidetään rakkauden siveellisen ja ihanteellisenelementin puutetta atavistisena ilmiönä; sanotaan, että se on suvunhuonontumisen ja mielenhäiriöiden tunnusmerkki. Totta on, ettärakkautta ihannoidessamme otaksumme rakastamissamme henkilöissäolevan ominaisuuksia, joita heissä ei ole, mikä seikka johtaa meidätalituisiin erehdyksiin ja kärsimyksiin. Mutta minusta on sittenkinparempi kärsiä kuin lohduttaa itseään sillä, että nainen on nainen jamies on mies.

Tiflisissä sain kirjeen isältäni. Hän kirjoitti, että AriadnaGrigorjevna oli matkustanut ulkomaille oleskellakseen siellä kokotalven.

Palasin takaisin kuukauden kuluttua. Oli jo syksy. Ariadna lähettiisälleni joka viikko hajuvesille tuoksuvan, mieltäkiinnittävän jakaunokirjallisen kirjeen. Minun mielestäni voi jokainen nainen ollakirjailijatar. Ariadna kertoi hyvin tarkasti, kuinka vaikeastilepytettävissä hänen tätinsä oli ollut ja kuinka työlästä tältä oliollut saada tuhannen ruplaa matkarahoja. Kertoi, kuinka kauan olietsinyt Moskovassa erästä kaukaista sukulaistaan, vanhaa rouvaa, saadakseen tästä matkatoverin. Tällainen liiallinen yksityiskohtainkertominen tuntui kovin keksityltä, ja minä ymmärsin, ettei hänelläollut mitään naispuolista matkatoveria mukanaan.

Vähän myöhemmin sain minäkin häneltä kirjeen, joka niinikään tuoksuihajuvesille ja oli hyvin kaunokirjallinen. Hän kirjoitti ikävöivänsäminua, minun kauniita, älykkäitä, rakastettavia silmiäni, nuhteliminua ystävällisesti siitä, että unohdin nuoruuteni, jäin maallehomehtumaan, vaikka voisin hänen laillaan elää paratiisissa palmujenalla ja hengittää appelsiinien tuoksua. Ja hän kirjoitti kirjeenalle: "hylkäämänne Ariadna". Pari päivää myöhemmin sain samantapaisenkirjeen, jonka alle oli kirjoitettu: "Teidän unohtamanne".

Pääni meni ihan sekaisin. Rakastin häntä intohimoisesti, näin jokayö unta hänestä, ja kuitenkin seisoi kirjeessä: "hylkäämänne","unohtamanne"… Miksi niin?.. Ja lisäksi tuli maaseudun ikävyys, pitkät illat, kalvavat ajatukset Lubkovista… Epätietoisuus kiusasiminua, myrkytti päiväni ja yöni. Elämä muuttui sietämättömäksi. Envoinut kauemmin vastustaa, vaan lähdin matkalle.

Ariadna oli kutsunut minua Abbaziaan. Saavuin sinne eräänä kirkkaana,lämpimänä päivänä sateen jälkeen, jonka pisarat kimalsivat vieläpuissa. Vuokrasin huoneen suuresta, kasarmimaisesta hotellistanimeltä "Dependance", jossa Ariadna ja Lubkov asustivat. He eivätolleet kotona.

Lähdin puistoon, kuljeskelin lehtokäytävissä ja istahdin sitteneräälle penkille. Ohitseni kulki itävaltalainen kenraali, kädetselän takana ja samallaiset punaiset juovat housunlahkeissakuin venäläisilläkin kenraaleilla on. Pienokaista työnnettiinohi lastenvaunuissa, jotka vinkuen liikkuivat märällä hiekalla.Sitten meni ohitseni raihnas, keltatautinen ukko, joukkoenglantilaisia naisia, pappismies ja sitten taas itävaltalainenkenraali. Soittolavalle mennä laahusti vastikään Fiumesta saapunutsotilassoittokunta, ja soitto alkoi.

Oletteko koskaan ollut Abbaziassa?

Se on likainen slaavilainen pikkukaupunki, jossa on yksiainoa löyhkäävä katu, jonka poikki ei sateisella säällä saatapäällyskengittä kulkea. Olin monta kertaa ja aina liikutettunalukenut tästä maallisesta paratiisista. Mutta kun sittenhousunlahkeet ylös käärittyinä kuljin varovasti poikki kapean kadunja ikävissäni ostin sitkeitä päärynöitä vanhalta akalta, jokatunsi minut venäläiseksi ja sanoi "tshitiri" (neljä), "davatsat"(kaksikymmentä), ja neuvottomana mietiskellesäni mielessäni, minnemennä ja mitä tehdä, tapasin toisia venäläisiä, jotka olivat yhtäpettyneitä kuin minäkin, alkoi minua harmittaa ja hävettää.