Ihmiskunnan edustaja

Kaikista maallisista kirjoista ansaitsee yksin Plato Omarin uskonkiihkoisan ylistyslauseen Koraanista, kun hän sanoi: "Polttakaa kirjastot, niiden arvo ja sisältö on tässä kirjassa." Hänen lauselmiinsa sisältyy kansojen sivistys, ne ovat koulujen kulmakivet, ne ovat kaiken kirjallisuuden ehtymättömät lähdesuonet. Ne ovat kasvatuksena kaikkeen logiikkaan, aritmetiikkaan, kaunotaiteeseen, sopusuhteitten tajuamiseen, runousoppiin, kielitieteeseen, puhetaitoon, tieteelliseen jäsentelyyn, siveysoppiin, käytännölliseen elämänviisauteen. Ei ole ollut toista ihmistä, jonka ajatus olisi käsittänyt niin avarat alat. Platosta on lähtöisin kaikki, jota vieläkin ajattelevat mielet kirjoittavat ja pohtivat. Valtaava on Platon aikaansaama vaurio alkuperäisyyksiemme keskuudessa. Hänessä olemme saavuttaneet sen vuoren, josta ovat lähtöisin kaikki nuo irtonaiset lohkareet. Kaksituhatta kolmesataa vuotta on hän ollut oppineitten raamattuna, ja jokainen tulimielinen nuori mies, joka vuorostaan on sanonut jotakin hienoa ja sattuvaa vastahakoiselle ajalleen – joku Boëthius, Rabelais, Erasmus, Bruno, Locke, Rousseau, Alfieri, Coleridge – kaikki ovat he olleet Platon lukijoita, jotka ovat näppärästi kääntäneet omalle kielelleen hänen syvällistä viisauttaan. Suurempipuitteisetkin henget joutuvat kärsimään jommoistakin vähennystä arvossaan, koska onnettomuudekseen (niin sanoakseni) ovat joutuneet tulemaan jälkeen tämän tyhjentävän ajattelijan. Pyhä Augustinus, Copernikus, Newton, Böhme, Swedenborg, Goethe ovat niinikään hänen velallisiaan, ja heidän täytyy puhua hänen jälissään. On nimittäin kohtuullista lukea laajaperäisimmän ajattelijan laskuun kaikki ne erityisseikat, jotka voi johtaa hänen opeistaan.

Plato sisältää koko filosofian, ja koko filosofia sisältyy Platoon – Platoon, joka yht'aikaa on sekä ihmiskunnan kunnia että häpeä, koska ei yksikään germaani tai romaanilainen ole voinut lisätä ainoatakaan uutta aatetta hänen peruskäsitteihinsä. Hänellä ei ollut vaimoa eikä lapsia, mutta kaikkien sivistyneiden kansojen ajattelijat ovat hänen jälkeläisiään, ja heissä on väre hänen sieluansa. Kuinka monta suurta henkeä lähettää väsymätön luonto yöstään olemaan hänen miehiään – platonisteja! Aleksandrialaisen koulun, kokonaisen sikermän neroja; samanlaisen sikermän Elisabethin aikoina: sir Thomas More, Henry More, John Hales, John Smith, lordi Bacon, Jeremy Taylor, Ralph Cudworth, Sydenham, Thomas Taylor; Marcilius Ficinus ja Picus Mirandola. Calvinismi sisältyy hänen Phaidoniinsa, siihen sisältyy koko kristinuskokin. Muhamettilaisuus on saanut kaiken siveysopin käsikirjassaan, Akhlak-y-Jalaly'ssä löytyvän filosofiansa häneltä. Mystisismillä on Platossa kaikki alku- ja peruskirjansa. Tällä muutaman kreikkalaisen kaupungin asujamella ei ole kotikylää eikä isänmaata. Englantilainen lukee häntä ja huudahtaa: "kuinka englantilaista!" saksalainen: "kuinka germaanista!" italialainen: "kuinka roomalaista ja kreikkalaista!" Kuten Argoon Helenan kauneuden sanotaan olleen niin yleistä laatua, että ken vain hänet näki, tunsi kuin olevansa sukua hänelle, samoin näyttää Plato uus'englantilaiselle lukijalle amerikkalaiselta nerolta. Hänen laaja ihmisyytensä kasvaa kuin kaikkien eroittavien rajojen ylä- ja ulkopuolelle.

Tämä Platon arvo opettaa meille myöskin, mitä meidän on ajatteleminen tuosta paljon pohditusta kysymyksestä hänen kirjoittamikseen arveltujen teoksien suhteen – mitkä niistä ovat alkuperäisiä, mitkä väärennettyjä. On omituista, että missä tahansa tapaamme miehen, päätään pitemmän kaikkia aikalaisiaan, myöskin varmasti esiintyy epäilyjä siitä, mitkä ovat hänen oikeita teoksiaan. Siten on laita Homeroon suhteen, siten Platon, Rafaelin, Shakespearen. Nämä miehet nimittäin ikäänkuin tenhoovat, sähköttävät aikalaisensa niin, että heidän oppilaansa tekevät heidän hengessään semmoista, jommoista he eivät koskaan voisi tehdä omassa hengessään; ja suuri mies elää täten useammassa ruumiissa ja kirjoittaa tai piirtää tai tekee tekonsa useammalla kädellä, niin että jonkun ajan kuluttua on vaikeata määritellä, mikä on mestarin omaa tekoa, mikä ainoastaan hänen oppilaittensa.

Myöskin Plato, kuten jokainen suuri mies, käytti ja tyhjensi koko oman aikansa. Mitä on suuri mies muuta kuin valtaavaa omistamis- ja sulattamisvoimaa, joka ottaa itseensä ravinnokseen kaikki taiteet ja tieteet, kaiken tiedettävän? Hän ei voi olla käyttämättä mitään; kaikki kelpaa hänelle. Mikä ei vartuta hänen siveellisiä voimiaan, se vartuttaa hänen tietojaan. Siksipä syyttääkin häntä hänen oma aikansa aina kirjallisesta varkaudesta ja jäljittelemisestä. Mutta ainoastaan luova henki osaa lainata, ja ihmiskunta on hyvillään saadessaan unohtaa nuo lukemattomat työntekijät, jotka ovat palvelleet tätä arkkitehtiä hänen työssään, ja säästää kaiken kiitollisuutensa hänelle. Kun ylistämme Platoa, tuntuu siltä, kuin oikeastaan ylistäisimme joitakin Solonilta, Sophronilta tai Philolaokselta tehtyjä lainauksia. Vaikkapa niinkin. Jokainen kirja on lainaa, ja jokainen huone on lainaa metsistä, kaivannoista, kivilouhimoista; jokainen ihminenkin on lainaa esi-isistään. Ja tämä ahnehtiva keksijä ottaa lunnaansa kaikista maista.

Plato imi itseensä aikakautensa kaiken tiedon – Philolaoksen, Timaioksen, Heraklitonin, Parmenideen ja mitä heitä muita oli, vielä lisäksi oppimestarinsa Sokrateen; ja tuntien itsessään voiman luoda tietonsa vielä valtaavammaksi kokonaisuudeksi – kokonaisuudeksi, jolla ei ole vertaansa, ei silloisessa eikä myöhemmässä ajatusmaailmassa – vaelsi hän Italiaan omistaakseen sen, mitä hänellä oli omistettavaa Pythagoraan opissa, sitte Egyptiin ja ehkäpä paljon syvemmällekin itään avatakseen sieltä europalaiselle ajatusmaailmalle ne lähteet, jotka siltä vielä puuttuivat. Tämä laajapohjaisuus tekee hänet filosofian itseoikeutetuksi edustajaksi. Hän sanoo "Tasavallassaan": "Semmoinen mieli, jommoinen filosofilla välttämättä pitää olla, esiintyy ainoastaan harvoin kaikkine ominaisuuksineen yhdessä henkilössä, mutta sen eri ominaisuudet ilmenevät useasti eri henkilöille jakauneina." Jokaisen ihmisen, joka tahtoo tehdä jotakin hyvin, täytyy käydä työhönsä korkeammalta perustalta. Filosofin pitää olla enemmän kuin filosofi. Platolla on kaikki runoilijan voimat, ovatpa ne hänellä mitä korkeimmassa määrässä, ja vaikka luulenkin, että häneltä puuttui lyyrillisen välittömyyden ratkaiseva lahja, hän pääasiallisesti siitä syystä yksin ei ole runoilija, että hän on käyttänyt runoilijalahjojaan korkeampaa päämäärää varten.

Suurilla neroilla on lyhyimmät elämäkerrat. Heidän serkkunsa eivät tiedä mitään kaskua heistä. He elävät teoksissaan, ja niinpä heidän elämänsä kotona ja ulkona oli tavallista ja jokapäiväistä. Jos haluatte oppia tuntemaan heidän makuaan ja mielenlaatuaan, niin on heidän ihailevin lukijansa enimmän heidän kaltaisensa. Platolla erittäinkään ei ole mitään ulkonaista elämäkertaa. Oliko hänellä ystäviä, puoliso, lapsia, siitä emme kuule mitään. Kaikki ne häipyvät hänen kuvaukseensa. Kuten hyvä uuni polttaa oman savunsa, siten filosofikin muuttaa kaiken arvokkaan kohtalossaan henkensä tuotteeksi.

Hän syntyi 430 e.Kr., jokseenkin samoihin aikoihin kuin Perikles kuoli; kuului aikansa ja kaupunkinsa ylimystöön, ja sanotaan hänen nuorena aikoneen sota-alalle, mutta tultuaan kahdenkymmenen vuotiaana yhteyteen Sokrateen kanssa luopui hän tämän neuvosta tästä aikeesta ja jäi kymmeneksi vuodeksi hänen oppilaakseen, kunnes Sokrates kuoli. Silloin lähti hän Megaraan, noudatti Dionin ja Dionysioksen kutsua Sisilian hoviin ja kävi siellä kolmasti, vaikka hänen osakseen siellä tulikin hyvin oikullinen kohtelu. Hän matkusti Italiaan, sitte Egyptiin, jossa hän viipyi pitkän aikaa, muutamien mukaan kolme – toisten kolmetoista vuotta. Sanotaan hänen matkustaneen pitemmällekin, aina Babyloniaan, mutta se on epävarmaa. Palattuaan Ateenaan luennoi hän Akademiassa semmoisille, jotka hänen maineensa kutsui sinne, ja kuoli, kuten kerrotaan, par'aikaa kirjoittaessaan kahdeksankymmenen yhden vuoden vanhana.

Mutta Platon elämäkerta on sisäistä. Meidän on selitettävä tämän miehen ylevän korkea asema sukumme henkisessä kehityshistoriassa – mistä johtuu se, että mitä korkeammalla ihminen on sivistyksessä, sitä enemmän hän on hänen oppilaansa, että, kuten juutalainen raamattumme on juurtunut jokaisen europalaisen ja amerikkalaisen miehen ja naisen pöytäkeskusteluun ja kotielämään, samaten Platon kirjat ovat vallanneet kaikki koulut, jokaisen totuuden rakastajan, kaikki kirkot, jokaisen runoilijan – tehden korkeimmissa ajatuspiireissä liikuttaessa mahdottomaksi ajatella muuten kuin ikäänkuin hänen välityksellään. Hän seisoo totuuden ja jokaisen totuuteen pyrkivän ihmissielun välillä ja on melkeinpä lyönyt nimensä ja leimansa kieleen ja ajatuksen alkumuotoihin. Häntä lukiessani hämmästyttää minua hänen kirjoitustapansa ja hengenlaatunsa ihmeellinen nykyaikaisuus. Hänessä tapaamme taimessaan sen Europan, jonka niin hyvin tunnemme pitkine taide- ja sotahistorioineen, kaikki sen luonteen ominaisuudet ovat havaittavina jo Platossa – mutta ei kenessäkään häntä ennen. Se on laajentunut ja levittäynyt satoihin historioihin, mutta ainoatakaan uutta piirrettä ei senjälkeen ole siinä ilmestynyt. Tämä ikuinen nykyaikaisuus on jokaisen taideteoksen arvon mittana, koska sen luojaa ei ole eksyttänyt mikään ohimenevä ja tilapäinen, vaan hän on pysynyt todellisissa ja pysyvissä piirteissä. Kuinka Plato täten on tullut ikäänkuin edustamaan Europaa ja filosofiaa, melkeinpä kirjallisuuttakin, sen selittäminen on tehtävä, joka meidän nyt on suoritettava.

Tämä on voinut tapahtua ainoastaan terveen, vilpittömän ja laajamielisen ihmisen kautta, joka yht'aikaa voi käsittää ja antaa arvonsa sekä aatteille, hengen laeille, että kohtalolle, luonnon järjestykselle. Kansan kuten yksityisen ihmisenkin ensimäinen kehityskausi on itsetiedottomain voimain aika. Lapset itkevät, kirkuvat ja polkevat vimmoissaan jalkaansa lattiaan voimatta ilmaista halujaan. Kohta kun he voivat puhua ja ilmaista tarpeensa ja selittää ne, muuttuvat he sävyisämmiksi. Täysi-ikäiset taas, niin miehet kuin naiset, puhuvat kiihtyneesti ja liioitellen, niin kauan kuin käsitteet ovat himmeät ja kehittymättömät; he tekevät ajattelemattomuuksia ja riitelevät, heidän käytöksensä on hiomattoman jyrkkää, heidän puheensa on kirouksia täynnä. Kohta kun sivistyksen heitä hioessa asiat alkavat hiukan kirkastua heille eivätkä he enää näe niitä sekaisina järjestymättöminä ryhminä ja joukkioina, vaan järjestelmällisemmin jaettuina, herkeävät he tehottomasta vimmaisuudestaan ja selvittävät tarkoituksensa yksityiskohtaisemmin. Ellei kieli olisi muodostunut ilmaisemaan selviä äänteitä, olisi ihminen yhä vielä metsän eläin. Samanlaista heikkoutta ja vajanaisuutta, vaikka korkeammalla tasolla, tapaa kasvatus joka aika nuorissa tulisissa nuorukaisissa ja neidoissa. "Oi, te ette ymmärrä minua, minä en ole vielä tavannut ketään, joka olisi ymmärtänyt minua", ja huudahdusta seuraa huokauksia ja itkua, runoja päiväkirjaan ja yksinäisiä kävelyjä – kaikki siksi ett'eivät he kykene tarkistamaan sanoiksi toivomuksiaan. Kuukautta tai paria myöhemmin voi suotuisa kohtalo sallia heidän kohdata, elämänsä tiellä olennon, joka on niin läheinen ja sopusoinnussa heidän kanssaan, että hän voi vapahtaa heidät heidän liika pakahtuneesta mielentilastaan; ja kun täten ilmaisutaito ja tiehykkeet kerta ovat aukeuneet, sukeutuu heistä tästä lähtien kelpo kansalaisia. Siten on aina asian laita. Kaikki edistys johtaa sokeasta voimasta tarkkuuteen, taitoon eristää ja älytä selvästi, sekä totuuteen.

Jokaisen kansan historiassa on kohta, jolloin se astuen esiin nuoruutensa umeudesta saavuttaa voimiensa kypsyyden ja jolloin älylliset voimat siinä virkoovat olematta vielä yksityiskohtaisesti ylen ja liika tarkkoja: tämä on hetki, jolloin siinä kansassa ihminen kurottautuu tajuamaan olemisen kokonaisuutta, seisten vielä yön ikuisten voimien pohjalla tavoittaa hän jo silmillään ja otsallaan taivaan ja tähtien salaisuuksia. Tämä on täysikasvuisen terveyden hetki ja voimien huippukohta.

Samanlainen on Europankin historian kulku kohta kohdalta ja samanlainen on filosofiankin. Aikaisimmat melkein häipyneet muistot kuvaavat vaellusta Aasiasta sisältäen barbaarien unia: sekoitelma alkuperäisen kehittymättömiä siveyssääntöjä ja luonnonfilosofiaa, joka vähitellen kirkastuu yksityisten ajattelijain osittaisten tietosaavutusten kautta.

Ennen Periklestä esiintyy seitsemän viisasta ja heidän mukanaan geometrian, metafysiikan ja siveysopin alkeet, heitä seuraavat alkuaine-filosofit, jotka johtivat aineiden alun liikunnasta, vedestä, ilmasta, tulesta tai hengestä. Kaikki he sekoittivat näihin alkuperusteihinsa mytologisia kuvauksia. Viimeksi tulee Plato, järjestäjä, joka ei kaipaa ja tarvitse mitään barbaarien värejä tai ihokoristeluja ja kirkunaa, sillä hän osaa määritellä. Hän jättää Aasian ja sen mukana kaiken muodottoman ja liioitellun, hän merkitsee tarkkuuden ja järjen valtaanpääsyä. "Ken voi jäsennellä ja määritellä oikein, hän on oleva minulle kuin Jumala."

Tällainen määritteleminen on filosofiaa, filosofia on ihmishengen suorittama tilinteko itselleen maailman rakenteesta. Sen pohjana on aina kaksi perustotuutta: yksi tai kaksi. 1. Ykseys eli Identtisyys. 2. Moninaisuus. Me näemme asiat yhtenä havaitessamme lain, joka liittävänä kulkee niiden läpi, sekä havaitessamme pintapuoliset eroavaisuudet ja syvät yhtäläisyydet. Mutta ajattelu – niinpä juuri tämän identtisyyden eli ykseyden tajuaminenkin – havaitsee aina asioiden erilaisuuden. Yhdenlaisuus ja toisenlaisuus. On mahdotonta puhua tai ajatella, ilman että kumpikin näistä käsitteistä yht'aikaa elää mielessämme läsnä.

Hengessä on sisäinen pakko etsiä useamman asian yhteistä perustetta, sitte tämän perusteen perustetta ja edelleen tämän perustetta sukeltaen siten yhä syvemmälle ja syvemmälle, vakuutettuna että se siten joskus on saavuttava ehdottoman ja riittävän ykseyden – ykseyden, joka on kaikkeus. "Keskellä aurinkoa on valo, valon keskellä totuus ja totuuden keskellä iäinen oleminen", sanovat Vedat. Kaikella filosofialla, niin idän kuin lännenkin, on sama pyrkimys keskuutta kohti. Päinvastaisen välttämättömyyden pakottamana kääntyy henki ykseydestä takaisin semmoiseen, joka ei ole yhtä, vaan muuta tai monta, perusteesta vaikutukseen, ja tunnustaa moninaisuuden välttämättömyyden sekä kummankin, niinhyvin ykseyden kuin moninaisuudenkin itsenäisyyden, toinen toiseensa sisältyvänä. Ajatuksen tehtävänä on eroittaa toisistaan ja taas sovittaa yhteen nämä niin pienimpäänsä asti yhteen solmiuneet olemisen perusosat. Niiden olemassaolo on molemminpuolisesti vastakkaista ja toisensa poissulkevaa, ja kumpikin on sentään niin läheisesti liukunut toiseen, ett'emme koskaan voi sanoa, mikä on yhtä ja mikä ei sitä ole. Tuo Proteus on yhtä herkeästi läsnä niin korkeimmassa kuin matalimmassakin, niinhyvin ajatellessamme yhtä, totuutta, hyvyyttä, kuin kääntyessämme pinnalla olevaan ja aineellisimpaan.

Kaikissa kansoissa on mieliä, joissa elää sisällinen taipumus antautua havaitsemaan ja tuntemaan perusykseyttä. Tulinen, syvä rukous ja haltioittunut hartaus haihduttavat kaiken olevan yhteen olevaan. Tämä pyrintö on löytänyt korkeimman ilmaisunsa idän, etupäässä Indian uskonnollisissa kirjoissa, semmoisissa kuin Vedat, Bhagavat Ghita ja Vishnu Purana. Nämä kirjat sisältävät tuskin muuta kuin tämän aatteen ja kohoovat ne sitä ylistäessään puhtaimpiin ja ylevimpiin laulelmiin.

Kaikki on samaa; ystävä ja vihamies ovat samaa ainetta, kyntäjä, aura ja vako ovat samaa ainetta, ja tämä aine on sellaista ja sitä on niin suuressa määrässä, että muodon vaihtelut kadottavat kaiken merkityksensä. Ylin Krishna sanoo eräälle viisaalle: "Sinun voimissasi on havaita ja käsittää, että sinä et ole muuta kuin minäkään. Sitä mitä minä olen, sitä olet sinäkin, ja sitä on koko tämä maailma jumalineen, sankareineen, ihmisineen. Ihmiset näkevät ja ajattelevat eroavaisuuksia, koska tietämättömyys sokaisee heidät." "Sanat minä ja minun aikaansaavat ja ovat tietämättömyyttä. Mikä on kaiken olevan suuri päämäärä, sen olet nyt oppiva minulta. Se on sielu – sama kaikissa ruumiissa, kaikki täyttävä, vaihtumaton ja muuttumaton, täydellinen, luontoa korkeampi ja sen yläpuolella oleva, vapaa synnystä, kasvusta ja kuolosta, kaikkialla läsnäoleva, puhdasta sulaa tietoa, itsenäinen, riippumaton kaikesta epäoleellisesta, kuten nimestä, lajista ja muusta semmoisesta niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä ja tulevaisuudessakin. Tieto, että oleellisesti yhtä oleva henki on läsnä jokaisen omassa ja kaikissa muissa ruumiissa, on semmoisen ihmisen viisaus, joka tuntee kaiken olevaisen ykseyden. Kuten hajauva ilma kulkien huilun reikien kautta ja erittäytyen sävelikön eri ääniksi alkuaan on yhtä, samaten on Suuren Hengen luontokin yhtä, olkoot sen muodot kuinkakin moninaiset puhjetessaan esiin tekojen seurauksista. Kun on poistettu se ero, jonka verhoava muoto, olkoon se sitten Jumalan tai jonkun muun, aikaansaa, niin ei ole enää mitään eroavaisuutta olemassa." "Koko maailma on vain Vishnun ilmestystä, joka on yhtä kuin kaikki oleva, ja on viisaan nähtävä hänet, ei erilaisena kuin hän itse on, vaan samana. En ole minä semmoinen, joka menen, enkä semmoinen, joka tulen; eikä ole sijaa, kussa minä viivähdän, etkä ole sinä sinä, eikä toiset toisia, enkä ole minä minä." Ikäänkuin olisi hän sanonut: "Kaikki on olemassa sielua varten, ja sielu on Vishnu; eläimet ja tähdet ovat häipyviä kuvakangastuksia ja valo vain haihtuvaa heijettä, kaikki kestäminen on pettävää ja muodot vankeutta ja taivas itsekin vain pettävää näköharhaa." Sielu pyrkii sulautumaan olemiseen, yli muotojen, ulkopuolelle Tartaruksen ja taivaan – vapahtumaan luonnosta.