Kaupungin lapsi

Emännän kasvot loistivat ilosta ja tyytyväisyydestä. Tällainen sydämellinen puhe ja luonnollinen välittömyys vallotti jäykkään käytökseen tottuneen hyväluontoisen ihmisen. Ja sekin, että emäntä kaipasi tytärtä, nuorta naista, joka ymmärtäisi uusia tapoja, osaisi sellaista, mitä ei emäntä itse osannut, auttoi Saimaa hänen suosioonsa. Mutta sittenkin hän epäili.

– Saima taitaa sentään olla liian hieno näihin meikäläisiin oloihin.

Eihän sitä —

– Millä voin teille vakuuttaa, etten ole liian hieno? Olen neuvoton, äiti, aivan aseeton sellaista syytöstä vastaan. En voi muuta kuin pyytää teitä uskomaan, että tahdon elää kuin te elätte, että tämä on minusta ihanaa tosielämää ja että pidän teistä, äiti, kuin Vanhasta Viisaasta, yhtä paljon!

– Kyllähän Saima ihmiset voittaa, eilen illallakin piti sellaisen riemun, että koko talo oli naurussa suin kuin kihlajaisissa.

– Te nauratte, vaan ette luota minuun. Mutta minä tahdon, että luotatte!

– Totta kai sitä luotetaankin. Voi, voi, sellainen äly kun Saimalla on! Riittäisi jo vähempikin.

– Te uskotte, että voisin hyödyttää, voisin tehdä, mitä äitikin tekee!

Saima pyöräytti emäntää pihalla ja unohti sillä hetkellä itsekin, että koko hänen intonsa oli ollut alkuaan oikkua, miellyttämisen tavottelua ja jotakin, mistä hän ei itsekään ollut selvillä, jotakin uutta, huumausta – taikaa!

Olkoon mitä on, se vie mukaansa ja viehättää, ja minä seuraan kuin mehiläinen kukan houkuttelua ja elän, elän! hyräili Saima itsekseen vetäen keveitä kärryjä pitkin jyrisevää maantietä.

Ruohossa sirisivät heinäsirkat, perhoset etsivät toisiansa, kärrynpyörissä ratisi hiekka ja Saima kuuli omat askeleensa ja sydämensä lyönnit. Metsästä tuli hieno kulon haju, mutta heinän huumaavat tuoksut upottivat sen itseensä ja herättivät Saimassa rohkeita lemmenkuvia.

Mistä, miten ne syntyivät? kysyi hän samassa itseltään, mutta silloin ne haihtuivat.

– Äiti, ovatko Olli ja Maunu olleet koko yönkin heinässä? kysyi hän, kun oli päästy heinäväen lähelle.

– Onhan ne. Mitä se nyt sitte nuorille ihmisille?

– Ei sen vuoksi. Nyt minä laitan liinan nurmelle ja kaikki kupit näin ja pannun tuohon. Tästä tulee juhlallista. Tuo suuri leipävasu tuohon syrjälle, siitä minä haen tarjottimella aina uutta ja tarjoilen. Joko käsketään?

– Käsketään.

He huitoivat liinalla ja väki tuli aamupäiväkahville.

Saima katseli heitä, kun he lähenivät heinäsaroilta, eri haaroilta, ja samassa hän siirtyi lapsuutensa aikaisimpiin vuosiin, jolloin oli isänsä puodissa katsellut heitä ovenraosta ja kadulle tähystänyt akkunasta ja pihalla tuijottanut heidän hevosiaan, kärryjään ja muita tamineitaan pienen puistikon säleaidan rakosista.

Nyt he tulivat yhä lähemmäksi. Tunsiko hän heitä? Ei aivan; ennen, niin silloin, lapsuuden aikoina, he olivat olleet suurempia, muhkeampia, oudompia ja melkein äkäisiä siellä pihalla. Ja säleaita oli välttämätön.

Nyt ei ollut säleaitaa. Eihän sitä olisi voinut käyttääkään. Nuo tulijat tuolla olivat täällä kuin isännät kotonaan: ystävällisiä, omaisia, aivan kuin kasvavat puut metsässä. Mutta he tähystivät, katsoivat hiukan sivulta ja vilkaisivat ohimennen toisiinsa kuin kysyen: mitä ihmisiä tuo lienee?

Ja Saima kysyi itseltään, leipää tarjoillessaan, mitä hän oikeastaan heiltä tahtoi, isänsä vanhoilta ostajilta.

Samassa eräs vanha mies rykäisi, nosti lanteille valahtaneita mekkohousujaan ja sanoi leipää poskeensa painaen: – Kyllähän minä tunsin teidän isänne ja tunnen teidätkin ukon näöstä.

Saima kuuli äänen vieressään ja katsoi samassa haljuihin silmiin tuuheiden kulmakarvojen varjossa.

– Tunsitteko, kävittekö meidän kaupassa?

– Kävin kyllä, kerta kuussa vähintäin, ei mistään saanut niin hyvää mahorkkaa kuin Ranta-Janhulta. Ei ryökkinä taida tietääkään siitä nimestä. Rantaahan se kaupunginlaita oli ja meikäläiset antavat aina nimen maata myöten.

Sivukatseet muuttuivat omistaviksi. Nyt he tiesivät, kenen tytär ja mitä ihmisiä hän oli.

Saima vilkaisi heihin rohkeammin ja sai hymyn vastaukseksi.

Aapo lauloi etäämpänä vainiolla:

Hilsuni vietän Viipuriin ja lähden Amerikkaan, tai heitän hänet hiivattiin ja nainkin aika rikkaan.

Nauru remahti.

– Kas, se poika keksii, sanoi vanha mies.

Säleaita haihtui Saiman mielestä, mutta väen mielestä ei haihtunut se tosiasia, että Saima oli rikkaan Ranta-Janhun ainoa perillinen, ja se oli jotakin.

Olli tuli viimeiseksi kahville, nosti hattuansa otsalta niskaan, sipaisten tukkaa. Kasvot hehkuivat kuumuudessa, ja paljas rinta paistoi paidan viilekkeestä.

Saimaa huumasi tuo luonnollisuus. Nuo toiset voivat olla miten tahansa, mutta Olli!

– Äiti, minä riisun myöskin hepsut kaulastani, koska muutkin ovat täällä paitasillaan, sanoi hän katsoen uhitellen Olliin.

– No, mitä niillä tässä kuumuudessa, sanoi emäntä.

Saima irrotti harsohuivin kaulaltaan paljastaen hohtavan valkoisen niskan, astui pientarelta syvälle ruissarkaan ja poimi sieltä ruiskukkia.

– Ai, jai, sanoi vanha mies, rypistäen tuuheita kulmakarvojaan.

Astuisikohan ryökinä leivänkin päälle?

– Minäkö, mitä te sellaista kysytte?

Olli katsoi ärsyttävän veitikkamaisesti Saimaan ukon takaa.

– Poljettehan nytkin jumalanviljaa.

Saima punastui, astui pois saralta, mutta katsoessaan Olliin häntä harmitti.

– Taisin tehdä pahasti, sanoi hän lepyttääkseen vanhusta.

– No, ei mitään, ei mitään. Minä olen vanha mies ja puhun suoraan asiat. Mutta kuulkaas nyt, isäntä, parransänget poskissani syhyää ja leukoihini on pari kertaa puhaltanut nuoskea henkäys. Yöllä on sade niskassamme.

Kaikki katsoivat selvää taivasta.

– Katsokaa tuonne, sanoi Olli, osottaen kädellään laajan selän vastaista rantaa, ettekö näe tuolla taivaan kulmalla pientä, valkoista hattaraa?

Katseet jännittyivät, kädet varjostivat silmiä ja myönnytyksen hyminä kuului naisten ja miesten puolelta.

– Ennen puoliyötä pitää olla eiliset ja täänpäiväiset kuivat heinät korjussa! sanoi Olli päättävästi. Maunu, niittohevoset ovat aamupäivän levänneet, saavat vetää häkkiä. Niistä saadaan kaksi paria. Haravia ei kauaa enää tarvita, niistä saadaan toiset kaksi paria. Nyt työhön ja hiki hattuun.

Hän heitti heinätalikon olalleen ja astui saran päähän, riisui hevoset haravan edestä ja kiinnitti valjakon häkkirekeen.

Miehet ja naiset ryhmittyivät häkkien ympärille ja kärväät tyhjentyivät huimaa vauhtia häkkiin. Naiset vetivät rippeet haravilla sylyksiksi ja seurasivat kiitäviä hevosia karvaalta karvaalle. Olli huusi: – Häkki lujaan, miehet, survokaa! ja mies hyppi kuin karamatti häkissä, samalla kun heinälyhteet pilvinä heittyivät hänen päälleen.

Näin huhdottiin ensin kolmella, sitten neljällä saralla hengähtämättä.

Aurinko oli valkoinen, ilmassa kipinöi, heinän sängessä siritti, perhoset etsivät kumppaniansa ja maa huokui kuumuutta janoissansa.

Saima auttoi emäntää huojuen melkein tajuttomana auringon paahteessa. Silmissä säkenöi, ohimoissa takoi. Hän hillitsi itseään huutamasta: varjoa, varjoa, vettä! Mutta keskellä huumausta hän ihmetteli:

– Nuo ihmiset! Kuinka he kestävät? Katsokaas, äiti, Olli on aina ensimmäinen ja viimeinen häkkinsä luona. Äiti, nyt en minä jaksa enää, niskaani polttaa kuin tulessa, minä menehdyn!

– Voi, voi tuota Saimaa, kun nyt paljasti aran ihon aurinkoon! Nyt se on palanut ihan kuin paistikas. Täällä on vielä kermaa, voidellaan ja pannaan sitten tämä liina peitteeksi. Voi, voi, kuinka se nyt noin? Aurinkokin on tänään niin äreä, niin äreä, puheli emäntä vetäen hänet pientarelle viljan varjoon ja hoidellen palanutta niskaa. – Kyllähän se Olli saa väen työhön, puhui emäntä jatkaakseen keskustelua, sillä hän puhui aina mielellään Ollista.

Kaksi palvelijaa erkani väestä. He veivät kärryt ja menivät emäntää auttamaan päivällisen laitossa ja karjan lypsyssä.

Saima jäi ruohoon lepäämään viljan varjoon. Miesten huudot hevosille ja Ollin määräykset kaikuivat hänen korviinsa kuin yläilmoista ja loittonivat yhä.

– Olenko tosiaan samanlainen ihminen kuin nuo muut tuolla niityllä?

Hän hymyili ajatellessaan itseään nostelemassa jättiläissylyksiä heinähäkkiin auringonpaahteessa, jota hän ei voinut kestää vähääkään. Enkä minä viitsisi. Miksi Olli viitsii? Vanha Viisas pitää hänestä, sanoo viisaaksi ja hyväpäiseksi, miksei hän sitten ruvennut järkenään herraksi?

Samassa kuuma huumaus huuhtaisi kuin aalto kaikki järkevät mietteet, ja hän antautui kuuntelemaan Ollin ääntä ja nousi seisaalleen nähdäkseen heinäväet, jotka yhä kuumeisessa kiireessä heittelivät heiniä suoraan ruvoilta häkkeihin, ja katseli hevosia, jotka kiisivät nelistä suurelle ladolle, kiipesivät kiivain askelin laakeata siltaa ladon keskukseen, jättäen kuormansa jättiläiskaton alle. Sieltä kuului huutoa, naurua ja hevosten hirnumista. Kaksivuotias varsa oli pantu polkemaan heiniä tiiviiksi latoon ja sen hurja riemu oli tarttunut työn ja kuumuuden huumaamaan väkeen.

Saiman silmissä nuo ihmiset olivat jättiläisiä, luonnon rajua voimaa, jota hän hiukan pelkäsi ja ihmetteli.

Hän riuhtaisi itsensä irti velttoudesta, palasi taloon, otti käsiliinan ja riensi alas rantaan uimaan. Hän oli juuri heittänyt vaatteet yltään ja upottanut polttavat jalkansa viileään veteen istuen ruohoisella rantaäyräällä korkean heinän varjossa, kun ruokakello soi. Samassa kuului hevosten kavioiden töminää pehmeällä tiellä ja pikkupojat nelistivät suoraa päätä veteen.

Olipa onni, etten mennyt laiturin lähelle, ajatteli Saima ja piiloutui äyrään ja ruohon taa.

Hevosten korskuminen vedessä ja uljas astunta rannalle välkkyvinä oli

Saimalle uusi ja outo näky, jota hän katseli ihaillen.

Tuskin olivat pojat uittaneet hevosensa, kun tuli Olli ratsastaen ja ohjaten kahta hevosta riimusta. Hän talutti ne veteen sidottuaan köyden riimuun ja astui itse laiturille. Kun pikku pojat olivat uineet, veivät he kaikki hevoset pois. Saima hätkähti, kun Olli – hän pidätti henkeään – Olli heitti harvat vaatekappaleensa rannalle, juoksi reippaasti laiturille, seisoi hetken käsivarret ristissä rinnalla syvään hengittäen ja ulapalle katsoen. Saima katseli lumottuna miestä auringon hohteessa voimaa uhkuvana, sopusuhtaisena, elämästä riemuitsevana.

Hän huudahti säikähtäen. Olli oli nostanut kätensä pystyyn, liittänyt sormet suipoksi pään yli ja syössyt syvyyteen.

Henkeään pidätellen Saima odotti, sillä laiturin taakse selälle päin hän ei voinut piilopaikastaan rannalta nähdä. Mutta pian hän kuuli vihellystä, joka eteni, ja nyt oli Saima yksin. Hän painui hiljaisena veteen, nousi raukeana, puki hitaasti ylleen, liikkuen kuin unessa, astui peltotietä – yhä uneksien – , silmissä näky laiturilta, ja se hymyili hänelle ja muuttui omaksi, aivan läheiseksi. Se oli salaisuus, hänen yksin, nosti vedet silmiin ja oli niin uskollisen hellä.

Myöhästyneet kullerot nuokkuivat norossa ja koskettivat hiljaa keltaisilla kukillaan hienoja helmoja: Onnellinen uneksija! kuiskasivat ne ja lemmikit ojassa nauroivat kuin lapset. Eikä Saima ollut koskaan nähnyt niillä niin suurta kukkaa. Ja apila huusi laajalta vainiolta: nauti elämän tuoksusta niin kauan kuin voit!

Niin on, niin on! visersi pääskynen tavottaessaan kärpästä kultansa kanssa.

Peltotie loppui – unta jatkui – ja Saima astui portaita ylös, meni pirttiin, näki väen pitkän pöydän ympärillä. Se oli kuin hääpöytä ja sen päässä istui äiti ja hänen sivullaan – Olli. Samako Olli? Sama päivän paahtama, uskollinen hellyys silmissä, kasvoilla. Urheilupaita ja kaulaliina. Köyhää koreutta! Hän itse on —

– Saima, sanoi emäntä, olen hakenut ja huudellut pitkin. Saima tulee tänne, täällä on tilaa, puhui emäntä vetäen häntä kädestä sivutsensa Ollin viereen.

Unta jatkui yhä ja näky laiturilta oli muuttunut todelliseksi Olliksi hänen rinnallaan.

– Mikä Saiman on? kysyi emäntä, – polttaako kaulaa vielä?

– Onko kaula palanut? sanoi Olli nähdessään Saiman tulehtuneen niskan. Totta tosiaan, tuommoinen voi olla hyvin kiusallista! lisäsi hän siirtäen harsoliinaa hiukan syrjään.

Saima kalpeni ja sulki silmänsä, sillä uskollinen hellyys oli katsonut häntä silmästä silmään – eikä ollut unta!

Väki nousi pöydästä ja kukin etsi varjoisan lepopaikan viileällä nurmella ruokaperäsiä ottaakseen.

– Laitetaan kaulalle kääre, sanoi Olli, ja Saima totteli hänen ohjeitaan tahdottomana. He istuivat kuistille lähetysten silmien sopimuksesta ja Ollin katseissa oli raukea hellyys ja kysymys: Uskallanko?

Vai oliko se tuon jättiläisvoimaisen miehen lepoa? epäili Saima.

Mutta koko hänen naisellinen suloutensa vastasi: Uskallat.

Ja niin he katsoivat toisiaan silmästä silmään, eikä se ollut unta.

– Tänään on ollut kuuma päivä, sanoi Olli, mutta matala, värähtelevä ääni sanoi: Sinä olet suloinen.

– Olli, ettekö tahdo mennä lepäämään, olette ollut koko yön ja päivän työssä, minä pyydän! Äänessä oli hellää huolta, jota ei yritettykään salata.

– Minä en ole väsynyt ja huomenna on sunnuntai ja tänään on – hän katkaisi sanansa – voisin kantaa teidät tuonne harjun huipulle! huudahti hän ja ojensi jäntevät käsivartensa kietoen ne lujasti ristiin rinnalleen ikäänkuin vangitakseen vaarallista lumousta.

Saima näki hänen avoimissa silmissään polttavan tulen, nousi seisaalle ja sanoi:

– Se on hirveän jyrkkä. Minua huimaisi.

– Ja minä tukisin, kuiskasi Olli aivan lähellä.

– Menkää levolle! huudahti Saima itsekään tietämättä mitä sanoi.

– Täytyykö minun?

– Täytyy! huusi Saima kuin hädässä, sillä jos Olli olisi hetkenkään viipynyt ja tullut lähelle, olisi hänen täytynyt heittäytyä hänen syliinsä tai menettää tajuntansa.

– Minä menen pellolle, sanoi Olli naurahtaen väkinäisesti ja katsoi omistavasti Saimaan.

Olli astui vanhain niinipuiden ohi pitkin hiekkaista käytävää, kääntyi vielä kerran portilla ja nosti lakkiaan.

Saima katseli häntä lumottuna ja lausui ääneen: