Isät ja lapset

IX

Samana päivänä Bazârowkin tutustui Fênitshkaan. Bazârow oli Arkâdin kanssa kävelyllä puutarhassa, selitellen ystävälleen, miksikä eivät kaikki puut ole ottaneet juurtuakseen, varsinkaan pienet tammet.

– Tänne pitäisi istuttaa enemmän hopeapoppeleita ja kuusia, vaikkapa lehmuksiakin, ja panna ruokamultaa lisää. Tuo lehtimaja, katsos, se on menestynyt hyvin – lisäsi hän – sillä akaasia ja syreni ne ovat kelpo poikia ne, eivät kysy hoitoa. Mutta … siellähän on joku! Lehtimajassa istui Fênitshka Dunjâshan ja Mitjan kanssa. Bazârow pysähtyi, mutta Arkâdi nyökäytti Fênitshkalle päätä, niinkuin vanha tuttava ainakin.

– Kuka se on? – kysyi Bazârow, heti kuin oli kuljettu lehtimajan ohi. – Soma naikkonen!

– Kumpaisestako sinä puhut?

– Tietty se, kestä; yksihän siellä oli soma.

Aina väliin hämilleen joutuen Arkâdi kertoi hänelle lyhyesti, ken Fênitshka on.

– Ahaa – virkkoi Bazârow. – Näkyypä sinun isäsi tietävän, mikä on vettä mikä mettä. Hän on reipas poika kerrassaan, tuo sinun isäsi; hän miellyttää minua, miellyttää totta maar niinkin. Mutta pitäähän sitä tutustua, – lisäsi hän, kääntyen lehtimajalle päin.

– Jevgêni! – huudahti säikähtäneenä Arkâdi hänen jälkeensä. – Ole, Herran tähden varovainen!

– Ole huoleti, – vastasi Bazârow, – me ollaan monessa liemessä keitettyä väkeä; ei sitä niinkään pelkkiä maamoukkia olla.

Fênitshkaa lähestyessään hän otti lakin päästään.

– Sallikaa minun esitellä itseni, – alkoi hän, kumartaen kohteliaasti. – Arkâdi Nikolâitshin ystävä ja vallan sävyisä mies.

Fênitshka nousi seisomaan ja katseli häntä arasti.

– Tuopas on kerrassaan sievä lapsi, – jatkoi Bazârow. – Olkaa huoleti, ei mull' ole silmät noidan silmät. Miksikäs sillä posket noin hehkuu? Hampaitako saa?

– Niin, – vastasi Fênitshka, – neljä on jo puhjennut, ja nyt on ikenet taas pöhössä.

– Näyttäkääs … älkää peljätkö; minä olen tohtori. Bazârow otti lapsen syliinsä, ja kovin kummastelivat niin Fênitshka kuin Dunjâshakin, ett'ei poika pyristellyt vastaan eikä ensinkään vierastanut.

– Jaha, jaha… Kaikki on niinkuin olla pitää: poika saa uhkeat hampaat. Jos mitä joskus sattuu, pankaa sana minulle. Oletteko te itse terve?

– Terve olen, Jumalan kiitos.

– Jumalan kiitos; sehän onkin paras kaikista. Entäs te? – lisäsi Bazârow, kääntyen Dunjâshaan.

Dunjâsha, tyttönen tuikea tuvassa ja rasavilli tanhualla, tirskautti vaan, eikä vastannut mitään.

– No niin. Tuoss'on pulska prinssinne. Fênitshka otti pojan syliinsä.

– Että hän viihtyi teillä niin hyvin! – virkkoi hän puoliääneen.

– Minulla viihtyy lapset aina, – vastasi Bazârow; mull' on tiedossani taika semmoinen.

– Lapset tuntee kyllä, kuka heitä rakastaa, – huomautti Dunjâsha.

– Se on vissi se, – vahvisti Fênitshka. – Niinkuin Mitjakin: välisti ei menisi vieraan syliin, ei vaikka.

– Entäs minun? – kysäsi Arkâdi, joka oli seisonut kotvan aikaa taampana ja nyt läheni lehtimajaa.

Hän kurotti kätensä Mitjaa kohti, mutta poikanen kääntyi pois ja rupesi uikuttamaan. Fênitshka joutui hämille.

– Kylläpähän tulee vielä, jahka tottuu, – virkkoi Arkâdi suopeasti. Ystävykset läksivät lehtimajasta.

– Mikä hänen nimensä olikaan? – kysyi Bazârow.

– Fênitshka … Feodôsia.

– Entäs isännimeltä? Pitäähän se tietää sekin.

– Nikolâjewna.

– Bene. Minua miellyttää hänessä se, ett'ei hän kainostele liiaksi. Toinen kukaties juuri moittisi häntä siitä. Joutavia! Mitäs siinä olisi kainostelemista? Hän on äiti, ja niinmuodoin hän on oikeassa.

– Hän on kyllä oikeassa, – virkkoi Arkâdi, – mutta isä…

– Isä on oikeassa kanssa, – keskeytti Bazârow.

– Ei minun mielestäni.

– Niin, niin: yksi perillinen lisää, se nähkääs harmittaa meitä hiukan.

– Ettes häpeä, luullessasi minun ajattelevan tuollaista! – huudahti Arkâdi kiivaasti. – En minä siltä kannalta katso isän olevan väärässä; isän pitäisi minun mielestäni naida hänet.

– Vai niin, vai niin! – virkkoi Bazârow tyynesti. – Kas kuinka me ollaankaan jalomielisiä! Sinun mielestäsi siis avioliitolla on vielä jotain merkitystä. Sitä en olisi sinulta odottanut.

Ystävykset astuivat muutamia askeleita ääneti.

– Minä olen nähnyt kaikki sinun isäsi laitokset, – puheli taas Bazârov. – Karja on kehnoa ja hevoset työllä tapetuita. Rakennukset ne hiukan rasahtelevat nekin, työväki on laiskaa ja vetelää, mutta vouti se on joko tomppeli tai veijari, en ole vielä päässyt perille, kumpaako.

– Kovinhan sinä olet ankara tänään, Jevgêni Vasíljitsh.

– Ja kunnonkin talonpojat ne vielä saavat isäsi puijatuksi, usko pois. Ilmankos sananlasku sanoo: "Venäläinen musikka pistää Jumalankin poskeensa."

– Minä alan olla yhtä mieltä sedän kanssa, – virkkoi Arkâdi: – sinulla on kerrassaan huono ajatus venäläisistä.

– Jopa sitten jotain! Ei venäläisessä muuta hyvää olekaan kuin se, että hänellä on peräti huono ajatus itsestään. Kaks kertaa kaks on neljä – se se jotain on; muu kaikki on hölynpölyä.

– Luontokin? – virkkoi Arkâdi, miettiväisenä katsellen tuonne kauas yli moniväristen peltojen, joihin mailleen jo kallistuva aurinko loi kaunista, lempeätä valoa.

– Ja hölynpölyä se on luontokin, siinä merkityksessä, jossa sinä sitä käsität. Ei luonto ole mikään temppeli; paja se on ja ihminen seppänä siinä.

Samassa kuului kartanosta viivähteleviä violoncellon säveleitä. Joku siellä soitti tunteellisesti, vaikka epävarmalla kädellä, Schubertin Träumereitä, ja hunajana hajaantui ilmassa suloinen melodia.

– Mitäs tuo on? – kysyi Bazârow kummastellen.

– Isä soittaa.

– Soittaako sinun isäsi celloa?

– Kyllä.

– Mutta kuinka vanha hän on?

– Neljäkymmentä neljä. Bazârow räjähti nauramaan.

– Mitäs sinä naurat?

– No mutta, hyvä ystävä! Mies viidennellä viidettä, pater familias, asuu täällä maan sydänmaassa ja – soittaa celloa!

Bazârow nauraa hohotti edelleen, mutta Arkâdi, niin syvästi kuin kunnioittakaan mestariansa, ei tällä kertaa edes myhähtänytkään.

X

Kului pari viikkoa. Elämä Mârjinossa kulki kulkuansa: Arkâdi vietti makean leivän päiviä, Bazârow teki työtä. Talossa olivat jo kaikki ennättäneet tottua häneen, hänen leväperäiseen menettelytapaansa, hänen jyrkkäpuheisuuteensa. Fênitshka varsinkin oli jo niin tutustunut häneen, että yöllä kerran käski herättää hänet: Mitja oli saanut suonenvetoja. Ja Bazârow tuli, tapansa mukaan, puoleksi leikkiä laskien, puoleksi haukotellen, istui hänen luonaan parisen tuntia ja sai lapsen entiselleen.

Pâvel Petrôwitsh sitä vastoin oli ruvennut vihaamaan häntä koko sydämensä pohjasta, pitäen häntä röyhkeänä, öykkärinä, kyynillisenä miehenä, plebeijinä. Hän aavisteli, ett'ei Bazârow pidä häntä arvossa, melkeinpä halveksii häntä, – häntä, Pâvel Kirsânowia!

Nikolai Petrôwitsh pelkäili hiukan tätä nuorta "nihilistiä", epäillen, tokko hänen vaikutuksensa Arkâdiin lienee hyvinkään edullista, mutta mielellään hän kuunteli Bazârowia, mielellään oli läsnä hänen fyysillis-kemiallisissa kokeissaan. Bazârow oli tuonut mikroskopin mukanaan ja hääräili tuntimäärin sen ääressä.

Palvelijat olivat hekin kiintyneet häneen, vaikka hän usein teki heistä pilkkaakin. He tunsivat, että siinä se on sentään meikäläinen mies eikä herra. Dunjâsha se mielellään nauraa hihitteli hänen kanssaan, ja heitti häneen vihjaavia silmäyksiä, juosta puikahdellessaan hänen ohitsensa. Pjotr, mies peräti itserakas ja typerä, otsa alati rypyssä, mies, jonka ainoa ansio oli siinä, että osasi katsoa ihmisiä kohteliaasti silmiin ja sai tavaamalla kirjasta selvän ja usein harjaili tukkaansa, – hänkin rupesi myhähtelemään ja kirkastui kasvoiltaan, milloin vain Bazârow kiinnitti häneen huomiota. Palvelusväen pojat ne juoksentelivat "tohtorismiehen" perässä kuin pienet koirat. Ukko Prokôfjitsh se vain ei sietänyt häntä. Tuiman näköisenä hän pöydässä passaili tuota "sammakonnylkijää" ja "lipilaaria", ja vakuutti, että tuo partaniekka roikale on – sika kaalismaassa. Prokôfjitsh oli tavallaan yhtä hyvä aristokraati kuin Pâvel Petrôwitshkin.

Tuli vuoden herttaisin aika, kesäkuun ensimmäiset päivät. Säät olivat ihanat. Kansaa uhkasi kyllä jälleen kolera, mutta X: n läänin asukkaat olivat jo tottuneet näkemään sitä vieraanansa. Bazârowin oli tapana nousta aamulla hyvin aikaisin ja lähteä astumaan parin kolmen virstan päähän, ei kävelemään – kävely ilman mitään tarkoitusta oli hänestä peräti vastenmielistä, – vaan keräämään kasveja ja hyönteisiä. Väliin hän otti mukaansa Arkâdinkin. Paluumatkalla he tavallisesti joutuivat väittelyyn, jossa Arkâdi useimmiten jäi alle kynsin, vaikka pitikin enemmän ääntä kuin toinen.

Kerran he olivat viipyneet tavallista kauemmin. Nikolai Petrôwitsh läksi heitä vastaan puutarhaan. Tultuansa lehtimajan kohdalle hän kuuli äkkiä nopeita askelia, ja odottelemiensa nuorten miesten puhetta. He kulkivat lehtimajan toiselta puolen eivätkä voineet nähdä häntä.

– Sin'et tunne isää tarpeeksi, – kuului Arkâdi sanovan.

Nikolai Petrôwitsh painautui piiloon.

– Sinun isäsi on kelpo poika, – virkkoi Bazârow; – mutta hän on jo virkaheitto; hänen laulunsa on laulettu loppuun.

"Virkaheitto" seisoi paikallaan minutin, vieläpä toisenkin, ja läksi sitten verkalleen astua laahustamaan kotia.

– Toissapäivänä, – jatkoi Bazârow, – toissapäivänä minä tapasin hänet lukemasta Púshkinia. Selitä toki hänelle, ett'eihän semmoisesta ole mihinkään. Eihän hän enää mikään poika ole; heittäis jo mokomankin höröntörön. Olla romantikona nykyaikoina … että hän viitsii! Anna hänelle jotain kunnollisempaa luettavaksi.

– Mitähän hänelle antaisi? – kysyi Arkâdi.

– Vaikkapa ensi hätään Büchnerin "Stoff und Kraft". – Niinpä niinkin, – vastasi Arkâdi hyväksyvästi. – "Stoff und Kraft" on kirjoitettu kansantajuisesti…

– Ja niinpä, näetkös meistä, sinusta ja minusta, – puheli samana päivänä iltapuoleen Nikolai Petrôwitsh veljelleen, istuen hänen kabinetissansa, – meistä tuli kuin tulikin virkaheitot, ja laulettu se on loppuun meidän laulummekin: No niin. Oikeassa kenties Bazârow onkin. Mutta yksi asia minusta sentään tuntuu katkeralta: minä toivoin näet, että nythän minä pääsen oikein sydämellisen ystävyyden kannalle Arkâdin kanssa, mutta näyttääkin siltä, että minä olen jäänyt jälkeen ja hän mennyt eteenpäin; emme me enää voi ymmärtää toisiamme.

– Milläs tavoin hän sitten on mennyt eteenpäin? Ja missäs hän on niin paljoa etevämpi meitä? – huudahti Pâvel Petrôwitsh maltittomasti. – Sen kaiken on hänelle ajanut päähän tuo signor, tuo nihilisti. Min'en voi sietää tuota puoskaria; hän on minun mielestäni ilmeinen charlataani; minä olen varma siitä, ett'ei hän kaikkine sammakoineenkaan ole kovin pitkällä luonnontieteissä.

– Älä, veikkonen, sano niin; Bazârow on älykäs mies, ja tietoja on hänellä paljon.

– Ja niin inhottavan itserakas, – keskeytti jälleen Pâvel Petrôwitsh.

– Totta kyllä, – virkkoi Nikolai Petrôwitsh, – itserakas hän on, mutta eipä sitä vailla näy saattavan olla. Yksi asia kumminkin on, jota en saa päähäni. Minähän luullakseni teen kaikki, jott'en jäisi ajastani jälkeen: olen järjestänyt alustalaisteni olot, olen pannut kuntoon farmin, niin että minua jo yli koko läänin sanotaanpunaiseksi; minä luen, hankin tietoja, koetan ylipäänsä päästä tasakannalle nykyaikaisten vaatimusten kanssa, – mutta nyt minulle sanotaan, että minun lauluni on laulettu loppuun. Alanpa, veli hyvä, itsekin jo olla sitä mieltä, että eiköhän jo lienekin tuo laulu loppuun laulettu.

– Kuinka niin?

– Niinpä niin. Tänään esimerkiksi olin lukemassa Púshkinia. "Mustalaiset" muistaakseni sattui siinä eteeni… Äkkiä astuu Arkâdi luokseni ja sanaakaan sanomatta, tuommoinen lempeä sääli kasvoillaan, ottaa minulta kirjan pois, niinkuin pieneltä lapselta, ja panee eteeni toisen kirjan, saksalaisen… Niin, ja sitten hän myhähti ja läksi pois, ja vei Púshkinin mennessään.

– Kas niin! Minkä kirjan hän sinulle antoi?

– Tämän näin.

Ja Nikolai Petrôwitsh veti takkinsa takataskusta Büchnerin kuuluisan kirjasen, yhdeksättä painosta.

Pâvel Petrôwitsh käänteli sitä tuokion aikaa käsissään.

– Hm! – murahti hän. – Arkâdi Nikolajewitsh pitää huolta sinun kasvatuksestasi. No oletkos koettanut lukea?

– Olen.

– Ja?

– Joko minä olen tuhma, tai kaikki tuo on pötyä.

Kaiketi se on niin, että minä olen tuhma.

– Ethän vielä ole unohtanut saksaasi? – kysyi Pâvel Petrôwitsh.

– Kyllä minä saksaa ymmärrän.

Pâvel Petrôwitsh pyöräytti jälleen kirjaa käsissään, katsoen kulmainsa alta veljeensä. Hetken aikaa he olivat ääneti kumpikin.

– Niin vainenkin! – virkkoi Nikolai Petrôwitsh, nähtävästikin kääntääkseen keskustelua toisaanne. – Minä sain kirjeen Koljâzinilta.

– Matvei Iljítshiltäkö?

– Häneltä juuri. Hän on saapunut kaupunkiin, pitämään läänissä tarkastusta. Hänestä on tullut koko pöpö. Hän tahtoisi nyt tavata meitä, niinkuin sukulaisten sopii – niin hän kirjoittaa – ja kutsuu sinua ja minua ja Arkâdia kaupunkiin.

– Lähdetkö? – kysäsi Pâvel Petrôwitsh.

– En. Entäs sinä?

– En minäkään. Mitä minä sinne läksisin viidenkymmenen virstan päähän tuulta pieksämään? Mathieun tekisi nyt mieli esiintyä meille kaikessa kunniassaan. Hitto hänestä! Suitsuttaa ne hänelle läänin pyhää savua ilman meitäkin. Ja sepä sitten jo jotain: salaneuvos! Jos minä olisin pysynyt sotapalveluksessa ja yhä tuota joutavaa juttua jauhanut, niin jo minä olisin kenraaliadjutantti. Ja sitä paitsi – mehän olemme virkaheittoja, me.

– Niin ollaan, veikkonen, – vastasi Nikolai Petrôwitsh huoaten. – Parasta on kun teetetään arkut valmiiksi ja pannaan kädet ristiin rinnan päälle.

– En minä aio kovinkaan pian antautua, – murahti veli. – Kyllä minä vielä rytäkkään joudun tuon lääkärin veikkosen kanssa, niin minusta tuntuu.

Ja rytäkkä syntyikin vielä samana iltana teepöydässä. Pâvel Petrôwitsh astui vierashuoneesen jo valmiina taisteluun, ärtyneenä, päättävästi. Hän odotteli vain jotain tekosyytä, millä hyökätä vihollisen kimppuun, mutta sitä ei ilmaantunut pitkään aikaan. Bazârow oli ylipäänsä harvapuheinen aina, milloin "ukot Kirsânowit" olivat läsnä (niin hän nimitti veljeksiä). Tänä iltana varsinkin hän oli pahalla tuulella, ja istui ääneti, tyhjentäen teekupin toisensa perästä. Pâvel Petrôwitsh se ihan kiehahteli mallittomuudesta. Vihdoinkin hänen toiveensa toteutuivat. Puhe kääntyi erääsen läheiseen tilan-omistajaan.

– Roska, aristokraatin mokoma, – huomautti Bazârow, joka oli kohdannut häntä Pietarissa.

– Sallikaa kysyäni, – aloitti Pâvel Petrôwitsh vapisevin huulin, – merkitseekö teidän käsityksenne mukaan "roska" ja "aristokraati" samaa?

– Minä sanoin: "aristokraatin mokoma", – virkkoi Bazârow, laiskasti härpäten teetä.

– Aivan niin, mutta minun luullakseni te olette samaa mieltä aristokraateista kuin aristokraatin mokomistakin. Pidän velvollisuutenani ilmoittaa teille, että minulla on toisenlainen ajatus asiasta. Minä – sen uskallan sanoa – olen tunnettu liberaalisena, progressia suosivana miehenä, mutta juuri siitä syystä minä pidän aristokraateja, oikeita aristokraateja kunniassa. Muistakaa, arvoisa herra (nämä sanat kuultuaan Bazârow nosti silmänsä Pâvel Petrôwitshiin), niin, arvoisa herra, – toisti hän kiihkeästi – muistakaa Englannin aristokraateja. He eivät luovuta rahtuistakaan oikeuksistansa, ja siksipä he pitävät muittenkin oikeuksia arvossa; he vaativat muilta velvollisuuksien täyttämistä heitä kohtaan, ja siksipä he itsekin täyttävät omat velvollisuutensa. Aristokratia on antanut Englannille vapauden ja on sen kannattajana yhä edelleen.

– Jo tuota laulua on kuultu senkin seitsemän kertaa, – vastasi Bazârow, – mutta mitäs tämä kaikki nyt tässä todistaa?

– Teä todistaa, arvoisa herra, – Pâvel Petrôwitsh, suutuksissa ollessaan, käytti tahallansa muotoja "teä" ja "teällä", varsin hyvin tietäen, että ne ovat vastoin kielioppia. Tuollaisessa oikussa ilmeni jätteitä aleksanderilaisista traditioneista. Silloiset maan mahtavat, venättä puhuessaan, mikä muutoin sangen harvoin tapahtui, käyttivät senlaisia sanoja kuin "teä", jopa "tiä'kin": me muka ollaan niitä aito venäläisiä ja samalla ylimyksiäkin, joitten on lupa olla välittämättä tuommoisista koulusäännöistä, – teä todistaa, että, ellei ole olemassa oman arvon tuntoa, kunnioituksen tuntoa omaa itseänsä kohtaan, ja aristokraateissa nämä tunteet ovat kehittyneinä, niin koko yhteiskunnallinen … bien public … yhteiskunnallinen laitos on kovaa pohjaa vailla. Personallisuus, arvoisa herra, se on pääasia; ihmisessä pitää olla personallisuus, luja kuin kallio, sillä siihen perustuu kaikki tyyni. Tiedän, esimerkiksi, vallan hyvin, että te suvaitsette pitää minun tapojani, minun toalettiani ja, olkoon menneeksi, minun siisteyttänikin naurettavina puolina, mutta kaikki tämä aiheutuu oman itseni arvossa pitämisestä, velvollisuuden tunnosta, niin juuri, niin juuri, velvollisuuden tunnosta. Minä elän maansydämessä, metsänkorvessa, mutta minä en menettele ala-arvoisesti, minä kunnioitan itsessäni ihmistä.

– Mutta sallikaa, Pâvel Petrôwitsh, – puuttui Bazârow puheesen; – itseänne te pidätte arvossa, mutta istutte sittenkin ristissä käsin; mitäs hyötyä siitä heruu tuolle _bien public'_ille? Vaikk'ette itseänne arvossa pitäisikään, saman verran te saisitte aikaan sittenkin.

Pâvel Petrôwitsh kalpeni.

– Se on kokonaan toinen kysymys. Min'en ole ensinkään velvollinen selittämään teille, miksikä minä ristissä käsin istun. Tahdon vaan sanoa, että aristokratismi on principi, mutta principejä vailla saattavat nykyaikana elää ainoastaan epäsiveelliset tai tyhjänpäiväiset ihmiset. Tuotahan minä sanoin Arkâdille jo toisena päivänä hänen tulonsa jälkeen, ja uudistan sen nyt teille. Eikö niin, Nikolai?

Nikolai Petrôwitsh nyökäytti päätään.

– Aristokratismi, liberalismi, progressi, prinsipit, – puheli Bazârow, – mikä ylenpalttisuus vieraita ja… hyödyttömiä sanoja!

Venäläinen ei niillä tee yhtään mitään, vaikka ilmaiseksi sais.

– Milläs hän sitten teidän mielestänne tekisi? Jos olisi uskoa teitä, niin johan meillä oltaisiin aivan ulkopuolella ihmiskuntaa, kaikkien sen lakien ulkopuolella. Hyväinen aika! Historian logikahan vaatii…

– Mitä me sillä logikalla? Tullaan sitä toimeen ilmankin.

– Kuinka niin?

– Niinpä niin. Ettehän te, toivoakseni, kaipaa logikaa, osataksenne pistää leipäpalasen suuhunne, kun nälkä on. Mitä me teemme noilla pilviä hosuvilla käsitteillä?

Pâvel Petrôwitsh huitaisi käsillään.

– Nyt minun täytyy sanoa, ett'en lainkaan ymmärrä teitä. Te loukkaatte Venäjän kansaa. En käsitä, kuinka saattaa olla tunnustamatta principejä, sääntöjä. Minkäs nojalla te sitten toimitte?

– Setä hyvä, johan minä olen teille sanonut, eteemme me tunnusta mitään autoriteeteja, – sekaantui Arkâdi puheesen.