Lemmentarina

Polinka loi silmänsä alas.

– Reponde-donc, – kuului Pelageija Ivanovnan kauhistunut sopotus.

– Kaikkea, – kiirehti Polinka vastaamaan.

– Todellako, kuinka kaikkea? – vastasi Boris Andrejitsh.

– Niin, – vastasi Polinka.

– Taide on määrättömän monenlaista, jatkoi väsymätön Boris Andrejitsh.

– Niin on, – vastasi Polinka.

Mutta heidän keskustelunsa ei kestänyt kauan.

"Ei", – ajatteli Boris Andrejitsh poistuessaan hänen luotaan, – "mikä Tatjana tämä muka on, tämähän on personoitu vavistus"…

Mutta Polinka parka valitteli saman päivän iltana maata pannessaan sisäkölle, kuinka häntä oli sinä päivänä muuan vieras ahdistanut puhumalla musikista, ja kuinka hän ei tiennyt mitä vastata hänelle, ja kuinka hän on onneton, kun tulee vieraita: äiti vaan sitten toruu, – kas siinä koko viehätys…

Päivällistä syödessä Boris Andrejitsh istui Kalimon Ivanitshin ja Emerentsian välissä. Päivällinen oli aito venäläinen, yksinkertainen, mutta ravitseva, ja Pietari Vasiljitshista se oli paljoa maukkaampi, kuin leskirouvan petolliset herkkuruuat. Hänen vieressään istui Polinka, joka voitettuaan ujoutensa, uskalsi ainakin vastata hänen kysymyksiinsä. Emerentsia seurusteli niin kiihkeästi vierustoverinsa kanssa, että tätä alkoi lopulta tympäistä. Emerentsialla oli näet tapana taivuttaa päätään oikealle nostaessaan ruokapalan suuhunsa vasemmalta – hän suoraan sanoen leikki sillä; ja tämä tapa aivan tuskastutti Boris Andrejevitshia. Häntä tympäisi sekin, että Emerentsia aina puhui itsestään, luottavasti kertoen hänelle kaikellaisia pikkuseikkoja omasta elämästään. Mutta hienona kohteliaana miehenä Boris Andrejitsh ei vähääkään osoittanut tunteitaan, joten Pietari Vasiljitsh ei saattanut osapuillekaan päättää, minkä vaikutuksen Emerentsia teki häneen.

Päivällisen jälkeen Kalimon Ivanitsh vaipui mietteisiinsä, tahi oikeammin muuttui tylsäksi ja uneliaaksi; hän oli tottunut nukkumaan siihen aikaan, mutta huomattuaan, että vieraat alkoivat tehdä lähtöä, hoki muutaman kerran, "no miksi, herrat, minkätähden? Entäs kortit"?.. mutta tunsi itsensä onnelliseksi nähdessään vieraat lakki kädessä. Mutta Pelageija Ivanovna silloin vasta innostui ja koki kaikin voimin pidättää vieraita. Emerentsia ehätti apuun kehoittaen hänkin kaikelleen vieraita viipymään; Polinkakin sanoi heille:mais, messieurs… Pietari Vasiljitsh ei puuttunut sanallakaan koko asiaan, katseli vaan toveriaan, sensijaan Boris Andrejitsh kohteliaasti, mutta lujasti vakuutti välttämättä täytyvänsä lähteä kotiin. Luvattuaan aivan pian uudistaa käyntinsä, vieraat vihdoin lähtivät. Emerentsian ystävälliset silmäykset seurasivat heitä ruokasaliin saakka. Kalimon Ivanitsh saattoi heidät eteiseen, mutta katseltuaan hetkisen, kuinka Boris Andrejitshin sukkela palvelija puki turkit herrojen harteille, vyötti heidät ja veti lämpimät matkasaappaat heidän jalkaansa, palasi hän huoneeseensa ja heittäydyttyään sohvalleen heti vaipui uneen. Mutta Polinka, jota äiti ei taaskaan malttanut olla nuhtelematta, kiipesi huoneensa ullakolle. Emerentsia taaskin sai kahdelta naisolennolta, joista toinen oli myssyssä toinen tummassa kepsissä, lämpimät onnittelut uudesta voitostaan.

Ystävykset ajelivat kotiaan kohti sanoja vaihtamatta. Boris Andrejitsh hymyili itseksensä, eristettynä Pietari Vasiljitshistä pystyyn nostetun majavannahka-kauluksensa suojassa, ja odotti mitä hän sanoisi.

– Ei ole siitäkään! – huudahti Pietari Vasiljitsh.

Mutta tällä kertaa oli hänen äänessään jonkunlaista epävarmuutta, ja kurkottaen turkkinsa kauluksen yli nähdäkseen Boris Andrejitshin lisäsi hän melkein rukoilevasti.

– Eikö totta, ei siitä ole?

– Ei siitä ole, – vastasi Boris Andrejitsh nauraen.

– Sitähän minäkin, – päätteli Pietari Vasiljitsh ja hetkisen vaiettuaan lisäsi: – mutta yhtä kaikki, miksi sitten siitä ei ole? Mitä puuttuu tuolta neitoselta?

– Häneltä ei puutu mitään. Päinvastoin, hänellä on kaikkea liikaa…

– Se merkitsee, mitenkä liikaa?

– Niin, liikaa!

– Suokaa anteeksi, Boris Andrejitsh, en ymmärrä teitä. Jos tarkoitatte sivistyneisyyttä, niin voiko sitä olla liikaa? Ja mitä tulee luonteeseen, käytökseen…

– Kuulkaahan, Pietari Vasiljitsh, – vastasi Boris Andrejitsh, – minä ihmettelen kuinka te, selvänäköisenä ihmisenä, ette osaa katsoa tämän Emerentsian läpi! Hänen äitelä rakastettavaisuutensa, alituinen itsekerskailunsa, yksinkertainen itseihailunsa kaikissa asioissa ja tuo hänen enkelimäinen alistuvaisuutensa, aivan kuin hän katselisi teitä taivaan korkeudesta… siitä tosiaan ei maksa puhuakaan! Jos tuo kaikki olisikin välttämätöntä jossain suhteessa, niin kaksikymmentä kertaa mieluummin sittenkin naisin hänen sisarensa: hän osaa ainakin vaieta!

– Tietysti, te olette oikeassa, – vastasi puoliääneen Pietari Vasiljitsh raukka.

Boris Andrejitshin äkillinen mielenpurkaus sai hänet ymmälleen.

"Ei, – sanoi hän itselleen, ja sanoi sen ensi kerran tuttavuutensa aikana Vjasovninin kanssa: – tämä ei ole minun parini… hän on liian oppinut."

Vjasovnin taaskin ajatteli, katsellessaan kuuta, joka oli noussut taivaanrannan valojuovan yläpuolelle: "Tämä on aivan kuin Onieginistä. Punakka, pyöreäkasvoinen… – no hyvä minun Lenskij ystäväni, ja hyvä olen minäkin, Oniegin!"

– Mene menojasi, Larjushka! – lisäsi hän ääneensä.

– Eikö ollut mieleisesi? – kysyi leikillisesti Boris Andrejitsh Pietari Vasiljitshilta, kömpiessään palvelijan tukemana reestä ja kiivetessään talonsa portaille: – vai mitä, Pietari Vasiljitsh?

Pietari Vasiljitsh ei mitään vastannut, vaan läksi kotiaan yöksi. Mutta Emerentsia kirjoitti seuraavana päivänä eräälle ystävälleen (hän oli laajassa kirjeenvaihdossa): "Eilen meillä oli uusi vieras, naapuri, Vjasovnin. Hän on sangen herttainen, rakastettava mies, heti saattaa huomata, että hän on hienosti sivistynyt, ja – sanon sen näin ainoastaan sinulle – minusta tuntuu, että tein häneen mahtavan vaikutuksen. Mutta ole huoleti, mon amie, minun sydämeni ei ole niin vähällä valloitettu, olkoon Valentin rauhassa hänen tähtensä." Tämä Valentin oli opettaja kuvernementin kymnasiossa. Kaupungissa hän harjoitti kaikenlaisia kujeita, mutta maalla huokaili platonisessa, toivottomassa rakkaudessa Emerentsian tähden.

Mutta ystävät, Boris Andrejitsh ja Pietari Vasiljitsh, totuttuun tapaan, kohtasivat toisensa jälleen seuraavana päivänä, ja heidän elämänsä meni entistä menoaan.

Kului kaksi viikkoa. Boris Andrejitsh odotti joka päivä uutta kutsua, mutta Pietari Vasiljitsh oli nähtävästi kokonaan luopunut aikeistaan. Boris Andrejitsh alkoi itse puhua leskestä, Tihodujevista, huomauttaen siitä, että jokaista asiaa on kolmasti yritettävä; mutta Pietari Vasiljitsh ei ollut edes ymmärtävinään hänen vihjauksiaan. Lopulta, Boris Andrejitsh ei enää kestänyt kauvempaa ja eräänä päivänä puhkesi puhumaan tähän tapaan:

– Mitä tämä on, Pietari Vasiljitsh? Eikö ole jo minun vuoroni muistuttaa teitä lupauksistanne.

– Mistä lupauksista?

– Mutta muistattehan luvanneenne naittaa minut? Minä odotan.

Pietari Vasiljitsh käännähti tuolillaan.

– Mutta teillähän on niin suuret vaatimukset! Teidän mieliksenne on vaikea olla. Herra teidät tuntenee! teidän makunne mukaisista morsiamista on meidän seutumme köyhä. Sellaisia ei ole täällä ensinkään.

– Mutta älkää nyt noin, Pietari Vasiljitsh. Ettehän saa niin pian joutua toivottomuuteen. Pari ensi yritystä on epäonnistunut, sehän ei vielä ole mikään onnettomuus. Ja mitä niiksi tulee, niin minua leski miellytti. Ell'ette suostu tulemaan mukaan, lähden yksin hänen luoksensa.

– Mitäpä siitä, lähtekää, – Herran haltuun.

– Pietari Vasiljitsh, vakuutan teille, naima-aikeeni ei näet ole leikkiä. Viekää minut vielä jonnekin.

– Ei ole todellakaan enää ketään koko paikkakunnalla.

– Se ei ole mahdollista, Pietari Vasiljitsh. Niinkuin ei täällä nyt olisi, lähistölläkään, ketään, jota kelpaisi katsella?

– Miksi ei olisi? mutta ei teidän vertaistanne.

– Mainitkaa nyt kuitenkin joku edes! Pietari Andrejevitsh puri piippunsa merenvahaista hammasluuta.

– Niin, kyllä. Olisi täällä vielä Veerotshka Barsukova, – sanoi hän viimein: – sangen hyvä? Mutta ei teitä varten.

– Miksi ei?

– Liian vaatimaton.

– Sitä parempi, Pietari Vasiljitsh, sitä parempi!

– Ja isä sellainen omituinen – ellen sanoisi kummitus.

– No, se ei vielä ole mikään onnettomuus. Kuulkaa… sallikaa minun tutustua häneen… Mikä hänen nimensä nyt olikaan?..

– Barsukova.

– Niin, Barsukova… olettehan niin ystävällinen…

Ja Boris Andrejitsh ei jättänyt Pietari Vasiljitshiä rauhaan, ennenkuin hän lupasi viedä hänet Barsukovien luo.

Parin päivän kuluttua he läksivät.

Barsukovien perheeseen kuului ainoastaan kaksi henkilöä: isä, noin viidenkymmenen vuoden vanha ja tytär, yhdeksäntoista vuotias. Pietari Vasiljitsh ei suotta sanonut isää omituiseksi, hän oli tosiaan sellainen ja oikein ensimäistä lajia. Hän oli loistavasti päättänyt opintonsa eräässä valtion oppilaitoksessa, mennyt meriväkeen ja kiinnittänyt itseensä päällikkökunnan huomion, mutta yht'äkkiä hän otti virkaeron, meni naimisiin, asettui asumaan maalle, missä hän vähitellen alkoi viettää niin laiskaa ja rentoa elämää, ett'ei lopulta enää liikkunut kotoaan mihinkään ja viimein sulkeutui omaan huoneeseensa. Lyhyessä jäniksennahkaisessa turkissaan ja hölskätohveleissaan, kädet housuntaskuissa kulki hän päiväkaudet huoneessaan edestakaisin, nurkasta nurkkaan, milloin laulaen milloin viheltäen, ja mitä ikänä hänelle puhuttiin mörähti hän kaikkeen: "brau, brau!" Se on: bravo, bravo! – Tiedättekö mitä, Ivan Petrovitsh, – puhui hänelle, esimerkiksi naapuri, joka oli poikennut hänen luoksensa, – naapurit näet mielellään poikkesivat hänen luoksensa, sillä ei ollut vieraanvaraisempaa ja ystävällisempää miestä maailmassa: tiedättekö, sanotaan rukiin hinnan kohonneen kolmeentoista hopearuplaan.

– Brau, brau, – vastasi Barsukov, joka vastikään oli myynyt ruista seitsemästä ja puolesta ruplasta tynnyri.

– Mutta oletteko kuulleet, että teidän naapurinne, Pavel Fomitsh on hävinnyt korttipelissä kaksikymmentätuhatta?

– Brau, brau, – vastasi Barsukov taaskin yhtä rauhallisesti.

– Shlyikovassa on karjarutto, – huomautti toinen vieressä istuva naapuri.

– Brau, brau!

– Lapinin neiti on karannut johtajan kanssa…

– Brau, brau, brau!

Ja niin loppumattomiin. Hänelle ilmoitettiin, että hänen hevosensa oli sairastunut, että juutalainen oli tullut tavaroineen, että seinäkello oli hävinnyt seinältä, että poika oli heittänyt saappaansa kadoksiin, – aina vaan oli sama vastaus: "brau, brau!" Ja kuitenkin oli hänen talonsa jotenkin hyvässä järjestyksessä: alustalaiset voivat hyvin, eikä velkaa tehty ensinkään. Barsukovin ulkomuoto oli varsin edullinen: pyöreät kasvot suurine, ruskeine silmineen, ohut, säännöllinen nenä ja punaiset huulet tekivät tavattoman pirteän, tuoreen vaikutuksen. Ja sitä pirteämmän, kun kasvoja ympäröi tukka lumivalkoisena kiehkurana. Leikkisän kevyt hymy väreili alinomaa hänen huulillaan ja ehkä vielä enemmän poskien hymykuopissa; hän ei milloinkaan nauranut, mutta kun hän joskus, varsin harvoin, erehtyi hermostuneesti hohottamaan, tunsi hän heti pahoinvointia. Paitsi totuttua huudahdustaan puhui hän erittäin vähän ja silloinkin kaikkien välttämättömimmät asiat niin lyhyesti kuin suinkin.

Hänen tyttärensä, Veerotshka, oli aivan hänen näköisensä: kasvot, tummien silmien ilme, joka vaaleiden hiusten hempeän valkoisen värin vuoksi näytti vielä tummemmalta, olivat isää, kuten hymyilykin. Hän oli pienenlainen, mutta samannäköinen: tosin hänessä ei ollut mitään erittäin kiehtovaa tai houkuttelevaa, mutta tarvitsi ainoastaan nähdä hänet tai kuulla hänen puhuvan, voidakseen sanoa: "Kas siinä on hyvä olento!" Isä ja tytär rakastivat toisiaan. Koko talous oli tyttären käsissä, ja se viehätti häntä… muita toimia hän ei tuntenut. Pietari Vasiljitsh osasi oikeaan, sanoessaan häntä yksinkertaiseksi.

Kun Pietari Vasiljitsh ja Boris Andrejitsh tulivat käymään Barsukovin luona, käveli tämä tapansa mukaan työhuoneessaan edestakaisin. Tämä työhuone, jota saattoi sanoa vieras- ja ruokahuoneeksi samalla kertaa, sillä siinä otettiin vastaan vieraat ja katettiin pöytä, käsitti melkein puolet koko Stepan Petrovitshin pienen talon alasta. Huonekalusto ei ollut kaunis, mutta rauhallinen: yhdellä seinällä oli sohva, joka melkein ulottui pitkin koko sen pituutta, se oli leveä, pehmoinen, lukuisilla tyynyillä varustettu, – vanha tuttu kaikille talossa vieraileville tilanomistajille. Totta puhuen, oli se verraton lepopaikka. Muissa huoneissa oli ainoastaan tuoleja, muutamia kaappeja ja pöytiä. Ne olivat läpikulettavia, asumattomia huoneita. Veerotshkan pieni makuusuoja oli puutarhaan päin; siinäkään ei ollut muita huonekaluja kuin vuode, pesupöytä peilineen ja yksi nojatuoli. Mutta nurkat olivat täynnä mehupulloja ja hillopönttöjä, jotka Veerotshka itse oli sinne asettanut.

Astuessaan eteiseen, Pietari Vasiljitsh aikoi ilmoittaa itsensä ja Boris Andrejitshin tulon, mutta samassa poika, joka pitkäliepeisessä takissa oli ilmestynyt heidän eteensä, alkoi kiskoa turkkia hänen yltään sanoen: "olkaa hyvä!" Ystävykset menivät Stepan Petrovitshin luo, hänen huoneeseensa. Pietari Vasiljitsh esitti hänelle Boris Andrejitshin.

Stepan Petrovitsh puristi hänen kättänsä sanoen: – "Hauska… oikein. Viluttaako… Viinaa?" Hän nyökkäsi pöytään päin, jolla oli viinaa ja leivoksia, ja alkoi taas mittailla huoneensa lattiaa.

Boris Andrejitsh otti ryypyn, Pietari Vasiljitsh samoin, ja sitte molemmat istuivat leveälle sohvalle painautuen sen tyynyjen väliin. Boris Andrejitshista tuntui kuin hän olisi iät kaiket istunut tällä sohvalla ja olisi jo ammoisista ajoista ollut hyvä tuttu talon isännän kanssa. Ja siltä tuntui kaikista muistakin Barsukovin vieraista.

Hän ei ollut sinä päivänä yksin; muutenkin oli häntä vaikea tavata kahdenkesken. Hänen luonaan istui muuan viina-asioitsija, jolla oli vanhat, ryppyiset kasvot, haukannenä ja levottomat silmät. Hän oli aivan rappeutunut henkilö, ja hänellä oli vielä nykyään ollut hyvä virka, mutta oli sen menettänyt ja joutunut tuomioistuimessa syytteeseen. Pidellen toisella kädellään kaulahuiviaan, toisella pitkäntakin kaulusta hän seurasi Stepan Petrovitshin liikkeitä. Kun vieraat olivat istuneet puhkesi hän syvään huokaisten puhumaan.

– Ah, Stepan Petrovitsh, Stepan Petrovitsh! Helppo on ihmisten tuomita, mutta tunnetteko sananpartta: "Vääryyttä tekee rehellinen, vääryyttä konna, kaikki vääryydellä elävät, sinä ja minä ja kaikki kansa?"

– Brau… – oli Stepan Petrovitsh taaskin vastaamaisillaan, mutta pysähtyi ja sanoi: – huono puheenparsi.

– Niin, kuka sen sanoi? tietysti, huono, vastasi viina-asioitsija: – mutta mitä käskette tekemään! Ei hätä ole mieluinen kellekään: mistä sen rehellisyyden ottaa, kun sitä ei ole. Kuulkaas, minä olen valmis vetoamaan näihin herroihin, jos he suvaitsevat kuunnella minun asiani vaiheita…

– Saako luvan tupakoida? – kysyi Boris Andrejitsh isännältä.

Isäntä nyökkäsi myöntävästi.

– Tietysti, – jatkoi herra – minäkin olen, kenties useinkin harmistunut itseeni, ja maailmaan yleensä, tuntenut, niin sanoakseni, ylevämielistä närkästystä…

– Konnien keksintöä, – keskeytti Stepan Petrovitsh? Te tarkoitatte, että ylevämielinen närkästys on konnien keksintöä.

Stepan Petrovitsh nyökkäsi taaskin päällään.

Herra vaikeni ja yht'äkkiä rävähti nauramaan, niin että näkyivät paljaat ikeneet, joissa ei ollut jälellä ainoatakaan hammasta. Mutta siitä huolimatta hän puhui sangen puhtaasti.

– He, he, Stepan Petrovitsh, te puhutte aina noin. Meidän asianajajamme ei sano suotta teistä, että te olette oikea sanaleikin mestari.

– Brau, brau! – vastasi Barsukov.

Samassa ovi aukeni, ja Veerotshka ilmestyi huoneeseen. Tanakasti ja kevyesti hän asteli kantaen kädessään vihreää pyöreää tarjotinta, jolla oli kaksi kahvikuppia ja kerma-astia. Sinisen harmaa puku sopi hyvin hänen sirolle vartalolleen. Boris Andrejitsh ja Pietari Vasiljitsh nousivat sohvasta tervehtimään ja tytär niiasi laskematta tarjotinta käsistään, mutta sitten hän meni pöydän luo, laski kantimensa siihen sanoen:

– Kas tässä kahvia.

– Brau, – mörähti isä. – Vielä kaksi, – lisäsi hän, osoittaen vieraita. – Boris Andrejitsh, tyttäreni.

Boris Andrejitsh kumarsi toistamiseen.

– Haluatteko kahvia? – kysyi tytär, suoraan ja rauhallisesti katsoen hänen silmiinsä. – Päivällisiin on vielä puolitoista tuntia.

– Sangen mielelläni, – vastasi Boris Andrejitsh. Veerotshka kääntyi Krupitsynin puoleen.

– Entä te, Pietari Vasiljitsh.

– Kyllä, kiitos.

– Heti. Pitkään aikaan en ole teitä nähnyt, Pietari Vasiljitsh.

Sanottuaan sen, Veerotshka meni. Boris Andrejitsh katsoi hänen jälkeensä ja kumartui kuiskaamaan ystävälleen:

– Hän on herttainen… Niin vapaa käytös…

– Tottunut – vastasi Pietari Vasiljitsh: – täällä eletään kuin ravintolassa. Toinen tulee, toinen menee aivan kuin läpimatkalla, kun toinen ovi sulkeutuu, avautuu toinen.

Ja näitä sanoja kuin todentamaan tuli ovesta uusi vieras. Hän oli näkyisä mies, röhöttävän suuri ja lihava, kasvot isot, huulet paksut ja silmät suuret; tuuheat hiukset pörröttivät hajallaan. Hänen kasvoistaan kuvastui alituiseen tyytymättömyys – ikävystynyt, hapan ilme. Hänen pukunsa oli väljä ja käydessään koko hänen ruumiinsa hetkui. Hän heittäysi raskaasti sohvalle ja tokaisi vasta silloin: "terveeksi!" – kuin sivumennen huolimatta katsoa, ketä huoneessa oli.

– Viinaa? – kysyi häneltä Stepan Petrovisth.

– Ei! mitä viinaa, – vastasi uusi vieras: – en välitä viinasta.

Terve, Pietari Vasiljitsh, – lisäsi hän vilkaistuaan ympärilleen.

– Terve, Mihiei Mihieitsh, – vastasi Pietari Vasiljitsh: – mistä Jumala teidät tänne?

– Mistäkö? tietysti kaupungista. En ole niin onnellinen kuin te, jotka voitte käydä kaupungissa ilman asioita. Mutta minä holhoojan toimissa. Katsokaahan noita herrasia, – sanoi hän osoittaen sormellaan sinne päin, missä syytetty herra istui: – kaikki hevoseni olen aivan pilalle ajanut kaupungin matkoilla. Jospa siitä kerran loppu tulisi.

– Mihiei Mihieitshille meidän syvin kunnioituksemme, – puhui herra, joka niin kursailematta oli saanut vastaanottaa uuden kunnianimen.

Mihiei Mihieitsh katsahti häneen.

– Sanohan minulle, ole hyvä, eräs asia, – alkoi hän pannen kätensä ristiin: – milloin sinut, lopultakin hirtetään?

Herra loukkaantui.

– Mutta pitäisi tosiaan! Eh, heh, tosiaan pitäisi! Hallitus on sellaisia kohtaan aivan liian mukaantuvainen – siinä koko juttu! Mitä huolta sinulla on siitä, että olet syytteessä? Ei kerrassaan mitään! Yksi seikka vaan, kenties, on kiusallinen: nyt ei sovi – haben sie gewesen, – ja Mihiei Mihieitsh teki kädellään liikkeen kuin olisi ollut pyydystävinään jotain ilmasta ja pannut sitten povitaskuunsa. – Voi teitä mitä väkeä olette!

– Te suvaitsette yhä laskea leikkiä, – vastasi virkaheitto käräjäkirjuri: – mutta siitä ette haasta mitään, että antavalla on vapaus antaa, ottavalla – ottaa. Sitä paitsi minä en ole siinä toiminut omasta alotteestani vaan enemmän on osallisena ollut muuan toinen henkilö, kuten jo olen selittänyt…

– Tietysti, – huomautti pirullisesti Mihiei Mihieitsh. – Veerotshka tuli huoneeseen tuoden tarjottimella kaksi kuppia kahvia lisää. Mihiei Mihieitsh kumarsi hänelle.

– Vielä yksi, – kehoitti isä.

– Miksi vaivaatte itseänne? – sanoi hänelle Boris Andrejitsh ottaen häneltä kupin.

– Mitä vaivaa tämä on! – vastasi Veerotshka: – en tahdo antaa tätä tehtävää tarjoilijalle: luulen, että näin maistuu paremmalta.

– Tietysti, teidän kädestänne.

Mutta Veerotshka ei halunnut kuulla tätä mairittelua loppuun, meni pois, ja palasi taas hetken kuluttua tuodakseen kahvia Mihiei Mihieitshille.

– Mutta oletteko kuulleet, – alkoi Mihiei Mihieitsh tyhjentäessään kuppinsa: – oletteko kuulleet, että Maora Iilinitshna makaa ilman kieltä.

Stepan Petrovitsh pysähtyi ja kohotti päätään.

– Kuten sanottu, – jatkoi Mihiei Mihieitsh. – Halvaus. Tehän tiedätte, että hän piti syömisestä. Ka, toissapäivänä hän istui pöydän ääressä, ja vieraita hänellä oli… Vihannes-keittoa syövät, kaksi lautasellista syö ja vielä kolmatta pyytää… yht'äkkiä vilkasi taakseen ja sanoo, aivan kiirehtimättä, nähkää: "ottakaa keitto, kaikki ihmiset vihreinä istuvat"… niin keikahti tuolilta. Riensivät nostamaan, minkä ehtivät, kysyvät, mikä sillä on… Käsillä viittaa, mutta kieli ei liikahda. Vielä sanotaan että piirilääkärimme siinä kunnosti itsensä… Pystyyn hypähti, ja parkasee: "Lääkäriä noutamaan!" Aivan hullaantui. Minkälainen lienee ammatissaan!

– Brau, brau! – sanoi Barsukov mietteissään.

– Meilläkin on tänään vihanneskeittoa, – huomautti Veerotshka istuessaan nurkkaan tuolin syrjälle.

– Minkä kanssa? Sammenko kanssa? – kysäsi Mihiei Mihieitsh.

– Sammen ja kuivan kalan selän kanssa.

– Sepä mainiota. Ka, sanotaan, että vihanneskeitto ei ruuaksi talvella kelpaisi, koska se syödään kylmänä. Mutta se on tyhjää puhetta… Eikö totta, Pietari Vasilitsh?..

– Aivan tyhjää, aivan joutavaa, – sanoi Pietari Vasilitsh! – Täällä huoneessahan on lämmin.

– Varsin lämmin.

– Niin, miksi ei lämpimässä huoneessa voisi syödä kylmää ruokaa? – En ymmärrä.

– En ymmärrä minäkään. – Samaan tapaan jatkui keskustelu kauan. Isäntä ei puuttunut siihen juuri ensinkään, vaan puuhaili omissa askareissaan huoneessa. Päivällistä syödessä näkyi ruoka kaikille maistuvan, sillä se oli hyvää, vaikka yksinkertaisesti valmistettua. Veerotshka istui ensimmäisellä paikalla, tarjoili vihanneskeittoa, lähettäen lautaset ympäri pöydän ja seurasi silmillään vierasten syöntiä koettaen parhaansa mukaan saada selkoa heidän toivomuksistaan. Vjasovnin istui hänen vieressään ja katseli herkeämättä häneen. Veerotshka ei voinut puhua hymyilemättä, mikä sopi hänelle erinomaisesti. Vjasovnin toisinaan kääntyi hänen puoleensa ja kyseli häneltä yhtä ja toista, – ei juuri vastauksenkaan vuoksi vaan nähdäkseen hänen kaunista hymyään.

Päivällisen jälkeen Mihiei Mihieitsh, Pietari Vasiljitsh ja sitten syytteen alainen herra, jonka oikea nimi oli Onufrij Ilitsh, istuivat korttipöytään. Mihiei Mihieitsh ei häntä enää niin kovasti ahdistanut, vaikka vielä toisinaan laskikin leikkiä hänen kustannuksellaan, mikä kenties tapahtui siitä syystä, että Mihiei Mihieitsh syödessään otti toisenkin ryypyn viinaa. Korttia jaettaessa hän sanoi jo edeltäpäin tietävänsä, että kaikki ässät ja valtit joutuvat Onufrij'ille, hänellä kun on sellaiset näpistelijän kädet, jotka aina ovat valmiit sekoittamaan väärin ja anastamaan parhaat kortit. Mutta tehtyään hänen kanssaan korttilietteen, Mihiei Mihieitsh muuttui kokonaan ja alkoi häntä kehua.