Keksijän voitto: Romaani

I

»Ei tämä tehtaalle ole, tämä on insinööri Penttilälle», selitti sähkösanomaa tuova asemamies, ottamatta päästään sortovallan aikuista virkalakkiaan, jota ammattipiireissä kutsuttiin »kastrulliksi».

»Kenelle Penttilälle?» tiedusti sähkösanomaa ottamaan mennyt A. – B. Peurakoski O. – Y: n 14-vuotias kielevä juoksupoika Anton, vilkaisten syrjäsilmällä, voisiko tehdä jonkin koiranjuonen selin istuvalle konekirjoittajattarelle.

Virassaan harmaantunut kassanhoitaja Holm, kuultuaan sähkösanoman saajan nimen, ilmoitti asemavirkailijain hutiloineen, sillä ketään sen nimistä insinööriä ei tehtaalla ollut.

»Ehkä se on 'varaston Penttilälle'», arveli juoksupoika, mutta sai Holmilta sellaisen silmäyksen, että hänen ketterä kielensä unohtui hampaitten ulkopuolelle. Olisihan ennenkuulumatonta, että varastossa työskentelevä mies, Aapeli Penttilä, saisi sähkösanoman ja että häntä sitäpaitsi sanottaisiin insinööriksi.

Totta oli, että Holm ei lainkaan ymmärtänyt, mikä Penttilä oikeastaan on miehiään. Hänen mieleensä muistui eräs tapaus. Penttilä oli hiljan otettu sähkötarvevarastoon hoitajaksi. Ollessaan ensimmäistä kertaa antamassa konttorissa »ylös» varastoon tilattavia loppuneita tavaroita oli hän kirjain kirjaimelta luetellut erilaiset saksalaiset sähkötarpeitten nimet, mutta konttoristin kysymykseen, taitaako hän saksaa, vastannut puolittain kieltävästi. Tehtaan sähköinsinöörikin tuntui luottavan uuteen varastonhoitajaan – nytkin keskustelivat piirustuskonttorissa. Olkoon kuka on! Kassanhoitaja kääntyi työhönsä, jättäen juoksupojan ja asemamiehen tehtäväksi kysymyksen ratkaisun.

Päätettiin kysyä Penttilältä itseltään.

Kiirehtimättä, harvoin, painavin askelin tuli kutsuttu poikki suuren konttorin lattian. Otti sähkösanoman, tiedusti: »Maksaako tämä mitä?»

Asemamiehen ilmoitettua tuontipalkaksi markan antoi Penttilä sähkösanoman avaamattomana takaisin, aivan tyynesti ilmoittaen, ettei hänellä ole rahaa sen lunastamiseen.

Juoksupojan mielenkiinto oli herännyt. Olisi suuri pettymys, ellei hän saisikaan tietää, mitä sähkösanoma sisältää. Estääkseen sellaisen tapahtumasta tarjosi hän tarvittavan summan lainaksi. Penttilä vilkaisi poikaan. Kirkkaassa pojankatseessa ei ollut vilppiä, uteliaisuutta kyllä – mahdollisesti tiedonhalua; mene ja tiedä tuollaiset pojanvekarat! Hän hymähti tutkimuksensa tulokselle. Otti sähkösanoman, kuittasi ja sitten vasta luki.

Paperin kirjoitukselle varattu tila oli kirjoitettu aivan täyteen, joten se muistutti pikemmin lyhyttä kirjettä kuin sähkösanomaa. Penttilä luki kasvojen ilmettä muuttamatta, taittoi paperin kokoon ja pisti takkinsa ulkotaskuun.

Juoksupojan pettymys oli huomattava. Menikö uhraus hukkaan? Eikö hän saisikaan tietää sisältöä? Penttilä huomasi pojan pettymyksen. Ei hän kuitenkaan edes kiittänyt. Virkkoi vain, että et tainnut huonoon yritykseen rahojasi sijoittaa.

Yhtä kiirehtimättömät olivat Penttilän askeleet kuin hänen tullessaankin, kun hän nyt kääntyi mennäkseen tehtaan isännöitsijän yksityiskonttoriin.

Sama oli tahti vielä hänen palatessaankin sieltä. Pieni lappu kädessään meni hän kassanhoitajan pulpetin ääreen, ilmoitti haluavansa nostaa palkkansa ja antoi lapun, jossa oli isännöitsijän suostumus siihen.

Juoksupoika sai takaisin antamansa lainan, ja hiljaisen hyvästin sanoi Penttilä lähtiessään konttorista.

II

Sähkölennätinlangat näyttivät nousevan ja laskevan, kun matkustaja katseli vaununakkunasta junan kolisten kulkiessa halki syyskesäisten maisemien.

Nurkkaan nojautuneena kyhjötti Aapeli Penttilä kovalla penkillä matkustajia täynnä olevassa vaunussa. Saatuaan sähkösanoman kello 2 päivällä oli hänellä matkasuunnitelma heti valmis. Juna lähti 2.45. Siihen mennessä ennätti hän pistää matkalaukkuunsa kaikki puhtaana olevat liinavaatteet, ilmoittaa pesijälle, että pyykillä ei ole kiirettä, maksaa vuokransa emännälleen ja rientää asemalle.

Vasta junassa oli aikaa tarkemmin miettiä matkaa ja sen toiveita. Sähkösanoma oli ulkoasiainministeriöstä. Ministeri pyysi ensi tilassa tavata persoonallisesti Penttilää.

Miksi? Siitä ei hänellä ollut tietoa. Tosin hän aavisteli kutsun olevan yhteydessä hänen omistamansa kuivan sähköakkumulaattorin patentin kanssa. Hän ei tiennyt mitään muuta, millä olisi herättänyt suurien herrojen huomiota. Sitäpaitsi oli hän jo miltei vuoden koettanut saada sekä oppineita että rahamiehiä tajuamaan keksintönsä tärkeyden, mutta tuloksetta.

Patentti myönnettiin heti. Senhän saa mille vain, vaikka jollekin uudelle nenänniistotavalle, kunhan vain kustantaa tarpeellisen määrän protokollia ja patenttikirjan karttamerkit. Aivan eri asia on saada patentti käytäntöön ja rahoitetuksi.

Penttiläkin oli keksinyt kuivan sähköakkumulaattorin ja hakenut sille patentin yhdessätoista Europan maassa ja Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa. Kokeilut ja patenttipaperit olivat vieneet hänen pienen pääomansa, isänsä perinnön. Yritettyään turhaan saada suomalaisia rahamiehiä innostumaan tehtaan perustamiseen oli hänen pakko, hengen pitimiksi, ruveta sähkövaraston hoitajaksi.

Ja kun hän on ollut paikassaan tuskin kolmea viikkoa, kutsui ministerin sähkösanoma nyt hänet, mahdollisesti julkisuuteen. Kenties hallitus oli huomannut keksinnön tärkeyden ja asettaa muutamia miljoonia sen saattamiseksi hyödyttämään yhteiskuntaa. Mikä onni maalle! Hallitus pystyttää itselleen tällä teollaan katoamattoman muistomerkin.

Suomen kosket, joita ei voida läheskään täydellisesti käyttää teollisuuden palvelukseen, niitten suuren veden ylä- ja alarajan vaihtelun tähden, voidaan silloin käyttää täydelleen. Kevättulva menee nyt miltei käyttämättömänä hukkaan. Olisi arvaamaton kansantaloudellinen säästö, jos nuo suuret, hukkaan menevät voimat saataisiin ihmisen palvelukseen.

Penttilän kuiva akkumulaattori sen tekee. Kevättulvat voidaan laskea turpiinin läpi, muuttaa voimaksi ja panna talteen, tarvetta odottamaan. —

Suuret olivat keksijän toiveet hänen huomatessaan teoriansa menestyvän käytännössä. Mieli ihan pyrki painumaan omien maanmiesten välinpitämättömyydestä.

Penttilä kävi ajatuksissaan läpi koko pettymyksiensä sarjan. Ennakkoluulot olivat olleet vähällä murskata hänen toiveensa. »Natsaretista ei tule mitään hyvää», uskoivat hänen maanmiehensä. Ylipääsemätön muuri esti nimetöntä miestä pääsemästä kuuluville. Hän ei osannut tehdä itsestään reklaamia! Pettymys seurasi pettymystä.

Rahamiehet eivät olleet tavattavissa tai olivat kiinnittäneet rahansa muihin yrityksiin, eivätkä nyt voineet auttaa, niin mielellään kuin olisivatkin tukeneet kotimaista yrittelijää. – Nuo samat sanat oli Penttilä kuullut niin useasti, että osasi ne ulkoa. He eivät yksinkertaisesti halunneet – . Pankeissa vaadittiin vakuuksia. Suunnitelma, patentti, niin no. Miksikäs eivät ne ole hyvinkin arvokkaita, mutta ei pankki ilman vakuutta voi – . Olisi kyllä sopiva aika teollisuudelle edullisen kurssin aikana aloittaa, jos tullaan toimeen kotimaisilla koneilla ja raaka-aineilla, mutta – .

Semmoista oli ollut kaikkialla. Oppineet sanoivat kuivan akkumulaattorin teorian olevan mahdottoman käytännössä, ja sillä hyvä. Eivät vaivautuneet ottamaan selvää, vaikka Penttilä pyytämällä pyysi – vaivahan olisi kuitenkin turha – , ja siihen sai pyytäjä tyytyä.

Olisiko tämäkin matka ehkä yksi rengas lisää pettymyksien ketjuun? Kenties.

Kuitenkin sähkötti Penttilä Toijalasta saapuvansa Helsinkiin kello 7.21 iltapäivällä ja olevansa herra ministerin käytettävissä, sekä ilmoitti asettuvansa asumaan erääseen pääkaupungin tunnetuimmista hotelleista.

Raskaasti puhkuen veturi pysähtyi Helsingin asemalle. Pujotellen matkustajien, kantajien ja odottajien joukossa pääsi Penttilä matkalaukkuineen puikahtamaan portista asemahalliin, ja oikealle kääntyen hän lähti jalan ilmoittamaansa hotelliin. Hiukan nyrpeästi vilkaisi ovenvartija vaatimatonta matkustajaa, joka tiedusteli vapaata, halvempaa huonetta. Ilmoittaessaan nimeään kysäisi Penttilä, onko hänelle tullut kirjettä tai puhelinkyselyä. Ilmoitettiin jonkun herran odottavan.

Eteishallissa seisoskeleva herrasmies tulikin kohti ja kysyi, onko hän herra Penttilä ja voisiko hän mitenkään todentaa henkilöllisyytensä. Penttilä näytti saamansa sähkösanoman osoitteen. Vieras nyökkäsi hyväksyvästi ja ojensi kirjeen, jossa ministeri ilmoitti odottavansa heti puheilleen.

Ilkeästi nytkähtelivät ajurin rattaat ajettaessa poikki Erottajan matkalla ministerin yksityisasuntoon.

Herra ministerin vastaanottohuone oli upea. Siellä oli jykevät nahkaiset huonekalut ja marmoriveistoksia. Ministeri istui pöytänsä ääressä. Hän oli pitkä, laihahko mies, rasittuneen näköinen. Turhitta kohteliaisuuksitta hän kysyi, haluaako Penttilä myydä omistamansa patentin. Ostaja olisi amerikkalainen.

Kysymys oli liian äkkiä tehty, jotta Penttilä olisi ollut valmis siihen vastaamaan. Hänen mielestään oli pyhyyden loukkausta myydä ulkomaalaiselle kuiva akkumulaattori, jolle hän oli antanut nimen »Suomi».

Mutta! Jokin ajatus näkyi virinneen hänen aivoissaan. Vastaamatta ministerin kysymykseen teki Penttilä vastakysymyksen: »Miksi suomalainen mies ehdottaa sellaisen patentin myyntiä amerikkalaiselle?»

Ministeri selitti kantaansa. Hän puhui pitkälti ja kauniisti. – Maamme on sortua taloudelliseen ahdinkoon. Kuluttajaluokka ei voi kauaa ostaa huikeisiin hintoihin nousseita kulutustarpeita. Epäedullisen kurssin johdosta ei voida tuoda ulkomaisia teollisuustuotteita, jolloin omat tehtaat joutuvat monopooliasemaan ja käyttävät sitä häpeämättömästi hyväkseen. Valtio ei voi suorittaa ulkomaisten lainojensa korkoja ja kuoletuksia rahamme halpuuden tähden – . Olisi suorastaan isänmaan pelastus, jos joku kotimainen henkilö voisi hankkia lainan valtiolle tai edes tuoda maahan vierasta arvokasta rahaa. – Jos voisitte patentillanne saada vaikkapa vähemmänkin, niin olisi suuri palvelus, jos antaisitte rahat runsasta korkoa vastaan lainaksi valtiolle tai möisitte ne Suomen Pankille kohtuullisesta kurssista.

Penttilä mietti hetkisen. »Paljonko valtio tarvitsee?» kysyi hän silmää räpäyttämättä, aivan kuin voisi liivinsä taskusta pudistaa muutamia miljoonia kultadollareita.

»Summan määrääminen on valtiovarainministeriön asia», sanoi valtion edustaja hiukan hymyillen, »mutta haluan tietää, suostutteko myymään patentin.»

Penttilä ymmärsi, ettei ministerillä ollut aavistusta siitä, mitä merkitsee kuivan akkumulaattorin keksiminen. »Suostun myymään», ilmoitti hän, kuten tuntui, hiukan kuivalla äänellä.

Ministeri meni eteishallissa olevaan puhelimeen, keskusteli johonkin ja hetken päästä palatessaan ilmoitti, että valtiovarainministeri odottaa heitä molempia valtioneuvoston talolla.

Valtiovarainministeri, pitkä, ryhdikäs, noin 40-vuotias, hiukan lihavuuteen taipuva herra, seisoi keskellä lattiaa, kun ovelle koputettiin. Amerikasta saapunut sähkösanoma oli juuri ilmoittanut lainansaantineuvottelujen katkenneen, joten tilanne näytti aivan toivottomalta. Ulkomaan rahan kurssi oli hirveä. Ruotsin kruunut maksoivat 16: – , punta 300: – , frangi 8:50, dollari 80: – , ja Saksankin kurssi oli jo 2: – .

Silloin astuivat sisään ulkoministeri ja Penttilä. Ministeri selitti asian muutamin sanoin. Amerikanlähetystöltämme oli tiedusteltu, voisiko se hankkia erään patentin omistajan, joka oli suomalainen, suostumuksen tuon patentin myymiseen, sillä eräs amerikkalainen rahamies olisi halukas ostamaan sen. Hinnasta y.m. seikoista oltaisiin halukkaat saapumaan sopimaan Englantiin.

Penttilä omisti kyseellisen patentin ja suostui sen myymään.

Rahaministeri vilkaisi Penttilää pikemmin kiukkuisesti kuin hyväntahtoisesti ja tiedusteli, paljonko patentista aiotaan vaatia.

Penttilä ei maininnut summaa, mutta lupasi myydä Suomen valtiolle tai Suomen Pankille saamansa dollarit tai sen määrän, mitä mainitut laitokset haluavat ostaa, puoleen nykyisestä kurssista.

Rahaministeri kutsui sisään erään vielä saapuvilla olleen virkamiehen ja saneli tälle sitoumuksen, jolla Suomen valtio sitoutui ostamaan kaikki ne Yhdysvaltain dollarit, mitä herra A. Penttilä saa myydessään erään »Suomi» – sähköakkumulaattoripatentin, kurssiin 40: – , ja jolla herra Penttilä sitoutui lainaamaan Suomen valtiolle 9/10 täten saamistaan rahoista 6 1/2 % vuotuisella korolla ja 10 vuoden kuoletusajalla.

Penttilänkin kirjoitettua sitoumuksen alle kätteli ministeri häntä, toivotti suurta hintaa ja sanoi myynnin olevan palveluksen isänmaalle.

Vielä sovittiin Penttilän matkan yksityiskohdista. Hän matkustaisi diplomaattipassilla, heti huomisessa Turusta lähtevässä laivassa. Rahaa matkaa varten lähetetään Turkuun ja valtion puolesta sovitaan sähköteitse kohtaamisesta Lontoossa.

III

Onnahdellen pyörähteli höyrylaiva Virgon propelli. Perä oli jo irti laiturista, mutta keulasta oli vielä vankka köysi maalle kiinnikkeeseen. Huudettiin viimeisiä hyvästejä. Heilutettiin sekä maalta että laivasta.

Aapeli Penttilä seisoi yksin laivan kannella nojaten reunasuojukseen. Tahtomattaan joutui hän tilille itsensä kanssa – nyt, jolloin hänen kauan toivomansa aika näytti koittavan.

Ryhtyessään kokeilemaan sähköakkumulaattorilla ja tuhlattuaan isältään saamansa perinnön kokeisiin ei hän hetkeäkään ajatellut voitavan näihin kokeisiin liittää isänmaan onnea. Hänen ajatuksensa oli ainoastaan täyttää kansalaisvelvollisuutensa tekemällä työtä.

Hämäläisen talonpojan poikana oli häneen imeytynyt lähtemättömästi velvollisuudentunto. Työn teko oli hänellä veressä. Isänsä ja vaarinsa hän muisti. Kyrmyniskaisia, lujakouraisia miehiä he olivat. Eteenpäin olivat pyrkineet työllään. Jokaisen kelpaavan kolkan Penttilän tilasta oli isä ottanut viljelykselle. Uudet viljelystavat hän otti myöskin käytäntöön. Paikkakunnan ensimmäinen niittokone raksutti Penttilän pellolla. Osuustoiminnallisia liikkeitä ei silloin vielä tunnettu, mutta yhtiömeijeri perustettiin. Hyvin meni sekin niin kauan kuin Penttilä oli ohjissa.

Niihin aikoihin herposi vasara vanhan lääninsepän kädestä. N.s. Vanha-seppä lakkasi käymästä joulun alla palkoillaan. Nuorista miehistä ei ollut sepäksi rupeajaa. Penttilän Antti-isäntä, Aapelin isä, osti sepän työaseet, paja oli kyläkunnan. Epätasainen oli alussa taonnan tahti. Pian kuitenkin alkoi vasara napahdella säännölliset kolaukset, ensin alasimeen ja sitten hehkuvaan rautaan. Naapureita Antti-isännän uusi ala hiukan huvitti. Arveltiin isäntämiehelle sopimattomaksi ruveta sepän ammattiin. Puheet kuitenkin loppuivat lyhyeen, sillä Antti osoittautui mainioksi sepäksi. Yksi ja toinen alkoi tuoda sahranpuun raudoitettavaksi tai auran terän teroitettavaksi. Rattaanpyöriäkin Antti Penttilä pani rautaan. Kyläkunta oli hyvin tyytyväinen, kun sai uuden sepän eikä tarvinnut maksaa lääninsepälle säntiä.

Mutta Antti Penttilä tähtäsi kauemmaksi.

Penttilän talon alitse juoksi pieni joki. Siinä oli kaiken vuotta vettä ja ihan talon kohdalla koskikin, mutta vähänhän siitä voimaa saa, ellei patoa ja säästä hiukan tarpeen varalta vettä.

Eräänä syystalvena alkoi kylällä kulkea kumma huhu. Kerrottiin, että Penttilän isoon saunaan ei päästy kylpemään, vaikka savua näkyi tulevan savupiipusta joka päivä. Huhu kertoi, että isäntä siellä rakentelee. On hävittänyt parvenkin. Pyöriä ja vehkeitä siellä kuuluu olevan.

Huhu osoittautuikin todeksi. Viimeisellä rekikelillä vetivät Penttilän miehet hirsiä koskenniskaan. Kesällä rakennettiin pato, ja »uutiset» voitiin jauhattaa omassa myllyssä, jota rakennettaessa ei käytetty »vapriikin työtä» yhtään. Naulatkin taottiin kaikki kotona.

Aapeli oli kolmas ja viimeinen veljessarjassa. Tytär oli nuorin. Isä oli leikkiä laskien sanonut toivoneensa täysiä nurkkamiehiä. Tytär rikkoi toiveet. Aapeli nuorimpana poikana joutui isänsä silmäteräksi. Aina kun isä oli pajassa, oli Aapeli palkeita painamassa. Vaikkakin riippuen palkeen varressa oli hän isälleen painona pikemmin kuin apuna.

Pojalla tuntui olevan päätä, ja siksi pantiin hänet kouluun. Muutamia vuosia meni kaikki hyvin. Kerran joululomalla Aapelin tultua kotiin huomattiin, että hän oli kovasti laihtunut.

»Eikö sillä pojalla ole ollut ruokaa, vai mitä se on näivettynyt?» kysyi isä puolittain leikillä.

Keväällä toi Aapeli hyvän todistuksen, kuten ennenkin, mutta selitti isälleen lopettavansa koulunkäynnin.

Siitä tuli pitkä ja tuskallinen kesä. Isä kerran alettuaan tahtoi ajaa tahtonsa läpi. Pojasta piti tulla lukumies. Pojassa oli isän verta. Eikä siinä turhaan suuta soitettu.

Tätä sanatonta taistelua kesti syksyyn asti. Määrätessään töitä miehille ja vanhemmille veljeksille jätti isä Aapelin aina syrjään. Työmaalle jos meni, oli siellä työt niin järjestetty, että 16-vuotias Aapeli ei voinut tehdä mitään hyödyllistä.

Toisaalta ilmestyi Aapelille työmaa. Vanhan myllyn voimalaitteet olivat rapistuneet eivätkä tyydyttäneet isäntää. Koski pantiin uuteen kuntoon. Patoa korotettiin ja varmennettiin. Hankittiin tehtaantekoinen vesiturpiini ja pantiin parhaillaan paikoilleen sähkökoneita valon antamiseksi sekä Penttilään että koko kylälle. Myllyltä löysi Aapeli itselleen työmaan. Monttööri oli huomannut Aapelin oppivaiseksi ja palkattomaksi työmieheksi. Kernaasti neuvoi hän kaikki käytännölliset työt, jotka itse taisi. Pian olikin Aapeli, nuoruudestaan huolimatta, kätevä sähkötyömies.

Ne päivät, jolloin insinööri kävi työtä tarkastamassa, olivat Aapelille juhlapäiviä. Hän kuunteli korvat auki insinöörin puhuessa ja kyseli aina heti, kun toinen oli lakannut puhumasta. Insinööri, keski-ikäinen mies, ymmärsi nuorta maalaispoikaa. Neuvoi sen, mitä luuli pojan ymmärtävän, ja vain silloin tällöin puhui sähköopin syvemmistä kysymyksistä y.m., joista Aapeli ei mitään ymmärtänyt – mutta tuli tietämään tietojensa puutteen ja heräsi tiedonhaluun.

Syyskuussa, kauranleikkuu-aikana, tapahtui lopullinen selvittely isän ja pojan välillä. Sähkölaitos oli valmis. Aapeli ymmärsi, että olot eivät voi kauaa täten jatkua. Hänellä ei ole paikkaa eikä työtä kotona. Vähäinen koulunkäynti oli katkonut häntä maahan yhdistävät hienot juuret kiinnittämättä häntä kuitenkaan muualle. Isä ei ymmärtänyt poikaa, joka ei halunnut lukea. Hän ei tiennyt, että pojalla on palava tiedonhalu, mutta poika ei jaksa sulautua kaupunkilaiselämään. – Hän ei menesty toveripiirissä, joka on lähtenyt erilaisista oloista kuin hän. Kaupunkilaispojat, herramaisemmissa pukineissaan, pilkkaavat häntä. Ujo hämäläispoika voi sietää selkäsaunan, mutta ei pilkkaa.

Kauan puhuivat isä ja poika porstuan peräkamarissa. Isä puhui kuin järkevälle miehelle ja antoi elämänohjeita parhaan kykynsä mukaan.

Seuraavana aamuna tapahtui lähtö. Isäntä itse lähti kyytiin. Mihin Aapeli lähtee, sitä ei ilmoitettu kenellekään, ei edes vanhemmille veljille. Jokainen hoitakoon omat asiansa.

Hyvästijättö äidille oli tuskallisinta, mitä Aapeli elämässään muistaa. Äiti! Tuo miehensä rinnalla seisova, kaikki uhraava ja aina auttava, milloinkaan hellempiä tunteitaan osoittava vaimo, hän itki silloin, kun Aapeli lähti. Miten tuskallisesti Aapelin rintaa kouristi! Hän otti äitiään kaulasta kiinni, ja sitä hän ei muistanut pitkään aikaan tehneensä.

»Muista pysyä kunniallisena», oli äidin viimeinen neuvo.

»Älkää itkekö, äiti», sai Aapeli sanotuksi, »kyllä minusta mies tulee.»

Niin! Äiti muistui Aapeli Penttilän mieleen hänen seistessään siinä yksin laivan kannella. Isäänsä ei hän sen jälkeen hengissä tavannut. Viisi vuotta kuljeksi poika paikasta toiseen, koti- ja ulkomailla. Isä lähetti rahoja aina, kun vain osoitteen tiesi. Aapeli kirjoitteli pitkiä kirjeitä töistään ja harrastuksistaan, saavutuksistaan ja pettymyksistään. Viiden vuoden perästä hän matkusti isänsä hautajaisiin. Ukko oli tullut yhä harvapuheisemmaksi Aapelin lähdettyä. Hän oli luovuttanut tilan vanhimmalle pojalleen, ostanut naapuritalon toiselle pojalleen ja itse asettunut vaariksi. Tytär oli joutunut naimisiin. Pian olivat hiukset vaalenneet, ukon talolta luovuttua. Kerran myllypatoa jäästä sytiessään oli ukko kylmettynyt, ja keuhkokuume oli äkkiä vienyt uutteran miehen.

Äitiään kaipasi Aapeli. Poikansa lapsille tuhlasi muori nyt kaiken säästöönjääneen rakkauden, jota ei työn touhussa ollut ennättänyt omille lapsilleen jakaa niin paljon kuin olisi halunnut. Aina tilaisuuden tullen oli Aapeli käynyt tervehtimässä äitiään näinä yhdeksänä vuotena isän kuoleman jälkeen. Nyt lähtiessä ei ollut aikaa.

Äkkiä repäisi Penttilä lehden muistikirjastaan, kirjoitti muutamia sanoja, pisti setelin sisään, kiersi palloksi ja heitti rannalle.

Aina paikalla oleva katupoika nappasi pallon. Penttilä huusi kädet torvena: »Vie sähkösanomakonttoriin!» Hän ei koskaan saanut tietää, veikö poika.

Aamun sarastaessa alkoivat Ruotsin rannat näkyä. Vehreitä saaria, valkeita kesähuviloita, lippuja – siinä vaikutelmat, jotka Penttilä sai vanhasta emämaasta laivan kulkiessa Tukholman kapeata väylää.

Omituisen vaikutuksen tekee kuninkaanlinna tasavallasta tulevaan matkustajaan. Huomaa heti, että on tultu toisiin oloihin.

Penttilällä ei ollut aikaa tutkia Tukholman nähtävyyksiä. Kun hän pääsi tullista, lähti juna Göteborgiin 40 minuutin päästä. Läpi kaupungin ajettuaan näki hän Kustaa II Aadolfin muistopatsaan. Tämän herran hän tunsi siten kuin Topelius on sen esittänyt.

Kolisten lähti juna pieneltä, ahtaalta ja ränsistyneen näköiseltä pääasemalta. Eihän sitä ensinkään voinut verrata Saarisen luomaan Helsingin asemarakennukseen, joka onkin kenties liian komea.

Juna saapui Göteborgiin iltamyöhällä. Saatuaan hotellista tietää, että vuorolaiva Hulliin lähtee myöhästyneenä, vasta huomenna iltapäivällä, päätti Penttilä nukkua pitkään ja lujasti. Hänen onnensa olikin hyvä unen lahja.

Päivän käytti Penttilä kaupungin katselemiseen. Oli hiukan ikävää kulkea kaupungilla matkalaukku kädessä, mutta kun kaikki piirustukset, selitykset ja suunnitelmat olivat sullotut tähän laukkuun, ei hän uskaltanut hetkeksikään siitä luopua.

Göteborg tekee prameilevan vaikutuksen. Siellä on siistejä, suoria ja leveitä katuja. Ruotsalaiset tuntuvat suuresti ihailevan uskonsankariaan Kustaa II Aadolfia, koska täälläkin on hänen muistopatsaansa.

Insinööri John Ericssonin muistopatsaan edessä Penttilä pysähtyi. Olihan Ericsson yksi maansa suurimpia poikia, vaikkakin joutui suorittamaan elämäntyönsä vieraassa maassa. Uskalsiko Penttilä rinnastaa kohtaloaan tähän suureen työmieheen? Olihan Penttilän matkalaukussa suunnitelmia, jotka odottivat toteutumistaan. Olihan hänkin matkalla vieraaseen maahan. Käymään vaiko jäämään – sen ainoastaan korkein kohtalo määrätköön. Kenties oli liiaksi uskallettua, mutta yhtäläisyyttä heidän kohtalossaan oli.

Vuorolaivalla Göteborg – Hull huomasi Penttilä ensi kerran tulleensa kosketuksiin suuren maailman kanssa. Eri kielet, kansallisuudet, jopa rodutkin olivat sulloutuneet tähän tosin hienoon mutta pieneen, tuskin puolentoista tuhannen registeritonnin vetoiseen matkustajalaivaan. Toisenkin huomion hän teki: illallispöytä oli katettu kolmin lasein. Hymyn häive kulki yli Penttilän kasvojen, kun hän muisti kotimaataan.

Pohjanmeri, jo kansakoulun maantieteessä myrskyistään mainittu, ei tavoistaan nytkään poikennut. Islannin jäätiköiltä ja jäämeren kolkoista seuduista lähtenyt viuka tuntui luihin ja ytimiin. Aamun valjetessa oli se kehittynyt joltiseksikin tuuleksi, ja ennen iltaa oli myrsky täydessä voimassaan. Matkustajat hävisivät kävelykansilta ja seurusteluhuoneesta yksi toisensa jälkeen mennäkseen yksinäisyyteen, pieneen ummehtunut-ilmaiseen hyttiinsä suremaan merimatkan kovia kohtaloita. Penttiläkään ei säästynyt tästä yhteisestä murhejuhlan vietosta.

Laiva oli myöhästynyt tavallisesta ajastaan, ja siksi oli Suomen konsulaatista ennätetty lähettää Hulliin vastaanottaja Penttilälle. He tapasivat toisensa tullihuoneen edustalla. Penttilän tuntomerkit olivat ilmoitetut Suomen Lontoon-lähetystöön.

Pikajuna Hull – Lontoo kulki aivan eri nopeudella kuin Suomen ja Ruotsin junat. Vaunutkin suljettuine osastoineen herättivät pohjoismaalaisessa kummastelua. Ravintolavaunu seurasi junaa, joten minkäänlaisia pysähdyksiä ei tarvittu, ainoastaan veden otto koneeseen vaati minuuttinsa.

Lontoo! Syksyinen yö Suomessa on valoisaa verrattuna Lontoon sumuun. Olihan Penttiläkin kuullut Englannin sumusta, mutta näin pimeäksi ei hän sitä olisi uskonut.

IV

Suomen Englannin-lähetystö ei ole sellainen palatsi, joksi maallikko kaikkia diplomatiaan ja lähetystöön vivahtavia rakennuksia kuvittelee. Oma talo tosin, mutta varsin vaatimaton.

Lähettiläs otti Penttilän vastaan heti ja ilmoitti Amerikasta tulevien neuvottelijain saapuvan huomenna. Tulkkina tulisi toimimaan samainen virkamies herra Johansson, joka oli jo Hullissa Penttilää vastassa.