Komisario Palmun erehdys / Ошибка комиссара Палму. Книга для чтения на финском языке
- -
- 100%
- +
»Jos ymmärrän viittailunne oikein», hän sanoi, »tar-koitatte, että juuri tänä aamuna herra Rygseckillä kyl-piessään saattoi olla syytä salvata ovi sisäpuolelta. Häntä odottavat vieraat olivat siksi tuttuja, että heidän päähänsä saattoi pälkähtää pistäytyä kylpyhuoneeseen häntä ta-paamaan. Ja teidän käsityksenne mukaan nämä esil-läolleet – hm – yksityisasiat olivat siksi epämiellyttävää laatua herra Brunolle, että hän katsoi parhaaksi ensin pukeutua, ennen kuin antautui neuvotteluihin.»
»Herra komisario!» sanoi Batler ja kohotti torjuvasti kätensä. »En ole sanonut mitään sellaista.»
»No niin, no niin», huiskautti Palmu. »Kuulustelussa kävi ilmi, että kaikki tiesivät herra Brunon nousevan ta-vallisesti neljännestä vailla kymmenen. Oliko hän tosiaan niin säännöllinen?»
»Siinä asiassa hän oli erittäin täsmällinen», vakuutti Batler. »Hänellä oli oma herätyskello, hyvin tarkka herätyskello, joka herätti hänet täsmälleen 9.45 soittamalla erään – hm – sävelmän.»
»Minkä sävelmän?» Palmu kävi tarkkaavaiseksi.
Batler jäykistyi hieman. »Minulla on syytä olettaa», hän sanoi torjuvasti, »että se oli sävelmä hengellisestä laulusta ’Nyt ylös sieluni[29].’»
»Sehän on – sehän on —», mutisi Kokki närkästyneenä. Mutta Palmu vaiensi hänet viittauksella.
»Se on sivuseikka. Jatkakaa, Batler!»
»Hän nousi heti kuunneltuaan sävelmän loppuun, vis-kasi vain kylpytakin ylleen ja laskeutui makuuhuoneen vierestä johtavia pikkuportaita myöten tänne. Haalea vesi oli valmiina altaassa. Sillä välin asetin valmiiksi keittiössä tarjottimelle aamuteen, ranskanleipää, voita ja marmeladia sekä puoli lasillista tuoretta appelsiinimehua. Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän soitti sitten ta-vallisesti makuuhuoneensa vieressä olevasta työhuoneesta.»
»Työhuoneesta?» yllättyi Palmu kysymään. »En tiennyt, että Bruno Rygseckillä oli tapana tehdä työtäkin.»
»Hän sanoi sitä työhuoneeksi», kertoi Batler hienotunteisesti. »Joka tapauksessa – puolta tuntia kauemmin hän ei milloinkaan viipynyt kylpyhuoneessa.»
»Mutta – mutta —», tuumi Palmu, »tällainen tapojen säännöllisyys ei nähdäkseni sovi lainkaan siihen luonnekuvaan, jonka kuulemani perusteella olen isännästänne muodostanut.»
»Tjaa, herra komisario, mitään muita säännöllisiä ta-poja hänellä ei ollutkaan», myönsi uskollinen palvelija alistuvasti. »Hänellä olikin tapana – hm – leikkisästi sanoa, että tottumus nousta määräaikana vuoteesta oli ainoa side, joka enää yhdisti hänet järjestyneeseen yhteiskuntaan ja sitä säilyttäviin voimiin. Siksi hän tahtoi pitää kiinni tästä tavasta. Se oli hänelle niin sanoakseni oikku, sillä joskus edellisenä iltana myöhään valvot-! tuaan hän saattoi kylvyn ja teen jälkeen mennä uudelleen vuoteeseen ja nukkua iltapäivään asti.»
»Oletan, että kaikki hänen tuttavansa tunsivat tämänhänen heikkoutensa?» kysyi Palmu.
»Kaikki hänen tuttavansa tunsivat sen», vahvisti Batler vakavana.
Palmu mietti hetken. Sitten hän viittasi meitä seuraamaan ja astui välikköön. Poistuttuamme kaikki kylpyhuo-neesta hän nykäisi oven kiinni ja sammutti valon sieltä kiertämällä oven vieressä olevaa sähkönappulaa. »Ja nyt!» hän sanoi. »Näyttäkääpä, miten mursitte oven auki!»
Batler kavahti. »Minä en murtanut ovea auki. Insinööri Vaara teki sen.»
»Samantekevää. Näyttäkää vain, missä te seisoitte ja muut seisoivat ja miten kaikki tapahtui», neuvoi Palmu. »Älkää unohtako mitään, mutta koettakaa olla lyhyt. Pelkään, että salissaolijat pian hermostuvat.»
»Kaikki kävi aivan yksinkertaisesti», selitti Batler. »Siihen ei kulunut minuuttiakaan. Havaittuani siis, että kylpyhuoneen ovi oli lukittu sisäpuolelta eikä kukaan vastannut koputuksiini, hain salista insinööri Vaaran ja Aimo-herran. Tulimme hallista alas näitä portaita, in-sinööri ensimmäisenä, minä viimeisenä. Insinööri meni suoraan ovelle ja koputti lujasti. Kuuntelimme kaikki pienen hetken. Myös Aimo-herra koputti, mutta in-sinööri sysäsi hänet syrjään. Ensin hän ravisti ovea kädensijasta, sitten hän yritti iskeä sen auki kyynärpäällään, mutta kun sekään ei auttanut, hän otti pari askelta vauhtia ja potkaisi oven auki, niin että rytisi. Minä kier-sin sähkönappulaa ja törmäsimme kaikki sisään, minä viimeisenä. Salpa oli murtunut ja ovi halkeillut saranain kohdalta, niin luja oli potkaisu.»
»Ja sitten huomasitte heti, mitä oli tapahtunut?» otakui Palmu. »Koettakaapa tarkasti muistella, mitä teitte ja mitä kukin sanoi.»
Batler pinnisti muistiaan ja jatkoi jokaista sanaa harkiten: »Luulen, että insinööri Vaara osoitti ensimmäiseksi altaaseen ja sanoi ’katsokaa’. Jähmetyimme kaikki se-kunnin ajaksi ja melkein samassa hetkessä Aimo-herra osoitti saippuaa ja sanoi ’saippua’. Otaksun, että kaikki samalla kertaa käsitimme, miten onnettomuus oli tapahtunut.»
»Saippua oli lennähtänyt seinän viereen ja lattiassa oli liukas juova», muisteli Palmu. »Niin, ei tainnut olla vaikeata arvata. Entä sitten?»
»Nostimme hänet altaasta ja asetimme hänet lepovuoteelle alppiaurinkolampun alle. Nostin lampun syrjään ja insinööri Vaara aloitti heti tekohengityksen. Tarkoitan, ensin riisuimme kylpytakin hänen yltään ja insinööri tart-tui hänen vyötäisiinsä kohottaen häntä, niin että pää riippui alaspäin, jotta vesi olisi päässyt juoksemaan suusta.»
»Käsitän», kiirehti Palmu. »Mutta miten nostitte hänet altaasta. Ette kai tarkoita, että sukelsitte sinne nostamaan häntä?»
»En toki!» Batler torjui nopeasti tällaisen epäilyksen. »Laskeuduin tikkaille vedenrajaan ja yletyin juuri kylpytakin liepeeseen. Tällä tavoin sain helposti vedetyksi ruumiin tikkaiden kohdalle. Ruumishan liikkui kevyesti vedessä, sillä ihmisen ominaispaino on —»
»Jätetään ominaispaino!» keskeytti Palmu. »Kylpytakin liepeistä oli siis verraten helppo nostaa hänet kuiville. Entä sitten?»
»Insinööri Vaara aloitti tekohengityksen. Neuvottuaan meille, mitensitä oli jatkettava, hän meni soittamaan lääkärille. Minä annoin tekohengitystä ja Aimo-herr a hieroi hänen jalkojaan. Silloin juuri huomasin, että häneliä oli kuhmu takaraivossaan ja kiinnitin myös Aim herran huomion siihen. Päättelimme, että hän pudotessaan oli menettänyt tajuntansa kolauksen takia. Insi nööri Vaaran perässä tuli Airi-neiti sisään.»
»Mitä hän sanoi?» keskeytti Palmu.
»Hän tuli aivan väkisin, vaikka insinööri tahtoi estää häntä. Hän oli tavattoman järkyttynyt, niin, luulen, että hän oli kaikkein kauhistunein tapaturman johdosta. ’Se ei ole totta, se ei voi olla totta’, hän huusi. Insinööri Vaara – niin, luulen, että insinööri melkein läimäytti häntä saadakseen hänet vaikenemaan. Ja samaan sohinaan tulivat muut naiset, vanhaneiti Rygseck kompastui heti ensimmäiseksi ja kiljahti ja tarrautui insinööriin, jottei olisi kaatunut, ja käski minun viedä saippuan pois ja rouva Rygseck – luulen, että hän oli vähän hysteerinen, sillä hän nauroi!»
»Nauroi?» toisti Palmu kysyvästi ja Kokki hätkähti moista naisellista tunteettomuutta.
»Niin, hän todella nauroi», vahvisti Batler. »Vanhaneiti oli hyvin – tjaa – huvittavan näköinen liukastuessaan ja tarrautuessaan insinöörin kaulaan. Mutta hän suuttui tästä, niin että vapisi.»
»Ja sitten?» kiirehti Palmu.
»Sitten oli sellaista mylläkkää ja naiset palasivat saliin insinöörin selitettyä, miten kaikki oli tapahtunut. Insinööri jatkoi tekohengityksen antamista ja minä jäin hiiliin odottamaan ambulanssia opastaakseni paarinkantajat aikaa hukkaamatta kylpyhuoneeseen. Heidän vietyään ruumiin pois menivät kaikki muut saliin odottamaan – hm – herra komisarion saapumista. Siistin kylpyhuoneen, niinkuin jo aikaisemmin olen selittänyt, ja menin sitten omaan huoneeseeni ja viivyin siellä komisarion tuloon asti?»
»Miksi niin?» kysyi Palmu valpastuen.
»Minun oli vaihdettava housuja», kertoi Batler yksinkertaisesti. »Kastuin pahasti puuhaillessamme, sillä jouduin suorittamaan niin sanoakseni – hm – karkeimman työn.»
Hän vaikeni ja seurasi tuokion vaitiolo. Palmu tuijotti tuumivasti eteensä ja sanoi sitten: »Siinä oli siis kaikki!»
»Siinä oli kaikki», vahvisti Batler.
»Ja te olette selostanut ruumiin löytämisen ja sitä seuranneet tapaukset lisäämättä mitään ja salaamatta mi-tään?» kysyi Palmu tuijottaen hajamielisesti, melkein uneksivasti häneen.
Batler kohtasi tyynesti ja horjumattomasti hänen katseensa. »Aivan niin, herra komisario!» hän sanoi kohteliaasti.
»Siinä tapauksessa juttu on selvä», sanoi Palmu ja huokasi hiukan. Mieleni valtasi eräänlainen alakuloinen ma-sennus. Mutta Palmun seuraavat sanat saivat minut ällistyksestä säikähtämään. Sillä ilmettäkään muuttamatta Palmu jatkoi:
»Ja tämäkin tapaus todistaa jälleen, että jokainen murhaaja tekee jonkin erehdyksen. Se voi olla hyvin pie-ni, hyvin mitätön erehdys, mutta siihen sortuvat virheettömimmätkin laskelmat.»
Batler astahti askelen taaksepäin ja hänen kätensäkohosi hitaasti kurkulle, kun komisarion sanojen tarkoi-tus selvisi hänelle. Hänen kasvonsa kävivät harmaiksi, mutta hän yritti ryhdistäytyä ja hymyillä.
»Komisario suvaitsee laskea leikkiä», hän sanoi avuttomasti. »Sehän oli tapaturma. Minun selitykseni kai sen parhaiten todistaa.»
»Ettekö tosiaankaan käsitä, Batler, että jos kaikki, mitä olette kertonut, on totta, niin sen perusteella voi tehdä yhden ainoan johtopäätöksen.» Palmu puhui hyvin rauhallisesti.
»Että se oli tapaturma!» sanoi Batler itsepintaisesti.
»Päinvastoin, hyvä Batler, päinvastoin! Teidän todistuksenne mukaan se oli murha!»
Katsoimme kaikki yhtä hölmistyneinä toisiimme. »E-en voi ymmärtää!» änkytti Batler.
Ja siinä hän oli oikeassa, sillä en minäkään voinut ymmärtää.
Ja Kokki – ilmeestä päätellen hänkin oli jäänyt kärryiltä pois[30]. Se oli minulle ainoa lohdutus.
Kolmas luku
Miksi kellarin ovi oli lukitsematta? – Kirjailija Laihonen etsii käsikirjoitustaan ja neiti Vanteella on linna Espanjassa. – Kirjailija Laihonen ei tunne neiti Vannetta, mutta antaa siitä huolimatta hänelle anteeksi. – Komisario Palmu luulee loppua aluksi ja kirjailija Laihonen vetoaa taivaan tuomioon. – Batler puhuu kuin Dickens ja komisario Palmu vetoaa hitaaseen käsityskykyynsä. – Insinööri Vaara kieltää olevansa komediantti.
Palmu katsoi vuorotellen meihin kolmeen. »Samantekevää», hän sanoi ja ravisti päätään. »Sehän on vain loogillinen johtopäätös ja meidän on vielä uudelleen tar-kistettava se, kunhan kerkiämme. Oletetaan siis toistaiseksi, että laskin vain leikkiä. – Minne tuo ovi vie?»
Vastausta odottamatta hän astui käytävää pitkin väliköstä takaovelle ja avasi sen. Kokki, Batler ja minä seurasimme häntä yhä hämmentyneinä. Ovessa oli tavallinen patenttilukko ja sisäpuolella varmuusketju. Ketju ei ollut päällä komisarion avatessa oven. Oven luota vei hiekkakäytävä talon takana olevassa muurissa sijaitsevalle, köynnösten reunustamalle pikkuportille.
»Ketkä tätä ovea käyttävät?» kysyi Palmu.
»Siitä minulla ei ole aavistustakaan», vastasi Batler yllättävästi.
Palmun ilme pakotti hänet jatkamaan:
»Tarkoitan, tämä on isännän yksityisovi. Minä en ole koskaan nähnyt kenenkään käyttävän tätä ovea. Mutta tiedän, että isäntäni luona toisinaan kävi vieraita, joita hän ei halunnut kenenkään näkevän. Silloin hän kehoitti heitä tulemaan takakautta, ja niinkuin olette huomannut, yläkertaan pääsee täältä suoraan kylpyhuoneen ovelle vieviä portaita. Vieraan tullessa isäntäni päästi itse hänet sisään. Tällöin oli säännöllisesti kysymyksessä – hm – myöhäinen vierailu, joten pimeän takia ei voinut tuntea tulijaa, vaikka olisi ikkunasta koettanut katsoa.»
»Hienotunteisesti järjestetty», arveli Palmu persoonattomasta
Batler katsoi häneen vähän epäluuloisesti. »Minulla on syytä olettaa, että isäntäni joskus antoi avaimenkin jollekin luotetulle – hm – vieraalle. Sama avain avaa sekä takaportin että tämän oven. Siten hänen ei tarvinnut vahtia portin luona vieraan tuloa. Toista avainta ei tietääkseni ole lainkaan.»
»Ja jos tällaisen hm-vieraan vierailut alkoivat kyllästyttää, niin isäntänne saattoi aina sisäpuolelta sulkea oven varmuusketjulla ja siten välttyä epämiellyttävistä yllätyksistä, eikö niin?» täydensi Palmu. »Oliko varmuusketju päällä tänä aamuna?»
»Luullakseni ei», arveli Batler. »Se ei yleensä ollut käytännössä. Mutta aivan varmasti en voi sitä vakuuttaa.»
»Entä kävikö tuollaisia hm-vieraita usein talossa?» kysyi Palmu yrittämättäkään enää salata ivallisuuttaan.
»Siitä asiasta minulla ei ole mitään varmaa mielipidettä», torjui Batler jyrkästi.
Palmu nykäisi oven kiinni ja palasimme käytävään. »Kun nyt tarkasti vielä kerran ajattelette tämän aamun ta-pauksia», hän aloitti painokkaasti, »eikö mieleenne muistu mitään omituista, sellaista, jonka olette unohtanut kertoa ja joka teissä herättää ihmetystä. Koettakaa ajatella tarkasti!»
Batler ajatteli tarkasti. Sitten hän kohautti alistuvasti olkapäitään. »Ei, herra komisario!» hän sanoi sitten, »tämän aamun tapauksissa ei mikään herätä minussa ihmetystä.» Palmu teki kiivaan eleen ja hän kiirehti nöyrästi lisäämään: »Olenhan ollut kaksi vuotta herra Rygseckin palveluksessa.» Hänen sävynsä sanoi vakuuttavasti, että tuo aika oli ehtinyt kuluttaa hänessä kyvyn tuntea ihmetystä mistään asiasta.
»Entä tämä ovi?» Palmu vaihtoi puheenaihetta ja osoitti käytävän seinään upotettua rautaovea. Se oli päinvastaisella seinustalla kuin kylpyhuoneen ovi ja melkein takaoven vieressä. Asemastaan päätellen se johti talon kellariosiin.
Batler vahvisti tämän arvaukseni oikeaksi. »Se vie pannuhuoneeseen, pesutupaan ja hiilikomeroihin», hän selitti. »Se on aina lukossa.»
Kuin vaistomaisesti todetakseen, että Batler puhui totta, painoi komisario kädensijaa – ja ovi avautui aivan kevyesti ja äänettömästi kääntyen voidelluilla saranoillaan. Se ei ollut lukossa!
Palmu ei astunut ovesta, kääntyi vain katsomaan Bat-leriin sanaton moite ilmeessään. Batler hämmentyi kokonaan.
»Oh, anteeksi, komisario!» hän huudahti ja läimäytti kädellä otsaansa. »Unohdin kokonaan. Koksimiehet tulivat varhain tänä aamuna.»
»Koksimiehet?»
»Niin, tänään tuli kaksi kuormaa koksia. Miehet tulivat, kun siivosin salia. Minun piti mennä näyttämään heille, missä järjestyksessä heidän piti täyttää säiliöt. Olin päästänyt jo veden juoksemaan kylpyhuoneen altaaseen. Keittiön puolelta vievät toiset portaat kellariin ja näytettyäni miehille säiliöt tulin tästä ovesta suoraan kylpyhuoneeseen, kun pelkäsin vettä tulevan liikaa altaaseen enkä viitsinyt kiertää keittiön ja hallin kautta. Silloin ovi tie-tenkin jäi lukitsematta. Olisin lukinnut sen, jos olisin pa-lannut samaa tietä kellariin, mutta kuulin ovikellon soiton pääovelta ja nousin suoraan halliin ja päästin neiti Rygseckin ja rouvan sisään. Siitä kaikki alkoikin.»
»Monimutkainen selitys!» arveli Palmu kuivasti. Myös minusta Batler hätääntyi suotta pikkuasiasta.
Samassa Palmu kohotti kättään kehoittaen hiljaisuuteen ja kumartui avoimesta ovesta kuuntelemaan. »Hssh!» hän sanoi ja hänen kasvoihinsa kohosi kerrankin täydellisen hölmistymisen ilme. Myös Batlerin kulmat kohosivat ja silmät laajenivat hämmästyksestä.
Sillä kellarista kuului vilkasta ja iloista keskustelun sorinaa!
Komisario Palmu etumaisena laskeuduimme hiljaa hiipien pari askelmaa ja jouduimme pölyiseen kellariin. Puolipimeässä tunsin sieraimissani kuivien muuriseinien lemun ja katseeni erotti loitompana pannuhuoneen kattilan suuren kuvun. Sivullemme jäi oveton komero, jonka laari oli täynnä koksia. Toisella sivulla oli samoin oveton komero, johon katonrajassa oleva ristikkoikkuna loi pölyistä valoa.
Ja siellä – kumoon käännetyllä pakkilaatikolla – is-tui vieretysten innokkaaseen keskusteluun kokonaan syventyneinä kaksi ihmistä. Miehen tunsin heti valokuvien perusteella, vaikka ensi hetkellä en uskonut silmiäni, niin mahdottomalta tuntui hänen persoonansa odottamaton yhdistyminen Bruno Rygseckin talon pölyiseen kellariin. Ja tyttö, joka istui hänen vieressään katse suorastaan imeytyneenä hänen hajamielisiin tutkijankasvoihinsa ja kultasankaisiin silmälaseihinsa, oli kauneimpia tyttöjä, mitä ikänä olen nähnyt.
»Lisää seuraa!» huomautti Palmu kuivakiskoisen katkerasti. »Pian täällä on väkeä enemmän kuin helluntain epistolassa.»[31]
Likinäköinen mies havahtui ja kohotti kummeksivan katseensa hänen puoleensa. Tyttö säpsähti ja nousi seisomaan. Eikä Palmu voinut enää hillitä tunteitaan.
»Keitä te sitten olette ja hittoako te täällä teette?» hän kivahti tylysti.
Kosketin varoittavasti hänen hihaansa. »Hssh!» sanoin hiljaa. »Eikö komisario tunne? Sehän on K. V. Laihonen, kirjailija ja kulttuurikriitikko!»
Palmu säpsähti, katsoi tarkemmin lyhyen miehen laihoja, älykkään hajamielisiä kasvoja ja rykäisi jo an-teeksipyytävästi. Mutta tyttö oli kiivastunut. Hän astui torjuvan suojelevasti askelen eteenpäin ja tiuskaisi silmät todellista vihaa kimmeltäen:
»Älkää karjuko, hölmö! Pelästytitte hänet. Ja mitä te täällä teette?»
Kokki henkäisi kiivaasti, sillä tuolla tavoin ei kukaan ollut ennen hänen kuultensa uskaltanut komisario Palmua puhutella. Palmu punehtui hiukan, mutta pa-kottautui nielaisemaan kiukkuisen sanan kieleltään. Vastaamatta mitään tytölle hän kääntyi miehen puoleen.
Tämä aukoi änkyttävästi suutaan ja haroi toisella kädellä tukkaansa. Toisessa poskessa oli nokinen täplä.
»Kirjailija Laihonen, niin, tunnen nyt teidät valokuvista», sanoi Palmu huomattavan kohteliaasti: »Mutta mitä kummaa te täällä teette?»
Kirjailija Laihonen käsitti kysymyksen sananmukaisesti. »Olen hakemassa käsikirjoitustani!» hän sanoi suoristaen ylpeästi niskaansa.
»Mitä?» hätkähti Palmu ja astui askelen taaksepäin. Saatoin arvata hänen vaistomaisen ajatuksensa, sillä hän on usein sanonut minulle, että hänen käsityksensä mu-kaan kaikki, jotka kirjoittavat kirjoja, ovat enemmän tai vähemmän löylynlyömiä kukin omalla tavallaan[32]. Ei silti, monet kustantajatkin ovat samaa mieltä.
»Niin, olen hakemassa käsikirjoitustani!» vahvisti kirjailija Laihonen ja tuijotti puolestaan oudoksuvasti Palmuun paksujen silmälasiensa lävitse. »Sen nimi on ’Linna Espanjassa’[33]», hän lisäsi katsoen nähtävästi tar-kemman selityksen välttämättömäksi.
»Älkäähän nyt, älkäähän nyt!» sanoi Palmu rauhoittavasti. »En pääse oikein juonesta kiinni. Mitä tekemistä Espanjalla on hiilikellarin kanssa?»
Kirjailija Laihonen kiivastui hieman. »Miksi kirjassa pitäisi olla juoni?» hän kysyi taistelunhaluisesti. »Ja nimi on vain vertauskuvallinen. Linna Espanjassa, tiedättehän, mitä se tarkoittaa?»
»En, sitä en tiedä», hölmistyi Palmu vastaamaan.
»Se on sanontatapa», selitti kirjailija Laihonen. »Jokaisella ihmisellä on oma ’linnansa Espanjassa’.» Tartuin Palmun hihaan, ennen kuin hän ehti kieltää sen omalta kohdaltaan. »Se tarkoittaa jotakin sellaista, mitä todellisuudessa ei ole.»
»Niin juuri», sanoi kaunis tyttö ihailevasti, »eikö se ole hieno ajatus? Linna Espanjassa on jokaisen ihmisen toiveuni, salainen haave, unelma maasta, jota ei ole.»
»Se on totta», vakuutin hiljaa ja kosketin vielä kerran Palmun hihaa. Mutta hän nykäisi käsivartensa pois.
»Jätetään se!» hän sanoi pingoittuneesti. Hänen silmänsä olivat hiukan pullistuneet ja äänensävy kieli, että hän kärsi sisimmässään. »Te siis haette käsikirjoitustanne. Oletan, että se joka tapauksessa todellisuudessa on olemassa. Miksi luulette löytävänne sen juuri täältä?»
Komisario Palmun etusormi teki laajan kaaren kellaria ja hiililaareja osoittaen. Tytön vuoro oli nyt hämmentyä, hän huomasi nokiset kätensä ja punastui tulipunaiseksi.
»Minä —», hän sanoi.
»Me —», sanoi kirjailija Laihonen.
Molemmat vaikenivat samalla kertaa, vilkaisivat toisiinsa ja alkoivat hilpeästi nauraa. Palmu antoi heidän nauraa, mutta hänen synkkä katseensa muutti pian naurun väkinäiseksi. Tyttö kävi äkkiä vakavaksi. Ja Laihonen katsoi välttämättömäksi selittää:
»Juuri täältä en hae käsikirjoitustani. Mutta neiti Vanteella oli minulle tärkeää asiaa ja siksi tulimme tänne kellariin, koska meillä ei ollut muutakaan paikkaa, missä olisimme voineet rauhassa keskustella.»
»Kuinka kauan olette istuneet täällä kellarissa?» kysyi Palmu rauhalliseksi pakottautuen.
Mutta kysymyksen sävy loukkasi neitiä. »Mitä se teihin kuuluu?» hän huomautti tylysti ja kääntyi taammak-si jääneen Batlerin puoleen. »Batler, mitä nämä herrat oi-keastaan täällä tekevät?»
Batler aikoi vastata, mutta Palmu vaiensi hänet kädenliikkeellä. Synkän totisesti hän katsoi noihin molempiin. »Ettekö tosiaan tiedä, mitä talossa on tapahtunut?» hän kysyi epäuskoisesti.
Kirjailija Laihonenkin kävi vakavaksi ja pudisti kummeksien päätään. Tytön kauniit silmät laajenivat hiukan. »Mitä sitten on tapahtunut?» hän kysyi ja hänen äänessään oli vaistomaista pelkoa ja pahan aavistusta.
Palmu vilkaisi kelloaan. »Sen saatte aivan kohta tie-tää», hän sanoi suostuttelevasti, »mutta aika rientää ja minun täytyy sitä ennen tehdä pari kysymystä teille. Olen komisario Palmu poliisilaitoksen rikososastosta ja—»
Palmu vaikeni yllättyen. Sillä tyttö kalpeni hitaasti huulia myöten ja painautui kuin tukea etsien kirjailija Laihosta vasten. Hänen silmänsä kävivät suuriksi ja tuijottaviksi. »En – en ymmärrä», hän sopersi heikosti.
»Toivon, ettei teillä ole mitään salattavaa?» sanoi Palmu viekkaasti. Ja sillä hän saikin yliotteen[34]. Sillä nyt tyttö punastui hitaasti ja hämmentyi.
»Ei, meillä ei ole mitään salattavaa», hän sanoi mahdollisimman vakuuttavasti ja koetti katsoa Palmua suoraan silmiin.
»No, hyvä! Kirjailija Laihonen! Miten jouduitte tänne?»
»Tulin hakemaan käsikirjoitustani», toisti Laihonen itsepintaisesti. Nyt Palmu hermostui:
»Minähän sanoin jo, että jätetään se kirottu käsikirjoitus toistaiseksi! Tarkoitan, miten on mahdollista, että oleilette talossa kuin kotonanne. Oletteko herra Rygseckin ystäviä?»
»Olen ensimmäistä kertaa tässä talossa», huomautti kirjailija Laihonen jäykästi ja loukkaantuneena. »Ja toistaiseksi tunnen talosta vain kellarin. Herra Rygseckin ystävä en ole enkä haluakaan olla sen perusteella, mitä olen tänään saanut kuulla hänestä. Sitä paitsi en edes tunne häntä.» Laihonen epäröi ja hermostui hiukan. »Tarkoitan, mahdollista on, että olen joskus tavannut hänet, mutta yleensä en koskaan tunne ketään uudelleen. Minulla on kovin huono ihmismuisti.»
»Entä neiti – hm —?» kysyi Palmu tytön puoleen kääntyen.
Nyt Batler sekaantui keskusteluun kuin ajatellen esittelyn tarpeelliseksi. »Neiti Vanne! Hän on usein ollut vieraana talossa. Hän on vuorineuvos[35] Vanteen tytär!» Lopun hän sanoi, ikään kuin se olisi selittänyt kaiken ja taannut tytön persoonan[36].
Palmu kumarsi kömpelösti ja katsoi odottavasti tyttöön.
»Minä – minä kyllä olin Brunon ystäviä —», hän aloitti.
Säpsähdimme kaikki. »Tiedätte siis —», aloitti Palmu ripeästi.
Tyttö hämmentyi yhä enemmän ja kalpeni uudelleen. Hän katsoi anovasti vuorotellen meihin jokaiseen. »Miksi katsotte minuun noin kummallisesti», hän sanoi, »tarkoitan, että olin Brunon ystäviä eilisiltaan asti. Mutta eilisen jälkeen en halua enää olla hänen ystävänsä. Juuri siksi tapasin kirjailija Laihosen täällä. Mutta ensin mi-nun oli selitettävä tilanne hänelle ja siksi toin hänet tänne kellariin. Hän onkin jo antanut minulle anteeksi.»
»Niin, tietysti olen antanut teille anteeksi», vakuutti kirjailija Laihonen lämpimästi ja nyökäytti päätään kuin ystävällinen pöllö.
Palmu levitti käsiään, katsoi epätoivoisesti minuun ja ravisti päätään. »Hyvä on!» hän sanoi. »Mutta te siis ainakin olette vanhoja tuttavia?»
»Ei suinkaan!» torjui kirjailija Laihonen kummastuneena. »Mistä te sellaista päättelette? Päinvastoin tapaan neiti Vanteen nyt oikeastaan ensimmäisen kerran. Tarkoitan, että tapasin tosin hänet jo viime lauantaina, mutta silloin en edes tiennyt, että hän oli neiti Vanne.
Tarkoitan, että oikeastaan —»
Häneltä jäi selittämättä, mitä hän oikeastaan tarkoitti, sillä Palmu keskeytti päätään ravistaen hedelmättömän keskustelun. »Jätetään sekin tuonnemmaksi», hän sanoi alistuvasti. »Pääasia on joka tapauksessa, miten kauan olette istuneet täällä. Se riittää aluksi.»
Kirjailija Laihonen vilkaisi kelloaan ja hämmästyi. »Kas vain, miten aika on kulunut», hän huudahti. »Ajatelkaahan, neiti Vanne, kello on kohta kaksitoista. Tarkoitan, minun kelloni on kaksitoista, mutta se on neljännestunnin edellä, jotten aina myöhästyisi joka paikasta.»
Neiti Vanne huomasi Palmun kärsimättömän ilmeen ja kiirehti selittämään:
»Meidän piti tavata toisemme kello kymmenen ka-dulla talon edessä. Mutta kirjailija Laihonen oli tullut jo ennen määräaikaa.»
»Olin niin hermostunut käsikirj —», aloitti onneton kirjailija, mutta Palmun surmaava katse tapasi hänet ja hän vaikeni äkkiä alkaen pelokkaasti hypistellä silmälasejaan.