Mugbyn risteys

I

– Konduktööri! Mikä paikka tämä on?

– Mugbyn risteys, herra.

– Tuulinen paikka!

– On, niin on tavallisesti, herra.

– Ja näyttää hyvin synkältä tosiaan!

– Niin, siltä se enimmiten näyttää, herra.

– Vieläkö sataa?

– Niinkuin saavista, herra.

– Avatkaa ovi. Minä tahdon astua ulos.

– Pääsette, herra, – vastasi konduktööri, loistaen sadepisaroista. Lyhtynsä valossa katsahti hän kellonsa kyyneleisiin kasvoihin: – kolme minuuttia aikaa.

– Enemmän, luullakseni, – minä jään tänne.

– Arvelin teillä olleen piletin koko matkaa varten, herra?

– Niin onkin, vaan minä jätän loput. Nyt tahtoisin kapineeni.

– Olkaa hyvä; tulkaa tavaravaunulle niitä osoittamaan, herra. Tehkää hyvin ja katsokaa tarkkaan, herra. Ei hetkeäkään liikaa aikaa.

Konduktööri kiirehti tavaravaunulle, matkustaja perässä. Konduktööri astui vaunuun, matkustaja katsahti sinne sisälle.

– Nuot kaksi suurta mustaa kirstua nurkassa, mihin lyhtynne valo sattui. Ne ovat minun.

– Mikä nimi niissä on, herra?

– Barbox Veljekset.

– Väistykää tieltä, herra, olkaa niin hyvä. Yks. Kaks. Kaikki!

Lamppu heilahti. Viittavalkeat edempänä jo muuttuvat. Vihellys veturista. Juna poissa.

– Mugbyn risteys! – sanoi matkustaja vetäen molemmilla käsillään villaisen kaulaliinansa kaulansa ympärille. – Kellon lyötyä kolme myrskyisenä aamuna! Noin!

Hän puhui itsekseen. Siellä ei ollut ketään muutakaan puhuteltavaa. Ehkäpä, vaikka siellä olisi joku ollutkin, hän sittenkin olisi mielemmin puhunut itseksensä. Näin itsekseen puhuen hän puhui miehelle, joka oli noin viisi vuotta tällä tai tuolla puolen viittäkymmentä, ja joka oli ennen aikaa harmahtunut niinkuin hoitamatta jäänyt valkea. Tämä mies näytti aprikoivalta, pään asema ilmaisi miettiväisyyttä ja hän puhui hillityllä äänellä. Hänestä saattoi huomata, että hän oli paljo itsekseen ollut.

Hän seisoi pimeällä asemasillalla, eikä kenkään muu, kuin tuuli ja sade kiinnittänyt huomiotansa häneen. Nämät kaksi valpasta taistelijaa hyökkäsivät hänen kimppuunsa. – Hyvä on virkkoi hän. – Minulle on yhdentekevää mihin suuntaan kasvoni käännän.

Täten matkustaja Mugbyn risteyksessä tänä myrskyisenä aamuna, kellon lyötyä kolme, antoi ilman ajella itseänsä.

Eipä siltä, ettei hän olisi voinut seisahtua milloin hyvänsä, sillä päästyänsä katoksen päähän (se on jokseenkin pitkä Mugbyssä) ja silmäiltyänsä mustaan yöilmaan, jonka läpi vieläkin mustempi myrskyn siipi ajoi hurjaa ajoaan, hän käänsi kasvonsa vastatuuleen ja astui yhtä vankkana eteenpäin kuin äsken myötätuulessakin. Siten matkustaja kulki vakavin askelin edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin. Hän ei etsinyt mitään, ja löysi siis myös mitä etsi.

Tämä Mugbyn risteys on vuorokauden pimeinä tunteina täynnä kummittelevia varjokuvia. Salaperäiset tavarajunat, jotka ovat peitetyt karkealla palttinalla, ja jotka hiipivät kolistelematta niinkuin pitkät, kummituksen tapaiset hautajaissaatot, pakenevat pahalla omallatunnolla harvassa palavien lamppujen sivuitse, ikäänkuin niiden kuorma nyt olisi päässyt salaiseen, laittomaan määräpaikkaan. Virstanpituiset kivihiilijunat seuraavat niitä niinkuin salapoliisi astuen jäljessä heti kun ne lähtevät liikkeelle, pysähtyen kun nekin pysähtyvät, peräytyen samassa kuin nekin. Punaista, kuumaa tuhkaa sataa maahan, milloin tätä, milloin tuota pimeää kujaa myöten, ikäänkuin olisi kohenneltu kidutustulia. Samalla aikaa vinkumiset ja ohkamiset ja kirisemiset viiltävät korvia, ikäänkuin kidutuksenalaiset olisivat olleet pahimmassa tuskassaan. Rautakangista tehdyt häkit täynnä karjaa kulkevat kalistellen keskitietä, näännyksissä olevat elukat ovat sarvistaan toisiinsa takistuneet, silmät pelosta liikkumattomiksi jäätyneet, samoin kuin turvatkin. Ja huulista riippuu alas pitkiä jääkynttilöitä tai mitä lieneekin sen kaltaista. Ilmassa näkyy nyt umpioutoja kirjoituksia, joissa punaiset, vihreät ja valkoiset kirjaimet pitävät salaista vehkeilyään. Maanjäristys rientää ukkosen jylinän ja salaman seuraamana pikajunan vauhdilla Lontoosen päin. Nytpä taas kaikki on hiljaa, tuuli ja sade yksin hallitsee, lamput ovat sammutetut, Mugbyn asemahuone kuolleena, hämärästi häämöittävänä; se on vetänyt viittansa silmien yli, niinkuin Caesar, kun hän murhattiin.

Ja nyt, kun myöhäinen matkustaja asteli edestakaisin, kulki myös hänen mielensä sivuitse kummitteleva juna pimeän kautta; se oli hänen elämänsä juna. Mistä käsin tavoittamattomasta, syvästä rotkosta tai pimeästä tunnelista se lie ilmaantunutkaan, tässä se nyt teki tuloansa, kutsumatta ja itseään ennakolta ilmoittamatta, ääneti lähelle hiipien ja kulkien taas takaisin pimeään. Ensinkin astui ohitse surullinen lapsi, joka ei koskaan ollut lapsuuden iloja kokenut eikä vanhempiansa tuntenut; hänen jäljessänsä nuorukainen, jonka mieltä karvasteli nimen puute; häneen kahlehdittuna mies, jonka parhaat ikävuodet olivat kuluneet pakollisessa, vastenmielisessä, rasittavassa työssä; hänen perässänsä petollinen ystävä, taluttaen jäljessänsä naista, jota hän itse ennen oli rakastanut. Kalisten ja rätisten heitä seurasivat raskaat huolet, mustat mietteet, kovat, katkerat hukkaan menneet toiveet, yksitoikkoiset vuodet, pitkä sarja korvaa viiltäviä soraääniä, jommoisia yksinäinen, onneton elämä synnyttää.

– Teidänkö, herra?

Matkustaja käänsi silmänsä avaruudesta, jota hän oli tuijotellut. Hän astui pari askelta taaksepäin kuultuansa äkillisen, kenties jokseenkin tervetulleen kysymyksen.

– Vai niin! Ajatukseni olivat muualla. Kyllä. Kyllä. Nämä kaksi kirstua ovat minun. Olettekos te kantaja?

– Kantajan palkalla, herra, mutta viraltani Lamppu.

Matkustaja näytti hiukan hämmästyneeltä. – Mikä te sanoitte olevanne?

– Lamppu, herra, – näyttäen öljyistä riepua kädessään paremmaksi selitykseksi.

– Jopa ymmärrän. Onko täällä mitään hotellia tai ravintolaa?

– Ei juuri tällä paikalla, herra. Ruokala on kyllä, mutta – Lamppu pudisti hyvin vakavasti ja varoittavasti päätään ikäänkuin lisätäksensä: – mutta onnen kauppa teille, ettei se nyt ole auki.

– Te ette siis voisi sitä suosittaa minulle, näen mä, jos se olisikin tarjona?

– Suokaa anteeksi, herra. Jos se olisikin – ?

– Auki.

– Minun ei sovi, yhtiön palkkalaisena lausua mielipidettäni mistään yhtiön asiasta paitsi öljystä ja lampunsydämistä, – vastasi Lamppu tuttavallisella äänellä. – Mutta ihmisenä puhuen, en kehoittaisi isääni (jos hän uudestaan palaisi eloon) menemään ja koettamaan, kuinka tuossa ruokalassa matkustajia kohdellaan. Ei, ihmisenä puhuen, en suinkaan kehoittaisi häntä.

Matkustaja nyykäytti päätään merkiksi, että hän uskoi häntä. Eiköhän saane yömajaa kaupungissa? Tottahan täällä lienee kaupunki? – Sillä matkustajamme, vaikka hän olikin oikea kotikissa verrattuna muihin matkailijoihin, oli samoin kuin moni muukin kulkenut tämän paikan ohi höyryn siivillä ja rautavirtaa myöten, mutta hän ei ollut koskaan, niin sanoaksemme, noussut maihin täällä.

– On kyllä, on täällä kaupunki, herra. Olkoon, mikä onkin, mutta onpa sen verta, että saapi yömajan. – Mutta, – seuraten matkustajan silmäystä kapineihinsa – meillä on nyt ikäänkuin kuollut yön aika käsissä. Kuollein aika. Tahtoisinpa sanoa sen olevan kuolleimman ja haudatuimman ajan.

– Eikö kantajia ole liikkeellä?

– No, nähkääs, herra, – vastasi Lamppu taas tuttavallisesti – he lähtevät tavallisesti heti kuin kaasu sammutetaan. Niin on asian laita. Ja he eivät tainneet huomata teitä siitä syystä, että olitte astunut katoksen toiseen päähän. Mutta noin kahdentoista minutin perästä hän taitaa olla täällä.

– Kuka taitaa olla täällä?

– Kello kolmen ja neljänkymmenenkahden juna, herra. Hän poikkee syrjäradalle kunnes Lontoosen menevä juna on mennyt, ja sitten hän, – Lampun kasvot ilmaisivat hiukan toivon sekaista epäilystä, – tekee kaikki, mitä vain voi.

– Epäilen tokko ymmärrän koko asiaa.

– Epäilen, tokko kukaan sitä ymmärtää, herra. Se on parlamenttijuna,1 herra. Ja, nähkääs parlamentti- tai huvijuna enimmäkseen poikkee syrjäradalle. Mutta jos se voi päästä sivuitse, niin sille vihelletään, että se saa tulla pääradalle, ja sitten, – Lamppu taas näytti mieheltä, joka toivoo parasta, – se tekee kaikki, mitä se vain voi.

Hän selitti sitten, että ne kantajat, joiden vuoro oli olla läsnä yllämainitun parlamenttipersoonan saapuessa, epäilemättä tulisivat niin pian kuin kaasu jälleen olisi sytytetty. Sillä välin, jos ei lamppuöljyn haju olisi herralle kovin vastenmielinen ja jos herra tahtoisi hänen pienen huoneensa lämmintä koettaa – Herra, jota juuri aika tavalla palelti, suostui heti paikalla tarjoukseen.

Rasvainen pikku koppeli se oli, hajun puolesta hyvin samanlainen kuin kajuutta valaskalalaivassa. Mutta sen ruostuneessa kamiinitakassa paloi kirkas valkea, ja lattialla seisoi puuteline, joka oli täynnä äsken puhdistettuja, sytytettyjä lamppuja, valmiina junan vaunuihin pantaviksi. Se oli loistava näky, ja huoneen lämpimyys näytti usein houkuttelevan ihmisiä sisään; sen todistivat pumpulisamettisten housujen monet jäljet penkillä valkean edessä ja monet ympyriäiset rasvaläiskäykset likeisessä seinässä, joita pumpulisamettiset hartiat olivat siihen painaneet. Usealle likaiselle hyllylle oli asetettu joukko lamppuja ja öljykannuja sekä haiseva kasa nenäliinantapaisia riepuja, jotka olivat koko lamppuperheen yhteistä omaisuutta.

Kun Barbox Veljekset (mainitkaamme matkustajaa sillä nimellä, minkä hänen kirstuissansa näimme) kävi penkille istumaan ja alkoi valkean ääressä lämmitellä kintaattomia käsiänsä, niin hänen silmänsä sattuivat pieneen honkaiseen, musteella kovin tahrattuun kirjoituspöytään, jota hänen kyynäspäänsä kosketti. Pöydällä oli muutamia palasia karkeaa paperia sekä ikivanha teräskynä huonossa, roskaisessa tilassa.

Katsahdettuansa paperipalasiin matkustaja ei voinut olla kääntymättä isännän puoleen. Jotenkin tylysti hän sanoi:

– Mitä, ettehän vain liene runoniekka, mies?

Lamppu ei suinkaan näyttänyt tavalliselta runoniekalta seisoessaan siinä ja nöyrästi pyyhkiessään paksua nenäänsä lävitsensä öljyisellä niistinliinalla. Pikemmin olisi voinut luulla häntä yhdeksi niistä kappaleista, joita hänen virkansa puolesta tuli hoitaa. Hän oli laihanläntä mies, noin samanikäinen kuin herra Barbox Veljekset; hänen kasvonpiirteensä olivat eriskummallisella tavalla ylöspäiset ikäänkuin tukanjuurissa olisi ollut joku ylöspäin vetävä maneettivoima. Hänen ihonsa oli erittäin kiiltävä ja läpikuultava, luultavasti sen johdosta että sitä niin usein öljyllä pyyhittiin; ja puoleensa vetävä, lyhyeksi keritty, harmaan sekainen tukka haristeli pörhössä ikäänkuin sitä taas vuorossaan olisi vetänyt joku näkymätön maneetti. Pään kiire siis muistutti hiukan lampunsydäntä.

– Mutta mitäpä se minua liikuttaa, – sanoi Barbox Veljekset. – Se oli tuhmaa puhetta minun puoleltani. Olkaa mitä mielenne tekee.

– Muutamien ihmisten, – arveli Lamppu, puolustavalla äänellä, – täytyy välistä olla mitä he eivät soisikaan.

– Sitä ei kukaan tiedä paremmin kuin minä itse, – huokasi toinen. – Minä olen saanut olla kaiken ikäni sinä minä en olisi suonut olevani.

– Kun minä, – virkkoi taas Lamppu, – ensiksi aloin sepittää pieniä lystilaulun tapaisia – Barbox Veljekset katsoi häneen harmistuneena.

– Sepittää pieniä lystilaulun tapaisia – ja, mikä vielä vaikeampaa, – laulaa niitä perästäpäin, sanoi Lamppu, – niin kävi se aivan vastoin luontoa, sen se tosiaankin teki.

Lampun silmässä kiilsi jotakin, joka ei ollut öljyä. Barbox Veljekset käänsi pois omat silmänsä hiukan hämmästyneenä, katsoi valkeaan ja nosti jalkansa kamiinitakan rautaristikon ylimmäiselle raudalle. – Miksi te sitte sitä teitte? – kysäsi hän vähän aikaa vaiti oltuaan, tosin hiukan jyrkästi, vaan sittenkin entistään lauhkeammalla äänellä. – Koskette olisi tahtonut sitä tehdä, niin miksi te sitä teitte? Missä te niitä lauloitte? Krouveissako?

Tähän Lamppu tokaisi eriskummallisen vastauksen: – vuoteen ääressä.

Tällä hetkellä, jolloin matkustaja vielä katsoi häneen selitystä odottaen, liikahti äkkiä Mugbyn asemahuone, tärähti kovasti ja avasi kaasusilmänsä. – Hän on tullut asemahuoneesen! – ilmoitti Lamppu innokkaasti. – Joskus hän voi tehdä enemmän, välistä vähemmän; mutta tänä yönä hän on päässyt asemahuoneesen, totta mar!

Pianpa sen jälkeen kaksi mustaa kappaletta, joiden kannessa suurilla valkoisilla kirjaimilla loisti "Barbox Veljesten" nimi, vieri käsikärryillä eteenpäin autiota katua pitkin. Sen omistaja sai nyt vielä kadulla väristä kylmässä puolen tuntia, ennenkuin kantomies kolkuttamalla ravintolan ovea sai herätetyksi ensin koko muun kaupungin ja viimeiseksi myös ravintolan väen. Ravintolassa taaskin hän sai hapuilla suljettuna olleen talon ummehtuneessa ilmassa ja vihdoin pujahtaa tyhjänä seisoneen vuoteen hurstien väliin, joita ikäänkuin varta vasten, ennen tilan tekoa, oli pidetty kylmässä.

II

– Muistatko minua, nuori Jackson?

– Ketä sitten jollen sinua? Sinä olet ensimäinen ihminen, jota lapsuudestani muistan. Sinä minulle virkoit, että nuori Jackson oli nimeni. Sinä se minulle sanoit, että jokainen 20:s päivä joulukuuta on minulle paaston ja katumuksen päivä, jota sanotaan syntymäpäiväksi. Luullakseni jälkimäinen ilmoitus oli todellisempi kuin edellinen!

– Ketä minä muistutan, nuori Jackson?

– Sinä muistutat minulle jokapäiväistä, vuoden umpeensa kestävää hallaa. Sinä olet mieltä kukistava, muuttumaton vaimo, sinun ilmeesi on tyly, huulesi ovat ohuet ja kasvosi ovat jäykät kuin vahanaamarin. Sinä olet minusta perkeleen kaltainen; varsinkin kun opetat minulle uskonasioita, sillä sinun kauttasi minä opin niitä vain inhoamaan.

– Muistatteko minua, nuori herra Jackson? – näin kuului ääni toiselta taholta.

– Hartaimmalla kiitollisuudella, herra. Te olitte se valonsäde, joka toi elämääni toivoa sekä eteenpäinpyrkivää kunnianhalua. Teidän luentojanne kuullessani luulin tulevani kelpo lääkäriksi, ja minä melkein olin onnellinen – vaikka yhä vielä asuin tuon hirveän naamarikasvoisen vaimon talossa, ja vaikka yhä vielä söin ja join äänettömänä, ja pelokkaana, istuessani noita naamarikasvoja vastapäätä, niinkuin olin tehnyt joka ainoa, ainoa, ainoa päivä koko kouluaikanani ja niin kauan kuin vain voin muistaa.

– Miltä minä näytän, nuori herra Jackson?

– Minulle te olette ikäänkuin ylempi olento. Te olette niinkuin Luonto, joka minulle itsensä ilmaisee. Mielestäni on kuin kuulisin teitä ja kuin istuisin taas teidän opetuslastenne joukossa, jotka kaikki olivat ääneti ja saivat innostusta teidän olentonne ja oppinne kautta. Teitä muistellessani nousevat silmiini ainoat ilokyyneleet, joita niissä koskaan on ollut.

– Muistatteko minua, nuori herra Jackson? – nauroi taas uusi ääni toisesta nurkasta.

– Liiankin hyvin. Te eräänä päivänä ilmestyitte elämääni niinkuin kummitus, ja ilmoititte, että sen piti yhtäkkiä ja peräti kääntymän toiselle uralle. Te neuvoitte minulle tuolin, joka oli oleva minun vaivaloisena soutu-istuimenani Barbox Veljesten kaleerilaivassa. (Milloin he olivat eläneet, jos koskaan, sitä en tiedä, heistä ei ollut mitään muuta jäljellä paitsi nimi, kun minun täytyi ottaa airo käsiini.) Te neuvoitte minulle, mitä minun piti tehdä ja kuinka paljo palkkaa saada. Te sanoitte minulle, monen vuoden kuluttua, että minä saisin allekirjoittaa Barbox Veljesten nimessä; sitten te taas ilmoititte minulle, että olin otettu sen toiminimen jäseneksi, viimeinpä että toiminimi Barbox Veljekset oli kokonaan minun omani. Enempää en tiedä siitä nimestä enkä itsestänikään.

– Minkäkaltainen olen, nuori herra Jackson?

– Te olette välistä, minun mielestäni, aivan kuin isäni. Te olette tarpeeksi kylmä ja tarpeeksi tyly, että voisi luulla teidän kasvattaneen poikanne, tunnustamatta häntä omaksenne. Minä näen laihan vartenne, ahtaat ruskeat vaatteenne ja sileän tumman peruukkinne. Mutta teilläkin oli kuolemaanne asti vahanaamari kasvoillanne. Te ette sitä koskaan hetkeksikään poistanut – se ei koskaan hetkeksikään pudonnut pois – ja minä en tiedä teistä sen enempää.

Tämmöistä vuoropuhelua matkustaja piti itsekseen aamusella ikkunan edessä, samoin kuin hän edellisenä yönä oli puhunut itsekseen asemahuoneella. Ja samoin kuin hän silloin pimeässä näytti mieheltä, joka ennen aikojaan on harmaantunut, aivankuin hoitamatta jäänyt valkea, – samoin hän nytkin päivän paisteessa näytti harmaalta, vieläkin tuhankarvaisemmalta, aivan kuin valkea, jonka auringon loisto on sammuttanut.

Barbox Veljesten toiminimi oli ollut yhtenä haarana tai epäsäännöllisenä oksana julkisessa asioitsija- ja vekselitoimituspuussa. Se oli jo ennen nuoren Jacksonin aikoja saanut maineen ahneudestaan, ja se maine oli sillä pysynyt ja myös nuoreen Jacksoniin tarttunut. Samoin kuin hän huomaamattansa oli tullut tuon synkeän huonerähjän omistajaksi, joka seisoi erään pihan perällä, Lombardikadun varrella, ja jonka likaisissa ikkunoissa Barbox Veljesten nimikirjoitus monta pitkää vuotta peitti häneltä taivaan – samoin hän myös huomaamattansa muuttui ihmiseksi, jota kaikki epäluulolla katselivat, jota kaikissa toimituksissa oli tarkoin silmällä pidettävä, jonka sanaan ei pitänyt koskaan uskoa, jos se ei ollut kirjallisesti annettu ja vieraitten miesten todistama, ja jonka kanssa jokaisen, kellä oli asiaa, piti olla hyvin varoillansa. Tämän maineen hän oli aivan syyttömästi saanut. Aivan kuin alkuperäinen Barbox olisi käynyt pitkäkseen konttorin lattialle, tuottanut nukkuvan nuoren Jacksonin sinne ja näin vaihtanut hänen kanssaan sekä sielun että ruumiin. Tämän yleisen epäluulon huomaaminen – johon vielä tuli lisäksi se seikka, että ainoa nainen, jota hän koskaan oli rakastanut, ja ainoa miesystävä joka hänellä koskaan oli ollut, pettivät hänet (he karkasivat yhdessä ja menivät naimisiin) – lopetti minkä aikaisempi kasvatus oli aloittanut. Hän lyyhistyi kokoon Barboxin muodon sisään eikä enää kohottanut päätänsä eikä sydäntänsä.

Mutta viimein hän kuitenkin sai olossaan yhden suuren helpoituksen aikaan. Hän mursi orjanairon, jolla hän niin kauan oli soutanut, ja upotti kaleerilaivansa. Ennättääksensä ennen kuin vanha totuttu toimi ehti hänestä luopua, hän teki aloitteen ja luopui itse toimestansa. Saatuansa niin paljon kokoon, että hän sillä saattoi elää (kovin paljo sitä tosin ei ollut), hän hävitti Barbox Veljesten toiminimen osoitekirjasta sekä talon ikkunoista, ja jätti sen ainoasti molempiin matkakirstuihinsa jäljelle.

– Pitäähän ihmisellä matkustaessansa olla joku nimi, jota ihmiset voivat huomata, – selitti hän Mugbyn isolle kadulle, ikkunan kautta puhuessansa, – ja se nimi ainakin oli todellinen nimi, – nuori Jackson sitä vastoin! – Puhumattakaan siitä, että se on surkea pilkkanimi vanhalle Jacksonille.

Hän otti hattunsa ja läksi ulos. Hän kerkesi parhaiksi nähdä miehen pumpulisamettisissa vaatteissa astuvan kadun toista puolta. Tämä kantoi päivällisevästänsä pienessä mytyssä, joka olisi saattanut olla paljokin isompi, eikä kukaan sittenkään olisi luullut omistajaa ahmatiksi. Mies astui pitkin askelin asemahuoneelle päin.

– Se on Lamppu! – sanoi Barbox Veljekset – ja totta on – Naurettavaa todellakin, että niin vakava, umpimielinen mies, joka tuskin kolme päivää oli ollut vapaana alituisesta puuhaelämästään, nyt seisoi keskellä katua, hieroi leukaansa ja muisteli lystillisiä lauluja!

– Vuoteen ääressä? – mutisi Barbox Veljekset äkäisesti. – Laulaa niitä vuoteen ääressä? Miksikä vuoteen ääressä, jollei hän laskeudu humalapäissä vuoteelle? Enpä kummeksisi, jos hän niin tekisi! Mutta mitä se minuun koskee. Annas nähdä! Mugbyn risteys, Mugbyn risteys! Minnekähän minä täältä lähden? Samoin kuin viime yönä, epämukavasti vaunussa maatessani heräsin, pisti päähäni jäädä tänne, samoin voin nytkin mennä mihin tahansa! Minnekä menisin? Voinhan mennä päivän valossa katselemaan asemahuonetta. Ei ole mitään kiirettä, ja kukaties toinen täällä yhtyvistä radoista näyttää minusta hauskemmalta kuin toinen.

Mutta täälläpä yhtyikin suuri joukko ratoja. Kun matkustaja katseli niitä risteyksen läheiseltä sillalta, niin näytti siltä kuin yhtiöt yhdessä olisivat panneet toimeen suuren teollisuusnäyttelyn, ja asettaneet siellä näytteille rautaa kutovien maahämähäkkien ihmeellisiä teoksia. Moni näistä radoista kävi niin eriskummallisia teitä, ne kiertelivät ja kaartelivat niin sikinsokin, ettei silmä voinut niiden kulkua seuratakaan. Muutamat näkyivät lähtevän liikkeelle siinä vakaassa päätöksessä, että kulkisivat vähintäin viisisataa peninkulmaa2 yhteen jaksoon – mutta yhtäkkiä ne peräytyivät päätöksestään jonkun mitättömän esteen vuoksi, tai poikkesivat johonkuhun työpajaan. Toiset, ikäänkuin humalapäissään, kulkivat vähän matkaa aivan suoraan, mutta sitten äkkipäätä kääntyivät ympäri ja kiersivät takaisin samalle paikalle. Toiset olivat ahdinkoon asti täynnä hiilivaunuja, toisilla radoilla oli vaunuja, jotka olivat lastatut täyteen tynnyreitä, toisilla oli taas tavaravaunuja; muutamat radat taaskin olivat täpötäynnä pyöränmuotoisia kappaleita, jotka näyttivät summattomilta rukinrattailta. Toiset taas olivat kirkkaat ja puhtaat, toiset sitä vastoin ruosteen tai tuhan tahrassa, ja jätetyt käsikärryjen haltuun, jotka makasivat jouten, kintut ylöspäin, aivan kuin työmiehet, jotka tekevät lakon. Kukapa voisi tästä sekaannuksesta löytää alkua ja keskusta ja loppua!

Barbox Veljekset seisoi hämmästyksissään sillalla, oikealla kädellä sivellen otsansa ryppyjä, jotka enenivät hänen alas katsellessaan, ikäänkuin rautatielinjat kuvautuisivat tähän herkkään pintaan. Sitten kuului kaukaa kellojen kilinää sekä vihellyksiä. Sitten vauvojen kokoiset ihmispäät tirkistivät, toinen toisensa perästä, vaunuista ulos ja pujahtivat jälleen takaisin. Sitten nousivat äärettömän suuret puiset partaveitset pystyyn ja rupesivat ajelemaan taivaan pintaa. Sitten kiljahtivat useammat veturit useammilta eri haaroilta. Sitten tuli yksiä kiskoja myöten juna asemahuoneelle. Sitten ilmaantui pitkin toisia kiskoja kaksi junaa, jotka eivät tulleet sisään, vaan seisahtuivat ulkopuolelle. Sitten nämät junat ratkesivat useammiksi pienemmiksi kappaleiksi. Sitten veturit jakoivat kappaleet keskenään ja juoksivat pois eri haaroille, kukin saaliinensa.

– En ole tässä vielä selville saanut mihin minun pitäisi ensiksi lähteä. Mutta eipä kiirettä! Ei ole tarvis tehdä päätöstä tänäpäivänä eikä huomenna eikä ylihuomennakaan. Mennään kävelemään!

Sattuipa jollakin tavalla (kenties niin olikin aikomus), että kävely suuntautui asemahuoneen edustalle ja siitä Lampun huoneelle. Mutta Lamppu ei ollutkaan nyt huoneessansa. Pumpulisamettiin puettu hartiopari oli tosin par'aikaa sovittelemassa itseään erääsen seinäkoloon likellä Lampun kamiinitakkaa: muuten oli huone tyhjänä. Kulkiessaan takaisin asemahuoneen kautta, selveni matkustajalle miksi huone oli ollut tyhjä. Hän näki Lampun rautatien toisella puolella hyppäävän vaunulta vaunulle kattoja myöten ja poimivan sytytettyjä kaimojansa, joita hänen apulaisensa ojenteli hänelle.

– Hän on työssä. Ei hänellä tänä aamuna liene aikaa sepittää tai laulaa lystillisiä lauluja, sen voin vakuuttaa!

Matkustaja kulki nyt maaseudulle päin, pysyen aina lähellä yhden suuren radan laitaa, josta hän saattoi helposti nähdä muitakin ratoja. – Melkein tekisi mieleni, – sanoi hän katsellen ympärilleen, – tässä paikassa tehdä päätökseni ja sanoa: minä valitsen tämän radan, tai tuon, tai tuon ja kuljen sitä eteenpäin. Tässä paikassa ne selviävät sekaannuksestaan ja lähtevät kukin haarallensa.

Nousten avaraa, tasaisesti kohoavaa mäkeä, hän tuli muutamien talojen eteen. Kun hän siellä taas katsoi ympärillensä, ikäänkuin mies, joka ei ikänä vielä ole ympärilleen katsellut, niin hän näki kuusi tai kahdeksan lasta iloisesti hyppien ja huutaen tulevan ulos eräästä talosta, ja hajoavan kukin tahollensa. Mutta sitä ennen ne kaikki kääntyivät vielä puutarhan porttiin päin ja lennättivät sormisuukkosen ihmiskasvoille, jotka näkyivät ylimmäisestä ikkunasta. Hyvin alhaalla tämä ylimmäinen ikkuna sentään oli; sillä talossa oli paitsi alakerrosta, vain yksi huone yläkerroksessa.

Tuossa lasten menettelyssä ei ollut juuri mitään eriskummallisempaa; mutta se oli merkillistä, että he heittivät muiskuja kasvoille, jotka olivat painautuneet vaakasuorassa asennossa avonaisen ikkunan lautaa vasten ja ettei siinä suorastaan näyttänyt olevan mitään muuta kuin vain kasvot. Matkustaja katsoi vielä kerran ylös ikkunaan. Hän näki taas ainoastaan iloiset, vaikka kivulloisen näköiset kasvot posken varassa ikkunalaudalla. Ne olivat hienot, hymyilevät tytön tai vaimon kasvot. Näitä kasvoja ympäröitsivät pitkät, kauniit, tummat hiukset, joiden ympäri oli sidottu leuan alatse käyvä sininen nauha.