- -
- 100%
- +
Tyttö nosti riemulla silmänsä vieraasen ja sanoi:
– Niin, herra, kyllä se on totta. Jos voisin astua ja mennä kirkkoon, niin en tiedä kuinka monta kertaa olisin saanut olla morsiustyttönä. Mutta jos sitä olisin voinut tehdä, niin ehkä joku rakastunut tyttö olisi karsaasti katsonut minuun; näinpä ei mikään tyttö minuun karsaasti katso. Enkä tyynyni alta löytäisi puoltakaan vertaa niin usein hääkakun palasia kuin mitä nyt löydän. – Viimeiset sanat hän lisäsi pienellä huokauksella ja hymyili isälleen.
Nyt tuli pieni tyttö, isoin koululapsista, ja pianpa Barbox Veljekset näki tämän olevan talossa palvelijan virassa, jota hän nyt oli tullut toimittamaan, tuoden mukanaan saavin, mihin hän olisi voinut vaikka hukkua, ynnä luudan, joka oli kolme kertaa hänen pituisensa. Vieras sentähden nousi ja jätti jäähyväiset, lisäten tulevansa toisten jälleen, jos Phoebe sallisi.
Hän oli mutissut tulevansa, jos hänen kävelyllään joskus niin sopisi. Näkyipä se hänelle kävelyllä erinomaisesti sopineen, sillä hän tuli jälleen yhden ainoan päivän kuluttua.
– Te taisitte, arvelen ma, luulla etten koskaan enää tulisi takaisin? – kysyi hän, lyötyänsä Phoebelle kättä ja käytyänsä vuoteen viereen istumaan.
– Miksi niin olisin luullut? – oli tytön kummeksivainen vastaus.
– Minä luulin varmaan, ettette uskoisi minua.
– Luulitteko te varmaan, herra? Onko teitä aina niin vähän uskottu?
– Kylläpä saatan täydellä todella sen sanoa. Mutta ehkä olen minäkin puolestani ollut liian epäluuloinen. Mutta se ei nyt kuulu tähän. Me viime kerralla puhuimme asemahuoneesta. Toispäiväisestä asti olen siellä monta tuntia viettänyt.
– Oletteko te nyt Lähtevä Matkustaja? – kysyi tyttö hymyillen.
– Epäilemättä Lähtevä. Vaan enpä vielä tiedä, mihin lähden. Ette voi millään tavalla arvata, mitä minä matkustan pakoon. Virkanko sen? Minä matkustan syntymäpäivääni pakoon.
Tytön sormet lakkasivat liikkumasta ja hän katsahti vieraasen epäilevällä kummastuksella.
– Aivan niin, – sanoi Barbox Veljekset, joka istui tuolillaan hiukan levottomasti, – minä matkustan syntymäpäivääni pakoon. Minä olen mielestäni kirja, jota ei enää voi ymmärtää, koska ensimäiset luvut siitä ovat revityt pois ja pois viskatut. Lapsuuteni kului ilman lapsuuden iloja, nuoruuteni ilman nuoruuden suloisia nautintoja, – mitä voi toivoa näin kehnolta alulta? – Vieraan katse osui tytön silmiin, jotka katselivat häntä vilkahtamatta; siitäpä hänen sydämeensä pujahti tunne, joka kuiskasi: Onko soveliasta tämän vuoteen vieressä puhua lapsuuden iloista ja nuoruuden suloisista nautinnoista? Hyi, hyi!
– Se on tautina minussa, – sanoi Barbox Veljekset, hilliten itseänsä ja nähtävällä vaikeudella koetellen niellä alas jotakin, – että aina, tästä asiasta puhuessani, joudun harhateille. En tiedä kuinka satuinkaan siitä puhumaan. Minä toivon sen tulleen siitä, että ennen muinoin kerran mielettömästi luotin erääsen naiseen, josta seurasi katkera pettymys. En tiedä. Nyt olen kokonaan harhateillä.
Tytön sormet ryhtyivät jälleen hiljaa ja hitaasti työhön. Katsoessaan häneen näki vieras, että Phoeben silmät miettiväisesti seurasivat sormien liikuntoa.
– Minä matkustan syntymäpäivääni pakoon, – jatkoi Barbox Veljekset jälleen, – sentähden että se aina on ollut minulle synkkä päivä. Ensimäinen syntymäpäiväni, jona saan olla joutilaana ja vapaana, tulee nyt viiden, kuuden viikon perästä, ja minä lähdin matkaan jättääkseni edellisten syntymäpäivieni paikan kauas taakseni ja koettaakseni musertaa sen päivän olemattomaksi – taikka kumminkin peittääkseni sen näkyvistäni sillä, että kasaan uusia kokemuksia ja tunteita sen päälle.
Kun vieras vaikeni, niin tyttö katsahti häneen, ja pudisti vain päätään osoitukseksi, ettei hän voinut asiaa ensinkään käsittää.
– Te, joka luonteeltanne olette niin onnellisen iloinen, ette voi tätä käsittää, – jatkoi vieras, uudistaen ennen käyttämiänsä sanoja, ikäänkuin niissä olisi joku puolustava voima. – Kyllä tiesin, ettette käsittäisi ja olenkin siitä iloinen. Mutta tällä matkustuksellani, – jolla aion kuluttaa loput päiviäni, sillä olen luopunut kaikista vakinaisen kodin mietteistä – minä, niinkuin te isältänne kuulitte, pysähdyin tähän risteykseen. Sen monet haarat saattoivat minut kokonaan hämille mihin täältä eteenpäin menisin. Enkä ole sitä vieläkään päättänyt, koska yhä epäröin, minkä noista monista teistä valitsisin. Mitä te luulette minun aikovan tehdä? Kuinka monta haararataa te voitte tästä ikkunasta nähdä?
Innokkaasti ulos katsoen vastasi tyttö: – Kuusi.
– Kuusi, – sanoi Barbox Veljekset, tarkastaen häntä yksitotisella hymyllä. – No hyvä! Sitten minä koko suuresta joukosta ensialuksi valitsen nämät kuusi ja aion vähitellen valita niistä yhden, – joka minulle lupaa enimmin hauskuutta – ja kuljen sitten sitä.
– Mutta millä keinoin te, herra, saattekaan tietää mikä niistä lupaa enimmin hauskuutta? – kysyi tyttö, katsellen jälleen näköalaa iloisiksi kirkastuneilla silmillään.
– Niin! – sanoi Barbox Veljekset ja hymyili taaskin yksitotisesti, vaikka hänen olikin jo paljo helpompi puhua. – Aivan niin. Tälläpä keinoin. Sillä siitä, mistä teidän isänne joka päivä voi kerätä niin paljon hyvää tarkoitustansa varten, voinen ehkä minäkin jotakin saada tarkoitusta varten, joka ei ole hyvä eikä paha. Matkustamattoman matkustajan pitää vielä tarkemmin tutustua Mugbyn risteykseen. Hän aikoo yhä edelleen käydä sitä katselemassa, kunnes hän kuhunkin näistä kuudesta rautatiehaarasta saa kiinnitetyksi muiston jostakin, jota hän sen alkupäässä on nähnyt, kuullut tai muuten onkeensa saanut. Ja sitten valitsen tieni näiden muistojen mukaan.
Tyttö, joka jatkoi yhä sormillaan työtään, katsahti taas ulos ikkunasta, ikäänkuin tuo näköala olisi tarjonnut hänelle jotakin uutta, ja hän nauroi ikäänkuin tämä uusi asia olisi häntä suuresti huvittanut.
– Mutta minun ei pidä unohtaa, – sanoi Barbox Veljekset, – koska olen asiasta näin paljo puhunut, pyytää teiltä jotakin. Minä tarvitsen teidänkin apuanne tähän hankkeeseni. Minä tahtoisin kertoa teille, mitä näen noiden kuuden haararadan alkupäissä, joita te tässä makuultanne katselette, ja verrata teidän kanssanne näitä muistoja. Saanko? Sanotaan neljän silmän näkevän enemmän kuin kahden. Minä puolestani sanoisin sen luultavasti riippuvan itse silmistä. Mutta olenpa aivan varma siitä, vaikka olemmekin vasta tulleet tutuiksi, että teidän ja teidän isänne silmät ovat keksineet paljoa parempia asioita, Phoebe, kuin mitä minä ikänä olisin omilla silmilläni keksinyt.
Tyttö ojensi vieraalle oikean kätensä; hän oli aivan ihastuksissaan tästä tarjouksesta, ja kiitti hartaasti.
– Se on hyvä! – sanoi Barbox Veljekset. – Pitääpä minun, koska olen asian näin pitkälle puhunut, pyytää teiltä vieläkin jotakin. Tahdotteko panna silmänne umpeen vähäksi aikaa?
Tyttö teki niin, leikillisesti nauraen tälle kummalliselle pyynnölle.
– Pitäkää silmät ummessa, – sanoi Barbox Veljekset, astuen hiljaa ovelle ja jälleen palaten. – Luvatkaa, kunnianne kautta, ettette avaa silmiänne ennen kuin minä käsken.
– Lupaan, kunniani kautta!
– Hyvä. Saanko hetkeksi ottaa pois teidän nypläystyynynne?
Yhä nauraen ja kummastuksissaan tyttö otti pois sormensa tyynyltä ja antoi vieraan sen viedä.
– Sanokaa. Näittekö eilen höyry- ja savupilvet, jotka tuprusivat täältä katsoen kuudennella radalla kulkevasta pikajunasta?
– Jalavapuidenko ja kirkkotorninko takaa?
– Juuri siinä, – sanoi Barbox Veljekset luoden silmänsä sinnepäin.
– Näin. Minä katselin mitenkä ne hajosivat ja katosivat.
– Näkyikö niissä jotakin tavatonta?
– Ei! – vastasi tyttö iloisesti.
– Se ei ollut mielistelevä vastaus minulle, – sillä minä olin siinä junassa. Minä kävin, – älkää avatko silmiänne, – tuossa suuressa tehdaskaupungissa hakemassa tätä teille. Se ei ole puoleksikaan niin suuri kuin nypläystyyny, ja se lepää keveästi ja huokeasti sen sijalla. Nämät pienet polkimet ovat ikään kuin pienen pianon polkimia, ja vasemmalla kädellä te liikutatte paljetta, joka puhaltaa tarpeellisen ilman sisään. Viekoitelkaa siitä suloisia säveliä, hyvä ystävä! Mutta nyt – te saatte avata silmänne – hyvästi!
Kainostelevaan tapaansa hän painoi oven kiinni jälkeensä ja näki vain sitä tehdessään, että tyttö ihastuneena puristi lahjan rintaansa vasten. Tämä näkö ilahdutti vieraan sydäntä ja samassa myös suretti. Sillä jos Phoeben nuoruus olisi saanut luonnollisella tavalla kukoistaa, niin hän olisi nyt voinut puristaa rintaansa vasten oman lapsensa ja kuunnella sen suloista ääntä.
Barbox Veljekset ja Kumpp
Kiivaasti ja vakavasti Matkustamaton Matkustaja kohta huomispäivästä alkoi tutkia noiden kuuden rautatien alkupaikkoja. Hänen tutkimustensa tulokset, sellaisina kuin hän ne kertoi ja Phoebe sittemmin ne kirjoitti kauniilla käsialalla paperille, ovat kaikki paikallansa mainitut tässä todenmukaisessa muistojen kirjassa. Mutta kokoilemiseen kului paljoa enemmän aikaa kuin mitä nyt on kuluva niiden lukemiseen. Ja niinhän luultavasti on kaikkien luettavien laita, paitsi kun ne ovat tuota jälkeentuleville polville niin erinomaisen hyödyllistä lajia, jota verrattomat runoniekat, halveksien arkipäiväistä päänvaivausta, »viskaavat paperille joinakuina joutohetkinään».
On kuitenkin tunnustettava, ettei Barbox Veljekset yhtään kiirettä pitänytkään. Hän oli koko sydämellään ryhtynyt hyvään työhönsä ja sentähden hän sai siitä iloa. Toinen ilo oli hänellä, ja sekin oli suuri, todellinen ilo, kun hän joskus istui Phoeben luona kuunnellen, kuinka tämä sai yhä enemmän säveliä soittokoneestansa, sitä myöten kuin hänen luontaisesti herkkä korvansa ja aistinsa yhä parantelivat ensimäisiä keksintöjä. Tästä ei ollut vieraalle ainoastaan iloa, vaan myös ajanviettoa; siten kului monta tuntia viikkojen kuluessa. Siitä seurasi, että tuo kammottu syntymäpäivä oli jo aivan lähellä ennenkuin hän sen enempää oli ehtinyt sitä murehtia.
Tämä syntymäpäivän läheneminen oli sitä tärkeämpi sen odottamattoman seikan vuoksi, että valittavaa tietä koskevissa neuvotteluissa (joihin herra Lamppu kaikessa kiiltävyydessään jonkun kerran oli ottanut osaa) ei ollut mitään hyötyä hänen tutkimuksistansa. Sillä vieras oli mieltynyt toiseen tiehen toisesta, toiseen taas toisesta syystä, eikä voinut minkään syyn nojalla valita yhtä tietä ennen muita. Viimeistä neuvottelua pidettäessä oli siis se puoli asiata aivan samalla kannalla kuin alussakin.
– Mutta, herra, – tiesi Phoebe, – meillähän on vasta viisi haararataa. Onko kuudes mykkä?
– Kuudesko? Ah! – sanoi Barbox Veljekset leukaansa hieroen. – Se on se tie, muistattehan, jota kuljin käydessäni teille hakemassa tuota pientä lahjaa. Se on sen juttu, Phoebe.
– Ettekö tahtoisi sitä tietä uudestaan kulkea, herra? – kysyi tyttö hitaasti.
– Miks'ei; onpahan se suuri valtatie.
– Minä soisin, että te sen valitsisitte, – arveli Phoebe kehoittavalla hymyllä, – tuon pienen lahjan tähden, joka aina on oleva minulle niin rakas. Minä soisin, että te sen valitsisitte, sillä se tie ei voi minulle koskaan enää olla samanarvoinen kuin muut. Minä soisin, että te sen valitsisitte muistoksi kaikesta hyvästä, jota minulle olette tehnyt, muistoksi siitä, että te olette saattanut minut niin paljoa onnellisemmaksi! Jos lähdette pois luotani sitä tietä myöten, jota kuljitte tuodaksenne minulle tätä kallista ystävyyden osoitusta, – näin sanoen hän soitti vienon sävelen, – niin minä täältä ikkunasta katsellessani olen tunteva, että se varmaan johdattaa teidät onneen ja joskus jälleen tuopi teidät tänne takaisin.
– Niin teen, hyvä ystäväni, niin teenkin.
Matkustamaton Matkustaja siis viimein läksi matkustamaan, hän meni suureen tehdaskaupunkiin.
Hän oli viipynyt niin kauan aikaa Mugbyn risteyksellä, että hänen lähtiessään jo oli joulukuun 18:s päivä. – Aika olikin, – arveli hän itsekseen kun hän kävi vaunuun istumaan, – että todella läksin! Ainoasti yksi kirkas päivä on vielä minun ja sen päivän välillä, jota pakenen. Minä aion huomenna lähteä eteenpäin vuoristoon. Minä lähden Walesiin.
Hän koetti kuvailla mielessään, kuinka hyvän vaikutuksen nuot uudet seudut ja tunteet tekisivät häneen, nuo sumuiset vuoret, paisuneet virrat, sateet, kylmä ilma, jylhä meren ranta ja huonot tiet. Vaan eivätpä ne kuvastuneet kuitenkaan hänen mielessään niin selvästi kuin hän olisi suonut. Tuntisiko tyttö parka, vaikka hänellä nyt olikin uusi huvituskeino, soitto, hiukan enemmän ikävää – juuri ensi hetkenä vain – kuin ennen? Katseliko tyttö näitä samoja höyry- ja savupilviä, joita hän itsekin näki, istuessaan vaunussa ja muistellessaan ystäväänsä? Ilmestyiköhän tytön kasvoihin surullinen varjo, kun nämät pilvet vihdoin katosivat ikkunan näkyvistä? Eikö tyttö, vakuuttaessaan että vieras hänelle oli tehnyt paljo hyvää, ollut tietämättään parantanut häntä vanhasta synkkämielisestä tavastansa valittaa kohtaloansa? Eikö tyttö siten ollut osoittanut hänelle, että jokainen ihminen, jos hän vain tahtoo, voi olla hyvä parantaja, vaikka ei olisikaan mainio lääkäri? Nämät ja muut samallaiset ajatukset tunkeutuivat aina matkustajan ja Walesin matkan väliin. Hänen sydämeensä tunkeutui myös sellainen tyhjyys, joka jää jäljelle kun tulee eroitetuksi jostakin, johon on tuntenut mieltymystä tai kun on jättänyt hauskan toimen. Tämä hänelle aivan outo tunne teki hänet levottomaksi. Mugbystä lähdettyään oli hän myös jälleen tullut oman itsensä seuraan, joka ei suinkaan nyt tuntunut entistä hauskemmalta oltuaan äsken niin paljoa hauskemmassa seurassa.
Mutta kas, eipä tuo suuri tehdaskaupunki nyt enää voinutkaan olla kaukana. Junan ratina ja rätinä, johon yhtyi suuri joukko muita uusia ääniä, ei voinut ilmoittaa mitään vähempää kuin suurta asemahuonetta. Ei se ilmoittanutkaan mitään vähempää. Niinkuin ukkosen salamat välähtivät silmien sivuitse ja heti taas katosivat punatiiliset kartanoryhmät, korkeat, punatiiliset savupiiput, punatiiliset rautatiesillan kaaret, tulikielekkeet, savupilvet, kanavalaaksot sekä kivihiilimäet, – ja sitten juna ajoi jyristen pysäyspaikan katoksen alle.
Saatettuaan kirstunsa hyvään talteen erääsen ravintolaan, ja määrättyään ruoka-aikansa, läksi Barbox Veljekset kävelemään liikettä viliseville kaduille. Ja nyt hän salaisessa sydämessään tunsi, että Mugbyn risteys oli monien, monenlaisten haarojen yhtymispaikka, sekä näkyvien että näkymättömien, ja että se oli yhdistänyt hänet lukemattomiin sivuteihin. Sillä vähän aikaa sitten hän olisi astunut näitä katuja umpisilmin, omissa mietteissään; mutta nyt hänen silmänsä ja huomionsa kääntyivät näkemään uutta ulkomaailmaa. Kuinka kaikkien noiden puuhaavien ihmisten piti elää ja rakastaa ja viimein kuolla. Kuinka ihmeellistä oli muistaa noita erilaisia silmäin ja kätten harjoituksia, noita hienoja erilaisuuksia heidän näkö- ja tuntovoimassaan, jotka jakoivat heidät erilaisiin työmieslajeihin, ja kuinka nämät lajit kuitenkin vaan olivat yhden kokonaisuuden osia, joka yhdisti heidän monenlaiset taitonsa ja voimansa, vaikkapa sen tarkoitus olisikin ollut ainoasti jonkun mitättömän tarve- tai koristuskalun valmiiksi saaminen. Kuinka hauska oli tietää, että tämä työmiesten keräytyminen yhdeksi joukoksi ja jokaisen eri taidon antauminen yhden sivistystä edistävän tarkoitusperän palvelukseen ei suinkaan heitä halventanut, niinkuin muutamat ylpeät ihmiskunnan päivänkorennot väittävät, vaan synnyttivät heissä oman ihmisarvon tunnon ja samassa kuitenkin nöyrän viisastumisen halun. Näkyihän edellinen asia selvästi heidän tarkoin punnitusta käytöksestään ja puheenlaadustaan, kun hän heiltä jotakin kysyi; ja jälkimäinen asia taas ilmeni yhtä selvästi seiniin kiinnitetyistä ilmoituksista, joissa ilmoitettiin heidän rakkaimpia harjoituksiansa ja huvituksiansa. Nämät arvelut sekä monet muut samanlaiset saattoivat hänen kävelynsä sangen merkilliseksi. – Minäkin olen vain pikkuinen jäsen suuressa kokonaisuudessa, – alkoi hän arvella; ja ollakseni itselleni sekä muille hyödyksi, jopa ollakseni onnellinen, minunkin pitää panna osani yhteiseen varastoon ja ottaa siitä se osa, joka on minulle tuleva.
Vaikka hän oli tullutkin tämänpäiväisen matkansa päähän illan suussa, käveli hän sitä muistamatta niin pitkälle ja avaralle ympäri kaupunkia, että lyhtymiehet jo sytyttivät lyhtyjään ja puotien ikkunat alkoivat loistaa täydessä valossaan. Tästä hän muisti, että hänen piti kääntyä kotiin päin. Mutta juuri kääntyessänsä hyvin pieni lapsen käsi tarttui hänen käteensä ja hyvin vieno ääni sanoi:
– Voi, kuule, minä olen eksyksissä!
Matkustaja katsahti alaspäin ja näki pienen kaunistukkaisen tytön.
– Niin, – kertoi tämä, todistaen sanansa nyökäyttämällä yksitotisesti päätään, – niin olen tosiaan. Minä olen eksyksissä.
Suuresti hämmästyneenä matkustaja seisahtui, katsahti ympärilleen mistä apua saisi, vaan ei nähnyt ketään. Alhaalle kumartuen sanoi hän:
– Missä asut, lapsi?
– En tiedä, – oli vastaus, – minä olen eksyksissä.
– Mikä on nimesi?
– Polly.
– Mutta toinen nimesi?
Vastaus tuli kohta, vaan ei siitä voinut saada selvää.
Mukaillen ääntä, niinkuin se hänen korviinsa kuului, koetti matkustaja arvata: – Trivits?
– Ei, ei! – sanoi lapsi pudistaen päätään. – Ei sinnepäinkään!
– Sanopas uudestaan, pienokaiseni!
Turha vaiva. Nyt se kuului aivan toiselta.
Matkustaja taas arvasi: – Paddens?
– Ei, ei! – sanoi lapsi. – Ei sinnepäinkään!
– Vielä kerta, koetellaanpa vielä uudestaan, kultaseni!
Aivan toivoton yritys. Nyt nimi tuli nelitavuiseksi. – Ei suinkaan se ole Tappitarver? – sanoi Barbox Veljekset, hieroen pahoilla mielin otsaansa hatulla.
– Ei! Ei se niin ole, – vastasi lapsi huolettomasti.
Kun hän nyt taas koetti saada tuota onnetonta nimeä suustaan, yrittäen kaikin voimin ääntää selvästi, niin siitä tuli vähintäin kahdeksan tavua.
– Taitaapa olla parasta, – virkkoi Barbox Veljekset toivottomasti alistuen, – että me lakkaamme yrittämästä.
– Mutta minä olen eksyksissä, – sanoi taas lapsi pistäen kätensä yhä syvemmälle matkustajan käteen, – ja sinä pidät huolta minusta, eikö niin?
Jos joku mies ikänä on ollut kahden vaiheilla, tuntien toiselta puolen sääliä ja toiselta puolen neuvotonta ällistystä, niin hän siinä tilassa oli. – Eksyksissä! – kertoi hän katsahtaen alas lapseen. – Minä
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.
Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.
1
Myöhäinen huokeahintainen juna, jonka kulkemisen parlamentti panee yksityisille yhtiöille ehdoksi antaessaan luvan rautatierakennuksiin.
2
Engl. peninkulmaa.