Liput liehumassa

4

Purje näkyvissä

Syksyllä samana vuonna, jonka keväänä John Kurt oli palannut, tuli kotiin eräs nuori tyttö, josta pian saatiin koko kaupungin puheenaihe. Ja kahdestakin syystä. Hän oli nimeltään Tomasine Rendalen; isä, yliopettaja Rendalen, oli tämän sukunimen omaksunut siitä, että hänen isänsä oli kotoisin Rendalenin tunturiseudulta. Yliopettaja Rendalen oli vanttera, kookas mies, joka käyskenteli hiljaista, hiukan raskasta koulukulkuansa kaupungilla. Vaimonsa kuoltua hän ei ottanut osaa mihinkään koulutyönsä ja kaupungin lukuyhdistyksen ulkopuolella. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa ja antoi lasten ja vanhan Marianen vallita talossaan.

Hänen vanhin lapsensa oli Tomasine; tämä oli tavattoman lahjakas kieliopinnoissa, ja hänellä oli äitinsä päättäväisyys. Kuudentoista vuoden vanhana hän lainasi pikku summan rahaa, läksi Englantiin erääseen opistoon ja oppi perin pohjin englannin kielen. Sieltä hänet siirrettiin erääseen Ranskan opistoon, jossa hän opetti englantia ja itse oppi ranskaa. Sittemmin hän Saksassa opetti eräässä opistossa sekä ranskaa että englantia ja oppi itse saksaa. Hän oli ollut poissa lähes viisi vuotta, kehittynyt tottuneeksi ja erinomaisen taitavaksi opettajattareksi ja alkoi heti kotiin tultuansa opettaa naisia ja miehiä sekä lyhennellä velkaansa. Tämä herätti kaupungin yksimielistä ihastusta. Kaikki olivat hänen hyvänpäivän tuttujaan.

Mutta yhtä yksimielistä ihastusta herätti hänen vartalonsa. Tarvitaan melkoisen paljon, ennenkuin tämä voi käydä päinsä. Kauniita kasvoja ihaillaan aina, sillä niitä ei voi kokonaan väärentää; kaunista vartaloa sitä vastoin ei ihailla suoraa päätä. Mutta hän oli solakka ja voimakas, uusimman kuosin mukaan pukeutuva. Kuten kaikki nuoret, terveet tytöt oli hän lapsesta asti halunnut harjoittaa ruumistaan ja myöskin aina hankkinut tilaisuutta siihen. Englannissa hän senvuoksi heti alkoi voimistella; kaikkina näinä vuosina hän oli pysynyt tässä mieliharrastuksessaan. Hänen ryhtinsä olikin nyt ihan toinen kuin ainoankaan muun tytön koko kaupungissa.

Hänen vartalonsa ihastelua ei vähääkään laimentanut se, että nenä oli litteähkö, että hänellä oli vaalea tukka, joka sai hänet etäämmältä näyttämään kaljupäiseltä, että kulmakarvoista ei voinut puhuakaan, että silmät olivat harmaat ja – silloin kun hän ei käyttänyt kakkuloita – siristelevät. Suu oli aivan liian iso, mutta hampaat säännölliset ja niin terveet, kuin suku olisi ollut vielä Rendalenissa järsimässä kovaa leipää. Kun ihmiset näkivät hänet takaapäin ja hän aavistamatta käänsi kasvonsa heihin, joutuivat he ällistyksen valtaan. Häntä oli koetettu nimitellä "ällistykseksi", mutta se ei käynyt päinsä. Vartalo auttoi hänet yli kaikkien arveluttavuuksien. Ollen likinäköinen hän käytti kakkuloita, ainoana nuorena naisena koko kaupungissa. Siihen aikaa ei vielä ollut tapana käyttää pince-nez'tä. Tämäkin toi häneen jotakin erikoista. Hän ihan säteili voimaa ja järkevyyttä.

Talven kuluessa hänestä tuli ehdottomasti tanssiaisten ensimmäinen nainen. Hänen ilonsa siitä että hän jälleen oli kotona, jälleen sai luontevasti liikkua molempiin sukupuoliin kuuluvan iloisen nuorison parissa ja että kaikki olivat häntä kohtaan ystävällisiä, samalla kuin hän menestyi hankkeissaan hyvin, oli erityisen näkyvä; se ilmeni myös usein vilpittöminä sanoina. Sentähden hän ei herättänyt mitään kateutta. Kenties auttoi hiukan sekin, ettei hän omankaan tietonsa mukaan ollut kaunis.

Se talvi oli tanssiaistalvi, ja kaikkialla hän oli mukana. Tanssi oli hauskinta, mitä hän tiesi.

Talven mittaan alkoi myöskin John Kurt olla tanssimiehiä. Se tapahtui yksistään hänen vuokseen. Hän kuuli Kurtin heti sanovan sen. Mutta hänhän tiesi, ettei Kurt mukautunut yleisiin sääntöihin, että hänellä oli kaikkialla vapaa puhevalta. Hän huomasi Kurtin muuttuneeksi ja hyvin kummalliseksi. Mutta hän teki kuten toisetkin; hän ei kartellut Kurtia eikä ollut millänsäkään, joskin tämä vannoi hirttävänsä, muhentavansa, keittävänsä, karistavansa itsensä, ellei Tomasine tuossa "tanssiheleijassa" ollut kuin nuori, valkoinen, hirnuva aavikkohepo tai kuin kokonainen linnunsoitimen leiskuna metsänlaidassa. Hänen käsivartensa ja kaulansa olivat ihan kuin herkullinen, pikkuruinen, lämpöinen turkkilainen sianporsas, sellainen, jolla on "punainen pinta". Neito viiletti tanssissa, herra nähköön, kuin a great man of war merellä. Kurtin itsensä tanssiessa hänen kanssaan tuntui kautta kunnian, hengen ja autuuden, siltä "kuin olisi ylhäällä tunturilla porhaltamassa ylös louhikkoa kivääri kädessä, koirien vilistäessä täyttä karkua harjulta harjulle". Nämä joka tanssin lomassa korvaan päräytellyt "rrrummutukset" tekivät hauskuuden vielä hupaisemmaksi. Toiset nauroivat, ja Tomasine nauroi. Hänellä ei ollut vähintäkään ihmistuntemusta. Sitä ei saa pistäytymällä toisesta opistosta toiseen, vaikka ne ovat eri maissakin.

Kurt tuli pian kotiinkin hänen luokseen. Hän tiesi Tomasinen vapaa-ajat; pian hän tiesi tämän kävelytunnitkin ja haki häntä kaikkialta. Tomasine piti huolta siitä, ettei ollut koskaan yksinään; muuten hänelle oli Kurtin tulo mieluista kylläkin. Tämä jutteli silloin hänelle ja ystävättärille hauskoja asioita ja joskus liikuttaviakin. Niinpä herran hylätystä, eksyneestä riekonpesyeestä, jonka hän oli käsin yksitellen poiminut kanervikosta, missä poikaset piipertelivät ensimmäisissä untuvissaan; hän oli vienyt ne kotiin "luhaansa". Hän kertoi sen niin kanervaisella tunturiraikkaudella, niin välittömästi, että heille tuli kyynelet silmiin. Sellainen innostutti häntä. Rajuimpiinkin tarinoihinsa hän heitti sitten jonkin hienon, liikuttavan piirteen.

Tyttöjä viehätti myöskin se tapa, jolla hän aina puheli isästään – hullunkurisimman ja hellimmän seos, alituiseen naurun ja itkun väliltä. He tottuivat hänen raakoihin kuviinsa, hänen mehukkaaseen kieleensä; sitä ei voitu välttää, se loi sen omalaatuisen värikkyyden, joka usein säikytti heitä, mutta tenhosi. Tomasine ja ystävättäret eivät sitä itselleen muulla tavoin selvittäneet, kuin että heistä viimein ei tuntunut kykenevän kertomaan kukaan muu kuin hän.

Näin tuntui Tomasinesta enemmän kuin toisista. Hän tunsi, kuten asianlaita olikin, että kaikki tarkoitti hänen hauskutustansa.

Eräänä päivänä, heidän sattumalta jäätyään kahden kesken, Kurt jutteli hänelle tarinan luotsinleskestä, jolle hän niinä päivinä innokkaasti keräsi rahaa. Hän näki avuliaisuutensa miellyttävän Tomasinea ja sanoi muitta mutkitta, että hänelle oli neiti Tomasine Holm Rendalen, mikä kaupunki on erämaan karavaanille. Niin, kun Tomasine sitä nauroi, oli syynä se, ettei hän tiennyt, mitä oli tallustella aina samassa hiekassa ja samassa helteessä väsyneenä, nääntyneenä, janoissaan, nälissään. Silloin on kaupungin näkeminen jotakin! Tomasine oli minareetin torni ja plataanit ja vesilähde ja kielletty viini ja telttojen valkoiset katot ja tanssi ja kitaran soitto ja paistetun lihan haju. Entä jos he kaksi lyöttäytyisivät yhteen? Silloin he möisivät täällä "koko höskän" ja matkustaisivat maailman ihanimpiin maihin ja lojuisivat selällään aurinkokatoksien alla ja antaisivat toisten hyöriä tiputtelemassa heihin ruokaa ja juomaa? Tai sitten he jäisivät ja kiskoisivat kartanon kasvitarhat ylös tunturille asti? Sillä mitä kaikkea kasvaisikaan sellainen kamara, moisella päivänrinteellä ja noin lämpimän merituulen leyhähtelyissä? He siis kaivautuisivat harjujen uumeniin kuin kaksi maamyyrää ja rikastuisivat?

Mutta hän näki Tomasinen lause lauseelta yltyvän kauhun! Taaskin hän pysähtymättä antoi puheensa lipua myrskyiseksi isänsä ylistelyksi. Tämä ei nimittäin ollut mitään muuta kuin hänen isänsä päähänpistoa, sillä ukko tahtoi vihdoinkin saada poikansa naimisiin. Hänen isänsä saattoi nousta vuoteeltaan talviöinä, kun äkkiä pakasti, "ja kietoa monia niinimattoja ja villahuopia vilunarkojen hedelmäpuiden ympärille kuin ne olisivat alastomia kakaroita". Kun hänen isänsä piti hakata pois jokin pensas, "otti hän ensin linnunpesät käsiinsä ja kantoi ne toiseen pensaaseen ja siteli ne sinne kiinni". Tomasinen ei senvuoksi ollut ihmeteltävä, jos hän ajatteli poikaansakin. Mutta itse saattoi John kyllä odottaa, hän oli onnellinen niissä olosuhteissa, joihin oli nyt joutunut. Aloitti sitten jutun muutamista lehmistä, jotka eivät tahtoneet pureksia ruohoa, syystä että tämä oli kalventunutta; mutta hän kiinnitti niille päähän isot vihreät kakkulat, ja silloin näytti ruoho verekseltä, "ja kylläpä ne tottamaar söivätkin".

Sen verran Tomasine toki tajusi, että John Kurt oli pettynyt. Thomasinea itseään oli alkanut peloittaa, hän ei oikein tiennyt miksi. Mutta kyllä hän sen sentään tiesikin. Hän oli juuri samana päivänä kuullut John Kurtin hirveän siveettömästä elämästä.

Sitten tapahtui se merkillisyys, että muuan hänen äitivainajansa ystävätär tuli hänen luokseen soveliaan johdannon jälkeen puhumaan Kurtin puolesta. Ja jonkin aikaa myöhemmin tuli vielä toinen hänen rakkaan äitinsä ystävätär, ja kolmaskin! John Kurt ei kyllä tosiaankaan ollut kuin toiset, mutta hänestä tulisi erinomainen aviomies, siitä olivat he kaikki varmat. Ja mitä hänen siveettömyyteensä tuli, niin se kyllä oli huono juttu, mutta pahempi kuin monien muiden se tuskin oli; kaupungissa saattoivat naineetkin miehet tehdä ilkeitä rikkomuksia. Siinä oli ero, että hän paljasti vikansa ihan julkisesti. Noiden kolmen naisen puheet olivat hyvin samanlaisia, ja Tomasine pani merkille niiden yksituumaisuuden. John Kurt itse pysytteli tovin poissa, paitsi että hän aina kaupungille mennessään ja sieltä tullessaan – mikä tapahtui usein – käveli Rendalenin asunnon ohi, vaikka perhe asui syrjässä, kaukana vasemmalla torista, lähellä ketorinnettä. Aina talon sivuuttaessansa hän tervehti, jos vain kissakin ikkunassa istui.

Niin ikään hän lähetti joka aamu kukkavihon; päivä ja kukkavihko olivat yhtä varmat. Vanha Mariane, joka ne otti vastaan, lisäsi halukkaasti sanan tai pari Tomasinesta. Kurtilla oli joka kerta jokin tilapäishuomautus huulillaan, kuten "Jumala hänen kaulakuoppaansa siunatkoon!"

Sitten, kun äidin parhaat ystävättäret olivat käyneet Tomasinen luona Kurtin asiaa ajamassa, ei kestänyt kovinkaan pitkää aikaa, ennenkuin hänen omia parhaita ystävättäriänsä alkoi tulla. Muutamat olivat ennen tehneet päinvastoin; he olivat maininneet Kurtia melkein inhoten, he eivät voineet sietää "hänen valejuttujaan", "hänen raakoja puheitaan" eivätkä häntä itseään; "hän oli kuvatus". Nyt he alkoivat myöntää, että hänessä sentään oli jotakin kiintoisaa, jonkinlaista demonista viehätystä.

Kurt oli tietysti käynyt heidän puheillaan, ensin sen luona, jolle tiesi olevansa vastenmielisin. Tälle hän sanoi tietävänsä sen, kunnioittavansa häntä siitä. Olihan hän kurja, halveksittava olento. Mutta juuri siitä syystä hän oli tullut. Sillä toinen oli kaupungin rehellisin ja tunnollisin ihminen; kaikki olivat siitä yksimielisiä. Hänen täytyi auttaa häntä! Toinen ei tuntenut hänen elämäntarinaansa; siitä koko asia. Hän ei siksi myöskään tiennyt, minkätähden Kurtia oli jo pojasta asti ymmärretty ja täytynyt ymmärtää väärin, joten hän oli pakostakin suennut eriskummaiseksi. Niin, eihän hänen oikeastaan tarvinnut sanoa mitään; toinenhan näki ihmisten läpi. – Erään toisen käsistä sanoi Kurt, että ne olivat niin sievoiset, niin herkulliset ja pyöreät ja verekset, että niitä voisi käyttää kahvin kanssa. – Hän pyöritti ja vyörytti heidät sanavirtaansa; hän suihkutti heitä kylmästi ja leyhytti heitä lämpimästi; hän peloitti heitä, ja hän liikutti heitä. He eivät menettäneet tajuaan; he ymmärsivät hyvin, ettei kaikki ollut vilpitöntä ja välitöntä. Mutta juuri se kääntyi hänen puolustuksekseen. Hän ei huolinut verhoutua; mielinkielinhän olivat useimmat, kun tahtoivat saavuttaa jotakin.

Sitten kajahteli yhtenäinen naurun remakka kaupungin toisesta päästä toiseen, sillä kevätpuolella hänet selitti eräs pieni reipas ompelijatar lapsensa isäksi, ja hän tunnusti lapsen koko maailman edessä sekä toimitutti sen suurella touhulla kirkkoon kastettavaksi, jolloin sille pantiin nimeksi – Tomasine.

Uusi naurun rähäkkä seurasi heti perässä, sillä kun häneltä kysyttiin, kuinka ihmeessä hänen päähänsä saattoi pälkähtää sellaista, vastasi hän, että jos asia olisi hänen määrättävissään, niin pantaisiin – herra nähköön – jok'ainoan lapsen nimeksi kaupungissa tästä lähtien joko Tomas tai Tomasine. Se oli liikuttavaa.

Siihen aikaan hänen isänsä kuoli, ja erikoisissa olosuhteissa. Vanhus oli lähettänyt Tomasinelle sanan, että hänen vointinsa ei ollut hyvä; olisiko Tomasine niin ystävällinen ja pistäytyisi hänen luokseen ensi kerralla iltakävelylle lähtiessään? Nuo kaksi olivat vanhoja tuttavia; tytön pienenä ollessa oli hän useasti antanut tälle kourat täyteen kirsikoita, sillä lapsi oli näyttänyt niin reippaalta ja terveeltä; vanhalla puutarhurilla on silmää sellaiselle.

Tomasine läksi ylös kartanoon ja tapasi hänet hänen työhuoneessaan. Tulija oli siellä ensi kertaa. Sen seinät oli verhottu jollakin jäykällä, tummalla, joka arvatenkin oli nahkaa ja oli aikoinaan ollut maalattu ja kullattu. Ikkunan viereisessä sopessa oli iso kaappi, viehättävä huonekalu, vähintään kaksisataa vuotta vanha, taiteellisesti veistelty. Ikkunan edessä oli järeätekoinen, maalaamaton pöytä, täynnä papereita, siemennäytteitä, sanomalehtiä, ruoanmuruja; sen ääressä istui hän itsekin vanhanaikaisessa nojatuolissa, sellaisessa, jossa on lyhyt, leveä nahkaselkä. Hän nousi ja pakotti Tomasinen istuutumaan tuoliin. Itse hän käveli harmaassa palttinatakissaan, pinkkoesiliina yllään ja louskuvat tohvelit jalassa. Päässä oli hänellä isolippainen lakkinsa, kaulaan oli kiedottu paksu pyyheliina; hän oli hiukan käheä ja muutenkin raihnas – kevät oli sinä vuonna niin kolea.

Tuo pitkä, laiha mies alkoi harppoa ikkunan edessä olevan pöydän ja ulkokäytävän puoleisella peräseinällä olevan makuusijan välillä; hän harppoi ja harppoi pitkin sisäseinää ohi suuren uunin, jonka reunuksella komeili kaksi oldenburgilaista, kumpaisellakin suunnaton tekotukka päässä; hän harppoi uunin vastapäisellä seinällä naksuttelevan vanhan kaappikellon tahdissa. Se löi juuri seitsemän, jonkin soittolaitteen pitäessä suurta pauhua. Hänen sänkynsä oli kiilloitettua koivua; pitkin seiniä sitä vastoin törrötti vanhoja, madonsyömiä tuoleja, toisissa yksi jalka uusi tai kaksi, toisissa uusi selkämys. Seinille oli ripusteltu maalauksia, joista vielä näkyi joku punakeltainen käsivarsi tai ruskeanpunainen hame, mutta kaikki muu oli mustaa. Puitteissa oli enemmän jäljellä kärpäsistä kuin kultaajasta. Ja Konrad Kurtin pauhuinen puhe hänen marssiessaan oli samaa lajia kuin kamarikin, seos vanhaa ja uutta, vanhaa enimmäkseen suvusta eikä vailla kerskailua, uutta vähemmän, ja tämä nykyajan vaatimattomampaan kuosiin. Hän haastoi ilman poikansa sadatuksia ja kuvia, mutta jotensakin voimakkaasti. Hän kerskui toisena hetkenä, pilkkasi toisena, kuten poika useasti. Summa summarum oli kuitenkin se, että tämä suurenmoinen suku oli lopullaan; runko ei enää kelvannut. Jos se tahdottiin pelastaa, se ja suvun viimeinen omaisuus, täytyi käyttää ymppäystä. Uusi, voimakas puu oli löydettävä.

Tomasine istui siellä lähes kaksi tuntia ja kuunteli. Hän löi laimin illallisaikansa, iltakurssinsa. Vanhus ei tahtonut päästää häntä. Sisemmästä käytävästä avasi palvelustyttö oven kysyäkseen, kattaisiko hän pöydän, mutta hänet häädettiin pois.

Kävellessään kotiin puistokujan kautta, missä sadepurot olivat repineet jalkatien ja vanhat puut kohisivat myrskyssä, tuntui Tomasinesta, kuin hän olisi tullut hautakammiosta; siellä hän oli tavannut yhden ainoan elävän miehen, joka käyskenteli vainajiaan tarkastellen. Tomasinella ei ollut vähintäkään kaipuuta mennä tuonne sisälle. Hän kääntyi katsomaan laastittua, likaista, isoa, pieni-ikkunaista rakennusta. Hän huudahti äänekkäästi: "Ei!"

Hänen seuraavana aamuna palatessaan kamariinsa ei John Kurtin tavallista kukkavihkoa ollutkaan tullut. Se tuotti hänelle pistoksen; hän ei tiennyt miksi, sillä näinhän hän toki tahtoi? Eikö niin ollut asia? Hänen piti juuri selvitellä se itselleen, kun hänen isänsä palasi aamukävelyltään hyvin kalpeana. Hän kertoi vanhan Kurtin yöllä kuolleen. Hänet oli aamulla tavattu hengettömänä nojatuolistaan pöydän äärestä.

Heti jälkeenpäin saapui John Kurt. Hän ei sanonut mitään, vaan heittäysi sohvaan ja itki. Itki niin hillittömästi, että sekä Tomasine että hänen isänsä alkoivat pelätä. – Ja kuinka katkerasti hän sitten yltyikään soimaamaan itseään!

Hän palasi joka päivä ja kevensi sydäntään heille, aina järkyttävän voimakkaasti. Missään muualla ei hän käynyt eikä ketään muita puhutellut. Ainoastaan heitä ja väkeänsä. Yötä päivää tekivät hän ja he työtä, sillä he rakensivat talon isoille portaille kukkatemppeliä, josta vanhus kannettaisiin ulos. Tämä kukkatemppeli tuli tavattoman kaunis. Siitä syntyi puhetta, ja maahanpaniaisten aatto-iltana tuli ihmisiä ylös kartanoon sitä katsomaan, niiden mukana Tomasinekin isänsä kanssa. Vainajan ystävä, rovasti Green, tuli pian näkyviin puistokujasta, ja hänen takanaan saapui puoli "vuorta", lapsia ja aikaihmisiä, katsomaan ja kiittämään ja lausumaan jäähyväisiä; he olivat käyneet noutamassa papin. Vanha Green nousi ylös portaille ja lausui muistosanoja kukkien ystävästä, joka meidän keväästämme meni iäiseen. Yleinen liikutus puhkesi valloilleen; pojan täytyi poistua.

Seuraavana päivänä hän hautajaisista poikkesi Rendalenille. Mutta hän ei tavannut Tomasinea kotoa. Tästä hän pettyi niin kovasti, tuli niin sydämensä pohjasta murheelliseksi, että seisoi kauan mykkänä, vihdoin huoahtaen, ettei hänellä siis ollut ketään, niin, ei ainoatakaan! Hän olisi hartaasti suonut, että hänetkin olisi voitu samalla kertaa mullata. Olihan hän rasituksena niillekin, joista hän piti; sen hän kyllä älysi. Ja hän läksi tiehensä. Tämä liikutti vanhaa Marianea, joka oli kuulijana, ja kun Tomasine viimein tuli kotiin, kertoi sen vanhus sillä tavalla, että se liikutti Tomasineakin. Asia oli niin, että Tomasine ei ollut tahtonut olla kotona; hän oli pelännyt tulijaa. Hänellä ei ollut riittänyt rohkeutta kohdata toisen liikutusta, joka kenties saisi omituisen suunnan.

Nyt hän katui sitä. Hän otti äkkiä kakkulansa nenältään ja puhdisti ne, asetti ne jälleen paikoilleen ja katseli itseään kuvastimesta. Eikö hän ollut kyllin suuri ja voimakas uskaltaakseen? Hän seisoi ikäänkuin tähtäilemässä.

Sen ajan pukuna käytettiin parhaasta päästä vyöllä kiinnitettyä, poimuteltua miehustaa ja vannehametta; hän painoi molemmilla lujilla käsillään vyön alas. Valkoiset irtohihat oli hän sisään tultuaan riisunut pois; puvun varsinaiset hihat olivat auki, niin että hänen ranteensa ja käsivartensa kuvastuivat hyvänä vastakohtana mustalle puvulle. Hän nautti niiden voimasta; ihmiset, jotka voimistelevat paljon, ovat tottuneet sellaiseen. Mutta silmät etsivät ehdottomasti kasvoja, heikkoa kohtaa. Ne olivat totisesti uskomattoman rumat! Tämä litteä nenä, nämä isot huulet ja tämä tukka, otsan värinen, olivat tuskin katseltavia. Ja nämä kulmakarvat – vaaleat, lyhyet harjakset – pistäysivät ulos niin ohuesti, että kävivät suorastaan näkymättömiksi. – Eipä väinkään; ei kannattanut hänen ylpeillä. Rakastihan John Kurt häntä todellisesti. Ja oli onneton, – ypö yksinäinen ja onneton. – Ja hänen isänsä oli painanut Tomasinen alas tuoliinsa…

Heti jälkeenpäin köpitti vanha Mariane ylös puistokujaa niin nopeasti kuin kykeni. Hän seisahtui kuitenkin kerran ja kehitti sanomalehtipaperista käsiinsä hienon – voi, niin hienon kirjeen; hänen piti sitä silmätä.

Kun kirje oli John Kurtin kädessä, repäisi tämä sen kiivaasti auki ja otti kotelosta paksun englantilaisen kirjekortin, johon oli kuvattu kyyhkynen. Paperi oli hyvin tukevaa ja kyyhkynen hyvin piirretty. Hän luki siitä seuraavat, tottuneen käden ripeästi kirjoittamat sanat:

"Minä teen sen.

John Kurt kääntyi Marianea kohti: "Kah", hän sanoi, "olipa minun isäni verraton mies! Sillä jos hän ei olisi juuri nyt kuollut, niin enpä tottamaar olisi tyttöä saanut."

Hän tahtoi mennä naimisiin seuraavana päivänä. Hänen mitä suurimmaksi ihmetyksekseen ei Tomasine tahtonut sitä; ei edes seuraavalla viikollakaan. Tomasine lopetti nyt kaikki opetustuntinsa, alkaakseen opiskella uutta asemaansa varten; hän ei osannut mitään, ei muuta kuin pitää järjestystä ympärillään: hänhän oli pienestä pitäen vain pysynyt kirjoissaan. John Kurt hurmaantui kuullessaan näistä hänen puutteistaan! Hän, John, osasi kaikkea. Epäilikö joku sitäkin? Hän osasi pestä ja siivota sekä huoneissa että keittiössä, paremmin kuin norjalainen sisäkkö tai keittäjätär! Hän työnsi paikalla syrjään vanhan Marianen ja näytti sen heille, erä erältä. Niin reimasti ja sievästi, niin perinpohjaisesti kuin vain kaikkein tottunein palvelijatar teki hän sen; se oli totta. Edelleen hän osasi laittaa kaikenlaisia ruokia, – lajeja, joiden nimiäkään he eivät tienneet; hän osasi paistaa, leipoa, hän osasi kutoa sukkaa, ommella, parsia; hän osasi pestä liinavaatteita, silittää, kiilloittaa. Hänen eikä kenenkään muun täytyi saada opettaa Tomasinea; miksi ei aloitettaisi heti?

Ja niin kävi. Itse hän teki ostoksia ja kutsui seuraa Rendalenille. Nämä päivät olivat hauskimmat, mitä Rendalenin perheellä oli ollut. Niistä kulki häly kautta koko kaupungin; ystävien ja tuttavien piti päästä katselemaan. Ja kuuntelemaan! Mikä remu ja riemu! Millaisia kertomuksia siitä, missä John Kurt oli minkin oppinut! Milloin Australian kullankaivajien keskellä alituisessa hengenvaarassa, milloin Niilin laivassa englantilaisen herrasväen vieraana, jolloin kokki määräsi koko vauhdin. Toisella kertaa brasilialaisessa neekerihotellissa, sitten Etelä-Amerikan kaivoksissa, ja taas äkkiä isossa höyrylaivassa Haitin vesillä! Sieltä karkaaminen. Hän ei säästellyt paikallisvärejä eikä muitakaan värejä; kamaluuksia ja kirouksia sateli kuin tulta taivaasta eri maitten ja kansojen yli. Mutta työ luisti.

Tomasine oli alikokki, alipesijä, alisilittäjä ja aliparsija! Tätä viimeksimainittuakin osasi John Kurt paremmin. Hän teki työtä yhtä nopeasti kuin pakisikin, yhtä innokkaasti. Hän keskeytti itsensä, ja aivan rutosti, joka kerta, kun Tomasine teki virheen, tällä kun ei ollutkaan oikeata luontumusta. Nyt John poikkeuksetta valloitti kaikki puolelleen.

Mutta kävisihän yhtä hyvin ja paremmin tämä opetus ja hauskuus päinsä ylhäällä kartanossa. Siitä tulivat vähitellen kaikki yksimielisyyteen, – ja Tomasine taipui.

5

Kotielämää

Heidät vihittiin eräänä ehtoopäivänä kotona; ainoastaan perhe oli saapuvilla, ja pöydästä he kaksistaan kävelivät ylös käsikoukkua. Silloin oli kuumetta molemmin puolin; sitä ei voitu salata. Niin, se kävi vain näkyvämmäksi siitä, että kaiken piti käydä, kuin ei olisi mitään tekeillä.

Tuolla ylhäällä ei ollut tehty suorastaan mitään heidän vastaanottamisekseen; senkin piti tulla jälkeenpäin. Ensimmäinen kamari vasemmalla oli tästä lähtien arki- ja ruokailuhuoneena; sitä lähinnä oli makuuhuone. Talon parhaat huonekalut ja parhaat sängyt, osaksi vanhoja, kallisarvoisia kapineita, oli nyt siirretty tänne, seinien nahkapäällys pesty, mutta se ei ollut siitä kovinkaan parantunut. Laipiot jykevine veistoskoristeinensa kyllä näyttivät pesun jälkeen siistimmiltä. Pesua oli tuhlattu myöskin maalauksiin, mutta se ei ollut aina menestynyt; kun puitteet oli samalla uudestaan kullattu, näyttivät ne kamalilta. Siinä onkin mainittu jokseenkin kaikki. Makuuhuoneen viereen oli heti John Kurtin tultua kotiin sovitettu kylpyhuone; tämä jaettiin nyt kahtia, joten saatiin pukeutumishuonekin. Keittiö toisella puolella isoa käytävää, joka kulki talon halki pitkittäin, oli kuin avara tanssisali; siihen hankittiin Englannista rautahella – vastanaineethan viettäisivät runsaan osan ajastaan sen edessä.

Muutamia päiviä he olivat ihan yksikseen. Eivät he myöhemminkään olleet liikkeellä, mutta ystävättäret saivat erityisiä kutsuja, – ja pian oli sama hauskuttelu käynnissä tuolla ylhäällä kuin ennen alhaalla Rendalenilla. Vihkiäisten edellisinä ja jälkeisinä päivinä oli Tomasine rakastunut – silmittömästi rakastunut John Kurtiin, ainoastaan ajatteli John Kurtia, oli lakkaamatta onnellinen, täydellisesti antautunut.

Mutta hänen luonteeseensa ei kuulunut antautuminen; siksi se ei hänelle soveltunut. Hän näytti niin järkyttyneeltä, niin, melkeinpä typerältä. Hän tunsi sen, kun ystävättäret katselivat häntä; olihan hän aikaisemmin itse havainnut sen kuvastimestaan. Sen huomatessaan hän ajatteli jotakin, mutta torjui sen luotansa; sitten se valtasi hänet silloin tällöin kuin salainen säikky. Tietysti hän tahtoi häivyttää sen, mutta tuli silloin vielä enemmän siksi, mikä hän ei tahtonut olla. Ystävättäret kuiskailivat, että hän oli tullut niin oudoksi; hän, joka juuri oli miellyttänyt reippaalla, välittömällä olemuksellaan, oli nyt joko kummallisen hajamielinen tai raju.