Liput liehumassa

1

Valtaistuimelta syökseminen

Rouva Tomasine Rendalen vei itse lapsensa kastettavaksi ja antoi sille oman nimensä. Pikku Tomasin kehto oli hänen makuusijansa vieressä, ja siinä huoneessa Tomasine oleskeli; siitä tuli hänen luku- ja työhuoneensa, etuhuone oli tyhjä kuin kylmilleen jätettynä.

Hän sai ystävättäriltään Englannista, Ranskasta, Saksasta kasvatusta käsitteleviä kirjoja kolmella kielellä! Mutta hän pani ne kuitenkin pian syrjään liian epämääräisinä tai oikullisina. Sitten hän ryhtyi laajentamaan tietojaan yleensä; hän tahtoi olla pojan opettajatar kaikessa, hän eikä kukaan muu!

Mutta pojan päästessä puolen vuoden vanhaksi se työskentely kärsi suuria häiriöitä, sillä hän oli levoton lapsi. Lääkäri vakuutti, ettei pojalla hänen nähdäkseen ollut mitään vaivaa; hän ei kirkunut kivusta. Mutta jos esimerkiksi ei ollut paikalla siinä silmänräpäyksessä, kun poika avasi silmänsä, nimittäin se, jolla oli ruoka, silloin ei hän kirkunut ainoastaan, kunnes äiti tuli – siinä olisi voinut olla kohtuutta – , mutta sitten, kun hän oli tullutkin ja nostanut lapsen rinnoilleen, kirkui tämä maidon valuessa suupielistä. Imaisi taas muutamaan kertaan, hellitti ja parkui; hän ei voinut unohtaa.

Kun oli tekeillä jotakin, mitä hän ei tahtonut, kirkui hän itsensä siniseksi, sätki ja tekeysi kankeaksi; toisinaan Tomasinesta tuntui, kuin hän ei olisikaan ihmistä helmassaan pidellyt, vaan vaihdokasta. Lapsen ollessa yhdeksän kuukauden vanha täytyi hänen lakata antamasta rintaa; se kiihtymys ja säikky, jossa lapsi häntä piti, vaikutti maidon kautta takaisin lapseen. Taistelu, joka nyt nousi, oli julma. Sitä kesti kokonaista kolme päivää ja yötä. Koko tänä aikana ei häntä saatu maistamaan pisaraakaan vierasta ruokaa, paitsi mitä häneen saatiin viekkaudella. Ja kun Tomasine liehui tuvassa tai käytävässä kuunnellen noita käheitä kirkauksia, joiksi pojan ääni oli painunut, eikä saanut näyttäytyä eikä auttaa, – silloin hän muisti useammin kuin kerran häpeäkseen, mitä oli ajatellut ja päättänyt, ennenkuin lapsi syntyi. Poika itki sisäpuolella, ja äiti itki ulkopuolella; kukaan ei saanut häntä poistumaan sieltä.

Ja tällä pojan ensimmäisellä suurella sodalla maailmassa, saada pitää äidinmaito, ei ollut taistelulla terveellistä vaikutusta, sillä siitä lähtien hän tahtoi vielä entistä pahemmin saada kirkumisella itselleen kaikki. Tomasine oli voimakas, kärsivällinen ihminen, mutta poika rasitti hänet sekä laihaksi että hermostuneeksi. Hän ajatteli pulan korjautuvan lapsen tullessa isommaksi ja odotti, kunnes tämä pääsi vuoden vanhaksi, ja jäi vielä sittenkin odottamaan; mutta mitä enemmän poika vaurastui, sitä itsepintaisemmin hän itki.

Täytyi siis valita määrätty menettelytapa. Professorikirjat eivät tähän riittäneet, tai hän ei ollut niitä ymmärtänyt. Hän kyseli sitten kokeneilta ihmisiltä ja sai neuvoksi hauskutella häntä lakkaamatta. Se auttoi tovin; lapsi vaikeni, kun näki jotakin uutta. Mutta samaa ei hän tahtonut nähdä uudestaan enempää kuin enintään kahdesti; jos äiti unohti sen, joutui poika niin raivoihinsa, ettei edes mikään uuden uutukainen kyennyt häntä viihdyttämään.

Sitten joku toinen neuvoi häntä antamaan pienokaisen kirkua – kirkua niin paljon kuin mieli teki. Ikuiset vallat, sitä karjuntaa! Jos hänet olisi valittu koko kaupungin kiusan ja vaivan edustajaksi, ei hän olisi voinut hoitaa tointansa paremmin. Ei, ajatteli Tomasine, tämä vain rääkkää hengen sekä pojalta että minulta. Hän heittäysi sitten ihan päinvastaiseen; hän ryhtyi arvailemaan pojan ajatuksia jo kauan ennen, kuin tämä niitä saisikaan ja oli hänen mielikseen kaikessa. Se auttoi; – mutta jos hän arvasi väärin, ei hyödyttänyt edes oikea arvaaminen sitten. Äidillinen alamainen ja orjatar joutui kuten monet ennen häntä niin pitkälle hädässään ja epätoivossaan, että päätti nousta kapinaan. Pikku hirmuhallitsija oli syöstävä valtaistuimelta. Vallankumous puhkesi 6 – kuudella – läpsäyksellä hänen armonsa nimettömälle. Kaikki sisäisen sodan kauhut osoittausivat oitis; mutta toiset kuusi, seitsemän, kahdeksan, kahteentoista asti seurasivat perässä. Luopua iäkseen vallasta on vaikeata vajaan kahdenkin vuoden vanhalle tyrannille, joten taistelu oli kestänyt useita tunteja, ennenkuin – hän antautui? ei, sitä hän ei suinkaan tehnyt; mutta – hän nukahti.

Niin menehtyneeksi oli Tomasine käynyt kuukausien rauhattomuudesta, pelosta ja yövalvonnasta sekä nyt taistelusta, että hän värisi ja hikosi. Hän nojausi nukkuvan yli kuten Davidin sanotaan seisseen Saulin vuoteen yli kumartuneena; hänen kävi kukistunutta suuruutta sääliksi. Hän kuuli tämän maatessaan nikottelevan avuttomuuttaan; hän näki viimeisten kyynelten kuivuvan poskelle, nyrkkiin puristuneiden käsien tempoilevan, ohuen päänahan aaltoilevan. Kuka olisi poikaa kohtaan hyvä, ellei hän? Kuinka hän ikävöitsikään pojan heräämistä saadakseen oikein näyttää hänelle kaikkein lempeimmän sävynsä, kisaillakseen hänelle ja tehdäkseen hänen kanssaan kaikki ne pikku temput, jotka hurmaavat jokaista äitiä. Erittäinkin hän toivoi saavansa lapsen suipistamaan suunsa suutelolle. Sen tehdessään oli poika vastustamaton.

Vihdoinkin hän alkoi liikahdella ja hieroa nenäänsä; äiti kärsimättömyydessään pujotti kätensä hänen alleen ja painoi päänsä hänen kasvojensa likelle, saadakseen niistä terveen elämän tuoksua.

Silloin pojan suu vääntyi parahdukseen; epätoivo nousi silmään, musta, yhä mustempi, ja vihdoin hän puhkesi kirkumaan, – kauhistuneeseen ja kauhistuttavaan kirkunaan, vääntäytyen äidin luota käsillään, päällään, ruumiillaan!.. Hänen täytyi kiireesti päästää lapsi ja kutsua sisarensa. Tälle poika heti kohotti pienet käsivartensa, tämän rintaa vasten hän painautui oikein ollakseen turvassa.

Hylätty äiti seisoi tätä katsellen, ja samalla ajatteli hän nyt ajautuneensa kompassin ympäri, nyt oli hän siinä, mistä muutamia kuukausia aikaisemmin oli aloittanut. Ensin tuli surkean voimattomuuden tunne, sitten syvän häpeän, ja äkkiä hän sieppasi sisarelta pojan ja hoiteli hänet itse, tahtoipa tämä tai ei. Poika kiljui kaiken aikaa täyttä kurkkua, ja kun hänet oli siistitty eikä hän tahtonut ottaa ruokaa äidin kädestä, ropsahteli läpsäyksiä ja sateli sanoja, eikä äiti herennyt, ennenkuin poika koetti koota kaikki voimansa vaietakseen ja tosiaankin sai äänensä taukoamaan, haukkoen ilmaa kuin läkähtymäisillään.

Vähitellen oli kapina peloiteltu hillityiksi hiiskahduksiksi lukittujen ovien taakse; jos ne yhden ainoankaan kerran pyrkivät ulos, – oh, ne heristeltiin takaisin! Lopulta pienokainen koetti säikähdyksissään vielä suipistaa suunsakin suutelolle, osoittaakseen äidille, että ihan vastoin hänen tahtoaan nuo uppiniskaiset yrittelivät tunkeutua esille. Se oli lystikkään liikuttavaa yrittelyä. Sitten hänet pakotettiin syömään, ja sitten voitettu laskettiin makuulle ja nukahti nikotellen. Äiti kävi hiukan jaloittelemassa, tuli sitten vuoteen vierelle ja vartioitsi kuten viimeksikin, ahdistuneena ajatellen heräämistä. Ja aivan oikein, poikanen oli tuskin silmänsä avannut ja hänet nähnyt, kun tuo pitkä jollotus purkausi ulos, mutta lapsi veti sen verkalleen ja pelokkaana sisälle jälleen; niin, ojensipa kätensäkin ja antausi sille, joka hymyili hänen ylitseen.

Monta on ollut onnellista voittajaa, sekä ennen että sen jälkeen, kun rouva Tomasine Rendalen syöksi poikansa valtaistuimelta ja itse asettui sille; päälle päätteeksi hänen onneaan häiritsi se tietoisuus, että tämä olisi hänen pitänyt jo alussa tehdä, – kauan, kauan sitten. Mutta kuitenkin hän oli ihan yhtä iloinen myöhäisestä voitostaan kuin mikään kenraali pikemmin saadustaan. Ja sinä iltana laskeutuessaan levolle hän oli niin uupunut ja tyytyväinen, kuin olisi vallannut kaupungin.

Poika oli kai silloin 1 3/4 vuoden ikäinen. Äiti ymmärsi hyvin, että tämä taistelu ei ollut viimeinen; mutta hän ymmärsi myöskin, että nyt oli lapsi oikkujensa epävakaisilla purjehduksilla vihdoinkin keksinyt äitinsä, – tästä lähtien oli äiti hänen mantereensa.

Äiti sai siitä pian näytteen. Voitonriemussako hän nyt alkoi käyttää hilkkaa, vai oliko se kauan haudottu suunnitelma hiuksien peittämiseksi, jotka olivat niin ärsyttäneet omistajatartaan, tahtoiko hän nyt saada hiustensa sijalle jotakin selvemmin erottuvaa – joka tapauksessa hilkka ilmestyi juuri nyt. Se täytyi pojan kaikin mokomin heti häätää pois. Hänen vuokseen oli äiti jo uhrannut kakkulat, joita vastaan poika niin ikään oli sodan julistanut; mutta hilkkaa hän ei tahtonut uhrata. Monihan voi tyytyä menettämään valtansa todellisuuden, mutta ei sen vertauskuvia, ja tämä äitinsä hiuksien ja pään hallitseminen oli ylpeä, ylväs vallan merkki, josta poika ei tahtonut hellittää; ja niin syntyi siitä taistelu. Mutta poika antautui jo ennen tulisimman temmellyksen alkuakaan. Hänen kaksi pientä kättänsä lyötiin kerta kerran jälkeen takaisin, ja joka kerta voimakkaammin hänen huudoistaan huolimatta, ja äkkiä hän heittäysi äidin kaulaan, ja pikku sota päättyi siten sovintoon.

Pojan kaksivuotissyntymäpäivään Tomasine pääsi onnellisena äitinä. Muuan englantilainen ystävätär, jonka kanssa hän oli ollut säännöllisessä kirjeenvaihdossa siitä asti, kun oli lopettanut seurustelunsa kaupungilla, oli täksi suureksi päiväksi lähettänyt hänelle Charles Dickensin David Copperfieldin, joka siihen aikaan oli Englannin suosituin romaani. Kirja tuli päivää liian aikaisin; hän luki sitä heti pitkän kappaleen, ja sen kaikki vilkkaat kuvat keräysivät pikku Tomasin ympärille hänen huomispäiväkseen, jolloin hän esiintyisi kiireestä kantapäähän asti uudessa asussa. Hän näki unta pikku Jipistä ja pikku Tomasista.

Hän heräsi syntymäpäivänä hiukan myöhemmin kuin Tomas, mutta tämä makasi ihan hiljaisena. Koko yönä ei hän ollut häirinnyt äitiään; kahteen kuukauteen oli hän sitä tuskin enää tehnyt. Onnellisena ja ylpeänä tervehti häntä äiti.

Ensimmäiset tunnit kuluivat pelkässä riemussa. Kello 9 istui poika lattialla uusissa vaatteissaan, kaikkien niiden lelujen keskessä, joita äiti ja tämän omaiset olivat hänelle antaneet. Itse istui äiti täysissä pukeissa ikkunan ääreen lukemaan David Copperfieldiä; hän oli koettanut avata raittiin ilman vuoksi ikkunan, mutta kevätpäivä oli kylmänlainen.

Silloin hänet kutsuttiin keittiöön. Poika ei koskaan pitänyt siitä, että äiti poistui hänen luotansa, mutta nyt hän istui niin syventyneenä omiin puuhiinsa, että hän kenties saattoi uskaltaa sen; kuitenkin hän varovaisuuden vuoksi meni ensin makuuhuoneeseen ja sieltä sisäkäytävän kautta keittiöön. Hän jätti keittiön oven auki siltä varalta, että poika pitkistyisi hänen poissaoloonsa ja alkaisi huutaa. Mutta huutoa ei kuulunut, joten äiti toimitti työnsä valmiiksi.

Arkihuoneessa oli hiljaista, epäiltävän hiljaista. Poika oli nimittäin pannut tarkoin merkille kirjan, jota äiti luki, sillä englantilaiseen tapaan se oli sidottu kirjaviin kuvallisiin kansiin. Hän oli nähnyt äidin laskevan sen pöydälle. Hänenkin teki mieli lukea sitä hiukan, milloin se kävi keskeytyksettä päinsä. Yksin jäätyään hän heti jätti kaikki lelut, nousi, taapersi pöydän ääreen, työnsi päällystetyn jakkaran alleen, kun ei muutoin saanut hyvää otetta, raastoi kirjan syliinsä ja istuutui jälleen lattialle. Kesti tovin aikaa, ennenkuin hän teki sen havainnon, jonka oli kirjoista ennemminkin saanut, mutta aina taas unohtanut, nimittäin, että oli hankala lukea monta lehteä kerrallaan; yksi tai kaksi kerrallaan sitä vastoin – se menetteli. Hän otti ne siis kirjasta; siten ne olivat helpommat lukea. Parin ensimmäisen jälkeen hän otti useampia, kaikkiaan kaksikymmentä, – kunnes äiti saapui hätään.

Tästä lukemistavasta he paikalla joutuivat epäsopuun. Äiti menetti malttinsa, tempasi kirjan häneltä pikaisesti ja muistutti hänelle tuimasti, että tiesihän hän kirjojen olevan häneltä kiellettyjä. Poika säikähti ensin, mutta tovin kuluttua hän ojenteli molempia käsiään ja sanoi: "Mujje kijja, äiti! Mujje kijja!" Toinen ei tietysti ottanut kuullakseen; pienoinen tallusti lähemmäksi ja aloitti taas mielistelevästi: "Mujje kijja, äiti, mujje kijja!"

"Ei!" vastasi toinen terävästi, sillä kirja oli surkeasti revitty juuri siltä kohdalta, johon hän oli keskeyttänyt lukemisensa. Poika odotti hiukan; mutta taaskin: "Mujje kijja, äiti; mujje kijja!"

Äiti muisti, että nyt oli pojan syntymäpäivä, ja vastasi sävyisämmin, tällä kertaa osoittamalla hänelle, millaisen vahingon hän oli tehnyt. Poika kuunteli ja vastasi: "Mujje kijja, äiti; mujje kijja!" Äidillä oli namusia; hän antoi pojalle hiukan, ja tämä söi ne pyydellen: "Mujje kijja, äiti! Mujje kijja!"

Silloin hän laski kirjan kädestään, sieppasi pojan, tanssitti häntä pitkin permantoa ja asetti hänet lelujensa keskelle. Itse hän palasi järjestämään revittyjä lehtiä. Pian seisoi poika hänen vieressään ja kurkotteli toisella kädellään ylös pöydälle, toisella pidellen kiinni: "Mujje kijja, äiti! Mujje kijja!"

Taaskin hän laski sivulle kirjan ja etsi käsille pojan päällysvaatteet mennäkseen ulos hänen kanssaan. Siihen ei tämä tahtonut millään muotoa suostua, hän tekeysi kankeaksi kuin keppi; mutta äiti tahtoi, että he lähtisivät ulos. He olivat satamassa tunnin ajan, ja poika leikki siellä. Äidin sitten arkihuoneessa riisuessa päällysvaatteita hänen yltään hän ojensi vapaan kätensä pöytään päin: "Mujje kijja, äiti; mujje kijja!" – ja kaikkein mielistelevimmällä äänellään ja sävyllään.

Toinen ajatteli parhaaksi lyöttäytyä kuuroksi ja ryhtyä leikkelemään paperisuikaleita, joita kumilla liimasi revittyjen lehdensiekaleiden yli; se oli hidasta työtä, ja sillä välin poika seisoi mankuen ja kerjäten ja hypistellen ja kurkotellen: "Mujje kijja, äiti; mujje kijja!" Kaipahan kerran taukoaa, ajatteli äiti; mutta hän pääsi valmiiksi omasta puuhastaan, ja poika yhä jatkoi.

Äiti toivoi kovin pääsevänsä eroon hänen seurastaan ja takaisin kirjan pariin; sehän oli verrattomasti hauskempi. Mutta vihastua hän ei tahtonut, – ja niinpä hän ryhtyi puhaltamaan huilua: hän liikutti sormiaan kuin piccolohuilua käyt ellen ja vihelteli samalla; siinä hän oli taitava. Poika nyki ja tempoi hänen hamettaan, ja hän vastasi huilulla. Tässä hän kävi hilpeäksi, ja hilpeys yltyi, kun poika vihastui ja huusi: "ei! ei!" huilunsoittoon ja itki ja löi häntä; huilunsoiton vauhti vilkastui yhä enemmän. Lapsi ei lopettanut, äiti ei lopettanut; Kurtien henget pälyivät kaikissa loukoissa ja raoissa.

Sitten poika heittäysi selälleen permannolle, rummutti, rummutti kantapäillään ja karjui. Toinen soitti vielä huilua, mutta heikommin, sillä hän tunsi, että poika se lopultakin voittanut oli; nyt hän istuutui tuijottamaan lasta. Hänellä oli taas edessään se vanha taistelu. Huilunsoitto vaihtui yht'äkkiä itkuksi, lohduttomaksi, hillittömäksi itkuksi. Poika, joka raivossaan oli pitänyt häntä tarkoin silmällä, kummastui siinä määrin, että unohti kirkumisen. Tomasinen oli vallannut hänen vanha pelkonsa, eikä hän nähnyt eikä kuullut, ennenkuin hänen toinen kätensä tunsi jotakin lämmintä; se riippui veltosti alas, samalla kuin hän epätoivoissaan oli heittäytynyt taaksepäin ja nostanut toisen kätensä kasvoilleen. Hän katsahti nyt kummastuneihin kasvoihin, oman punaisen poikansa kyynelistä märkiin kasvoihin. Heti, kun poika näki äidin häneen katsovan, koetti hänen suunsa suipistua suutelolle; nyt hän ojensi kätensäkin. Ja niin nostettiin pieni litteä nenä ylös ison litteän nenän viereen, ja äidin suu kujerteli ja kisaili ja suuteli hänen koko kasvojansa ja päätänsä. Pojan kädet kietoutuivat hänen kaulaansa.

Äiti ei ottanut kirjaa, vaan hän piti pojan. Eikä poika edes vilkaissut pöytään päin, jolla kirja oli.

Se oli heidän viimeinen suuri taistelunsa. Tuhansia pienempiä sattui tietysti; mutta yksikään ei kestänyt kauempaa kuin muutamia minuutteja.

2

"Vuorella"

Tomasine piti pojan aina omassa valvonnassaan; vilkas, lahjakas lapsi tarvitsi peräti valpasta silmää, mutta kuitenkin hän pääsi pojan nelivuotissyntymäpäivään hyvällä mielellä. Tänäkin päivänä tapahtui jotakin määräävää.

Pojalla oli ollut muutamia leikkitovereita, ja hän, joka oli tottunut olemaan yksinään, tahtoi kaikki käymään omalla tavallaan, joten hän ei ollut käyttäytynyt laisinkaan kiltisti. Siksi hän sai neljä vuotta täyttäessään muiden lahjojen mukana kirjan veljestä ja sisaresta, ja siinä kerrottiin, kuinka veikko oli aina kiltti siskolle, voi, niin sävyisä ja avulias! Se osoitettiin kynäpiirroksilla, joissa pikku veli aina asteli pikku sisarta vetämässä. Tomas kuitenkin otti kirjasta toisen opetuksen; hän kysyi, miks'ei hänelläkin ollut sisarta, eikö hänkin saisi sisarta?

Tomasine Rendalen oli tosin useasti muistanut, että pojalla oli sisar; mutta hän ei ollut muistanut sitä minään itseänsä koskevana asiana. Sellaiselta ei se hänestä nytkään tuntunut; mutta niin kauan kärtti poika, että hän viimein ajatteli asiaa hiukan vakavammin. Entä jos pojan sisar nyt kärsi puutetta? Maatila oli John Kurtin, ja se menestyi oivallisesti hänen oman suunnitelmansa ansiosta: kasvimaiden kiskomisesta edemmäksi ylämäkeen, niiden laajentamisesta melkein kaksin verroin. John Kurtin lapsilla piti olla riittävä elanto; siitä ei saisi olla epäilystä.

Hän tiedusti siis lapsesta ja kuuli, että hänen pikku kaimansa oli mummonsa, Marit Stöenin, hoidossa; "Stöan muori" oli jäänyt leskeksi luotsista, joka oli sikäläisellä rannikolla hankkinut hyvän nimen. Marit asui ylhäällä "vuorella", siis kartanosta vasemmalla, ja Tomasine päätti etsiä lapsen näkyviinsä. Mutta mitään kiirettä ei sillä ollut; hän tekisi sen jonakin sunnuntaina kauniin ilman sattuessa. Mutta toisena sunnuntaina toisensa jälkeen osui olemaan kehno sää, niin että ehdittiin jo täyteen kesään, ennenkuin tuli sellainen pyhäpäivä, joka antoi hänelle halun lähteä; Andreas Berg lyöttäysi mukaan.

Tie sinne oli sama, joka vei vasemmalle torilta uuden hautuumaan ohi edelleen sisämaahan. Mutta poikettuaan "vuorelle" päin he joutuivat pikemmin kaatopaikalle kuin tielle. Niihin aikoihin asti oli kaupunkien pikkueläjien annettu rakennella ja asustaa mielensä mukaan; juuri nyt siellä kuitenkin tehtiin oikeata tietä.

Alhaalla rannassa oli vene veneen vieressä niin tiheässä kuin mahdollista, sillä täällä vuoren vasemmalla puolella ne olivat suojassa. Veneissä ja näiden ympärillä hyöri epälukuinen liuta lapsia, parhaasta päästä pieniä, metelöiden kuin tuhannesta kurkusta. Tomasine aprikoitsi, oliko tuolla sekin, jota hän etsi; hän katsoi jokaista villiintynyttä vastaantulijaa kasvoihin, nähdäkseen tuttuja piirteitä; erittäin hauskaa se ei ollut. Pörröiset tenavat kerääntyivät parveksi hänen ympärilleen, kun hän tiedusti Marit Stöeniä, ja vähintään kaksikymmentä viittasi ylös, korkealle ylös; mutta hänen oli mahdoton erottaa, mitä he kaikki yhteen suuhun sanoivat. Pysähtyä ei hän myöskään tahtonut, vaan alkoi Andreas Bergin kanssa nousta noita korkkiruuvin kierteitä ylös; mellakka seurasi häntä herkeämättä takaa päin, mutta ei yksikään lapsista, mistä hän päätti, ettei kenelläkään heistä ollut Marit Stöenin kanssa mitään tekemistä.

Polku oli kulunut itse kiveen, paikoitellen paranneltuna askelmalla tai parilla, toisin paikoin taas kallioon kiinnitetyillä portailla. Tie kiersi oikealle ja vasemmalle, vasemmalle ja oikealle; ei ollut neljääkään taloa samassa rivissä. Ja kuinka eriskummaisia olivatkaan monet niistä! Niin, olipa joukossa sellaisiakin, jotka oikeastaan olivat lautavajalla lisättyjä laivankeittiöitä. Monissa taloissa oli toisen huonekerran portaat talon ulkopuolella, joissakin ne olivat jälkeenpäin rakennetun kuistin katolla. Useat talot olivat siten rakennetut, että alakerran ulko-ovi oli länsipuolella ja raitti siellä oven tasalla, mutta yläkerran uloskäytävä itään päin, sillä sielläkin oli tie oven tasalla.

Melkein kaikissa taloissa oli merkillisiä lisäkkeitä, enimmäkseen poikki sahattuja veneitä pystyyn nostettuina; mutta oli kattoinakin lautaseinien tai muurattujen alusien päälle kumolleen sovitettuja veneitä. Pieniä kasvismaakaistaleita pujottelihe kaikkialla, usein mitä mahdottomimmissa paikoissa, missä ne saattoivat olla tuskin kahden kämmenenkään levyisiä. Kirpeä töryn haju, jota kuitenkin miellyttävästi heikensi tervan katku, leijaili vuorella, ennenkuin hajautuen nousi kuin hyötyisä uhrituoksu pyhätaivaalle, – näillä maailman kulmilla vallitsevan olosteluvapauden mukaisesti.

Alhaalla rannassa vilisevän lapsilauman kohu kaikui kuin tasainen kellojen pauhu, jota silloin tällöin vihloi jokin kimakka ääni; joku kukko kiekui, joku satamassa maleksiva laivakoira saattoi luskuttaa ohitse soutavalle veneelle ja saada vastauksen toiselta villaturkilta, joka kavahti koivilleen täällä ylhäällä. Muuten oli aivan hiljaista; he kuulivat vain omien askeltensa rauskahtelevan kivipinnalla ja ylemmäksi päästessään lisäksi kiukkuista lapsen kirkunaa. Tomasine katseli saarten ja salmien yli aina ulapalle asti, joka kaukana alhaalla päilyi kirkkaana kuvastimena. Kaupungin kaduilla näyttäysi joku yksinäinen kävelijä ja toisin paikoin pieniä lapsiryhmiä, mutta ne olivat niin etäällä, ettei mikään ääni voinut sieltä tunkeutua tuon ihan alla kohisevan meurun läpi tänne ylös. Oikealla näkyi kartano, joka juuri lähetti ensimmäisen haikunsa keittiön savutorvesta. Täällä hänen ympärillään olivat kaikki savutorvet jo aikaa tuprunneet; kaupungissakin elpyi vähitellen yksi ja toinen toimintaan.

Päivä oli lämmin; he ponnistelivat ja hikoilivat vuoren kupeella, ja hän ajatteli niitä, jotka raskaasta työstä joka ilta nousivat nämä kaksikymmentä tai kolmekymmentä, ehkä viisikymmentäkin portaikkoa ylös illalliselleen, puunhakkuuseensa ja vuoteellensa.

Hän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä, mutta hän näki joitakuita, enimmäkseen vanhoja ukkoja imeskelemässä piippuaan kynnyksillä istuskellen; työmiehet kai nukkuivat ennen sunnuntain puolipäivällistä, naisväki liesien ääressä askarteli. Siellä täällä näkyi sentään joku joutilas tyttö istumassa portailla ja juttelemassa toisen kanssa, joka oli kaiketi tullut illan hauskuttelusta sopimaan. Tai joku nuori meripoika saattoi piippu suussa ja kädet taskuissa nojailla seinustalla puhellen tytön kanssa, joka häveliäänä seisoi hänen edessään. Hiukan yli puolitien päästyään hän tapasi joukon tyttöjä ja poikia, enimmäkseen puolikasvuisia, lojumassa ja istumassa ison paaden ympärillä. Ei mitään mellastusta, ei edes puhelua; hän ei heistä tiennyt, ennenkuin oli ihan heidän lähellään. Pahimmassa löyhkässä he siinä oleilivat, mutta se ei tuntunut heitä häiritsevän. Mitä hommaa saattoikaan heillä olla? Mikään ei ilmaissut sitä. Hän kysyi heiltä tietä. Jotkut kohottausivat hiukan; yksi ainoa vanhempi vastasi, osoittaen punaista taloa, jossa oli valkoiset ikkunalaudat. Tomasine oli juuri puhdistanut kakkulansa ja silmäili nyt taloa; mutta hän näki myöskin selvästi kaikkien kasvojenilmeistä, että jok'ainoa tunsi hänet, että jok'ainoa oivalsi, mitä hän Stöan muorista tahtoi. Mutta yksikään ei hiiskunut mitään; kuitenkin hän kuuli hiukan tirskunaa ja supattelua, kun oli ehtinyt edemmäksi.

Hän kysyi Bergiltä, mitä kummaa he saattoivat puuhata, kun olivat noin hiljaisia, ja Berg arveli, että pojat pelasivat korttia ja tytöt katselivat. Mutta oli juuri aamusaarnan aika, niin että he piilottivat kortit silloin, kun vieraita meni ohitse. Tomasine johtui ajattelemaan, mitä eroa oli pienen norjalaisen kaupungin työkansan ja ulkomaisen suurkaupungin alhaison välillä, ja palautti mieleensä monia muistoja. Mutta tämän ohella häntä ajattelutti jokin muukin, jokin vastenmielinen; se ei tahtonut heittää rauhaan; – hyväinen aika, mitä se oli? Niin, se oli tuo ylhäältä mäeltä kaikuva kiukkuinen lapsen kirkuna. Nyt lähemmäksi tultuaan hän tunsi sen, se toi tuskaa mukanaan; sehän oli hänen poikansa vanhaa jollotusta! Niin, sitä se oli! Siinä määrin sama äänensointu, tahti, tarmo, että se pisti ja vihloi; eihän toki pojan sisar siellä ulvonut häntä vastaan?

Lämmin oli hänen ennestäänkin, ja nyt hän alkoi ihan kuin hehkua. Vanhaa pelkoa tunkeusi häneen heti, sekavia ajatuksia menneiltä päiviltä, taisteluista poikansa kanssa… "Mutta rouva, tehän kävelette liian kovaa!" Andreas Berg sitä huusi alhaalta mäenrinteeltä.

Hän tuskin näkikään Bergiä, kakkulat olivat täyttyneet; hän otti ne nyt nenältään, kuivaili kasvojaan ja niitä, huohotti ja nauroi väkisinkin. Berg tuli verkalleen ylös. Lapsenporu pysyi kuitenkin ennallaan, mutta nyt järjilleen tultuaan hän älysi, että se tuli ylempää, kun taas Marit Stöenin talo, punainen talo valkoisine ikkunalautoineen, näkyi melkein hänen edessään mäessä vasemmalla; se oli isoin täällä ylhäällä, ja olihan se osoitettu hänelle, hän ei voinut erehtyä. Hän tunsi mielensä ihan keventyneeksi, kun lähti astumaan sitä kohti.