Maria Stuart Skotlannissa

Suuri sali Holyrood'in linnassa.

ENSIMÄINEN KOHTAUS

Sali on juhlallisesti koristettu. Tanssiaisia vietetään paraikaa, ollaan keskellä purpose'ta. ["Se tanssi, jossa salaisesti puhutaan." John Knox.] Kuningatar tanssii velipuolensa lordi Stuartin kanssa; tanssivien joukossa nähdään Lethington'in jarli Argyle'n kreivinnan kanssa, Morton'in jarli, Bothwell'in jarli. Etulavalla oikealla seisovat lordi Lindsay, Andrew Kerr ja eräs porvari, kaikki kolme tummissa, toisistaan eriävissä puvuissa; useita presbyteriania yhtyy heihin. Rizzio ilmestyy vähän myöhemmin puhuen kuiskaten, mutta tyynesti erään aatelismiehen kanssa. Viimein tulee Darnley yksinänsä sisään.

(Seuraavaa puhetta lausutaan kun soitanto lakkaa tai hiljaisesti soitetaan).

LINDSAY. Kas, tanssivien rivit kiertelevät kuin käärmeet auringon paisteessa! Kuule, soitanto leikkii helvetin liekkiä! Perkele siinä nauraa hohottaa.

ANDREW KERR. Hys, hys! Rangaistus on syöksevä heidän päällensä, niinkuin meri Faraon sotajoukon päälle.

LINDSAY. Kas, kuinka kuiskailevat! Synnin saastainen hengähdys! Katso noita hekkumallisia hymyjä, katso naisten irstaisia pukuja.

PORVARI. Turhaan Knox tälle hoville saarnaa.

LINDSAY. Hän on Israel'in profeeta, hän ei saarnaa turhaan; sillä Jumala itse on hänen sanansa todistava tälle jumalattomalle suvulle.

ANDREW KERR. Tuossa on David Rizzio.

USEAT. Hänkö tuossa oikealla?

ANDREW KERR. Tuo katolilainen viettelijä!

LINDSAY. Paavin salainen lähettiläs!

ANDREW KERR. Uuden Jesuita-seuran jäsen!

PORVARI. Perkeleen taitavin juonten sepittäjä!

ANDREW KERR. Kahdeksan päivän kuluttua saa hän takoa omassa pajassaan.

LINDSAY. Erotkaamme! Me nostatamme huomiota.

ANDREW KERR (Porvarille ja muille). Tulkaa!

(He menevät perälle päin tanssivien taakse, Rizzio on jo siirtynyt pois. Darnley astuu nopeasti esille ja katselee tanssia).

LINDSAY (hänen takanansa). Mylord!

DARNLEY (ei vastaa).

LINDSAY. Mylord! (niinkuin ennen). Mylord, yhtykää Herran hurskaitten joukkoon! Vapauttakaa meitä tästä Jesabel'ista!

DARNLEY. Oi, kuinka ihana hän on!

LINDSAY. Paholaiselta hän on saanut tämän voimansa. Olkaa varoillanne, mylord, te olette jo tarpeeksi kauan kärsineet ja itkeneet sen vallassa.

DARNLEY. Kärsinyt olen ja itkenyt olen, mutta katsokaa häntä, eikö ole hän sen arvoinen! Ei, taivaallinen on hänen voimansa; katsellessani häntä on minusta kaikki niin suloista kuin kirkkaana kevätpäivänä! Kas, kas, kuinka säteilee jokaisesta hänen liikunnostaan! Kun hän kumartuu, luo hän varjoja, kun hän ojentaa itseänsä, on kaikki valoista, kun hän astuu eteenpäin, sykkivät sydämmet hänen tahtinsa mukaan.

LINDSAY. Hän on mieltä vailla! … (menee).

DARNLEY. Joka kerta kun häntä näen, on minusta kuin en koskaan olisi häntä ennen nähnyt. Olisinhan Loch Linneh'in lumivuori jos en vielä kerran pyrkisi hänen puheillensa! Hän on enemmin kuin kuningasvalta kaikkine loistoineen.

(Hän odottaa kunnes tanssi päättyy ja kuningatar, jota Stuart taluttaa, astuu etulavalle. Siinä Stuart notkistamalla polvea kiittää, poistuu, puhuu erään palvelijan kanssa ja tulee kohta takaisin. Darnley lähestyy täll'aikaa kuningatarta).

DARNLEY. Minä hartaammin ikävöin saadakseni puhua teidän armonne kanssa, kuin poikana seikkailusta ikävöin.

STUART. Illallinen on valmis, me odotamme teidän armonne käskyä,

KUNINGATAR. Käskekää vieraat ruoalle. Me itse jäämme tänne kuninkaan kanssa.

STUART (kutsuu illalliselle, jonka jälkeen jokainen poistuu naisensa kanssa juhlamarssin soidessa).

TOINEN KOHTAUS

DARNLEY ja KUNINGATAR.

DARNLEY. Tanssi on hajoittanut ruusuja teidän poskillenne. Ehk'eivät olleet ne minulle määrätyt, vaan sydämmeni on ne omistanut.

KUNINGATAR. Mylord, jos asia koskee jotain, jota voi vastaiseksi jättää

DARNLEY. Ei, sitä ei voi vastaiseksi jättää, sydäntäni särkee, minä en voi noudattaa kylmää juhlajärjestystä – Maria, miks' olemme näin vieraantuneet toisistamme?

KUNINGATAR. Siks' että mylord on enemmän mieltynyt muiden seuraan kuin meidän.

DARNLEY. Minäkö? – Olenko minä oma itseni muulloin kuin teidän luonanne?

KUNINGATAR. Oi, mylordin juomatoverien seurassa, irstaitten naisien parissa on varmaankin hauskempi, kuin meidän huoneissamme.

DARNLEY. Oi, älkää puhuko siitä, mitä voin tehdä tukehuttaakseni surut ja tuskat! Vaan ei kukaan voi saattaa minua sellaiseen tuskaan kuin Skotlannin Maria.

KUNINGATAR. Onko tarkoituksenne tehdä syytöstä?

DARNLEY. Joka lempii epätoivoon asti, se syyttää kaikkea, mikä elää, – iloa siitä, että se on liian iloinen, surua siitä, ett'ei se ole iloa. Minä tuhlaan aikaani, kuin palkollinen, joka ei tahdo tehdä työtä kun ei hän määrä-palkkaansa saa; mutta on määräpalkka, jota vailla minä en tahdo elääkään. – Oi, mitä tulee minun tehdä uudestaan voittaakseni teidän lempenne?

KUNINGATAR. Vahinko, mylord, ett'en voi mainita kylläksi korkeata palkkaa.

DARNLEY. Te olette Guisien sukua, – loistava kuin timantti, vaan kovakin kuin se.

KUNINGATAR. Antonius sulatti timantin, jonka Kleopatra joi.

DARNLEY. Vaan se maksoi hänelle monta miljonaa.

KUNINGATAR. Siitä tahdoinkin teitä muistuttaa.

DARNLEY. Mutta minä olen köyhä; sillä teille olen antanut kaikki, – jopa omantunnon rauhankin.

KUNINGATAR. Mitä teille korvaukseksi annoin, senkin olette tuhlanneet.

DARNLEY. Oi, Maria, avioliittomme ensimäisinä kuukausina luulin teidän lempivän minua.

KUNINGATAR. Kautta Jumalan, sen minäkin luulin.

DARNLEY. Mutta nyt joku on tullut meidän välillemme.

KUNINGATAR. Mylord! (tahtoo mennä).

DARNLEY. Ei, kuulkaa minua, muuten voi pian olla myöhäistä!

KUNINGATAR (seisahtuu). Uhkaatteko?

DARNLEY. Maria, et tiedä mihin lempi voi ihmistä saattaa!

KUNINGATAR. Tiedän, – raakuuteen se voi saattaa!

DARNLEY (kiivaasti). Vielä muuhunkin! Minä voisin kylmällä mielellä … ei, älä minua pakoita siihen, Maria!

KUNINGATAR. Pakoittaa, juuri sitä minä en voi.

DARNLEY. Vaan sinä päivänä kun sen voit, olet sitä katuva!

KUNINGATAR (enenevällä kiivaudella). Ei, osoita että olet mies! Kautta Jumalan, minä olen nainen!

DARNLEY. Oi, ainoastaan tuo loiste silmissä, tuo liikunto, ja minä lemmin sinua taas raivokkaasti!

KUNINGATAR. Lempiä sinä osaat, Henrik!

DARNLEY. Vaan sinä et sitä osaa, Maria!

KUNINGATAR (hymyilee).

DARNLEY. Tuo hymy sekä myöntää että kieltää, vaan myönnytyksiä ja kieltoja on tuhansittain, enkä voi niitä lukea.

KUNINGATAR. Ainoastaan hovipojat lukevat hallitsijattarensa hymyjä.

DARNLEY. Jos tietäisin ken sitä uskaltaa, niin tappaisin sen!

KUNINGATAR. Luulevaisuus on hovipoikain vikoja sekin.

DARNLEY. Teitä lempiä ilman luulevaisuutta on mahdotointa.

KUNINGATAR. Silloinkin kun minä vasta-rakkautta annan?

DARNLEY. Silloinkin; sillä te aina annatte vaan sen verran, että jotain jälellekin jää.

KUNINGATAR. Darnley parka!

DARNLEY. Jos voisit tuntea sääliä, niin poistaisit luulevaisuuden syyt – poistaisit mitä mulle pahaksi on.

KUNINGATAR. Silloin saisin poistaa koko hovini.

DARNLEY. Et, ainoastaan yhden!

KUNINGATAR. Mylord!

DARNLEY. Yksi löytyy, jolle osoitatte enemmän luottamusta, kuin meille kaikille yhteensä.

KUNINGATAR. Tämä yksi sitä siis ansaitsee.

DARNLEY. Suosimalla erästä onnen-onkijaa ärsytätte te koko Skotlannin ylpeää aatelistoa, ettekä ainoastaan minua.

KUNINGATAR. Mitä muuta nuo toiset ovat?

DARNLEY. Aatelismiehiä.

KUNINGATAR. Se mies, jolle minä osoitan luottamusta, on aatelismies.

DARNLEY. Mutta muut ansaitsevat paremmin teidän luottamustanne.

KUNINGATAR. Joka paraiten edistää minun hankkeitani, hän ansaitsee sitä paraiten.

DARNLEY. Muut teitä lempivät enemmin.

KUNINGATAR. Kautta Jumalan, minä olen tullut Skotlantiin muutakin tekemään kuin – lempimään.

DARNLEY. Soisin että tämä olisi totta – Rizzionkin suhteen!

KUNINGATAR; Mylord!

DARNLEY. Sillä mitä huhu kertoo, se minulta karkoittaa unen pois.

KUNINGATAR. Valitkaa itsellenne parempi pään-alus, kuin Edinburghin tyhjät huhut!

DARNLEY. Olkoot vaan tyhjiä kuin unelmat, ne kuitenkin aina takaisin tulevat … olkoonpa että luulevaisuuteni on pohjaa vailla, kuin lintu lennossaan, se on kuitenkin nyt mun olemukseni, ja sentähden täytyy teidän osoittaa minulle sitä hellyyttä, että kunnioitatte sitä.

KUNINGATAR. Ja lähettää Rizzio pois? Ei koskaan!

DARNLEY. Onko tämä viimeinen sananne?

KUNINGATAR. Mun viimeinen.

DARNLEY. Hyvä. Jos ette te pidä väliä minusta, en pidä minäkään teistä.

KUNINGATAR, Te vaivaatte minua, mylord.

DARNLEY. Nyt en siitä enää puhu; – nyt toimeen käyn.

KUNINGATAR. Tuota olette niin usein sanoneet, että se väsyttää minua.

DARNLEY. Että pilkkaatte lempeä, jota itse olette kasvattaneet, ei minua kummastuta liioin; sillä tiedän että voitte kerran saattaa sen mestaus-lavallekin.

KUNINGATAR (on ääneti).

DARNLEY. Chatelard parka, hän sai sen hengellänsä maksaa; mutta ennustettu onkin, että jokainen, ken teitä lempii, saa sen hengellänsä maksaa.

KUNINGATAR (on ääneti).

DARNLEY. Oi Maria! – Ei, käärme naisen haamussa, paholaisen houkutteleva sävel virran kuohuvassa pyörteessä, joka vedät ihmisiä surmansuuhun ja sitten ilkeästi hymyilet, – minä olen keksivä sen pyydyksen, joka sinut kiinni saa, sen kauhistuksen, joka sinut voittaa; olen näkevä sen päivän, jona saan sinut itkemään, Skotlannin ihana sfinksi, – itkemään verta!

KUNINGATAR. Se ei tule olemaan ensimäinen kerta!

(Hän purskahtaa itkuun).

DARNLEY. Oi, suo anteeksi, Maria, en ole paha; siitä päivästä alkain, kun sinut näin, ovat semmoiset aatokset nousseet sielussani; mutta sinulla onkin voima ottaa ne pois jälleen. Oi, ole lempeä!

KUNINGATAR. Nyt menen Rizzion luo!

(Hän menee).

KOLMAS KOHTAUS

DARNLEY (yksinänsä). Rizzion luo? Rizzion luo! Minä seuraan! Minä Rizzion murhaan suuressa salissa kaikkein Skotlannin lordien edessä!.. Ei, se kohtaisi ainoastaan tuota miestä, vaan ei häntä. Häneen täytyy kostoni sattua, hänen täytyy oppia pelkäämään; sillä ainoastaan sitä hän lempii, jota pelkää. Itse hän sanoi: osoita että olet mies! sanoi hän. Sen olen osoittava, ja se teko, joka minut mieheksi tekee, on saattava sinut peljästyneeksi lapseksi! Lethington on oikeassa, Morton on oikeassa, … missä he nyt ovat? Mitä? Kiitollisuuttako? Kiitollisuuttako hänelle? Joka päivä hän minua pilkkaa, kruunua hän kieltää minulta, hän antaa minun viettää tätä toimetonta elämää, varjo-kuninkaana, puoleksi halveksittuna muilta ja täydellisesti halveksittuna itseltäni. Hän saastuttaa kunniaani ja antaa oikeuteni toiselle. Hän näkee sieluni tuskat ja kurjuuden, ja antaa minun elää niissä!

(Soitantoa kuuluu toisista huoneista).

Tämä soitanto minua kuusi kuukautta sitten lennätti hääjuhlan huimaavassa tanssissa, nyt se löytää minut yksinäni pahojen aatosten synkeässä vallassa. Mutta hän on jäänyt valoisaan juhlasaliin – nojautuen toisen miehen käsivarteen! Oi, kuinka pian syksy tuli! Autiota, autiota on kaikki! Kukkasia näin täällä kerran, vaan en saanut hedelmiä nähdä. (Soitanto vilkastuu). Mutta tuolla sisällä – valoa ja liekkumaa! Odota, odota … jonakin iltana syöksen sisään minä ja seurassani sata teräkseen puettua miestä; silloin on siellä oleva loiste, niinkuin sinisestä jäästä, ja punertava väri on vuotava yhteen sen kanssa. Siinä on Lethington. – Onko ajatuksillakin kaikua?

NELJÄS KOHTAUS

DARNLEY ja LETHINGTON.

LETHINGTON. Tulen suuresta salista eräästä kohtauksesta, joka on kaikkia kummastuttanut. Kuningatar…

DARNLEY. … Kuningatar!

LETHINGTON. … Tuli sisään, meni suoraan Rizzion luo, kuiskaili hänen kanssansa, nojautui sitten hänen käsivarteensa ja vei hänet sisä-huoneisin.

DARNLEY. Hyvä Jumala, armahda järkeäni!

LETHINGTON. Seisoin ranskalaisen lähettilään vieressä. Hän sanoi:

Mihinkä huoneesen nyt mahtanevat mennä?

DARNLEY. Hän valehtelee!

LETHINGTON. Minä vastasin kohta: Niin korkean naisen käytöstä ei sovi epäillä.

DARNLEY. Sopii kyllä, Lethington, Jumala paratkoon!

LETHINGTON. Ranskalainen lähettiläs huomautti: Eilen nähtiin herra David'in ottavan vieraita vastaan sinisessä yötakissa; niiden joukossa, jotka laskettiin sisään, oli myöskin kuningatar.

DARNLEY. Se on helvetin valhe, hän ei koskaan ole käynyt Rizzion luona.

LETHINGTON. Juuri niin minäkin vastasin, teidän puolestanne. Samassa tuli Englannin lähettiläs ja vastusti ankarasti koko juttua; hän oli varmuudella tietävinänsä että päinvastoin Rizzio oli ollut kuningattaren luona – sinisessä yö-takissa.

DARNLEY. Ha, ha, ha!

LETHINGTON. Niin, koko asia on naurettava.

DARNLEY. Ha, ha, ha! Kunniani, elämäni on vaan naurettava; ja samaten unetoin lempeni, äitini sorrettu onni ja isäni ääretöin ylpeys, naurettavat vaan! – Lethington, te olette kirottu konna! Te saatatte minut perikatoon, minä tunnen sen, enkä kuitenkaan voi vastustella. Ainoastaan hänen luonansa voin minä etsiä turvaa teitä vastaan; mutta hän syöksee minut pois luotansa teidän saaliiksenne.

LETHINGTON. Toivon teidän armollenne onnellista parantumista.

(Tahtoo mennä).

DARNLEY. Lethington, älkää mua jättäkö. Lethington! Minä olen kipeä, en ole nukkunut moneen yöhön ja välistä minua peloittaa olla yksinäni, sillä pelkään kadottavani järkeni. Oi, Lethington, olenhan melkein lapsi vielä, yhdeksäntoista vuotias, en ole kylliksi voimakas kantamaan näin kovaa kohtaloa. Paitsi sitä lemmin häntä liian paljo. Oi, jos hän vaan sanoisi minulle ainoan ystävällisen sanan, vaikkapa sen, että hän on syyllinen; jos hän vaan pyytäisi minulta anteeksi, minä antaisin hänelle anteeksi, Lethington!

LETHINGTON. Sitä estäköön Jumala ja teidän kunnianne!

DARNLEY. To olette oikeassa; mutta minulla ei ole muuta Jumalaa eikä muuta kunniata, kuin hänen lempensä. Jos hän kyynelsilmin palajaisi luokseni, nostaisin hänet syliini, kantaisin hänet Europan ylpeimmän hovin eteen ja tunnustaisin autuaallisna sen häpeän, että olen maailman onnellisin mies!

Oi, se olen ollut, Lethington! Aviomme kahtena ensimäisenä kuukautena, silloin tahtoi hän ainoastaan olla missä minä olin. Tämä nainen, Europan ihanin, nerokkain, suloisin, hän oli mun; rohkein unelma, mitä nuorukainen ikinä on uneksinut, se oli jokapäiväinen elämäni, ja minä olin vaan kahdeksantoista vuotias!

Mutta se onni päättyi niin pian…

(Hän itkee).

LETHINGTON. Mies kostaa semmoista, eikä itke.

DARNLEY. Se on lapsellista, – sen kyllä tiedän; mutta nyt on yön tyhjyys valloittanut päiväni ja päivän levottomuus astunut alas yöhön. Jos en välistä saisi itkeä, niin pääni räjähtäisi rikki synkkien aatosten kuohunnasta.

LETHINGTON. On siis paras jättää koko tuuma siksensä.

DARNLEY. Mikä tuuma, Lethington?

LETHINGTON. Ehk' ette soisi sitäkään, että joku meistä vaatii tuota hävytöintä kahden-miekkasille.

DARNLEY. Vai kahden-miekkasilleko? Antaa David Rizziolle yhtä pitkää teräskappaletta käteen, yhtä paljon ilmaa, yhtä paljon maata! Ei, selkään on hän pistettävä kaksikymmentä kertaa, ja vielä muutamia lisäksi kun hän on kuollut. Vetäkää sitten vaatteet hänen päältänsä ja pankaa hänet riippumaan koko maailman häpeäksi ja pilkaksi. Joka salaa on onneni murhannut, se kuolkoon niinkuin myrkyllinen itikka ainakin. Lethington, ei maailmassa ole hirveämpää rikosta, kuin houkutella vaimomme puolellensa ja sitten vietellä häntä.

LETHINGTON. Ettekö koskaan ole sitä tehneet, Henrik Darnley.

DARNLEY. En ole ennen tietänyt mitä se on.

LETHINGTON. Mutta – oletteko nyt niin varma asiasta? Näyttää kyllä aivan pahalta, vaan kenties ainoastaan näyttää siltä. Jos hän nyt vakuuttaisi olevansa viatoin?

DARNLEY. Hän hymyilee kun minä siitä puhun, niin, hän melkein vakuuttaa minulle vastakohtaa.

LETHINGTON. Hän pilkkaa teitä.

DARNLEY. Niin, niin, hän meni suoraan Rizzion luo.

LETHINGTON. Ehkä sentähden että hän tunsi itseänsä voimakkaaksi viattomuudessaan?

DARNLEY. Mutta miksi hän ei minulle vakuuta että hän on viatoin? Hän näkee kuitenkin tuskani?

LETHINGTON. Hän ei teitä lemmi.

DARNLEY. Ei!

LETHINGTON. Eikä pelkää.

DARNLEY. Siinä juuri onnettomuus!

LETHINGTON. Hänen ylpeä luontonsa lempii ainoastaan sitä, jota hän pelkää.

DARNLEY. Niin on; juuri niin!

LETHINGTON. Jos siis teidän armonne saattaisitte hänen pelkäämään…

DARNLEY. Sitäpä juuri tahdon, Lethington!

LETHINGTON. Mutta siihen tarvitaan rohkeutta.

DARNLEY. Tahdon koettaa, sillä koko tulevaisuuteni riippuu siitä.

LETHINGTON. Entäs jos hän pyhästi vannoisi että syytöksenne on väärä…

DARNLEY. Mutta jos se olisi väärä, Lethington?

LETHINGTON. Niin se voisi tulla todeksi! Sillä hän ei lemmi eikä pelkää.

DARNLEY. Sinä olet oikeassa, olet oikeassa!

LETHINGTON. Näettekö kuinka olette huikentelevainen.

DARNLEY. En ole! – Mutta Lethington … jos hän vaaran hetkenä kääntyy minun puoleeni, niinkuin luonnollisen suojelijansa puoleen?

LETHINGTON. Niin kysykää häneltä, miks'ei hän tullut ennen.

DARNLEY. Olet oikeassa … nyt hän minua pakenee ja pilkkaa.

LETHINGTON. Jos te rangaistuksen hetkenä peräytte, niin hän teitä myöskin ylenkatsoo, ja sitten ei hänellä enää rajoja ole.

DARNLEY. Se on totta.

LETHINGTON. Syyllinen tai ei – hänen täytyy tulla kukistetuksi.

DARNLEY. Taikka minun elämäni on täynnä helvetin tuskia, verinen kulku hänen oikkujensa mukaan, salaisesti syövyttävä tauti, jota jokainen hänen silmäyksensä voi kiihdyttää.

LETHINGTON. Nyt luulen että kypsytte toimintaan.

DARNLEY. Ole huoleti, Lethington; poljettu lempi ja luulevaisuus antavat voimaa. Muutaman päivän perästä olen valmis vaikka mihin.

LETHINGTON. Vaan jos hän juuri näinä päivinä kääntyy puolehenne ystävällisyydellä?

DARNLEY. Ah, Lethington, sitä hän ei tee!

LETHINGTON. Ei, minä pelkään sitä. – Sillä, tietäkää, teidän armonne, että juuri viime aikoina on Rizzion ja kuningattaren väli käynyt hellemmäksi kuin koskaan ennen.

DARNLEY. Mistä tiedät sen?

LETHINGTON. Lahjoja on oikein sadellut Rizziolle; olen kuullut että hän ainoastaan vaatteissa omistaa monta tuhatta puntaa.

DARNLEY. Hävytöintä! hävytöintä!

LETHINGTON. Hänen kokoelmaansa juveleista ja kalliista kivistä on kuningatar lahjoittanut omiakin kalleuksiaan.

DARNLEY. Voiko enää epäillä! Oi, Lethington, olen kutsunut Murray'n kotia, kutsunut kotia koko hänen karkoitetun puolueensa, – olen yhtynyt vihollisiini, niin itse saatanan kanssa – päästäkseni tästä häpeästä ja tuskasta.

LETHINGTON. Murray on paluu-matkalla … pian on tehtävä mitä tehtävä on.

DARNLEY. Tule luokseni huomenna, sopikaamme tarkemmin asiasta, pane kaikki toimeen, mutta joutukaa, joutukaa; sillä jos ei jyrkkä teko pian iske suonta minussa, niin löydätte minut tukehtuneena jonakin aamuna!

LETHINGTON. Älkää puhuko niin kovasti, teidän armonne, joku tulee.

DARNLEY. Minun täytyy mennä ulos, tarvitsen ilmaa ja tilaa. Lethington, pari minun palvelijoita, käske heitä seuraamaan minua, minä heittäyn hevosen selkään ja lähden ulos metsään.

LETHINGTON. Mutta sydän-yöllä!

DARNLEY. Yö ja minä – me sovimme yhteen!

(Hän menee, Lethington seuraa häntä ja tapaa ovessa erästä palvelijaa).

LETHINGTON (palvelijalle). Hae kuninkaan palvelijoita, hän tahtoo ratsastaa ulos. Joudu!

(Palvelija menee).

VIIDES KOHTAUS

LETHINGTON, sitten MORTON.

LETHINGTON. Darnley parka! (huomaa Morton'in ovessa). Täällä ei ole ketään.

MORTON (jää paikoilleen). Mutta tänne voi tulla.

LETHINGTON. Mylord, oletteko nähneet kuningattaren uuden muotokuvan? (Käy seisomaan sen eteen. Morton tulee sinne myös). Se on erinomaisen hyvin osattu.

MORTON. Katsanto on liian ylpeä.

LETHINGTON. Luulen että sitä voi parantaa.

MORTON. Oletteko varma siitä?

LETHINGTON. Olen. Se on muutettava.

MORTON. Asianomaiset suostuvat siis siihen?

LETHINGTON. Täydellisesti.

MORTON. Ja milloin?

LETHINGTON (tuttavasti). Pian, pian! – Ei auta viivytellä. Espanjalaiset apu-varat ovat tulleet, maan-pakolaisten tilukset joutuvat myöskin hänen omakseen. Kahdeksan päivän kuluessa julistaa hän sotaa Englantia ja protestanttia vastaan … liittolaisena on hänellä koko Europa!

MORTON (hiljaa). Siis huomenna?

LETHINGTON (samoin). Huomenna, Knox'in talossa, kello neljä iltapuolella.

MORTON (samoin). Mutta he ovat jäljillä. Kuningas ei ole voinut asiaa salata, lordi Stuart on kuullut hänen uhkaavan.

LETHINGTON. Heitä täytyy siis saattaa harhateille.

MORTON. Te tahdotte Murray'n sormusta, heittääksenne sitä italialaisen kurkkuun?

LETHINGTON. Tahdon. – Ei muuta täällä.

MORTON (ääneen). Todellakin oivallinen kuva; kun vaan tuo käskevä katsanto hiukan lievennetään.

LETHINGTON (samoin). Ja tuo italialainen kaulus poistetaan. (Morton menee peräovesta ulos täll'aikaa). Tuolla tulee Rizzio – ahaa! puhuen Stuart'in kanssa!

(Vetäytyy syrjäpuoleen ja menee ulos).

KUUDES KOHTAUS

RIZZIO ja STUART.

RIZZIO. Luulenpa kuitenkin, että mylord näkee aaveita selvällä päivällä. Maanpakolainen Murray on Englannissa ja kurjuudessa, hänen puolueensa vielä suuremmassa kurjuudessa, Elisabeth ei tahdo heitä auttaa. Elisabeth auttaa ainoastaan niitä, joiden käy hyvin' Mistä siis saisivat varoja nostattamaan kapinaa Skotlannissa.

STUART. Ei kapinata, monsieur; en ole puhunut kapinasta. Ei, se on pahempaa!

RIZZIO. Mikä on kapinata pahempi?

STUART. Salamurha.

RIZZIO. Salamurha! (tekee ristinmerkin). Pyhä neitsyt on suojeleva hyvää asiata ja sen uskollista palvelijaa.

STUART. Pyhä neitsyt on oikullinen niinkuin muutkin naiset, ja minun neuvoni on, monsieur, että vahvistatte linnan vartijajoukkoa.

RIZZIO. Kiitän, mylord, teidän teräväjärkisistä neuvoistanne.

STUART. Madame, ma soeur, tietää paraiten itse että jo kolmesti hänen kallis-arvoinen personansa on ollut vaarassa tässä raa'assa maassa. Tällä kertaa ehkä muutkin, kuin hän, ovat vaarassa.

RIZZIO. Ketä mylord tarkoittaa?

STUART. Monsieur tietää että tämän maan aatelisto ei häntä rakasta.

RIZZIO. Suojelus-pyhäni, Sankt Antonius Paduasta, on minua varjeleva pahoista ihmisistä. Kuningatar, mun korkea hallitsijani, on armossa pitävä huolta turvallisuudestani.

STUART. Parasta on, että te puhuttelette kaartinkapteeni Erskinea; se on oikea mies varjelemaan teitä, monsieur.

RIZZIO. Kiitän, mylord; minä puhuttelen häntä.

STUART. Monsieur, minä olen sanonut teille tämän, ei teidän tähtenne, vaan sentähden, että madame, ma soeur, teitä suosii. Monsieur, minun pitää aloittaa pöytätanssia.

RIZZIO. Mylord!

SEITSEMÄS KOHTAUS

RIZZIO, sitten LETHINGTON.

RIZZIO. Salamurha!

(Hänen kääntyessään, seisoo Lethington ihan hänen takanansa; hän säikähtyy).

LETHINGTON. Pelkäättekö että ai'on teitä salaa murhata?

RIZZIO. Kuka on sanonut? —

LETHINGTON. Tahtoisin puhua kanssanne. Kreivi Morton on minut lähettänyt. Tiedätte ett'ei hän mielellään itse puhu teidän kanssa.

RIZZIO. Kun hän on saanut niin kohteliaan sanansaattajan, niin hänen varmaankaan ei sitä tarvitse.

LETHINGTON. Itse hän on vielä korkeamman miehen lähettiläs.

RIZZIO. Kenenkä?

LETHINGTON. Murray'n.