Thais

LOTUS

Siihen aikaan oli erämaa anakoreetteja täynnä. Niilin molemmilla rannoilla oli lukemattomia risu- ja savimajoja, joita erakkojen kädet olivat sinne rakennelleet aina jonkun matkan päähän toisistaan, niin että ne, jotka niissä asuivat, saattoivat elää erikseen ja kuitenkin auttaa toisiaan tarpeen vaatiessa. Siellä täällä häämötti majojen yli ristihuippuisia kirkkoja, joihin munkit vaelsivat juhlapäivinä kunnioittamaan pyhiä menoja ja ottamaan osaa sakramentteihin. Aivan virran vieremällä oli vielä taloja, joissa luostarimunkit asuivat, kukin ahtaaseen koppiinsa sulkeutuneena, ja yhtyivät ainoastaan senjälkeen paremmin nauttiakseen yksinäisyydestä.

Erakot ja luostarimunkit elivät kieltäymyksessä, he aterioivat vasta auringonlaskun jälkeen ja käyttivät ravintonaan vain leipää suolan ja iisopin kera. Muutamat kaivoivat itsensä hiekkaan, asuivat maankoloissa tai haudoissa ja noudattivat vieläkin merkillisempiä elämäntapoja.

Kaikki he säilyttivät puhtautensa, kävivät puettuina karkeaan jouhipaitaan ja päähineviittaan, nukkuivat paljaalla maalla pitkien valvomisien jälestä, rukoilivat, veisasivat virsiä ja sanalla sanoen suorittivat joka päivä katumuksen mestarinäytteitä. Ottaen huomioon perisynnin he kielsivät ruumiiltaan ei ainoastaan kaikki ilot ja tyydytykset, vaan senkin tavallisen hoidon, joka maailman lapsesta tuntuu tuiki välttämättömältä. He olivat sitä mieltä, että jäsentemme taudit parantavat sielumme ja että ruumiilla ei voi olla sen kunniakkaampia koristeita kuin paiseet ja mätähaavat. Näin toteutui mitä profeetat olivat sanoneet: "Erämaa on peittyvä kukkasiin."

Tämän pyhän Thebais-maakunnan asujamista kuluttivat toiset päivänsä askeettisuudessa ja mietiskelyssä, toiset ansaitsivat elatuksensa palmikoimalla palmupuiden kuituja tai palkkautuen töihin lähitienoon maanviljelijöille elonkorjuun aikana. Pakanat olivat siinä väärässä luulossa, että muutamat heistä elivät rosvouksella ja pitivät yhteyttä kuljeskelevien arabialaisten kanssa, jotka ryöstelivät karavaaneja. Mutta todellisuudessa nämä munkit halveksivat kaikkia rikkauksia ja heidän hyveittensä tuoksu uhosi taivaaseen asti.

Sauva kädessä niinkuin matkustavaiset kävivät nuorten miesten näköiset enkelit vieraisilla heidän erakkomajoissaan, jota vastoin pahat henget taas harhailivat heidän ympärillään ethiopilaisten tai eläinten hahmossa johdattaakseen heitä kiusaukseen. Kun munkit aamuisin saviastioineen menivät kaivolle, näkivät he satyyrien ja aigipaanien jalanjälkiä hiekassa. Oikean ja henkisen olemuksensa mukaan käsitettynä oli Thebais-maakunta vain taistelutanner, jolla joka hetki ja etenkin öisin käytiin ihmeellistä sotaa taivaan ja helvetin välillä.

Askeetit, joita kadotettujen legionat hurjasti ahdistivat, puolustivat itseään Jumalan ja enkelien sekä paaston, katumuksen ja lihankidutuksen avulla. Välistä raatelivat lihanhimot heitä niin hirmuisesti, että he karjuivat tuskasta ja heidän valitushuutonsa kohosi tähtitaivaalle yhtyen nälistyneiden hyenoiden ulvontaan. Silloin ilmestyivät heille pahat henget aina hyvin ihanissa muodoissa. Sillä vaikka pahat henget todellisuudessa ovatkin rumia, voivat he välistä verhoutua näennäisen kauneuden hahmoon, joka estää erottamasta heidän todellista luonnettaan. Thebaiksen itsekiduttajat näkivät kauhistuksella, että heidän koppeihinsa tunkeutui nautinnon kuvia sellaisia, joita eivät edes pahimmat maailman hekumoitsijat olleet nähneet. Mutta koska ristinmerkki varjeli heitä, eivät he sentään langenneet kiusaukseen, ja rumat henget ottaen jälleen aamunkoitossa oman muotonsa, menivät häpeissään ja raivoten tiehensä. Ei ollut harvinaista, että aamuisin nähtiin, miten joku heistä aivan itkun hyrskeessä pakeni, vastaten kysyjälle: "Minä itken ja huokaan siksi, että eräs täällä asuvista kristityistä on minut ruoskinut ja häpeällisesti poisajanut."

Korven vanhimmat asukkaat ulottivat valtansa myöskin syntisiin ja jumalattomiin. Heidän hyvyytensä oli välistä hirvittävä. Heillä oli apostoleilta valta rangaista elävää Jumalaa vastaan tehdyt rikokset eikä mikään voinut pelastaa sitä, jonka he olivat tuominneet. Kaupungeissa ja Aleksandrian asujanten keskuudessa tiedettiin kauhistuksella kertoa, että maa avasi sylinsä ja nieli ne syntiset, joita he sauvallaan koskettivat. Niinpä pelkäsivätkin heitä suuresti kaikki, jotka kehnosti elivät, etenkin näyttelijät, ilvehtijät, naineet papit ja ilotytöt.

Niin suuri oli näiden pyhien miesten hyveellisyys, että se pakotti kuuliaisuuteen yksin villit eläimetkin. Kun kuolema lähestyi erakkoa, kaivoi jalopeura hänelle haudan kynsillään. Siitä arvasi pyhä mies, että Jumala kutsui häntä, ja kävi suutelemassa kaikkia veljiä poskelle. Sitten pani hän maata iloisella mielellä nukkuakseen Herrassa.

Senjälkeen kuin toista sataa vuotta vanha Antonius oli vetäytynyt yksinäisyyteen Colzinus-vuorelle rakkaimpien opetuslastensa Makariuksen ja Amathaksen kanssa, ei koko Thebaiksessa ollut ainoatakaan munkkia, joka hyvistä töistään olisi ollut niin kuuluisa kuin Paphnutius, Antinoen apotti. Tosin oli Ephremillä ja Serapionilla suuremmat määrät alimunkkeja ja heidän luostarinsa olivat henkisestä ja maallisesta sivistyksestään erittäin mainittuja. Mutta Paphnutius piti ankarimmat paastot ja oli välistä kolme kokonaista päivää ilman ravintoa. Hän käytti hyvin karkeakarvaista katumuspaitaa, ruoski itseään aamuin ja illoin ja rukoili lakkaamatta polvillaan, otsa maata vasten painettuna.

Hänen kaksikymmentäneljä opetuslastaan, jotka olivat rakentaneet majansa hänen ympärilleen, koettivat jäljitellä hänen ankaria kidutusharjoituksiaan. Hän rakasti heitä hellästi Jesuksessa Kristuksessa ja kehoitti heitä alinomaa katumuksen tekoon. Hänen henkisten lastensa joukossa oli sellaisiakin, jotka ensin harjoitettuaan rosvousta monta vuotta olivat tulleet siihen määrin liikutetuiksi pyhän apotin neuvoista, että olivat ruvenneet munkeiksi. Heidän elämänsä puhtaus vahvisti heidän tovereitaankin. Erittäin huomatuita heidän joukossaan olivat Abyssinian kuningattaren entinen kokki, jonka Antinoen apotti myöskin oli kääntänyt ja joka ei koskaan enää lakannut vuodattamasta kyyneleitä, ja diakoni Flavius, joka oli kirjanoppinut ja taitava puhuja. Mutta kaikkein ihailtavin Paphnutiuksen opetuslapsista oli kuitenkin nuori talonpoika nimeltään Paulus, jota myös kutsuttiin liikanimellä Yksinkertainen hänen tavattoman lapsellisuutensa vuoksi. Ihmiset pilkkasivat hänen herkkäuskoisuuttaan, mutta Jumala osoitti hänelle suosiota lähettämällä hänelle näkyjä ja lahjoittaen hänelle ennustuksen taidon.

Paphnutius pyhitti aikansa opetuslapsien opastamiseen ja askeettisuuden harjoitukseen. Usein hän myös mietiskeli pyhien kirjojen sisältöä löytääkseen sieltä vertauskuvia. Sentähden hän, vaikka vielä nuori ijältään, oli ansioista rikas. Perkeleet, jotka hyviä erakkoja muuten niin ankarasti ahdistavat, eivät uskaltaneet lähestyä häntä. Öisin kuunvalossa istui tavallisesti seitsemän pientä pystykorvaa shakaalia liikkumattomina ja äänettöminä hänen majansa edustalla. Ja luultiin, että ne olivat seitsemän pahaahenkeä, jotka hän pyhyytensä voimalla oli naulinnut kynnykselleen.

Paphnutius oli syntynyt Aleksandriassa ylhäisistä vanhemmista, jotka olivat antaneet hänelle opetusta maallisissa tieteissä. Olivatpa runoilijoiden valheetkin häntä silloin viehättäneet, ja niin hirmuinen oli hänen varhaisimman nuoruutensa aikana ollut hänen henkensä harhatila ja ajatustensa epäjärjestys, että hän oli uskonut ihmiskunnan hukkuneen vedenpaisumukseen Deukalionin hallitessa ja väitellyt oppiveljiensä kanssa Jumalan olemuksen, ominaisuuksien, jopa hänen olemassaolonsakin mahdollisuuksista. Hän eli silloin maailmallisissa huvituksissa pakanoiden tapaan. Ja tätä aikaa muisteli hän ainoastaan häpeällä ja syvällä inholla.

Siihen aikaan, oli hänen tapanaan sanoa veljilleen, kiehuin minä väärien nautintojen kattilassa.

Hän tarkoitti sillä sitä, että hän söi hyvin valmistettuja liharuokia ja kävi yleisissä kylpylaitoksissa. Ja itse asiassa hän olikin aina kahteenkymmenenteen ikävuoteensa asti viettänyt tätä maallista elämää, jota paremmin sopi nimittää kuolemaksi kuin elämäksi. Mutta kuultuaan pappi Macrinuksen saarnaavan hänestä tuli uusi ihminen.

Totuus sai hänet kokonaan valtoihinsa, ja hänen oli tapana sanoa, että se oli tunkenut hänen lävitsensä kuin miekka. Hän kääntyi Golgatan uskoon ja rupesi palvelemaan ristiinnaulittua Jesusta. Kastamisensa jälkeen hän eli vielä vuoden ajan pakanain keskuudessa maailman lasten parissa, joihin häntä kiinnittivät tottumuksen siteet. Mutta eräänä päivänä ollessaan kirkossa hän kuuli diakonin lukevan seuraavaa Raamatun paikkaa: "Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on ja anna rahasi köyhille." Heti möi hän omaisuutensa, jakeli siitä saadut rahat pois almuina ja rupesi itse munkiksi.

Niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli elänyt erillään ihmisistä, ei hän ollut halunnut lihallisia nautintoja, ainoastaan ravinnut itseään katumuksen hyödyllisellä balsamilla.

Eräänä päivänä, kun hän hurskaan tapansa mukaisesti taas muisteli niitä aikoja, jolloin hän oli elänyt kaukana Jumalasta, ja yksitellen tutkiskeli vanhoja syntejään siten paremmin vielä tajutakseen niiden kauheutta, johtui hänen mieleensä äkkiä, että hän ennen muinoin Aleksandrian teatterissa oli nähnyt ihmeen kauniin näyttelijättären, nimeltä Thais. Tämä nainen esiintyi näytöstilaisuuksissa eikä silloin vieronut esittää tansseja, joiden liiankin taitavasti lasketut liikkeet jäljittelivät kaikkein inhoittavimpien intohimojen ilmaisuja. Tai sitten hän kuvasi joitakin niistä häpeällisistä teoista, joita pakanalliset tarut kertovat Venuksesta, Ledasta tai Pasiphaesta. Täten sytytti hän hekuman liekkiin kaikki katsojat, ja kun rakkaudesta sairaat nuoret miehet tai rikkaat vanhukset tulivat hänen luokseen peittäen kukkasiin hänen ovensa kynnyksen, antautui hän heille. Näin hän hukaten oman sielunsa autuuden vielä turmeli suuret määrät muita sieluja.

Vähältä oli pitänyt, ettei hän ollut saanut itse Paphnutiustakin vietellyksi lihan syntiin. Hän oli sytyttänyt himon hänen vereensä, ja jo kerran oli hän lähestynyt Thaiksen asuntoa. Mutta tuo varhaiselle nuoruudelle niin ominainen arkuus oli pysäyttänyt hänet ilonaisen kynnykselle (hän oli silloin viisitoistavuotias), osaksi oli tähän myöskin syynä pelko tulla rahattomana poisajetuksi, sillä hänen vanhempansa pitivät huolta siitä, ettei hän saanut liiaksi tuhlata. Jumala suuressa armossaan oli käyttänyt näitä kahta välikappaletta varjellakseen häntä suuresta rikoksesta. Mutta Paphnutius ei ollut ensin ollut hänelle siitä laisinkaan kiitollinen, sillä siihen aikaan hän ei ymmärtänyt omaa parastaan, vaan himoitsi väärä onnea. Niinpä Paphnutius nyt, polvistuessaan majassa jumalankuvan edessä, joka oli tehty siitä pyhästä puusta, jonka vaa'assa maailman sovitusuhri kerran oli riippunut, rupesi taas ajattelemaan Thaista, koska Thais oli hänen syntinsä. Ja hän pohti mielessään hyvin kauan askeettien sääntöjen mukaisesti niitten lihallisten sulojen hirvittävää rumuutta, joihin tuo nainen oli herättänyt hänessä himon hänen levottomuutensa ja tietämättömyytensä päivinä. Muutaman tunnin tätä mietittyään näki hän Thaiksen kuvan edessään ilmi elävänä. Hän näki hänet jälleen samanlaisena kuin silloin kiusauksen hetkellä, kauniina, lihan silmillä katsoen. Ensin näyttäytyi hän Ledan hahmossa maaten viehkeästi pitkällään hyasinttivuoteella, pää taapäin heitettynä. Hänen kosteat silmänsä salamoivat, sieraimet värähtelivät, suu houkutti puoliavoimena, rinta kukkasen kaltaisena ja käsivarret kiersivät tuoreina kuin kaksi puron vartta. Tämän nähdessään Paphnutius löi rintaansa ja sanoi:

– Kutsun sinut todistajaksi, Jumalani, että katselen syntini rumuutta.

Sillä aikaa vaihtoi kuva huomaamatta ilmettä. Thaiksen huulet vetäytyivät yhteen todistaen yhä selvemmin salaista kärsimystä. Hänen suuret silmänsä välkkyivät kyynelissä, hänen huokausten pakahduttamasta povestaan kohosi huohotus, joka muistutti ensimäistä tuulen henkäilyä myrskyn edellä. Tämän nähdessään Paphnutius tunsi mielensä järkkyvän sydänjuuria myöten. Hän lankesi polvilleen ja rukoili seuraavasti:

– Sinä, joka olet vuodattanut säälin meidän sydämiimme niinkuin aamukasteen kedoille, sinä oikeamielinen ja armollinen Jumala, ole kiitetty! Ylistetty, ylistetty ollos sinä! Perkaa pois palvelijastasi tuo väärä hellyys, joka johdattaa hekumaan ja anna armossasi minulle kyky rakastaa kaikkia luotuja ainoastaan sinun kauttasi, sillä ne kaikki katoovat, mutta sinä pysyt. Jos tunnen osanottoa tuota naista kohtaan, tapahtuu se vain siksi, että hän on sinun työtäsi. Yksin enkelitkin kumartuvat huolehtien hänen puoleensa. Eikö hän ole, oi Herra, sinun suusi henkäys? Ei käy päinsä, että hän yhä pitkittää synnillistä elämäänsä kaikkien maailman ihmisten kera. Suuri sääli on syttynyt sydämessäni häntä kohtaan. Hänen rikoksensa ovat inhoittavat ja yksin niiden ajatuskin jo värisyttää minua niin, että tunnen ihokarvojeni nousevan kauhusta pystyyn. Mutta mitä rikollisempi hän on, sitä enemmän tulee minun häntä sääliä. Minä itken ajatellessani, että perkeleet tulevat vaivaamaan häntä kautta koko iankaikkisuuden.

Kun hän näitä ajatteli, näki hän pienen shakaalin istuvan jalkojensa juuressa. Hän hämmästyi siitä suuresti, sillä hänen koppinsa ovi oli ollut kiinni koko päivän. Eläin näytti lukevan apotin ajatukset ja se heilutti häntäänsä niinkuin koira. Paphnutius teki ristinmerkin: eläin hävisi. Ymmärtäen silloin että nyt oli piru ensimäisen kerran päässyt livahtamaan hänen huoneeseensa, hän toimitti lyhyen rukouksen; sitten rupesi hän uudestaan ajattelemaan Thaista.

– Jumalan avulla, sanoi hän itselleen, täytyy minun pelastaa hänet.

Ja hän nukahti.

Seuraavana aamuna toimitettuaan rukouksensa lähti hän pyhän Palemonin luo, joka jonkun matkan päässä myös vietti erakkoelämää. Hän tapasi hänet rauhallisena ja iloisena kuokkimassa maata tapansa mukaan. Palemon oli jo vanha mies; hän eli pienen puutarhan hoidolla: petoeläimet nuolivat hänen kättään eivätkä perkeleet häntä koskaan ahdistelleet.

– Jumala olkoon ylistetty, veljeni Paphnutius sanoi hän, nojautuen kuokkaansa.

– Jumala olkoon ylistetty! vastasi Paphnutius. Ja olkoon rauha veljeni kanssa!

– Olkoon rauha samoin sinunkin kanssasi! veli Paphnutius, toisti munkki Palemon pyyhkäisten hihallaan hikeä otsaltaan.

– Veli Palemon, olkoon meidän puheittemme ainoana aiheena Hänen ylistämisensä, joka on luvannut olla niiden keskellä, jotka kokoontuvat Hänen nimeensä. Sentähden olen tullut keskustelemaan kanssasi eräästä suunnitelmasta, jonka olen tehnyt Herran kunniaksi.

– Siunatkoon siis Herra sinun suunnitelmasi, Paphnutius, niinkuin hän on siunannut minun vihannekseni. Joka aamu vuodattaa hän minun puutarhani yli armonsa niinkuin kasteen, ja siksi minä ylistän hänen hyvyyttään näissä kurkuissa ja kurbitsoissa, jotka hän minulle antaa. Rukoilkaamme häntä, että hän pysyttää meitä rauhassaan! Sillä mikään ei ole peljättävämpää kuin tuska, joka raastaa rikki meidän sydämemme. Silloin kun tunteet meitä heittelevät, olemme kuin juopuneet miehet, me kuljemme huojuen oikealle ja vasemmalle ja olemme joka hetki vähällä häpeällisesti langeta. Välistä taaskin nämä mielen virmat syöksevät meidät järjettömiin iloihin, ja se, joka niille antautuu, myrkyttää ilman ympäriltään raa'alla, mielettömällä naurunrähäkällä. Tämä surkuteltava iloisuus johdattaa syntisen kaikenlaisiin irstailuihin. Mutta välistä myöskin nämä sielun ja aistien häiriöt upottavat meidät jumalattomaan surumielisyyteen, joka on tuhat vertaa turmiollisempi kuin ilo. Veli Paphnutius, minä olen ainoastaan vaivainen syntinen ihminen, mutta olen pitkän elämäni aikana tullut tuntemaan, että erakoilla ei ole sen pahempaa vihollista kuin surumielisyys. Tarkoitan tällä sitä itsepintaista kaihoa, joka ympäröi sielun niinkuin sumu ja peittää siltä Jumalan valon. Mikään ei ole autuudelle niin vahingollista kuin se, ja suurimman voittonsa saavuttaa perkele silloin, kun hän pääsee levittämään katkeraa ja mustaa mielialaa hurskaan miehen sydämeen. Jos hän ei lähettäisi meille muuta kuin iloisia kiusauksia, ei hän olisi puoleksikaan niin peljättävä. Mutta valitettavasti hän on mestari tekemään meidät epätoivoisiksi. Niinpä hän näytti isällemme Antoniukselle mustan lapsen, joka oli niin kaunis, että se pusersi kyyneleet hänen silmistään. Jumalan avulla isämme Antonius vältti perkeleen paulat. Tunsin hänet siihen aikaan, jolloin hän vielä eli keskuudessamme; hän ilakoitsi opetuslastensa kera eikä koskaan vaipunut alakuloisuuteen. Mutta etkö sinä tullut, veljeni, keskustelemaan kanssani jostakin suunnitelmasta, jota olit mielessäsi hautonut? Osoitat minulle suuren suosion tehdessäsi minut siitä osalliseksi, jos kerran tämän suunnitelman tarkoitus on Jumalan kunnian julistaminen.

– Veli Palemon, tarkoitukseni on todellakin kuuluttaa Herran kunniaa. Vahvista minua neuvoillasi, sillä sinussa asuu viisauden valo, eikä synti vielä koskaan ole himmentänyt henkesi kirkkautta.

– Veli Paphnutius, en ole kelvollinen edes kenkäsi nauhoja päästämään ja minun pahat tekoni ovat lukemattomat niinkuin erämaan hiekka. Mutta minä olen vanha enkä ole kieltävä sinulta apua, minkä kokemukseni saattaa sinulle antaa.

– Niinpä tiedä siis, veli Palemon, että tuska valtaa mieleni aina kun muistan, että Aleksandriassa on eräs ilotyttö nimeltä Thais, joka elää synnissä ja on kansalle ainainen pahennuksen aihe.

– Veli Paphnutius, tuo on todellakin kammottava asia, josta on syytä olla suruissaan. Monet naiset pakanoiden seassa elävät niinkuin hän. Oletko keksinyt jonkun parannuskeinon tähän suureen pahaan.

– Veli Palemon, aion mennä Aleksandriaan tapaamaan tuota naista ja Jumalan avulla olen käännyttävä hänet oikealle tielle. Se on minun suunnitelmani; etkö hyväksy sitä, veljeni?

– Veli Paphnutius, minä en ole muuta kun vaivainen syntinen ihminen, mutta isämme Antoniuksen oli usein tapana sanoa: "Mikä lieneekin paikka, jossa olet, niin älä riennä sitä jättämään muualle mennäksesi."

– Veli Palemon, näetkö jotakin moitittavaa tässä päätöksessä, jonka olen tehnyt?

– Lempeä Paphnutius, Jumala varjelkoon minua epäilemästä veljeni tarkoituksia! Mutta isämme Antonius sanoi vielä: "Kalat, jotka vedetään kuivalle maalle, kuolevat: samoin voi tapahtua, että munkit, jos he jättävät yksinäiset koppinsa ja lähtevät maailmanlasten pariin, helposti unhoittavat hyvät aikeensa."

Tämän sanottuaan Palemon-vanhus painoi taas jalallaan kuokanterän multaan ja rupesi ahkerasti kaivamaan ojaa hedelmiä nuokkuvan viikunapuun ympärille. Hänen siinä kaivaessaan kahahti lehdikkö ja antilopi hyppäsi kevyellä loikkauksella pensas-aidan ylitse puutarhaan. Se seisoi hetkisen hämmentyneenä, levotonna, tutisevin säärin, sitten se parilla harppauksella hypähti vanhuksen viereen ja työnsi hienon päänsä ystävänsä kainaloon.

– Jumala olkoon ylistetty erämaan gasellissa! sanoi Palemon.

Ja tuon kevytjalkaisen eläimen seuratessa aivan kantapäillä meni hän majaansa ja toi sieltä mustaa leipää, jota hän syötti antilopille kätensä kourusta.

Paphnutius seisoi hetken paikallaan tuijottaen mietteissään tiepuolen kiviin. Sitten hän lähti hitaasti käymään majalleen takaisin, tutkistellen sydämessään kaikkea sitä, mitä oli kuullut. Hänen aivonsa työskentelivät voimakkaasti.

– Tämä erakko, sanoi hän itselleen, on ymmärtäväinen mies ja varovaisuuden henki asuu hänessä. Ja hän ei pitänyt suunnitelmaani viisaana. Kuitenkin tuntuisi minusta julmalta jättää Thaista pitemmäksi aikaa hänessä asuvan pahanhengen pauloihin. Jumala minua valaiskoon ja johtakoon!

Siinä vaeltaessaan eteenpäin näki hän raukulinnun, joka oli tarttunut hiekalle viritettyyn verkkoon, ja hän huomasi, että se oli naaras, sillä koiras räpäköi verkon ympärillä ja nokki minkä ehti rikki sen silmukoita; vihdoin oli se saanut siihen niin suuren reiän, että toverinsa pääsi irti. Jumalan mies katseli tätä kohtausta ja koska hän pyhyytensä voimalla helposti käsitti olioiden salaisen tarkoituksen, ymmärsi hän, että vangittu lintu ei voinut olla kukaan muu kuin Thais synnillisyyden satimiin kahlehdittuna ja että hänen niinkuin raukulinnun, joka nokallaan katkoi hamppuniidet, tuli voimallisten sanojen avulla katkaista ne näkymättömät siteet, jotka kietoivat Thaiksen syntiin. Sentähden hän kiitti Jumalaa ja tuli vakuutetuksi siitä, että hänen ensimäinen päätöksensä oli oikea. Mutta nähtyään sitten, että koiraslintu itse tarttui jaloistaan kiinni ja jäi pyristelemään samaan verkkoon, jonka se oli särkenyt, tuli hän uudestaan epätietoiseksi.

Hän ei nukkunut koko yönä ja aamulla ennen auringonkoittoa hän näki näyn. Thais ilmestyi hänelle taas. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään rikollista hekumallisuutta eikä hän myöskään nyt ollut puettu tavallisiin läpinäkyviin harsoihinsa. Hän oli kokonaan kiedottu käärinliinoihin, jotka peittivät osan hänen kasvoistaankin, niin että apotti näki ainoastaan kaksi silmää, joista tipahteli suuria, raskaita kyyneleitä.

Sen nähdessään rupesi hän itsekin itkemään ja uskoen tämän näyn Jumalan lähettämäksi ei hän enää epäröinyt. Hän nousi, otti käteensä kristillisen uskonsa tunnusmerkin, ryhmysauvan, astui ulos majastaan ja lukitsi huolellisesti sen oven, jott'eivät aavikolla asuvat eläimet ja ilman linnut pääsisi tahraamaan Jumalan pyhää Kirjaa, jota hän säilytti vuoteensa pääpuolessa. Hän kutsui luokseen diakoni Flaviuksen uskoen hänen huostaansa kaksikymmentäkolme opetuslastaan; ja sitten hän, yllään ainoastaan pitkä karvakaapu, lähti vaeltamaan Niiliä kohti, sillä hänen tarkoituksensa oli kulkea jalan pitkin Libyan rannikkoa aina makedonialaisten rakentamaan suurkaupunkiin saakka. Aamunkoitosta asti oli hän jo polkenut aavikon hiekkaa välittämättä väsymyksestä, nälästä tai janosta; ja aurinko oli painumassa taivaanrannan taakse, kun hän vihdoin näki edessään tuon hirvittävän virran, joka veripunaisin lainein vyöryi kultaisessa ruskotuksessa hehkuvain kallioseinäin lomitse. Hän kulki pitkin virran vartta anellen Jumalan nimeen leipää yksinäisten mökkien ovilla ja ottaen vastaan iloisella mielellä kieltämiset, solvaukset ja uhkaukset. Ei hän kammoksunut rosvoja eikä villieläimiä, mutta varoi sensijaan visusti poikkeamasta niihin kaupunkeihin ja kyliin, jotka sattuivat hänen tielleen. Hän pelkäsi siellä voivansa nähdä lapsia, jotka leikittelevät luupalasilla isänsä huoneen edustalla, tai sinihameisia naisia, jotka kaivon partaalla laskevat ruukkunsa maahan ja hymyilevät. Kaikessa väijyy munkkia turmio, välistä käy hänelle vaaralliseksi yksin se pyhä Raamatun kohtakin, joka kertoo, miten taivaan Mestari aikoinaan kulki kaupungista kaupunkiin ja aterioitsi opetuslastensa kanssa. Ne hyveet, joita anakoreetit niin ahkerasti kirjailevat uskonsa vaatteisiin, ovat yhtä hauraita kuin ihaniakin: pieninkin maailmallinen tuulahdus voi himmentää niiden kallisarvoiset värit. Sentähden karttoi Paphnutius kaupunkeja peljäten sydämensä tulevan heikoksi ihmisten seurassa.

Hän kulki siis asumattomia teitä. Kun päivä laski, saattoi iltatuulen hyväilyssä huojuvain tamariskipensaiden humina hänet värisemään, ja hän peitti kaavullaan silmänsä ollakseen näkemättä luonnon ihanuutta. Käveltyään kuusi päivää saapui hän paikkaan, jonka nimi oli Silsilea. Virta kulkee tällä kohden kapean laakson pohjalla, jota kahden puolen rajoittavat graniittiset vuoriketjut. Siinä olivat egyptiläiset veistäneet epäjumalankuviaan siihen aikaan, jolloin he vielä palvelivat pahoja henkiä. Paphnutius näki siinä vieläkin suunnattoman suuren vuoreen hakatun sfinksin pään. Peläten että siinä ehkä saattoi piillä joku perkeleellinen voima, hän teki ristinmerkin ja lausui Jesuksen nimen; heti pöllähtikin yölepakko ulos eläimen toisesta korvasta ja Paphnutius ymmärsi siitä, että hän oli ajanut pakoon patsaasta pahan hengen, joka vuosisatoja oli siinä asustanut. Siitä hänen intonsa kasvoi ja hän sieppasi suuren kiven ja linkosi sen epäjumalan kasvoihin. Silloin ilmaisivat sfinksin salaperäiset piirteet niin syvää surua, että Paphnutius tuli siitä aivan liikutetuksi. Ja totta olikin, että se yli-inhimillinen tuskan-ilme, joka sillä hetkellä kuvastui näiltä kivikasvoilta, olisi voinut järkyttää kaikkein tunteettomimmankin ihmisen. Sentähden sanoi Paphnutius sfinksille:

– Oi eläin, seuraa niiden satyyrien ja kenttaurien esimerkkiä, jotka isämme Antonius näki korvessa, tunnusta jumalaksesi Jesus Kristus, ja minä olen siunaava sinut nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!

Näin hän sanoi, ja ruusunpunainen hohde läikähti sfinksin silmistä; eläimen raskaat silmäluomet vavahtivat ja graniittihuulet äänsivät vaivaloisesti, ikäänkuin etäisen ihmisäänen sorinalla, Jesuksen Kristuksen pyhän nimen. Ja silloin Paphnutius ojentaen oikean kätensä siunasi Silsilean sfiksin.