- -
- 100%
- +
– Kenen nämä ovat?
– Minun, vastasi Nel väsyneesti unissaan.
– Sinun, pikku käärme? sähisi sudanilainen hampaittensa välistä. —
Vai merkitset sinä tietä, jotta isäsi osaisi ajaa meitä takaa?
Ja hän löi tyttöä arabialaisella ruoskalla, joka veristää kamelinkin paksun nahan. Nel, jonka ympärillä oli huopa, parkaisi sekä kivusta että pelosta. Mutta Gebr ei ennättänyt lyödä häntä toista kertaa, kun Stas hyppäsi kuin villikissa hänen päälleen ja kävi kurkkuun kiinni. Tämä tapahtui niin äkkiä, että sudanilainen kaatui selälleen maahan. Stas kaatui hänen päälleen ja molemmat vierivät maata pitkin. Vaikka poika oli ikäisekseen hyvin vahva, sai Gebr hänestä kuitenkin voiton, irroitti kädet kurkusta, käänsi kasvot maata vasten ja alkoi piiskalla lyödä Stasia selkään.
Villin käteen tarttuvan Nelin kyyneleet ja pyynnöt eivät olisi auttaneet mitään, jollei Idrys olisi tullut pojan avuksi. Idrys oli vanhempi ja vahvempi kuin Gebr ja häntä olivat kaikki totellet koko paon aikana. Idrys tempasi piiskan Gebrin kädestä, viskasi sen kauas syrjään ja sanoi:
– Pois, tolvana.
– Minä ruoskin tämän skorpionin!.. vastasi Gebr hammasta purren.
Tarttuen Gebriä rinnukseen Idrys katsoi häntä silmiin ja sanoi hiljaisella, mutta peloittavalla äänellä:
– Jalosukuinen Fatma kielsi loukkaamasta näitä lapsia, koska he ovat häntä puolustaneet…
– Minä lyön hänet kuoliaaksi!.. uhkasi Gebr.
– Mutta minä sanon: älä koske lapsiin. Jokaisesta ruoskaniskusta saat itse kymmenen.
Ja hän ravisti Gebriä kuin palmun oksaa.
– Nämä lapset, jatkoi hän, – ovat Smainin omaisuutta, ja jos jompikumpi heistä sattuisi kuolemaan, niin Mahdi (Jumala suokoon hänelle pitkää ikää) hirttäisi sinut varmasti. Paina mieleesi, hölmö.
Mahdin nimi vaikutti voimakkaasti kaikkiin sudanilaisiin, ja Gebr painoi heti päänsä alas ruveten peloissaan toistamaan:
– Allah akbar! Allah akbar!
Stas nousi pystyyn hengästyneenä ja naarmuisena. Hän tiesi, että jos isä nyt voisi nähdä hänet, hän olisi ylpeä pojastaan, joka puolusti urheasti Neliä ja rupesi kirvelevistä ruoskaniskuista huolimatta heti lohduttamaan suojattiaan. Sitten hän sanoi:
– Minä sain, minkä sain, mutta kyllä hän vastedes antaa sinun olla rauhassa. Olisipa minulla nyt joku ase!
Pikku Nel kiersi kätensä pojan kaulaan ja kostuttaen kyynelillänsä hänen poskiaan alkoi vakuuttaa, ettei häneen koskenut, vaan että hän itkee, kun säälii Stasia niin kovasti.
Gebr ja Idrys olivat sopineet ja levittäneet viittansa maahan käydäkseen sille levolle. Chamis seurasi heidän esimerkkiään. Beduiinit antoivat kameleille durraa, ottivat sitten kaksi niistä ja ajoivat Niilille päin. Nel pani päänsä vanhan Dinahin syliin ja nukahti. Nuotio sammui ja kuului vain kuinka durra rouskui kamelien hampaissa. Taivaalla liiteli pilvenhattaroita, jotka joskus osuivat kuun eteen. Yö oli valoisa. Kallioitten takaa kuului sakaalien surkeaa ulvontaa.
Parin tunnin kuluttua beduiinit palasivat kameleineen, jotka kantoivat kahta nahkaista, vedellä täytettyä säkkiä. Kohennettuaan nuotiota he istuutuivat hiekalle ja alkoivat syödä. Heidän tulonsa herätti Stasin, joka oli nukahtanut, molemmat sudanilaiset ja Chamiksen. Nuotion ääressä syntyi seuraava keskustelu:
– Joko voimme ajaa eteenpäin? kysyi Idrys.
– Ei. Sekä meidän että kamelien täytyy vielä saada levätä.
– Eikö kukaan nähnyt teitä?
– Ei kukaan. Me lähestyimme virtaa kahden kylän välillä. Koirat vain haukkuivat jossakin kaukana.
– Täytyy vastedes ajaa vettä noutamaan puolen yön aikaan ja ottaa sitä autioilla rannoilla. Kun olemme sivuuttaneet ensimmäisen kosken onnellisesti, niin kylät harvenevat ja ovat myötätuntoisempia profeetalle. Meitä tullaan varmasti ajamaan takaa.
Chamis kääntyi vatsalleen, painoi päänsä käsien varaan ja sanoi:
– Kyllä insinöörit odottavat El-Fachenissa koko yön seuraavaa junaa, mutta sitten he kaiketi matkustavat Fajumiin ja sieltä Garakiin. Vasta siellä he saavat tietää mitä on tapahtunut, ja silloin heidän täytyy palata Medinetiin lähettääkseen kuparilankaa pitkin lentäviä sanomia Niilin varrella oleviin kaupunkeihin, joista varustetaan kameliratsastajia ajamaan meitä takaa. Kaikki tämä vaatii ainakin kolme päivää. Sitä ennen ei meidän tarvitse kiusata kamelejamme, vaan voimme rauhassa "juoda savua" piipuistamme.
Hän otti nuotiosta palavan ruusunoksan, jolla sytytti piippunsa, ja
Idrys alkoi arabialaisten tavoin maiskutella tyytyväisenä suutaan.
– Sinä Chadigin poika olet tämän hyvin järjestänyt, hän virkkoi, – mutta meidän täytyy säästää aikaa ja ajaa näinä kolmena päivänä mahdollisimman kauaksi etelään. Minä en saa rauhaa ennenkuin olemme Niilin ja Khargen (keitaita Niilistä länteen) välisessä erämaassa. Jumala antakoon kamelien kestää.
– Kyllä ne kestävät, virkkoi toinen beduiineista.
– Puhutaan, huomautti Chamis, – että Mahdin joukot (Jumala suokoon hänelle pitkää ikää) ovat jo lähellä Assunia.
Stas, joka ei päästänyt yhtäkään sanaa keskustelusta korvansa ohi, nousi ja sanoi:
– Mahdin joukot ovat Khartumin ympäristössä.
– La! la! (ei, ei) vastasi Chamis.
– Älkää piitatko hänen sanoistaan, sanoi Stas, – sillä hänen aivonsa ovat yhtä hämärän tummat kuin hänen ihonsakin. Vaikka te joka kolmas päivä ostaisitte uudet kamelit ja ajaisitte niitä niinkuin tänään, niin teiltä menisi sittenkin kokonainen kuukausi ennenkun olisitte Khartumissa. Ette taida tietää, että teiltä sulkee tien sotajoukko, ei egyptiläinen, vaan englantilainen…
Kun Stas huomasi sanojensa vaikutuksen, hän jatkoi:
– Ennenkuin ehditte Niilin ja suuren keitaan väliin, sulkevat sotilasvartiot kaikki tiet erämaassa. Sanat juoksevat noita kuparisia lankoja pitkin pikemmin kuin kamelit! Kuinka aiotte pujahtaa vartion läpi?
– Erämaa on laaja, vastasi beduiini.
– Mutta teidän täytyy pysytellä Niilin läheisyydessä.
– Voimmehan siirtyä vaikka toiselle puolelle.
– Sanat lentävät kuparilankoja pitkin Niilin kummallekin puolelle.
– Mahdi lähettää meille enkelin, joka peittää englantilaisten ja turkkilaisten (egyptiläisten) silmät, mutta antaa meille siivet.
– Idrys, sanoi Stas, – minä en puhu Chamikselle, jonka pää on tyhjä kuin vesimeloni, enkä Gebrille, joka on kelvoton kuin sakaali, vaan sinulle. Minä tiedän, että te aiotte viedä meidät Mahdille ja antaa meidät Smainin käsiin. Mutta jos teette sen rahan tähden, niin muistakaa, että tuo pienen bintin (tytön) isä on rikkaampi kuin kaikki sudanilaiset yhteensä.
– Mitäs sitten? Idrys keskeytti.
– Mitäkö? Antakaa meidät takaisin, niin insinööri ei säästä rahojaan, eikä minun isänikään…
– Tai antavat he meidät hallitukselle, joka käskee hirttämään meidät.
– Ei, Idrys. Teidät hirtetään siinä tapauksessa, että teidät saadaan kiinni takaa-ajossa. Ja niin käy varmasti. Mutta jos te palaatte vapaaehtoisesti takaisin, niin teitä ei rangaista ja te tulette rikkaiksi. Sinä tiedät, että valkoihoiset pitävät sanansa. Minä vakuutan molempien insinöörien puolesta, että tulee tapahtumaan niin kuin sanon.
Stas oli todellakin varma siitä, että hänen isänsä ja Rawlison sata kertaa mieluummin pitäisivät hänen antamansa lupauksen kuin päästäisivät pojan ja etenkin tytön vaaralliselle matkalle ja levottomiin oloihin Mahdin villien ja hillittömien joukkojen keskuuteen.
Pamppailevin sydämin hän odotti Idrykseltä vastausta. Tämä kuitenkin vitkasteli ja sanoi vasta hetken kuluttua:
– Sinä vakuutat, että pienen "bintin" ja sinun isäsi antavat meille paljon rahaa?
– Niin.
– Mutta voivatko heidän rahansa avata meille paratiisin portin, jonka Mahdin yksi ainoa siunaus avaa?
– Bismillah! huusivat siihen beduiinit, Chamis ja Gebr.
Stas menetti kerrassaan toivonsa, sillä hän tiesi, että vaikka ihmiset Itämailla ovatkin ahneita ja lahjottavia, niin uskontonsa puolesta taistelevaa muhamettilaista ei lahjota kaikilla maailman aarteilla.
Huudahduksen innostamana Idrys jatkoi, ei vastatakseen Stasille vaan saadakseen yhä suurempaa tunnustusta tovereiltaan:
– Meillä on onni kuulua heimoon, joka on synnyttänyt pyhän profeetan, ja jalosukuinen Fatma ja hänen lapsensa ovat profeetan sukulaisia ja Mahdi rakastaa heitä. Kun me annamme sinut ja pienen "bintin" hänelle, hän vaihtaa teidät Fatmaan ja tämän lapsiin ja siunaa meitä. Sillä tiedä, että se vesi, jossa hän joka aamu koraanin määräyksen mukaisesti peseytyy, parantaa sairaita ja pelastaa synnistä. Mitä vaikuttaa sitten hänen siunauksensa!
– Bismillah! toistivat sudanilaiset ja beduiinit. Mutta Stas tarttui viimeiseen pelastumisen mahdollisuuteen ja sanoi:
– Ottakaa sitten minut, kunhan beduiinit vievät pikku "bintin" takaisin. He vaihtavat Fatman ja hänen lapsensa minuunkin yksin.
– Vielä varmemmin teihin molempiin. Stas kääntyi Chamiksen puoleen:
– Vastaako isäsi sinun teoistasi?
– Minun isäni on jo erämaassa matkalla profeetan luo, vastasi Chamis.
– Hänet vangitaan ja hirtetään.
Nyt Idrys piti hetkeä sopivana rohkaista tovereitaan:
– Ne haukat, jotka kynivät lihan meidän ruumiistamme, eivät ole ehkä vielä syntyneet. Me tiedämme, mikä meitä uhkaa, mutta me emme ole enää lapsia ja erämaan tunnemme vanhastaan. Nämä miehet (hän osoitti beduiineja) ovat monen monta kertaa olleet Berberissä ja he tietävät tien, jota vain gasellit kulkevat. Siellä kukaan ei aja meitä takaa eikä löydä meitä. On totta, että meidän täytyy ajaa Niilin rantaan vettä noutamaan, mutta me teemme sen öisin. Luuletteko muuten, ettei virran varrella ole Mahdin ystäviä? Mutta minä sanon, että mitä pitemmälle etelään tulemme, sitä enemmän heitä on, ja kokonaiset heimokunnat ja heidän sheikkinsä odottavat otollista hetkeä tarttuakseen miekkaan ja noustakseen totista uskoa puolustamaan. He tuovat meille vettä, ruokaa ja kameleja ja johtavat takaa-ajajat harhaan. Me tiedämme, että Mahdi on kaukana, mutta tiedämme myös, että jokainen päivä vie meidät lähemmäksi lampaantaljaa, jolla pyhä profeetta polvillaan rukoilee.
– Bismillah! huusivat toverit kolmannen kerran.
Saattoi huomata, että Idryksen vaikutusvalta heihin oli kasvanut. Stas ymmärsi, että kaikki oli menetetty ja tahtoen suojella Neliä sudanilaisten ilkeydeltä sanoi:
– Tyttö oli melkein menehtynyt kuuden tunnin ajosta. Kuinka voitte luulla, että hän kestäisi sellaisen matkan? Jos hän kuolee, niin minäkin kuolen, mitä te sitten viette Mahdille?
Idrys ei heti voinut siihen vastata. Sen huomattuaan Stas jatkoi:
– Kuinka te uskallatte lähestyä Mahdia ja Smainia, kun he saavat tietää, että Fatman ja hänen lastensa täytyy hengellään maksaa teidän tyhmyytenne?
Sudanilainen havahtui ja vastasi:
– Kyllä minä näin, kuinka sinä karkasit Gebrin kurkkuun. Vannon kautta Allahin: sinä jalopeuranpenikka et kuole, mutta tyttö…
Idrys katsoi Neliin, joka nukkui pää vanhan Dinahin sylissä, ja lisäsi lempeästi:
– Hänelle laitamme kamelin kyttyrälle pesän kuin linnulle, jottei hän rasittuisi, vaan saisi matkalla nukkua yhtä rauhallisesti kuin nyt.
Sen sanottuaan hän meni erään kamelin luo ja alkoi yhdessä beduiinien kanssa laittaa parhaan dromedaarin kyttyrälle sijaa Neliä varten. Sitä tehdessään he keskustelivat, vieläpä riitelivätkin, mutta vihdoin köysistä, peitteistä ja bamburuo'oista syntyi laite, joka muistutti syvää koria. Siinä Nel saattoi istua ja maata tarvitsematta pelätä putoavansa. Korin yli, joka oli niin suuri, että Dinahkin mahtui siihen, pingotettiin vaate katoksi.
Stas oli iloinen, kun sai edes tämän aikaan. Ajateltuaan heidän asemaansa hän tuli siihen johtopäätökseen, että heidät saavutettaisiin ennen ensimmäistä koskipaikkaa, ja tämä ajatus lohdutti häntä. Mutta nyt hän oli väsynyt, ja hän päätti sitoa itsensä köydellä kiinni satulaan voidakseen nukkua kun hänen ei enää tarvinnut tukea Neliä.
Yö kului ja sakaalien ulvonta lakkasi. Karavaanin oli määrä lähteä liikkeelle. Nähdessään aamun koittavan sudanilaiset menivät muutaman askelen päässä olevan kallion taa ja alkoivat siellä peseytyä Koraanin määräysten mukaisesti käyttäen siihen hiekkaa veden asemesta, jota katsoivat parhaaksi säästää. Kuului kuinka he lukivat aamurukousta nimeltä "subg". Syvässä hiljaisuudessa saattoi selvästi erottaa sanatkin: "Armollisen ja laupiaan Jumalan nimeen. Ylistetty olkoon Herra, maailman valtias, armollinen ja laupias tuomari! Sinua me kunnioitamme, Sinuun uskomme. Sinulta apua rukoilemme. Johdata meitä sitä tietä pitkin, joka tuottaa Sinun armosi ja hyvyytesi, mutta ei tielle syntisten, jotka ovat vihasi ansainneet ja kulkevat eksyksissä. Amen."
Kuullessaan rukouksen Stas kohotti katseensa taivasta kohti ja tässä kaukaisessa seudussa, keskellä autioita hietikoita, lausui:
– "Sinuun turvaten me iloitsemme, pyhä Jumalan Äiti…"
8
Yö valkeni päiväksi. Matkanteko oli juuri alkamassa, kun yhtäkkiä joku huomasi suden noin sadan askeleen päässä karavaanista. Se näytti olevan peloissaan ikään kuin se juoksisi vihollista pakoon. Egyptissä ei ole sellaisia petoja, joita susi pelkäisi, ja siksi tulivat arabit levottomiksi säikähtyneen suden näkemisestä. Mitä tämä saattoi merkitä? Olivatko takaa-ajajat jo lähellä? Toinen beduiineista kiipesi vikkelästi kalliolle, mutta kerran ympärilleen vilkaistuaan hän syöksyi sieltä alas vielä nopeammin.
– Pyhä profeetta! hän huusi peloissaan. – Leijona juoksee suoraan meitä kohti. Se on aivan lähellä!
Samassa kuului kallion takaa matala "vou"! ja Stas ja Nel huudahtivat yhteen ääneen:
– Saba!
Koska sana "saba" merkitse leijonaa arabian kielessä, kauhistuivat arabit kovasti, mutta Chamis purskahti nauruun ja sanoi:
– Tuon leijonan tunnen kyllä!
Chamis vihelsi ja iso koira laukkasi kamelien luo. Kun koira huomasi lapset, se juoksi heidän luokseen, kaatoi iloissaan Nelin, joka oli ojentanut kätensä koiraa kohti, hyppäsi Stasin luo, juoksenteli haukkuen lasten ympärillä, kaatoi Nelin uudestaan, loikkasi Stasin viereen ja heittäytyi vihdoin pitkälleen heidän jalkojensa juureen ruveten haukottelemaan.
Koira oli laihtunut ja sen suu oli vaahdossa, mutta siitä huolimatta se heilutti häntäänsä ja katsoi lempeästi Neliin, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: "Isäsi on käskenyt minun vartioida sinua; tässä minä nyt olen!"
Lapset istuutuivat Saban viereen ja alkoivat hyväillä sitä. Beduiinit, jotka eivät ikinä olleet nähneet niin suurta koiraa, katselivat sitä ihmeissään toistaen: "Allah! o kelb kebir!" (Hyvä Jumala, kuinka suuri koira!) Vähän aikaa paikallaan maattuaan Saba nosti suuren kuononsa ylös, vainusi jotakin ja meni sammuneen nuotion paikalle, jossa oli ruoan jätteitä. Kohta rutisivat lampaan- ja vuohenluut sen suurissa hampaissa katketen kuin oljenkorret.
Sudanilaiset olivat rauhattomia koiran tulosta. He kutsuivat
Chamiksen syrjään ja keskustelivat levottomina.
– Paholainen tuon koiran on tänne lennättänyt! huudahti Gebr. – Kuinka se on voinut löytääkin tänne, jos lapset kerran ajoivat rautateitse Garakiin?
– Varmaankin kamelin jälkiä pitkin, vastasi Chamis.
– Ikävä juttu. Jokainen, joka näkee sen, muistaa meidän karavaanimme ja näyttää, minne olemme ajaneet. Meidän täytyy ehdottomasti päästä siitä.
– Mutta miten? kysyi Chamis.
– Onhan meillä pyssy. Ammu koira.
– Pyssy on, mutta minä en osaa ampua. Ehkä te osaatte?
Chamis olisi ehkä jotenkuten osannutkin, sillä olihan Stas muutaman kerran ladannut ja ampunut hänen nähtensä, mutta hän sääli koiraa, josta hän piti kovasti ja jota hän oli hoitanut jo ennen lasten tuloa Medinetiin. Hän tiesi hyvin, että sudanilaiset eivät osanneet käyttää uudenmallista pyssyä ja että koira tässä suhteessa olisi turvassa.
– Jollette osaa ampua, sanoi Chamis viekkaasti hymyillen, – niin ainoastaan tuo pieni "nusrani" (kristitty) voi tappaa koiran, mutta tällä pyssyllä voi ampua yhtä mittaa useamman kerran ja minä en ainakaan kehoita antamaan pyssyä hänen käsiinsä.
– Jumala varjelkoon! vastasi Idrys. – Hän ampuisi meidät kuin parven lintuja.
– Meillä on veitset, huomautti Gebr.
– Koetahan, mutta muista, että sinulla on kurkku, jonka koira puree poikki ennenkuin olet surmannut sen.
– Mitä on siis tehtävä?
Chamis kohautti olkapäitään.
– Miksi te oikeastaan tahdotte tappaa sen? Vaikka peittäisitte sen raadon hiekkaan, löytää hyeena sen kuitenkin, takaa-ajajat löytävät luut ja näkevät, ettemme ole soutaneet Niilin yli, vaan pakenemme tätä tietä. Juoskoon se perässämme. Aina kun beduiinit ajavat vettä noutamaan, me piilotamme sen lasten kanssa johonkin kuoppaan. Heitä se ei jätä, olkaa huoletta. Allah! Oli hyvä, että se tuli nyt, muuten se olisi johtanut ahdistajat meidät jäljillemme. Sitä pitää tosin ruokkia, mutta jolleivät ruoanjätteet riitä, niin kyllä se löytää sakaalin tai hyeenan. Jättäkää se rauhaan, älkääkä tuhlatko aikaa keskusteluun.
– Ehkä olet oikeassa, arveli Idrys.
– Jos olen, annan sille vettäkin, jottei se menisi itse juomaan
Niilistä ja näyttäytymään kylissä.
Näin päätettiin Saban kohtalosta.
He ajoivat laajalle tasangolle, jonka hiekkaan tuuli oli uurtanut vakoja. Erämaa oli ääretön. Taivas oli kuin simpukankuori. Idässä liitivät pilvet opalinvärisinä, pian kullankeltaisiksi muuttuen. Näkyi yksi säde, sitten toinen ja aurinko nousi, kuten aina etelässä, yhtäkkiä pilvistä puhjeten ja kirkastaen taivaanrannan. Taivas ja maa iloitsivat ja rannattomat hietikot avautuivat silmälle.
– Meidän täytyy rientää, Idrys sanoi, – muuten joku vielä huomaa meidät kaukaa.
Levänneet ja juotetut kamelit kiitivät nopeasti kuin gasellit. Saba jäi kauaksi jälkeen, mutta turhaa oli pelätä sen eksyvän, sillä seuraavassa levähdyspaikassa se saavuttaisi joukon varmasti. Dromedaari, jolla Idrys ja Stas ajoivat, juoksi Nelin kamelin vieressä, että lapset voisivat keskustella. Sudanilaisten tekemä sija osoittautui erinomaiseksi, ja tyttö oli siinä todellakin kuin lintu pesässään. Hän ei päässyt nukkuessaankaan putoamaan, ja matka rasitti häntä nyt entistä vähemmän. Päivän valo rohkaisi lapsia. Stasin sydämen täytti toivo, että jos kerran Saba voi saavuttaa heidät, täytyi takaa-ajajainkin voida. Hän kertoi tästä Nelille, joka hymyili ensi kertaa sen jälkeen kun sai tietää, että heidät oli ryöstetty.
– Koskahan he saavuttavat meidät? kysyi tyttö ranskaksi, jottei
Idrys ymmärtäisi.
– En tiedä. Ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä parin kolmen päivän päästä.
– Mutta emmehän me aja takaisin kameleilla?
– Emme. Niilin rantaan vain kameleilla, mutta sitten Niiliä pitkin
El-Wastaan.
– Se on hyvä.
Nel parka, joka ennen niin mielellään ajoi kamelilla, oli nyt saanut siitä kylläkseen.
Sillä välin beduiinit hoputtivat kameleja minkä jaksoivat, ja Stas huomasi heidän suuntaavan kulkunsa syvemmälle erämaahan.
Horjuttaakseen Idryksen varmuutta paon onnistumisesta ja näyttääkseen samalla olevansa varma siitä, että takaa-ajajat saavuttavat heidät, Stas sanoi:
– Eihän se auta teitä, että ajatte kauemmaksi Niilistä ja Bahr-Jussefista, sillä teitä ei tulla etsimään Niilin rannoilta, vaan erämaasta.
– Mistä sinä tiedät että me ajamme kauemmaksi Niilistä, kun et voi nähdä virran rantoja? Idrys kysyi.
– Siitä, että aurinko, joka on idässä, paistaa nyt suoraan selkäämme; se merkitsee, että olemme kääntyneet länteen.
– Sinä olet viisas poika, myönsi Idrys. Hetken kuluttua hän lisäsi:
– Mutta takaa-ajajat eivät saavuta meitä, etkä sinä pääse pakenemaan.
Puoleen päivään asti he ajoivat pysähtymättä, mutta kun aurinko alkoi paahtaa keskipäivän korkeudesta, peittyivät helteeseen tottuneet kamelitkin hikeen ja hiljensivät vauhtiaan. Taaskin ympäröivät kalliot ja kumpareet karavaania. Syvänteet, jotka sateiden aikana muuttuivat joiksi eli "khoreiksi", harvenivat. Beduiinit pysähtyivät vihdoin tällaiseen syvänteeseen, joka oli kallioiden keskellä aivan näkymättömissä. He olivat laskeutumassa kamelien selästä, kun he yhtäkkiä alkoivat parkua ja heitellä kiviä. Suuri käärme oli luikerrellut esiin pensaista, joita kasvoi syvänteen pohjalla. Salamannopeasti se syöksyi kallion koloon. Gebr juoksi beduiinien avuksi veitsi kädessä. Mutta maa oli niin epätasaista, että käärmeeseen oli vaikea osua kivellä tai iskeä sitä veitsellä, ja kaikki kolme palasivat tyhjin toimin käärmejahdista. Tavanomaiset huudahdukset kaikuivat:
– Allah! Bismillah! Mashallah! Sudanilaiset alkoivat katsella Stasia omituisen uteliaina. Stas ei tiennyt, mitä nämä läpitunkevat silmäykset tarkoittivat.
Nel kiipesi alas kamelin selästä, ja vaikkei hän ollutkaan nyt niin rasittunut kuin yöllä, Stas levitti hänelle huovan varjoisaan, tasaiseen paikkaan ja käski tytön lepuuttaa jalkojaan. Arabit kokoontuivat aterialle; siihen kuului kuivaa leipää, taateleita ja kulaus vettä. Heidän kasvoillaan oli huolestunut ilme. Ateria kului täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Kun se oli päättynyt, Idrys vei Stasin syrjään ja kysyi salaperäisesti:
– Näitkö tuon käärmeen?
– Näin.
– Oletko sinä loihtinut sen luoksemme?
– En.
– Meitä kohtaa jokin onnettomuus, kun nuo hölmöt eivät saaneet käärmettä tapetuksi.
– Teitä kohtaa hirsipuu.
– Vaiti! Onko sinun isäsi noita, tietäjä?
– On, vastasi Stas, joka nyt ymmärsi, että nämä taikauskoiset ihmiset pitivät käärmettä pahana enteenä ja pelkäsivät joutuvansa kiinni.
– Sinun isäsi on siis lähettänyt sen, Idrys vastasi, – mutta muistakoon, että me kostamme sinulle hänen noitumisensa.
– Te ette voi tehdä minulle mitään, sillä Fatman pojat kostavat teille jos loukkaatte minua.
– Joko sinä senkin olet ymmärtänyt? Mutta muista, jollei minua olisi ollut, niin sinä olisit vuodattanut veresi Gebrin ruoskan iskuista, sinä ja pikku "bint".
– Sinua minä puolustan, mutta Gebr joutuu hirsipuuhun!
Vastaukseksi Idrys katsoi ihmeissään poikaan ja sanoi:
– Meidän henkemme ei vielä ole sinun käsissäsi, vaikka sinä puhutkin kuin olisit herramme…
Mutta vähän ajan kuluttua hän lisäsi:
– Sinä olet ihmeellinen "uled" (poika); en ole sinunlaistasi vielä nähnyt. Olen tähän saakka ollut teille hyvä, älä sinä siis uhkaat meitä.
– Jumala rankaisee petoksesta, vastasi Stas. Saattoi huomata, että pojan varma puhe yhdessä huonon enteen kanssa teki Idryksen levottomaksi. Istuuduttuaan satulaan hän toisti vielä muutaman kerran: "Olenhan minä ollut teille hyvä", ikään kuin painaakseen sen pojan mieleen vastaisen varalle. Sitten hän rupesi rukoilemaan siirrellen pähkinöistä tehtyjä rukousnauhan pallosia.
Kello kahden tienoissa iltapäivällä oli vielä paahtavan kuumaa, vaikka olikin talvi. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilvenhattaraa, mutta taivaanrannat rupesivat tummenemaan. Karavaanin yläpuolella lenteli muutamia haukkoja, joiden levitetyt siivet heittivät hietikolle mustia, vaappuvia varjoja. Kuumassa ilmassa tuntui palaneen käryä. Yhä täyttä vauhtia juoksevat kamelit alkoivat korista kummallisesti. Toinen beduiineista lähestyi Idrystä:
– Jotakin pahaa on tulossa, beduiini sanoi.
– Mitä?
– Pahat henget ovat herättäneet hietikoista läntisen tuulen, joka nyt rientää meitä vastaan.
Idrys ojentautui satulassaan, loi katseensa etäisyyteen ja sanoi:
– Se on totta. Tuuli nousee lounaasta, mutta se ei ole yhtä paha kuin kmasin, kevätmyrsky.
– Kolme vuotta sitten se hautasi Abu-Hamedin läheisyydessä kokonaisen karavaanin ja puhalsi vasta viime talvena hiekan pois sen päältä. Jalla! Myrsky voi olla niin voimakas, että se tukkii kamelien sieraimet ja kuivattaa veden nahkaisista säkeistä.
– Meidän on kiiruhdettava, ettemme joutuisi suoraan myrskyn keskelle.
– Olemme menossa suoraan sitä kohti, emmekä voi enää välttää sitä.
– Mitä pikemmin se tulee, sitä pikemmin myös menee.
Idrys sivalsi kameliaan ruoskalla, ja toiset tekivät samoin. Jonkun aikaa kuului vain jalla-huutoja ja ruoskan sivalluksia, jotka paukkuivat kuin laukaukset. Lounainen taivaanranta tummui. Kuumuus ei hellittänyt, vaan aurinko paahtoi jatkuvasti. Haukat nousivat korkeuksiin, niiden siipien varjot muuttuivat heikoiksi ja katosivat lopulta kokonaan.
Ilma oli tukahduttava.
Arabit olivat huutaneet kurkkunsa kuiviksi juhdilleen, sitten he vaikenivat, eikä hiljaisuutta enää rikkonut muu kuin kamelien korina. Kaksi pienikokoista kettua juoksi karavaanin ohi päinvastaiseen suuntaan.
Sama beduiini, joka oli äsken puhellut Idryksen kanssa, sanoi jälleen oudolla äänellä:
– Se ei ole mikään tavallinen tuuli. Pahat henget vainoavat meitä.
Se käärme on syypää kaikkeen…
– Tiedän, vastasi Idrys.
– Katso, ilma väreilee. Sellaista ei tapahdu talvella.
Hehkuvan kuuma ilma todella väreili, ja optisen näköharhan johdosta myös hiekka näytti väreilevän. Beduiini riisui hiestä kostean päähineensä ja sanoi: