- -
- 100%
- +
– Erämaan sydän värisee tuskasta.
Yhtäkkiä kääntyi karavaanin kärjessä ajava beduiini ympäri ja alkoi huutaa:
– Se lähestyy jo, se lähestyy!
Myrsky oli todellakin nousemassa. Kaukana näkyi kuin tumma pilvi, joka kohosi ylemmäs ja läheni karavaania. Tuulenpuuskat alkoivat tanssia joukon ympärillä, ja samassa tuulenpyörteet rupesivat lennättämään hiekkaa; ne muodostivat suppiloita ikään kuin joku olisi pyöritellyt valtavalla kepillä erämaan hiekkapintaa. Paikoin kohosi pyöriviä patsaita, jotka olivat alhaalta kapeita ja avautuivat ylöspäin. Tätä kesti vain hetken. Pilvi, jonka karavaanin kärkimies oli ensimmäisenä havainnut, lähestyi huimaa vauhtia. Tuntui kuin suuren linnun siipi olisi pyyhkäissyt ihmisten ja kamelien yli. Tuossa tuokiossa olivat ajajien suut ja silmät täynnä pölyä. Pölypilvet peittivät taivaan, ja tuli pimeä. Ihmiset katosivat näkyvistä, ja lähimmät kamelit häämöttivät kuin sumun seasta. Ei suhina – sillä erämaassa ei ole puita – vaan tuulen pauhina tukahdutti matkamiesten huudot ja kamelien mylvinnän. Ilmassa tuntui palaneen katkua. Kamelit pysähtyivät, kääntyivät selin tuuleen ja ojensivat pitkät kaulansa niin alas, että sieraimet miltei koskettivat maata.
Sudanilaiset, eivät kuitenkaan tahtoneet pysähtyä, sillä karavaanit, jotka olivat sen tehneet, ovat usein hautautuneet hiekkaan. Yleensä on paras ajaa tuulen mukana, mutta näin menetellen karavaani olisi joutunut Fajumiin, josta he odottivat takaa-ajajia. Kun ensimmäiset tuulenpuuskat olivat ohi, he lähtivät taas eteenpäin.
Seurasi lyhyt tyven, mutta punertava pimeys hälveni hitaasti, sillä auringon säteet eivät pystyneet tunkeutumaan ilmassa leijuvan hiekkapölyn läpi. Suuremmat ja raskaammat hiekkajyväset alkoivat kuitenkin pudota alas. Ne täyttivät satuloiden kolot ja vaatteiden poimut. Ihmiset ja eläimet vetivät joka henkäyksellä sisäänsä pölyä, joka ärsytti keuhkoja ja narskui hampaissa. Mutta tuuli saattaisi nousta uudelleen ja peittää heidät kokonaan. Stasin mieleen juolahti, että jos hän pimeydessä voisi siirtyä Nelin kamelille, niin hän voisi ajaa sillä myötätuuleen ja paeta pohjoista kohti. Ehkäpä miehet eivät huomaisi sitä pimeyden keskellä, ja jos he kerran pääsisivät johonkin Bahr-Jussefin lähistöllä olevaan kylään Niilin varrelle, niin he olisivat pelastuneet. Idrys ja Gebr eivät varmasti uskaltaisi ajaa sinne saakka peläten joutuvansa viranomaisten käsiin.
Stas tönäisi Idrystä olkapäähän sanoen:
– Anna minulle vettä.
Idrys antoi auliisti, koska vettä oli vielä runsaasti jäljellä ja kamelit oli sitä paitsi juotettu edellisenä yönä. Sitä paitsi hän tiesi kokeneena erämaan kulkijana, että myrskyä tavallisesti seurasi sade, joka täyttää syvänteet vedellä.
Stasin oli todellakin jano, hän joi paljon ja antamatta vesileiliä takaisin hän tönäisi Idrystä uudelleen ja sanoi:
– Pysäytä karavaani.
– Miksi? sudanilainen kysyi.
– Tahdon nousta pikku "bintin" kamelille ja antaa hänelle vettä.
– Dinahilla on enemmän vettä kuin minulla.
– Mutta hän on ahne ja on kai juonut sen loppuun. Sitä paitsi teidän tekemässänne satulassa on varmaankin paljon hiekkaa. Dinah ei tiedä, miten sen kanssa on meneteltävä.
Idrys sivalsi kamelia ruoskalla, ja he ajoivat hetken ääneti.
– Mikset vastaa? kysyi Stas.
– Ajattelen, että olisikohan parempi sitoa sinut satulaan vai sitoa kätesi selän taa?
– Hulluttelet!
– En. Kyllä minä arvasin suunnitelmasi.
– Mitäpä minä tekisin, kun takaa-ajajat näinkin saavat meidät kiinni.
– Erämaa on Jumalan käsissä.
He vaikenivat. Karkeampi hiekka oli pudonnut maahan, mutta ilmassa oli vielä hienoa, punertavaa hiekkaa, jonka läpi aurinko hohti kuin kiiltävä kuparilevy. Saattoi kuitenkin nähdä jo kauemmaksi. Karavaanin edessä levisi tasainen hietikko, jonka rannalla teräväsilmäiset arabit huomasivat uuden pilven. Se oli edellistä korkeampi ja siitä kohosi patsaita, jotka olivat yläpäästä hyvin leveitä. Sieltä lähestyi hurja pyörremyrsky, joka pani arabien ja beduiinien sydämet takomaan hurjasti. Idrys peitti korvansa käsillä ja rupesi kumartelemaan lähestyvälle myrskylle. Hänen uskonsa yhteen ainoaan Jumalaan ei näyttänyt estävän häntä kunnioittamasta ja pelkäämästä muitakin jumalia, sillä Stas kuuli selvästi hänen sanovan:
– Herra! Me olemme sinun lapsiasi, älä surmaa meitä!
Mutta herra syöksyi heidän ylitseen ja iski kameleihin niin hirmuisella voimalla, että ne olivat tuupertua nurin. Eläimet kokoontuivat lähelle toisiaan ja painoivat päänsä yhteen. Hiekka nousi sakeana pilvenä ylös. Entistä synkempi pimeys peitti karavaanin, ja tässä pimeydessä heidän ohitseen lensi käsittämättömiä mustia esineitä, ikään kuin suuria kameleita. Pelko valtasi arabit, jotka luulivat niitä hiekan alle hautautuneiden vainajien sieluiksi. Huminan keskellä kuului kauheita huutoja, jotka olivat kuin itkua tai naurua, joskus kuin avunhuutoja. Mutta ne olivat ääniharhoja. Karavaania uhkasi paljon suurempi vaara. Sudanilaiset tiesivät hyvin, että suuri pyörre voisi heittää heidät kaikki ilmaan ja viskellä hietikolle. Sinne he hautautuisivat, kunnes seuraava pyörremyrsky joskus puhaltaisi hiekan heidän jäännöstensä yltä.
Stasia pyörrytti, hengitystä ahdisti ja silmät sokaistuivat hiekasta. Hän oli joskus kuulevinaan Nelin itkua ja ajatteli sen tähden vain tyttöä. Käyttäen hyväkseen sitä, että kamelit seisoivat pienessä rykelmässä ja että Idrys ei voinut nähdä häntä, hän päätti kiivetä hiljaa Nelin kamelille, mutta ei paetakseen vaan auttaakseen ja rohkaistakseen tyttöä. Tuskin hän oli kohottanut jalkojaan ja ojentanut kätensä Nelin satulaa kohti, kun suuri käsi sieppasi hänestä kiinni. Sudanilainen nosti hänet ilmaan kuin höyhenen, asetti eteensä ja sitoi palmuköydellä hänen kätensä ja sitten koko pojan satulaan kiinni. Stas puri hammasta ja koetti vastustaa, mutta turhaan. Kurkku kuivana ja suu hiekkaa täynnä hän ei voinut eikä halunnut vakuuttaa Idrykselle, että oli aikonut auttaa tyttöä, eikä paeta. Mutta kun hän hetken kuluttua luuli tukehtuvansa, hän alkoi huutaa:
– Pelastakaa pikku "bint"!.. Pelastakaa pikku "bint"!..
Mutta arabit pitivät omaa henkeään tärkeämpänä. Tuuli oli niin tuima, että he eivät pysyneet satuloissaan, eivätkä kamelit voineet seistä samalla paikalla. Beduiinit, Chamis ja Gebr hyppäsivät maahan pitääkseen kameleja suitsista kiinni. Idrys päästi Stasin takapaikalle ja teki samoin. Eläimet levittivät jalkansa seistäkseen lujemmin tuulta vastaan, mutta niitten voimat eivät riittäneet, ja karavaani alkoi hienon kivisateen piiskaamana ja tuulen työntämänä kiertyä ympäri. Näin kului tunti, toinen… Asema kävi yhä vaarallisemmaksi. Idrys käsitti, että ainoa pelastuskeino oli nousta kamelien selkään ja ajaa myötätuuleen. Mutta niin he joutuisivat Fajumiin, jossa heitä odottaisi egyptiläinen tuomioistuin ja hirsipuu.
– Surkeata! Idrys ajatteli. – Mutta myrsky pidättää myös takaa-ajajia, ja kun tyyntyy, ajamme taas etelää kohti.
Hän huusi, että kaikki istuisivat kameleille.
Samassa tapahtui jotakin, mikä muutti tilanteen täysin.
Tummat, melkein mustat hiekkapilvet alkoivat sinertää. Pimeys kasvoi, ja samassa jyrähti korkeudessa nukkunut, tuulen herättämä ukkonen. Se alkoi mahtavana, uhkaavana, vihaisena kulkea Arabian ja Libyan erämaiden väliä. Kuului ryske kuin vuoria ja kallioita olisi sortunut taivaasta alas. Ukkosen jyrinä kasvoi kasvamistaan, vapisutti maailmaa, juoksi pitkin taivaanrantoja, salama iski joskus sellaisella voimalla, että taivaankansi tuntui romahtavan maahan; sitten se taas vyöryi kolkosti jyristen, kohosi, häikäisi salamalla, ärsytti jyrinällä, heikkeni, kasvoi…
Tuuli tyyntyi kuin omaa voimaansa ihmetellen, ja jossakin äärettömän kaukana taivaan portit menivät ryskyen kiinni. Seurasi kuolonhiljaisuus.
Sitten kuului tässä syvässä hiljaisuudessa johtajan ääni:
– Jumala on vihurin ja myrskyn herra! Olemme pelastuneet!
He lähtivät liikkeelle. Mutta ympäröivä yö oli niin pimeä, ettei kameleja voinut erottaa, vaikka he ajoivat lähellä toisiaan. Sen tähden miesten täytyi koko ajan puhua äänekkäästi, jotteivät eksyisi toisistaan. Aika ajoin kirkkaat, siniset ja punaiset salamat sinkoilivat erämaan avaruudessa, mutta sitten tuli taas niin mustaa, että pimeys tuntui aivan käsin kosketeltavalta. Vaikka etummaisena ajavan beduiinin ääni koko ajan rohkaisi toisia, he olivat edelleen levottomia, sillä he ajoivat umpimähkään tietämättä minne päin kulkivat. Kamelit kompastelivat vähän väliä eivätkä pystyneet juoksemaan nopeammin. Ne hengittivät niin omituisen äänekkäästi, että koko erämaa tuntui huohottavan levottomasti. Vihdoin alkoivat suuret sadepisarat putoilla, ja samassa kajahti etumaisena ajavan ääni pimeydessä:
– Kohr!..
He olivat syvänteen reunalla. Kamelit pysähtyivät ja alkoivat sitten varovasti laskeutua.
9
Syvänne oli leveä. Sen pohjalla oli paljon kiviä, joitten välissä kasvoi matalia, okaisia pensaita. Syvänteen eteläisen seinän muodostivat korkeat kalliot, jotka olivat täynnä halkeamia ja koloja. Arabit tarkastelivat kalliota hiljaisen, mutta yhä tihenevän salamoinnin valossa. Pian he sattuivatkin löytämään matalanpuoleisen, mutta leveän, luolamaisen syvennyksen, johon he voisivat helposti sijoittua rankkasateen tullessa. Kamelit vietiin pienelle kunnaalle luolan edustalle. Beduiinit ja molemmat vanhemmat sudanilaiset riisuivat kameleilta valjaat ja taakat, jotta ne voisivat paremmin levätä, mutta Chamis valmisteli sillä aikaa nuotiota okaisista pensaista. Koko ajan putoili harvakseltaan suuria sadepisaroita, mutta vasta sitten, kun he jo olivat levolla, alkoi sataa niin rankasti, että vesi valui virtoina maahan. Sellaiset sateet, joita sattuu vain kerran muutamaan vuoteen, nostavat veden talvellakin kanavissa ja Niilissä, ja Adenissa ne täyttävät suuret vesisäiliöt, joita ilman kaupunki ei voisi tulla toimeen. Stas ei ollut ikinä nähnyt sellaista. Vesi alkoi virrata solisten pitkin syvänteen pohjaa. Arabit vilkaisivat tuon tuostakin ulos nähdäkseen, uhkasiko mikään vaara eläimiä. Ihmisten oli mukava istua luolassa suojassa sateelta kuivien, kirkkaasti palavain risujen valossa. Kaikki näyttivät iloisilta. Idrys oli heti heidän tultuaan irrottanut Stasin kädet, jotta tämä voisi syödä. Hän kääntyi hymyillen pojan puoleen ja virkkoi:
– Mahdi on suurempi kaikkia valkoisia noitia. Hän asetti hirmumyrskyn ja lähetti sateen.
Stas ei vastannut mitään, sillä hän hoiteli Neliä, joka oli menehtymäisillään. Hän ravisti hiekan tytön hiuksista, kastoi pyyhinliinan veteen ja pyyhki hänen kasvonsa ja silmänsä. Dinah ei olisi voinut tehdä sitä, sillä myrskyn aikana oli hänen ainoa silmänsä tullut melkein sokeaksi. Nel antoi Stasin tehdä, mitä tämä tahtoi, katsoi kuin väsynyt lintu häneen ja vasta sitten, kun Stas oli riisunut hänen kenkänsä, pudistanut niistä hiekan ja levittänyt hänelle huopapeitteen makuusijaksi, Nel kiersi pienet kätensä pojan kaulaan.
Stasin sydämen täytti sääli. Hän tunsi olevansa tytön holhooja, vanhempi veli, ainoa puolustaja tällä hetkellä. Hän tunsi rakastavansa tätä pientä sisarta, rakastavansa paljon enemmän kuin koskaan ennen. Olihan hän rakastanut Neliä jo Port Saidissa, mutta pitänyt myöskin "pienokaisena", ja sentähden Stasin mieleen ei ollut koskaan juolahtanut suudella tyttöä edes kädelle sanoessaan hänelle hyvää yötä. Mutta nyt oli yhteinen onnettomuus herättänyt hänessä uinuvan tunteen, ja hän suuteli tytön pieniä kätösiä.
Mentyään levolle Stas ajatteli Neliä ja päätti tehdä kaikkensa vapauttaakseen hänet vankeudesta. Poika oli valmis kaikkeen, vieläpä haavoihin ja kuolemaan, mutta sillä pienellä, salaisella ehdolla, etteivät haavat kirvelisi kovasti ja ettei kuolemakaan olisi aivan todellinen, sillä muussa tapauksessa hän ei saisi nähdä vapautetun Nelin iloa. Sitten hän alkoi miettiä sankarillisia pelastuskeinoja, mutta ajatukset alkoivat hämmentyä, eikä kestänyt kauan ennen kuin hän näki suurten hiekkapilvien putoavan päälleen… näki kamelien ryömivän päänsä sisään – ja nukahti.
Varustettuaan kamelit yökuntoon arabit vaipuivat pian sikeään uneen, sillä he olivat väsyneet kamppailussa myrskyä vastaan. Nuotio sammui, luola pimeni. Kuului nukkuvain kuorsauksia ja veden kohinaa ulkoa. Näin kului yö.
Aamun lähetessä Stas heräsi viluun. Hänestä tuntui, että kalliokuoppiin kokoontunut vesi tippui halkeamista hänen päälleen. Poika nousi istumaan, taisteli unta vastaan eikä voinut käsittää, missä hän oli ja mitä hänelle oli tapahtunut.
Vähitellen hän tuli tajuihinsa.
– Ahaa! hän ajatteli. – Eilen oli rajumyrsky ja me olemme nyt luolassa sadetta paossa.
Hän katseli ympärilleen. Ensiksi hän huomasi ihmeekseen, että sade oli ohi ja ettei luola ollutkaan pimeä, sillä sitä valaisi laskeutumassa oleva kuu. Sen kalpeiden säteitten valossa saattoi nähdä matalan, mutta leveän luolan koko sisustan. Stas näki selvästi vieressään nukkuvat arabit ja luolan vastakkaisella puolella Dinahin vieressä nukkuvan Nelin valkoiset vaatteet. Hän tunsi taaskin syvää myötätuntoa tyttöä kohtaan.
– Nel nukkuu… Nel nukkuu, hän kuiskasi itsekseen, – mutta minä en nuku ja… minun täytyy pelastaa hänet.
Katseltuaan arabeja tarkemmin hän ajatteli:
– Oh, tahtoisinpa kaikki nuo roistot…
Hän hätkähti. Hänen katseensa osui nahkakoteloon, jossa hänen joululahjaksi saamansa pyssy oli, ja patruunalaukkuun, joka oli hänen ja Chamiksen välissä käden ulottuvilla.
Hänen sydämensä alkoi tykyttää kiivaasti. Jospa hän saisi käsiinsä pyssyn ja patruunat, niin hän olisi tilanteen herra. Hänen tarvitsisi vain hiipiä hiljaa luolasta ulos, piiloutua kallionkielekkeitten väliin ja odottaa, kunnes he tulisivat ulos.
– Kun sudanilaiset ja beduiinit heräävät, hän ajatteli, – ja huomaavat minun olevan poissa, niin he rientävät kaikki luolasta ulos, mutta silloin minä kahdella laukauksella kaadan kaksi ensimmäistä, ja ennen kuin toiset ovat ehtineet juosta luokseni, on pyssy taas ladattu. Jäljelle jää vain Chamis, mutta hänen kanssaan tulen kyllä toimeen…
Hän näki mielikuvituksessaan neljä veristä ruumista. Hänen rintansa täyttyi pelosta ja kauhusta. Murhata neljä ihmistä! Hän muisti nähneensä kerran Port Saidissa työmiehen, jonka höyryruoppaajan rautalapio oli surmannut. Kuinka hirveältä verinen ruumis oli näyttänyt. Hän värisi pelkästä muistosta. Ja nyt niitä olisi neljä!.. Synti ja kauhistus!.. Ei, ei, sitä en ikinä voisi tehdä.
Hän alkoi kamppailla omia ajatuksiaan vastaan. Itsensä tähden hän ei sitä tekisi… Mutta tässä on kysymys Nelistä, tytön puolustamisesta, pelastumisesta ja elämästä, sillä hän ei voi kestää tätä, vaan kuolee jo matkalla tai villien dervishilaumain keskuudessa. Mitä merkitsee tuollaisten roistojen veri Nelin elämän rinnalla? Saattaako tällaisissa tapauksissa epäillä?
– Nelin tähden! Nelin tähden!..
Mutta yhtäkkiä Stasin mieleen juolahti kauhistuttava ajatus. Miten käy, jos joku noista roistoista kohottaa veitsensä Nelin rintaa kohti ja sanoo tappavansa tytön, jos hän, Stas, ei antaudu eikä anna pyssyä pois? Miten silloin käy?
– Silloin, vastasi poika omaan kysymykseensä, – me heti antaudumme.
Tuntien heikkoutensa hän heittäytyi takaisin makuusijalleen.
Kuu katsoi nyt vain silloin tällöin luolaan, jossa tuli pimeämpi. Arabit kuorsasivat taukoamatta. Stas makasi vähän aikaa hiljaa, kunnes uusi ajatus heräsi hänen mielessään.
Entä jos hän ei ampuisikaan ihmisiä, vaan kamelit? Onhan sääli viattomia eläimiä, mutta mikä auttoi? Jos hänen onnistuisi tappaa neljä tai viisi kamelia, olisi mahdotonta jatkaa matkaa. Kukaan miehistä ei uskaltaisi ajaa rantakyliin ostamaan kameleja. Silloin Stas isien puolesta lupaisi, että heitä ei rangaistaisi, vaan että he saisivat rahaa… eikä auttaisi muu kuin palata.
Niin. Entä jos he eivät anna aikaa tehdä lupauksia, vaan raivoissaan tappavat hänet heti.
Mutta heidän täytyisi kuunnella, sillä ladattu pyssy kädessä hän voisi pitää heidät loitolla, kunnes oli sanonut kaikki. Kun hän niin tekee, he käsittävät, että ainoa pelastuskeino on antautuminen. Sitten hän asettuu karavaanin etupäähän ja johtaa sen suoraa päätä Bahr-Jussefiin ja Niilin rannalle. On totta, että he paraikaa ovat näistä paikoista parin päivän matkan päässä, koska arabit varovaisuuden vuoksi olivat ajaneet syvälle sisämaahan. Mutta se ei haittaisi, sillä jäisihän muutamia kameleja jäljelle, ja yhdellä niistä saisi Nel ajaa. Stas alkoi tarkastella arabeja. He näyttivät nukkuvan sikeästi. Mutta koska yö oli loppumaisillaan, he voisivat kohdakkoin herätä. Täytyi siis toimia vitkastelematta. Patruunalaukun saattoi ottaa helposti, sillä se oli melkein vieressä. Toisin oli pyssyn laita; Chamis oli näet pannut sen viereensä. Stas toivoi voivansa anastaa sen, mutta päätti ottaa sen ulos kotelostaan ja liittää piipun tukkiin vasta ulkona muutaman askelen päässä luolasta, sillä metallin kilahdus voisi herättää nukkuvat.
Hetki lähestyi. Stas kumartui Chamiksen yli, otti kotelon kädensijasta kiinni, nosti ja rupesi hivuttamaan koteloa omalle puolelleen. Sydän jyskytti, silmissä musteni, hengitystä ahdisti, mutta hän puri hammasta ja koetti säilyttää mielenmalttinsa. Kun kotelon hihnat hiukan narahtivat, pusertui kylmä hiki pojan otsalle. Tämä hetki oli hänestä pitkä kuin iankaikkisuus. Chamis ei hievahtanutkaan. Kotelo vilahti kaaressa hänen ylitseen ja oli patruunalaukun vieressä.
Stas hengähti helpotuksesta. Puolet oli tehty. Nyt oli hiivittävä äänettömästi ulos luolasta, juostava muutaman askelen päähän, piilouduttava kallioiden suojaan, laitettava pyssy kuntoon ja varustettava muutamia patruunoita taskuun varalle. Silloin olisi koko karavaani hänen vallassaan.
Stasin musta varjo ilmaantui luolan suuhun. Vielä sekunti, ja hän on luolan ulkopuolella. Vielä hetki, ja hän on piilossa kalliolla. Silloin, vaikka joku rosvoista heräisikin… olisi jo myöhäistä. Poika siirsi toisen jalkansa ja tunnusteli maata peläten kolauttavansa kiviä, joita oli luolan pohjalla. Nyt hän kurkotti jo päänsä luolan aukosta ulos valmiina ryömimään kokonaan ulos, kun yhtäkkiä tapahtui jotakin, mikä sai veren hyytymään pojan suonissa.
Keskellä syvää hiljaisuutta kajahti ukkosena Saban haukunta täyttäen koko syvänteen. Arabit heräsivät hetkessä ja ensimmäisenä osui heidän silmiinsä – Stas pyssy toisessa ja patruunalaukku toisessa kädessä.
Voi Saba, mitä sinä teit!
10
Silmänräpäyksessä kaikki hyökkäsivät huutaen Stasin kimppuun, riistivät häneltä pyssyn ja patruunalaukun, heittivät hänet maahan, sitoivat kädet ja jalat köysillä ja löivät ja potkivat häntä, kunnes Idrys ajoi heidät pois peläten heidän rääkkäävän pojan kuoliaaksi. Sitten he alkoivat keskustella katkonaisin lausein ja sanoin, kuten ihmiset, jotka ovat pelastuneet kauheasta vaarasta.
– Tuo on itse saatana! ärähti Idrys pelästyksestä ja mielenliikutuksesta kalpeana.
– Hän olisi ampunut meidät kaikki kuin parven villisorsia, lisäsi
Gebr.
– Oh, ellei tuo koira olisi…
– Jumala sen lähetti.
– Ja te aioitte tappaa sen, virkkoi Chamis.
– Tästä lähtien kukaan ei saa koskea siihen.
– Siltä ei tule koskaan puuttumaan luita eikä vettä,
– Allah! Allah! toisti Idrys yhä levottomana. – Kuolema liikkui meidän päällemme.
He katsoivat vihoissaan maassa makaavaa Stasia ja ihmettelivät, miten tuollainen pieni poika oli ollut vähällä syöstä heidät onnettomuuteen ja perikatoon.
– Profeetan nimessä! huudahti toinen beduiineista. – Varokaamme, ettei tuo paholaisen poika väännä niskojamme nurin! Käärmettä me Mahdille kuljetamme! Mitä te aiotte tehdä hänelle!
– Lyödään häneltä oikea käsi pois! huusi Gebr.
Beduiinit eivät vastanneet siihen mitään, mutta Idrys ei tahtonut suostua sellaiseen. Hän tuli ajatelleeksi, että jos takaa-ajajat saavat heidät kiinni, niin heitä odottaisi pojan silpomisen tähden kauhein mahdollinen rangaistus. Ja kuka vastaisi siitä, ettei Stas kuolisi moisesta leikkauksesta? Siinä tapauksessa jäisi vain Nel, jolla Fatma ja hänen lapsensa lunastettaisiin.
Kun Gebr otti veitsensä pannakseen täytäntöön uhkauksensa, Idrys tarttui hänen käteensä sanoen:
– Ei! Mikä häpeä viidelle Mahdin sotilaalle pelätä yhtä kristittyä penikkaa niin kovasti, että käsi lyödään poikki! Sidotaan hänet öiksi kiinni ja rangaistaan häntä kymmenellä ruoskaniskulla.
Gebr oli valmis täyttämään tuomion, mutta Idrys esti häntä jälleen ja käski erään beduiineista lyödä kuiskaten samalla tämän korvaan, ettei tämä löisi liian lujaa. Kun Chamis ei tahtonut sekaantua asiaan joko siksi, että oli ennen ollut insinöörin palveluksessa tai jostakin muusta syystä, käänsi toinen beduiineista Stasin vatsalleen. Mutta juuri kuin rangaistus aiottiin panna täytäntöön, ilmaantui odottamaton este.
Nel ja Saba tulivat luolasta.
Nel oli leikkinyt koiran kanssa, joka luolaan tultuaan oli heti heittäytynyt tytön jalkojen juureen. Hän oli kyllä kuullut arabien huudot, mutta ei ollut välittänyt siitä sen enempää, sillä Egyptissä sekä arabit että beduiinit huutavat milloin vain mieli tekee, niin että aluksi saattaa luulla heidän aina haastavan tappelua. Mutta kun tyttö oli huutanut Stasia luokseen saamatta vastausta, hän meni katsomaan, missä poika oli, ja näki kauhukseen aamun himmeässä valossa Stasin makaavan maassa ja beduiinin hänen päällään ruoska kädessä. Nel alkoi huutaa ja tömistää jalkojaan, mutta kun beduiini ei siitä välittänyt, vaan löi, hän juoksi Stasin luo ja peitti pojan itsellään. Beduiini ei uskaltanut luvatta lyödä tyttöä, joka samassa huusi epätoivoisesti:
– Saba! Saba!
Saba ymmärsi heti, mistä oli kysymys. Yksi loikkaus – ja se oli Nelin vieressä. Koiran selkäkarvat nousivat pystyyn, silmät veristyivät ja sen rinnasta nousi vihainen haukunta, joka oli kova kuin ukkosen jyrinä.
Rypistyneet huulet kohosivat ja niitten alta näkyivät suuret valkoiset hampaat ja punaiset ikenet. Koira alkoi kääntää päätään oikealle ja vasemmalle, ikäänkuin se olisi tahtonut näyttää sudanilaisille ja beduiineille pelottavat aseensa ja sanoa:
– Katsokaa millä minä puolustan lapsia! Kaikki peräytyivät nopeasti, koska ensinnäkin tiesivät, että Saba oli pelastanut heidän henkensä, ja toiseksi koska he näkivät, että suuttunut koira upottaisi empimättä hampaansa sen kurkkuun, joka tällä hetkellä uskaltaisi lähestyä Neliä. He seisoivat siinä avuttomina katsoen arastellen toisiinsa ja ikäänkuin kysyen, mitä nyt, oli tehtävä. He epäröivät niin kauan, että Nel ehti kutsua vanhan Dinahin vapauttamaan Stasin siteistä. Poika nousi ja laskien kätensä Saban pään päälle sanoi hammasta purren miehille:
– Minä en aikonut tappaa teitä, vaan kamelit. Mutta nämäkin sanat vaikuttivat arabeihin niin järkyttävästi, että he olisivat varmasti hyökänneet uudestaan Stasin niskaan, jolleivät Saban säkenöivät silmät ja hurja olemus olisi pidättäneet heitä siitä.
Seurasi hetken hiljaisuus, sitten kajahti Idryksen kantava ääni:
– Eteenpäin! Eteenpäin!
11
Kului päivä, yö ja vielä päivä, mutta he ajoivat yhä etelää kohti pysähtyen silloin tällöin hetkeksi syvänteisiin lepuuttamaan, juottamaan ja ruokkimaan kameleja ja tyydyttämään omaa janoa ja nälkää. Takaa-ajajia peläten he kääntyivät vielä enemmän länteen, sillä vettä heillä oli joksikin aikaa riittävästi eikä sitä varten tarvinnut siis ajaa Niilin rantaan. Sadetta oli kestänyt vain seitsemän tuntia, mutta sen ajan olikin vettä tullut kuin pilvet olisivat revenneet. He tiesivät, että syvänteitten pohjilla ja kalliosyvennyksissä olisi vettä ainakin muutaman päivän ajan, niin että riittäisi heille ja kameleille, ehkäpä varastoonkin. Rankkasadetta seurasi ihmeen ihana sää. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilveä ja ilma oli kirkas. Öisin säteili tähtien peittämä taivas tuhansin timantein. Erämaan hietikot huokuivat viileyttä.
Kamelien kyttyrät olivat pienentyneet, mutta kun niitä ruokittiin hyvin, eivät ne uupuneet matkasta, vaan juoksivat nopeammin kuin ensimmäisenä päivänä Garak-el-Sultanista lähdettyä. Stas huomasi ihmeekseen, että beduiinit löysivät muutamista syvänteistä ja kallionkoloista durraa ja taateleja, mistä saattoi päätellä, että he olivat edeltäpäin varustautuneet ryöstöön ja sopineet siitä keskenään. Olihan luonnollista, että beduiinit olivat Mahdin hengenheimolaisia, ja juuri siksi sudanilaiset saivat heidät niin helposti salaliittoonsa. Fajumin ja Garak-el-Sultanin ympäristöissä oli paljon beduiineja, jotka osaksi lapsineen ja kameleineen kuljeskelivat pitkin erämaata, osaksi tulivat Medinetiin tai muille rautatieasemille ansiotöihin. Näitä kahta beduiinia Stas ei ollut milloinkaan nähnyt, ja he lienevät tuskin olleetkaan koskaan Medinetissä, koska eivät tunteneet Sabaa.
Toisinaan juolahti Stasin mieleen lahjoa beduiinit, mutta muistettuaan heidän innokkaat huudahduksensa joka kerta, kun Mahdin nimi oli mainittu, hän ymmärsi sen mahdottomaksi. Stas ei kuitenkaan antautunut toivottomuuden valtaan, sillä hänen sielussaan piili ihmeteltävä voima, joka vain kasvoi vastoinkäymisistä. "Kaikki, mitä olen yrittänyt", hän ajatteli, "on päättynyt tappioon. Mutta vaikka minua joka päivä ruoskittaisiin, vaikka minut ruoskittaisiin kuoliaaksi niin en lakkaa ajattelemasta sitä, miten voisin pelastaa Nelin ja itseni näiden roistojen käsistä. Jos takaa-ajajat saavat heidät kiinni, on se sitä parempi, mutta minä koetan joka tapauksessa myös toimia itsenäisesti."