Wakefieldin kappalainen

ENSIMMÄINEN LUKU

Perhe Wakefieldissa.1 Yhtäläisyyttä ihmisissä sekä mielipiteissä.

Aina minä olen ollut sitä mieltä, että kunnon mies, jolla on vaimo ja paljo lapsia, tekee enemmän hyötyä kuin se, joka edelleen naimatonna elää ja väkiluvusta vaan puhella osaa. Ja niinpä minä, tuskin vuottakaan virassa oltuani, rupesin täydellä todella miettimään avioliittoa ja katselemaan itselleni vaimoa, niinkuin vaimonikin valitsi kangasta häähameesen: ei siinä katsottu, mikä olisi koreata päältä nähden, vaan mikä laadultaan lujaa.

Hän olikin – se minun on myöntäminen sävyisä ja ahkera ihminen, ja mitä taas hyvään kasvatukseen tulee, ei maalla montakaan naista ollut häntä etevämpää. Hän pystyi lukemaan mitä englanninkielistä kirjaa hyvänsä, kovinkaan paljoa tavailematta, 2 mutta vihanneksien suolaamisessa ja hedelmäin säilöönpanossa ja keittotaidossa ei hänellä ollut vertaistansa ensinkään. Kehui hän olevansa erinomaisen kekseliäs emäntäkin, vaikk'en minä milloinkaan huomannut meidän talon tulleen yhtään rikkaammaksi mistään hänen keksinnöistänsä.

Me rakastimme kumminkin toisiamme kaikesta sydämestä, ja molemmanpuolinen hellyys se kasvoi kasvamistaan vuodesta vuoteen. Eikä toden totta ollutkaan meillä mitään syytä suuttua maailmaan tai toisiimme. Meillä oli sievä asunto kauniissa seudussa ja hyvät naapurit. Aika kului mieltä ylentävissä haasteluissa tai hauskoissa maalaishuvituksissa. Käytiin vieraisilla rikkaissa naapureissa ja avusteltiin köyhiä. Ei meidän tarvinnut kovia kohtaloniskuja peljätä eikä rasituksia kestää. Minkä meillä vaiheita oli, kaikki ne kotilieden ääressä tapahtuivat.

Me kun asuimme vallantien varrella, poikkesi meille usein matkustajia ja vieraita maistamaan meidän karvikkoviiniä, joka oli laajalti tunnettua, eikä ollut kellään mitään moittimisen syytä siinä kohden, sen minä vakuutan kaikella historioitsijan luotettavaisuudella. Peräti usein pistäysi meillä serkkuja, toisia, jopa neljänsiäkin serkkuja, jotka muistivat sukulaisuutensa meidän kanssamme ilman suku- ja kantakirjojakin. Paljohan näissä heimolaisissa oli sellaisiakin, joista ei meille kovinkaan suurta kunniata tullut, niissä kun oli viljalti sokeita, rampoja ja raajarikkoja, mutta vaimoni se vaati vain, että koska he kerran ovat samaa lihaa ja verta kuin mekin, niin pitää heidän istuman yhden pöydän ääressä meidän kanssamme. Ja niinpä oli meillä, elleihän vallan rikkaita, niin ainakin varsin tyytyväisiä ystäviä ympärillä.

Tässä kohden pitää paikkansa vanha sananparsi: mitä köyhempi vieras, sitä helpompi kestittää; ja niinkuin muutamat mielellään katselevat tulppanin värejä tai perhosen siipiä, samoin olin minä jo luonnostanikin onnellisten kasvojen ihailija. Mutta jos joukkoon joutui sellainenkin sukulainen, jonka huomasin luonteeltaan kehnoksi ja josta kernaasti tahdoin päästä, niin lainasin hänelle ratsutakin tai parin saappaita, väliin huononpäiväisen hevosenkin, ja silloin minä mielihyvikseni huomasin, ett'ei moinen orpana milloinkaan palannut tuomaan lainaansa takaisin. Sillä tavoin me pääsimme vastenmielisistä vieraista, mutta sen sijaan ei saanut kenkään syytä sanoa, että matkamiehen tai köyhän sukulaisen on täytynyt kääntyä takaisin Wakefieldin pappilan kynnykseltä.

Näin sitä sitten elettiin monta vuotta varsin onnellisissa oloissa, ei kumminkaan ihan ilman niitä häiriöitä, joita sallimus ihmisille lähettää, osoittaakseen hänelle antimiensa arvon suuruutta. Koulupojat ne usein kävivät hävitysretkillä minun hedelmätarhassani, ja kissat ja lapset pitivät hyvänään vaimoni kermapyttyjä. Sattui semmoistakin, että hovinherra nukahti kirkossa kesken kaikkein liikuttavimpia kohtia saarnassani, tai että hänen rouvansa varsin vähäisellä niiauksella vastasi vaimoni kohteliaasen tervehdykseen. Pian ne kumminkin menivät ohitse tuollaiset mieliharmit, ja parin kolmen päivän perästä me itsekin ihmettelimme, mitenkä tuosta tuommoisesta saattaa ensinkään onkeensa ottaa.

Lapseni, kohtuullisuudessa ja hemmottelematta kasvatetut, olivat ruumiiltaan solakoita ja terveitä, pojat rotevia, toimeliaita, tyttäret kauniita ja kukoistavia. Seistessäni pienen perhepiirini keskellä, mieleeni väliin väkisinkin muistui kuuluisan Abensbergin kreivin tarina. Kun Henrik H: n matkustaessa halki Saksanmaan, muut hoviherrat kantoivat hallitsijallensa tervetuliaisiksi kauniita lahjoja, toi Abensbergin kreivi hänen eteensä kaksineljättä lastansa, esittäen ne hänelle arvokkaimpina antiminaan. Minulla ei heitä ollut kuin kuusi, mutta pidin heitä kumminkin varsin kallis-arvoisena lahjana maalleni, joka niinmuodoin oli mielestäni minun velalliseni. Vanhin poika oli ristitty Yrjöksi, setänsä kaimaksi, sen, joka oli jättänyt meille perinnöksi kymmenentuhatta puntaa. Toinen lapsi oli tytär, ja hänen nimekseen minä olisin tahtonut panna Griseldan, tätinsä mukaan, mutta vaimoni, joka tyttöä odotellessaan oli lukenut romaaneja, sai kuin saikin tingityksi hänelle Olivian nimen. Ei kulunut vuottakaan, niin syntyi toinen tytär, ja tästä oli nyt minun arveluni mukaan tuleva Griselda, mutta kun muuan rikas sukulainen sai päähänsä ruveta kummiksi tytölle, niin pantiin hänen neuvostansa lapselle nimeksi Sofia. Ja näin tuli perheesen kaksi romantillista nimeä, mutta minun ei ollut siihen osaa vähääkään, sen minä juhlallisesti vakuutan. Lähinnä seurasi sitten Moses niminen poika, ja kahdentoista vuoden perästä lisääntyi perhe jälleen kahdella pojalla.

Turhaa olisi minun salata sitä riemahtelua, millä minä katselin pienosia ympärilläni, mutta sitäkin suurempi oli vaimoni ylpeys ja mielihyvä. Vieraat ne välisti puhuivat: "Totta maarian, mrs Primrose3, näin kauniita lapsia ei ole koko tällä paikkakunnalla." Ja siihen oli vaimoni tapa vastata: "Niin, naapuri; sellaisiahan ne ovat, miksi taivas ne teki; somia kyllä, kunhan vaan olisivat kilttejä, sillä kaunis käytöshän se ihmisen kauniiksi tekee." Ja sitten hän käski tytärten istua suorassa, ja kieltämättä he hyvin kauniita olivatkin. Ulkomuoto on minun mielestäni niin vähäpätöinen asia, että tuskin olisin tätä tullut maininneeksikaan, ellei tuo samainen seikka olisi meidän seudulla ollut yleisenä puheen-aiheena. Olivia, noin kahdeksantoista vuoden ijissä, oli uhkuvan kaunis, jollaiseksi maalarit kuvaavat Hebeä, avomielinen, vilkas, käskeväinen. Sofian piirteet eivät olleet ensi katsannolta silmäänpistäväisiä, mutta tekivät usein sitä varmemman vaikutuksen: ne olivat pehmeät, kainot, miellyttävät. Toinen voitti yhdellä iskulla, toinen yhä uudistuvilla yrityksillä.

Naisen luonne kuvastuu tavallisesti hänen kasvojensa piirteissä. Niin oli ainakin minun tyttärieni laita. Olivia toivoi useampia rakastajia: Sofia tahtoi pitää kiinni vain yhdestä. Olivia keikaili ja koristelihe pelkästä miellyttämisen halusta; Sofia se oikein piilotteli sulojansa, jottei näyttäisi vastenmieliseltä. Toinen oli minun rattonani, iloisena ollessani; toinen kannatti minua järkevyydellään vakavina hetkinäni. Nämä ominaisuudet eivät sentään kumpaisessakaan menneet liiallisuuksiin, ja usein minä näin heidän vaihtaneen koko päiväksi luonteita keskenään. Surupuku saattoi muuttaa kokettini aivan hempeämieliseksi ja kimpullinen nauhoja tehdä hänen sisarensa tavallista vilkkaammaksi.

Yrjö poikani oli saanut kasvatuksensa Oxfordissa, minä kun toivoin hänestä tiedemiestä. Toinen poikani, Moses, jota aioin valmistaa käytännölliselle uralle, oli saanut opiskella kotona erillaisia aineita. Tarpeetonta kumminkin on yrittää kuvailemaan nuorten ihmisten luonteita, sellaisten, jotka varsin vähän vielä ovat maailmassa liikkuneet. Lyhyesti sanoen: yhtäläisyys heissä oli silmäänpistävää, niinkuin ainakin saman perheen jäsenissä; tarkemmin: yhtäläisiä he olivat luonteeltaan jokainen, yhtä ylevämielisiä, herkkäuskoisia, vilpittömiä ja säveitä.

TOINEN LUKU

Kovan onnen kohtauksia perheessä. – Onnen antimien menettäminen vahvistaa vain oikeamielisen ihmisen itsetuntoa.

Maalliset toimet talossa olivat pääasiallisesti vaimoni huolena, henkiset yksinomaa minun hallussani. Tulot virastani, jotka nousivat noin viiteenneljättä puntaan vuodessa, minä lahjoitin papiston leskille ja orvoille meidän hiippakunnassa. Minulla kun oli itselläni omaisuutta kyllä, ei minun tarvinnut murehtia toimeentulostani. Tunsinpa salaista mielihyvääkin, saadessani täyttää velvollisuuteni palkatta. Senvuoksi olin päättänyt hoitaa virkaani ilman apulaista ja päästä personallisesti tuntemaan jokaisen seurakuntalaiseni. Naineita miehiä minä kehoitin pysymään kohtuudessa, naimattomia nuorukaisia menemään naimisiin, ja niinpä muutaman vuoden perästä oli yleisenä sananpartena, että Wakefieldissa on kolme kovaa puutetta: papilta puuttuu ylpeyttä, nuorilta miehiltä vaimoja ja krouveilta vieraita.

Avioliitto oli aina ollut minulle mieluisimpia puheen-aineita, ja monta saarnaa minä kirjoitinkin onnellisen avioliiton ylistykseksi. Yhteen kohtaan varsinkin minä siinä kiinnyin: väitin näet, samoin kuin Whistonkin, ett'ei Englannin kirkon papin sovi vaimonsa kuoltua mennä uusiin naimisiin. Sanalla sanoen, otin tehtäväkseni esiintyä ankarana monogamistina.

Olin jo aikaisin takertunut väittelyihin tästä tärkeästä asiasta, josta niin monta paksua nidosta on kirjoitettu. Julkaisin siitä itsekin muutamia kirjasia. Ei niitä montakaan kaupaksi mennyt, mutta minä lohdutin itseäni sillä, että tulihan edes joku asian-ymmärtävä lukeneeksi niitä. Yksi ja toinen ystävä piti tätä intoilemista heikkona puolena minussa, mutta voi! eivätpä he olleet tätä asiata niin kauan ja niin syvälti mietiskelleetkään kuin minä. Mitä enemmän minä sitä ajattelin, sitä tärkeämmältä se mielestäni tuntui. Meninpä periaatteissani askelta kauemmaksikin kuin Whiston: hän oli vaimonsa hautakiveen piirrättänyt, että vainaja oli ollut William Whistonin ainoa vaimo; minä sepitin jo vaimoni eläissä samallaisen hautakirjoituksen, jossa puhutaan hänen ymmärtäväisyydestään, säästäväisyydestään ja kuuliaisuudestaan kuolemaan asti. Tämä piirrettiin kauniilla kirjaimilla ja pantiin komeissa puitteissa kaminin olalle, jossa siitä oli paljonkin hyötyä. Se huomautti vaimolleni, mitä velvollisuuksia hänellä on minua kohtaan, ja kuinka uskollinen minä olen hänelle; se kehoitti häntä toimimaan niin, ett'ei ihmisillä olisi hänestä muuta kuin hyvää puhuttavana, ja muistutti häntä alati kuolemasta.

Tämä alinomainen avioliiton ylistäminen se kaiketi vaikutti sen, että vanhin poikani, yliopistosta palattuansa, rupesi katselemaan erään lähiseudulla asuvan papin tytärtä. Tällä papilla oli korkea hengellinen virka-arvo ja niin hyvä taloudellinenkin asema, että tyttärellä oli melkoiset myötäjäiset odotettavissa. Mutta tämä oli vähin neidon edullisia puolia. Kaikki ihmiset, kahta tytärtäni lukuun ottamatta, kehuivat miss Arabella Wilmotia kerrassaan kauniiksi immeksi. Hän oli niin nuori, terve, kukoistava, kasvojen iho niin helakan kuultava, katse niin henkevä, ett'ei vanhakaan saattanut kylmäkiskoisesti häntä katsella. Mr Wilmot4,kuultuaan, että minäkin kykenen säätämään pojalleni melkoisen summan, oli nuorten liittoon taipuvainen. Ja siitä pitäin elivät molemmat perhekunnat kaikessa sovussa, niinkuin konsanaankin ne, joista pian tulee läheisiä sukulaisia.

Kokemuksesta jo tietäen, että kihloissa-olo on onnellisinta aikaa elämässä, minä mielellänikin pitkitin tätä aikaa, ja monenmoiset yhteiset huvitukset näyttivät vaan päivä päivältä yhä enemmän kiinnittävän rakastuneita toisiinsa. Aamulla tavallisesti herättiin soitonsäveliin, ja kauniilla ilmalla lähdettiin ratsain metsästämään. Aamiaisen ja päivällisen välinen aika meni naisilta pukeutumiseen ja lukemiseen: tavallisesti he lukivat yhden sivun ja peilailivat itseänsä sitten, ja tämä – se täytyy filosofienkin myöntää – oli useinkin se kauniin sivu.

Päivällispöydässä oli vaimoni puheenjohtajana. Hän kun tahtoi, äidiltään perimänsä tavan mukaan, omin käsin leikellä annokset kullekin, saimme me kuulla jok'ainoan ruokalajin historian. Estääkseni päivällisen jälkeen naisia lähtemästä pois, käskin tavallisesti siirtää pöydän syrjään, ja usein silloin tyttäret, musikkiopettajansa avulla, pitivät meille oikeita konsertteja. Kävelyretkiin, teenjuontiin, panttileikkeihin kului sitten loput päivää. Kortinlyöntiin ei tarvinnut koskaan turvautua. Minä vihasin kaikkea muutakin rahapeliä, paitsi puffi- eli triktraklautaa, jota välistä pelasimme vanhan ystäväni kanssa kahden pennyn panoksilla5.

Näin kului muutamia kuukausia, kunnes arveltiin parhaaksi määrätä hääpäivä, jota jo nuoretkin näkyivät hartaasti halajavan. Minun ei tarvitse ruveta kuvailemaan vaimoni hyörimistä ja pyörimistä häitten valmisteluissa eikä tyttärienikään salaperäisiä silmäyksiä. Minun huomioni oli sitä paitsi nyt kiintynyt kokonaan toisaalle: valmistelin näet painoon erästä kirjoitusta, lempiaatettani puolustaakseni. Minä kun pidin tätä kirjoitustani mestariteoksena sekä todisteluun että stiiliin nähden, niin en malttanut sydämeni ylpeydessä olla näyttämättä sitä vanhalle ystävälleni, mr Wilmotille, jonka hyväksyvää lausuntoa en lainkaan osannut epäillä. Mutta liianpa myöhään huomasin hänen olevan sielustaan ja sydämestään aivan päinvastaista mielipidettä, eikä kummakaan, hän kun paraillaan kosiskeli itselleen neljättä vaimoa. Tuosta syntyi – arvaahan sen – jotenkin kiivas väittely, joka oli vähällä tehdä tyhjäksi puuhanalaiset häät. Päätettiin kumminkin ottaa asia perinpohjaisen harkinnan alaiseksi häitten aattona.

Keskustelu oli innokasta puolelta sekä toiselta. Hän syytti minua vääräuskoiseksi; minä työnsin syytöksen takaisin ja – sana sanasta, kaksi paraasta. Väittelyn ollessa kuumimmillaan, tuli muuan sukulainen kutsumaan minua ulos. Huolestuneen näköisenä hän kehoitti minua lopettamaan kiistat ainakin siksi kunnes poikani häät on pidetty.

– Myöntäkää hänen olevan aviomiehen, koska hän niin tahtoo.

– Mitenkä? – huudahdin minä. – Ettäkö antaisin perää oikeassa asiassa? Myöntää hänen tekevän oikein, kun vast'ikään olen saanut hänelle selväksi, että hänen väitteensä on melkein sulaa hulluutta? Ennen minä luovun omaisuudestani kuin periaatteestani.

– Mieleni on paha, – vastasi ystävä, mutta minun täytyy ilmoittaa teille, että teidän omaisuutenne on melkein ollutta ja mennyttä. Se kauppias kaupungissa, jonka huostaan te olitte uskoneet varanne, on mennyt karkuteille, välttääkseen konkurssia, ja luultava on, ett'ei saamamiehille jää shillingiäkään puntaa kohti. Säästääkseni teitä ja perhettänne, aioin ilmoittaa tämän ikävän uutisen vasta häitten jäljestä, mutta nyt se kenties hiukan hillitsee väittely-intoanne. Kaiketi olette siksi ymmärtäväinen, että huomaatte parhaaksi olla puhumatta asiasta yhtään mitään, ainakin siksi kunnes poikanne on saanut nuoren vaimonsa omaisuuden turvalliseen paikkaan.

– Vai niin! – virkoin minä. – Jos se, mitä sanoitte, on totta, ja jos minusta nyt tulee kerjäläinen, niin en minä silti roistoksi rupea, joka periaatteistaan moisen syyn takia luopuu. Minä menen heti paikalla sisään ilmoittamaan, millä kannalla minun asiani ovat, ja mitä taas minun väitteeseni tulee, niin otan takaisin senkin vähän, mitä tuolle vanhalle herralle olin antanut perää, enkä myönnä hänen olevan aviomiehen, en tämän sanan pienimmässäkään merkityksessä.

Ei tulisi loppua lainkaan, jos rupeaisin kuvailemaan, kuinka erillaisen vaikutuksen minun ilmoitukseni teki kumpaankin perheesen. Mutta rakastuneitten tuskaan ei muitten tunteita käy vertaaminenkaan. Mr Wilmot, joka jo ennenkin oli näyttänyt olevansa taipuvainen kaupan purkamiseen, teki tämän iskun jälleen empimättä lopullisen päätöksen. Yksi avu hänessä oli täydessä voimassa, ja se oli käytännöllinen äly, liiankin usein ainoa, mikä meissä vielä on jäljellä, kun olemme jo kahdennella kahdeksatta.

KOLMAS LUKU

Muutto. Lopulti käy tavallisesti selville, että ihminen on oman onnensa seppä.

Meidän perheen ainoana toivona oli nyt, että sanoma meitä kohdanneesta iskusta oli pahan-ilkistä tai ennen-aikaista huhua. Mutta pian sain asiamieheltäni kaupungista kirjeen, joka vahvisti todeksi koko asian. Itse puolestani olisin kyllä kestänyt omaisuuteni menettämisen, mutta minua huolestutti perheeni, joka ei ollut kasvatettu sietämään ihmisten ylenkatseen tuottamaa nöyryytystä.

Kului pari viikkoa, ennenkuin yritin käydä heidän suruansa suistamaan, sillä ennen-aikainen lohdutus se vain lisää tuskaa. Sillä välin koetin keksiä keinoja perheeni toimeentulolle. Vihdoin tarjottiin minulle kaukaisessa seudussa pieni seurakunta, jossa oli oleva palkkaa viisitoista puntaa vuodessa, ja jossa häiritsemättä saisin pysyä mielipiteissäni. Ilomielin suostuin tarjoukseen ja päätin, tuloja lisätäkseni, ottaa vuokralle pienen maatilan.

Tämän päätöksen tehtyäni, oli lähinnä huolena kerätä kokoon loput omaisuuttani. Kaikki velat maksettuani, oli minulla neljästäkymmenestä tuhannesta punnasta jäljellä enää neljäsataa. Tärkein tehtäväni oli nyt saada perheeni entinen ylpeys taivutetuksi alas nykyisten olojen tasalle, sillä – sen kyllä tiesin – korskeileva köyhyys on mitä viheliäisintä.

– Te tiedätte kyllä, rakkaat lapset, – lausuin minä, – ett'ei taitavinkaan menettely olisi voinut estää tätä onnettomuutta, mutta nyt saatamme, taitavasti menetellen, torjua sen seurauksia. Me olemme nyt köyhiä, armaani, ja meidän pitää ymmärtää mukautua nöyryytettyyn tilaamme. Meidän täytyy nyt nurkumatta luopua ylellisyydestä, joka niin monen on saattanut kurjuuteen, ja hakea yksinkertaisissa oloissa sitä rauhaa, jossa kaikki saattavat olla onnellisia. Köyhät elävät tyytyväisinä ilman meidän apuamme; emmekö me sitten oppisi elämään ilman heidän apuansa? Niin, lapset, meidän on tästä hetkestä alkaen luopuminen kaikista ylhäisten vaatimuksista. Meillä riittää varoja sen verran vielä, että voimme olla onnellisia, jos ymmärtäväisiä olemme. Rikkaita emme ole; olkaamme sen sijaan tyytyväisiä.

Vanhimman poikani, joka oli käynyt opinnoilla yliopistossa, päätin lähettää kaupunkiin hankkimaan tulonlisiä sekä meille että itselleen. Ystävistä ja perheistä eroaminen on kenties tuskallisinta, minkä köyhyys mukanaan tuo.

Päivä läheni, jolloin meidän oli määrä ensi kertaa hajaantua. Poikani sanoi jäähyväiset äidilleen ja muille perheenjäsenille, jotka kyynelöiden häntä syleilivät ja suutelivat. Viimeksi hän tuli pyytämään minulta siunausta. Sen minä annoinkin hänelle kaikesta sydämestäni. Tämä siunaus ja viisi guineata6 oli ainoa isän perintö, mikä minulta hänelle riitti.

– Poikani! – lausuin minä. – Sinä lähdet nyt Lontoosen jalkaisin, samaan tapaan kuin Hooker vainaakin, suuri esi-isäsi, ennen sinua vaelsi. Ota minulta sama ratsu, minkä hyvä piispa Jewel antoi hänelle mukaan, tämä sauva. Ja ota tämä kirja ratoksesi matkalle; nämä kaksi riviä siinä ovat miljonan arvoiset: "Minä olin nuori ja vanhennuin, ja en ikänä nähnyt vanhurskasta hyljätyksi enkä hänen siemenensä kerjäävän leipää." Tämä olkoon lohdutuksena sinun matkoillasi. Mene, poikani, ja millainen lieneekään osasi, käy kotona kerran vuodessa. Ole rohkealla mielin ja jää hyvästi.

Hän kun oli rehellinen ja kunnon poika, en ollut ensinkään huolissani, lähettäessäni häntä näin alastonna maailman näyttämölle, sillä minä olin vakuutettu hänen näyttelevän siellä hyvää roolia, joko voitettuna tai voittajana.

Muutaman päivän perästä tapahtui meidän muittenkin siirtyminen kotoa pois. Raskasta oli jättää se seutu, missä niin monta rauhan hetkeä olimme saaneet nauttia. Ei siinä lujinkaan mieli jaksanut kyyneliä pidättää. Sitä paitsi tuo seitsemänkymmenen peninkulman matka7 sellaiselle perheelle, joka ei siihen saakka ollut vielä kymmentäkään matkustanut kotoa kauemmas, oli omiansa herättämään meissä levottomuutta. Ja sitäkin apeammaksi kävi mieli, kun pitäjän köyhät, valittaen ja vaikeroiden saattoivat meitä muutaman peninkulman. Päästyämme ensimmäisenä päivänä onnellisesti kolmenkymmenen peninkulman päähän tulevasta olopaikastamme, jäimme yöksi vähäpätöiseen majataloon eräässä kylässä maantien varrella.

Saatuamme huoneen, minä tapani mukaan pyysin isäntää seuraksi meille, ja siihen hän mielellään suostuikin, sillä olihan hänenkin osansa tuleva lisäksi huomiseen laskuun. Hän se sitä paitsi tunsi koko sen paikkakunnan, minne minä olin siirtymässä, varsinkin squire Thornhillin,8 joka oli minut kutsunut papiksi omistamallensa kirkkoalueelle ja asui moniaan peninkulman päässä tästä. Tämä herra oli isännän puheen mukaan mies, joka ei maailmassa juuri muusta välittänyt kuin huvituksista ja oli liiatenkin kiintynyt kauniimpaan sukupuoleen. Ei niin kunnollista naista, että pystyisi vastustamaan hänen väsymättömiä vehkeitään, kertoi isäntä, ja tuskin on, lisäsi hän, kymmenen peninkulman alalla sitä vuokraajan tytärtä, joka ei olisi saanut kokea hänen kujeittensa onnistumista ja hänen uskottomuuttaan. Minut tällainen kertomus pani joissain määrin huolehtimaan, mutta kokonaan toisin se vaikutti tyttäriin: heillä ihan kasvot loistivat tulevan voitonriemun toivosta. Vaimoni ei ollut vähemmin hyvillänsä hänkään, lujasti kun luotti tytärtensä suloihin ja siveyteen.

Näitä seikkoja miettiessämme astui emäntä huoneesen, ilmoittaen, että se vieras, joka on asunut heillä kaksi päivää, ei jaksa maksaa laskuansa, ei sano olevan rahaa.

– Eikö! – huudahti isäntä. – Se on mahdotonta! Vastahan hän eilispäivänä antoi piiskurille kolme guineata, jotta armahtaisi vanhaa virkaheittoa sotamiestä, joka oli varastanut koiran ja siitä syystä tuomittu kujanjuoksuun kylän kautta.

Kun emäntä yhä vaan pysyi väitteessään, vannoi isäntä kiristävänsä omansa tavalla tai toisella takaisin ja oli juuri lähtemäisillään ulos, mutta minä pidätin hänet ja pyysin esittämään itseäni tuolle oudolle vieraalle, joka oli osoittanut niin suurta laupeutta lähimmäistänsä kohtaan. Hän suostui siihen ja saattoi vieraan sisään. Tämä oli noin kolmekymmentä vuotta vanha gentleman, solakka herra, yllään nuttu, joka näkyi olleen aikoinaan kultakalunoilla kirjailtu. Kasvojen piirteet tiesivät syvää mietintää; jotain kuivaa ja kulmikasta oli hänen olennossaan; mielistelyä hän ei näkynyt ymmärtävän tai halveksi sellaista.

Isännän lähdettyä huoneesta, minä en saattanut olla lausumatta osan-ottoani kunnon miestä kohtaan, joka on joutunut tällaiseen pulaan, ja tarjosin hänelle kukkaroni.

– Minä otan tarjouksenne vastaan, arvoisa herra, kaikesta sydämestäni, – lausui hän. – Kovin olin ajattelematon, antaessani pois viimeiset rahani, mutta mieleni on hyvä, kun siten sain nähdä, että vielä on olemassa teidän kaltaisianne miehiä. Pyytäisin vain sitä ennen saada tietää minun hyväntekijäni nimen ja asuinpaikan, voidakseni suorittaa hänelle velkani niin pian kuin mahdollista.

Minä ilmoitin hänelle sekä nimeni että äskeiset vastoinkäymiseni kuin myös seudun, minne olen siirtymässä.

– Sehän sopii paremmin kuin olisi osannut odottaakaan! – huudahti hän, – sillä minullakin on matka sinnepäin. Täällä olen viipynyt kaksi päivää tulvain tähden, mutta huomenna toivoakseni pääsemme kyllä kulkemaan.

Minä vakuutin olevani hyvilläni hänen seurastaan, ja minun sekä vaimoni ja tytärteni yhteisestä pyynnöstä hän suostui jäämään illalliselle meidän kanssamme. Vieraan puhelut olivat sekä hauskoja että opettavaisia, ja minä olisin kernaasti haastellut hänen kanssaan kauemminkin, mutta ilta oli jo kulunut myöhäksi, ja meidän täytyi käydä levolle, hankkiaksemme voimia huomispäivän matkan varalle.

Huomenissa lähdettiin yhdessä liikkeelle. Meikäläiset kulkivat ratsain, mutta mr Burchell – se oli matkakumppalimme nimi – astui jalan tienviereistä polkua, sanoen leikillään, että koska me olemme niin huonoja ratsastajia, niin hän ei tahdo jättää meitä jäljelle. Koska joki oli yhä vieläkin tulvillaan, täytyi meidän palkata opas. Hän kulki matkueen etunenässä, mr Burchell ja minä astuimme viimeisinä. Matkan vaivoja me koetimme lieventää filosofillisilla keskusteluilla, joihin hän näkyi olevan täysin perehtynyt. Kovin minua kummastutti se seikka, että hän, vaikka oli lainannut minulta rahoja, kumminkin puolusti mielipiteitään niin itsepintaisesti, ikäänkuin olisi ollut minun patronani.

Tuon tuostakin hän selitti, kenenkä oma mikin maatila tien varrella oli.

– Tuo tuolla, – sanoi hän, osoittaen erästä varsin komeata taloa jonkun matkan päässä, – on mr Thornhillin talo. Sen omistaja on muuan nuori gentleman, varsin rikas mies. Hän on tosin kokonaan riippuvainen sedästään, sir William Thornhillista, joka itse tyytyy sangen vähään ja elää enimmäkseen kaupungissa.

– Mitenkä? – huudahdin minä. – Onko minun nuoren patronani setä se mies, joka on niin laajalti tuttu hyvistä avuistaan, ylevästä mielestään ja omituisuuksistaan? Minä olen kuullut kerrottavan, että sir William Thornhill on jaloimpia ja samalla kummallisimpia miehiä koko kuningaskunnassa, kauttaaltaan hyväntahtoinen herra.