Wakefieldin kappalainen

NELJÄS LUKU

Todistus siitä, kuinka vähissäkin varoissa saattaa olla onnea, joka ei riipu oloista, vaan mielentilasta.

Uusi olopaikkamme oli tienoossa, missä maalaiset asuivat omilla tiluksillaan. Yhtä outoa oli heille ylellisyys kuin puutekin. Kaikkia elintarpeita oli heillä itsellään riittävästi, jonka vuoksi he harvoin kävivät kaupungeissa ja kauppaloissa, noutamassa sellaista, jota ilmankin toimeen tulee. Asuen kaukana sivistyneestä maailmasta, he olivat pysyneet vanhan-aikuisissa yksinkertaisissa tavoissa. He olivat jo pienestä, pitäin tottuneet tyytymään vähään, ja siksipä he tuskin tiesivätkään, että kohtuullisuus on hyvä avu. Uutterasti he tekivät työtä arkina, mutta pyhäpäiviä he pitivät lomahetkinä, jotka on suotu lepoa ja huvitusta varten. Siellä veisattiin vielä vanhoja jouluvirsiä, läheteltiin Valentinin päivänä lempinauhoja talosta taloon, syötiin pannukakkuja laskiaisena, laskettiin pilaa ensimmäisenä huhtikuussa ja hurskaasti syödä naksuteltiin pähkinöitä Mikonpäivän aattona.

Saatuaan tietää meidän tulostamme, saapui koko naapuristo uutta pappiansa vastaan, puhtaissa kirkkovaatteissaan, pillipiiparit ja rumpali etunenässä. Tuliaiskemutkin oli meille valmistettu, ja kernaasti me niihin vieraiksi kävimmekin. Ellei keskustelu siinä niin henkevääkään ollut, niin iloista naurua ainakin riitti.

Pieni pappila sijaitsi viettävän mäen alla, takana kaunis viidakko, edessä kirkasvesinen joki; toisella puolella niitty, toisella vihanta keto. Minun farmissani oli vain kaksikymmentä acrea9 erittäin hyvää maata, josta olin edelliselle omistajalle suorittanut sata puntaa. Ylen oli soma tämä pieni alueeni, upeine jalavineen ja siroine pensas-aitoineen. Talo oli ainoastaan yksikerroksinen, olkikattoinen, ja semmoisenaan varsin miellyttävän näköinen. Seinät oli sisäpuolelta somiksi valkaistu, ja tyttäreni koristivat ne vielä omatekoisilla piirroksillaan.

Yksi ainoa suoja toimitti sekä asuinhuoneen että keittiön virkaa, mutta sitä lämpöisempihän siinä oli olla. Ja kun siinä sitä paitsi vallitsi hyvä järjestys, kun vadit, lautaset ja vaskiastiat aina olivat kirkkaina ja puhtaina hyllyillä samassa rivissä, niin oli siinä silmällekin miellyttävä näky; runsaampaa koristusta ei osannut kaivatakaan. Paitsi tätä suojaa oli talossa vielä kolme makuuhuonetta: yksi vaimoani ja minua varten, sen takana tyttärieni makuuhuone ja vielä kolmas, kahdella vuoteella varustettu, muita lapsia varten.

Tässä pienessä tasavallassa, jossa minä olin lainsäätäjänä, vallitsi seuraava järjestys: Auringon noustessa kokoonnuttiin yhteiseen asuinsuojaan, johon palvelija jo ennalta oli virittänyt takkavalkean. Siellä tervehdimme toisiamme säännön mukaan, – minä nimittäin pidin sopivana säilyttää ulkonaisia säädyllisiä tapoja, sillä jos kukin saisi menetellä mielinmäärin, niin joutuisivat ystävyyden siteet höllemmälle. – Senjälkeen laskeusimme kaikki polvillemme kiittämään Häntä, joka meille oli jälleen uuden päivän antanut. Tämän velvollisuuden täytettyämme minä läksin poikani kanssa tavallisille ulkoaskareille, siksi aikaa kuin vaimoni tyttärinensä laitteli aamiaista, joka aina valmistui määrätyllä hetkellä. Aamiainen kesti minun määräykseni mukaan puoli tuntia ja päivällinen koko tunnin, ja ateriain aikoina lasketeltiin viattomia pilapuheita emännän ja tytärten kanssa tai pidin minä filosofillisia keskusteluja poikani kanssa.

Poikani ja minä kun heräsimme auringon noustessa, niin emme koskaan jatkaneet töitä päivänlaskun jälkeen, vaan palasimme kotia, jossa muu perhe meitä hymyillen odotteli lämpöisen ja kirkkaan kotilieden ääressä. Vieraita meiltä ei puuttunut: välisti pistäysi farmari Flamborough, puhelias naapuri, vuoroin sokea pillipiipari maistamaan meidän karvikkoviiniä, jonka sekä resepti että maine oli säilynyt meillä entisellään. Monella muotoa nämä kunnon miehet huvittivat meitä, toinen soitti ja toinen lauloi somia ballaadeja, sellaisia kuin "Johnny Armstrongin viimeinen tervehdys" tai "Julmasta Barbara Allenista." Päivä päätettiin niinkuin oli aloitettukin. Nuorimpien poikain tehtävänä oli lukea päivän raamatunteksti, ja ken äänekkäämmin, selvemmin ja parhaiten luki, se sai sunnuntaina panna puoli pennyä vaivaisten haaviin.

Sunnuntain koittaessa alkoi naisväen pukeutuminen ja koristeleiminen, ja voimattomia silloin olivat kaikki minun säätämäni pukuasetukset. Luulin kyllä, että minun saarnani elämänkoreutta vastaan olivat hillinneet tyttärieni turhamaisuuden, mutta yhä vaan huomasin heidän salaisesti pysyvän entisessä koristelemisen halussa: aina heille vaan olivat mieluisia pitsit ja nauhat ja nyörit ja soljet. Vaimonikin oli yhä edelleen ihastunut tulipunaiseen paduasilkkiseen leninkiinsä siitä saakka kuin minä ennen vanhaan olin kerran tullut sanoneeksi, että se sopii hänellen vallan hyvin.

Ensimmäisenä sunnuntaina varsinkin heidän käytöksensä loukkasi minua kovin. Olin edellisenä iltana jo pyytänyt heitä olemaan varhain aamulla valmiina, minä kun tahdon joutua kirkkoon hyvissä ajoin ennen seurakuntaa. Täsmälleen he käskyni täyttivätkin. Mutta aamiaiselle tultuani huomasin vaimoni ja tyttärieni pukeutuneen täyteen entiseen juhla-asuunsa: tukka oli kankeana pomadasta, kasvoilla korutäpliä ja liepeissä laahukset, jotka kahisivat, kun hiukankin liikahti. En saattanut olla myhähtämättä, nähdessäni mointa turhamaisuutta varsinkin vaimossani, jolta olisin odottanut enemmän ymmärrystä.

Tässä pulmassa oli minulla vain yksi neuvo jäljellä. Varsin vakavan näköisenä minä pyysin poikani käskemään vaunut kuistin eteen. Tyttäret hämmästyivät sellaista määräystä, mutta minä uudistin sen entistä juhlallisemmin.

– Mitäs pilaa tuo nyt on! – huudahti vaimoni. – Saattaahan sinne vallan hyvin mennä jalkaisinkin: ei meidän tarvitse vaunuissa ajaa.

– Erehdystä, lapsi kulta! – vastasin minä. – Nyt niitä vaunuja tarvitaankin, sillä jos me näissä koruissa menisimme jalkaisin kirkolle, niin kylän lapset ne kirkuen perässä juoksisi.

– Vai niin! – virkkoi vaimoni. – Minäpä luulin, että sinun, rakas Charles,10 olisi mieluista nähdä lapsesi sievinä ja somina ympärilläsi.

– Niin sievinä ja somina kuin suinkin keskeytin minä; – sitä rakkaampia te minulle olette; mutta tuo tuollainen ei ole sievyyttä eikä somuutta, se on turhamaista koristelua. Nuo röyhykset ja rinnukset ja korutäplät saavat aikaan sen, että kaikki naapurin naisväki rupeaa meitä vihaamaan. Ei, lapsi kullat, – jatkoin minä vakavammin, nuo tamineet pitää muuttaa yksinkertaisempaan kuosiin, sillä koristeleminen ei sovi meille, joilla ei ole varoja säädynkään mukaiseen pukuun. En tiedä, sopinevatko tuollaiset hesut ja hetaleet rikkaillekaan, kun ajattelee, että turhamaisten koristeiden hinnalla, kohtuullisenkin laskun mukaan, köyhäin alastomuus kylläkin saisi verhon ylleen.

Tämä huomautus oli osunut oikeaan: tyynellä mielin he heti kohta menivät muuttamaan pukuansa. Ja seuraavana päivänä minä mielikseni huomasin tyttärieni, kenenkään pyytämättä, leikkelevän liepeistänsä kirkkoliivejä Dickille ja Billille, nuoremmille pojilleni,11 ja, mikä vielä hauskempaa, heidän leninkinsä tulivat siten entistään somemmiksi.

VIIDES LUKU

Uusia, ylhäissukuisia tuttavia. Parastakin toivoa seuraa usein pettymys.

Vähän matkan päähän pappilasta oli entinen pappi laittanut istuinpaikan orapihlajain ja kuusamojen suojaan. Siellä me, kun ilma oli kaunis ja työt päätetty, usein istuimme yhdessä, ihaillen illan viileässä laajaa maisemaa edessämme. Siellä juotiin välisti teetäkin, ja silloin oli meillä aina jonkinmoiset tilapäiset kemut, ja niitä kun sattui harvoin, aiheutui niistä yhä uutta iloa, sillä valmistukset niihin tapahtuivat aina melkoisilla puuhilla ja menoilla. Näissä tilaisuuksissa lukivat nuorimmat pojat meille jotain ääneen ja saivat säännöllisesti hekin teetä, sittenkuin muut olivat juoneet. Väliin tyttäret, vaihetuksen vuoksi, lauloivat kitaran säestyksellä. Tällaisten pikku konserttien aikana minä läksin vaimoni kera nurmikolle mäen rinteellä, missä kasvoi sinisiä kelloja ja ruiskukkia. Siellä me ihastuksella haastelimme lapsistamme, hengittäen raitista ilmaa, josta tuulahteli sekä terveyttä että mielenrauhaa.

Täten me huomasimme, kuinka kaikkinaisilla elämän oloilla on omat ilonsa: aamu herätti meidät aina uusiin puuhiin ja ponnistuksiin, mutta ilta palkitsi ne mieluisilla joutohetkillä.

Syyskesästä kerran, eräänä juhlapäivänä, jonka olin määrännyt lepopäiväksi töitten välillä, istuttiin taasen tavallisella paikalla ulkona. Nuoret soittotaiteilijat olivat juuri aloittaneet konserttinsa. Kesken kaikkea näimme hirven kiitävän noin parinkymmenen askeleen päässä meistä. Läähätyksestä päättäen oli metsästäjiä sen kintereillä.

Emme olleet ennättäneet vielä paljoakaan päivitellä eläin paran hätää, niin jo näimme koirain ja ratsumiesten rientävän täyttä vauhtia sen perässä.

Aikomukseni oli heti siirtyä taloon takaisin, mutta uteliaisuudesta tai hämmästyksestä tai jostain salaisesta syystä vaimoni ja tyttäreni eivät liikahtaneet paikoiltaankaan. Etummainen metsästäjä ratsastaa karautti meidän ohitsemme, perässään neljä viisi muuta herraa hevosen seljässä. Vihdoin tuli esille muuan nuori gentleman, muita hienomman näköinen, silmäili meitä hetkisen ja pysähtyi sitten, jätti ratsunsa palvelijalle ja lähestyi meitä. Huoleton ryhti tiesi hänessä ylhäistä herraa. Hän ei näkynyt kaipaavan mitään esittelyä, vaan läheni tyttäriäni, suudellakseen heitä, niinkuin konsanaankin mies, joka on varma ystävällisestä vastaan-otosta, mutta tyttäreni olivat jo aikaisin oppineet pelkällä katseella saamaan hämille liiallisen rohkeuden. Silloin hän ilmoitti olevansa nimeltään Thornhill, ympärillä olevain tilusten omistaja. Senjälkeen hän uudestaan lähestyi suutelemaan perheen naispuolisia jäseniä, ja niin suuri oli rikkauden ja hienon puvun voima, ett'ei hän toista kertaa enää kieltoa saanutkaan.

Hänen käytöksensä kun oli luontevaa, vaikkapa itseensä luottavaakin, muuttui välimme pian tuttavallisemmaksi. Huomattuaan soittimia, hän pyysi, että hänelle suosiollisesti esitettäisiin joku laulu. Tuollaiset tuttavuudet erisäätyisten kesken eivät minua miellytä, ja senvuoksi annoinkin tyttärilleni epäävän merkin, mutta äiti oli ennättänyt antaa toisen viittauksen, joka teki minun yritykseni tyhjäksi. Ja niinpä he iloisesti hymyillen lauloivat erään Drydenin lempilauluista. Mr Thornhill näkyi olevan erittäin hyvillään laulun sekä valinnasta että suorittamisesta ja kävi sitten itsekin kitaraan. Hänen laulunsa oli varsin keskinkertaista, mutta siitä huolimatta maksoi vanhin tyttäreni hänen äskeiset kiitoksensa korkojen kanssa takaisin, vakuuttaen, ett'ei hänen laulun-opettajansakaan ääni ole niin voimakas kuin mr Thornhillin. Tämän mielistelyn kuultuansa, mr Thornhill kumarsi, ja tyttäreni vastasi siihen niiauksella. Vieras kiitteli hänen hyvää aistiansa, toinen taas mr Thornhillin hyvää käsitystä. Tuskin he kokonaisen ihmis-iän kuluessa olisivat saattaneet tulla sen paremmiksi tuttaviksi. Heikko äiti se oli yhtä onnellinen hänkin ja pyysi vierasta sisään, juomaan lasillisen karvikkoviiniä.

Koko perhe näkyi kaikin voiminsa tahtovan olla hänelle mieliksi. Tyttäret koettivat hänen huviksensa kääntää puhetta sellaisiin asioihin, jotka heidän mielestään olivat ajanmukaisia. Moses sitä vastoin teki hänelle pari kolme kysymystä vanhan ajan klassikoista ja sai palkakseen sen mielihyvän, että toinen nauroi hänelle vasten kasvoja. Toimessa olivat pienetkin pojat ja hierautuivat tuttavallisesti vieraan luokse. Tuskin sain parhaimmillakaan yrityksilläni estetyksi heitä koskettelemasta ja himmentämästä hänen takkinsa kalunoita ja nostelemasta hänen taskujensa läppiä, nähdäkseen, mitä taskuissa on.

Illan pimetessä hän sanoi jäähyväiset, pyydettyänsä lupaa saada tulla toistekin, ja sehän hänelle, meidän patronalle, mitä auliimmin annettiinkin.

Heti hänen lähdettyänsä, vaimoni kutsui perheen jäsenet neuvottelemaan päivän tapahtumista. Hänen mielestään se oli mitä onnellisin sattuma: on hän muka nähnyt kummallisempiakin asioita, ja selville vesille ne vaan ovat vieneet. Hän toivoi vielä sen päivän koittavan, jolloin me saatamme pitää päätä yhtä korkealla kuin mitkä ylhäissukuiset hyvänsä. Eikä hän saata käsittää – siihen loppupäätökseen hän tuli, – miks'eivät hänen tyttärensä saattaisi joutua rikkaisin naimisiin yhtä hyvin kuin molemmat miss Wrinkleritkin. Tämä viimeinen lause kun oli tarkoitettu minulle, vastasin minä, ett'en minäkään sitä saata käsittää enempää kuin sitäkään, miksikä mr Simpkins voitti arpajaisissa kymmenentuhatta puntaa ja me tyhjää kouran täyden.

– Charles! – huudahti vaimoni. – Sinun tapasi on aina masentaa lapsia ja minua, jos me kerrankin olemme iloisella mielellä. Sano, Sofia kulta, mitä sinä pidit uudesta vieraasta? Eikö hän sinun mielestäsi ole hyvänluontoinen mies?

– Kerrassaan, äiti! – vastasi toinen. – Hän pystyy puhumaan mistä hyvänsä eikä joudu ymmälle milloinkaan; mitä mitättömämpi asia, sitä enemmän on hänellä siitä sanomista, ja ennen kaikkea hän on varsin kaunis mies.

– Niin! – arveli Olivia. – Laatuun käypä mies kyllä, mutta ei hän minua puolestani sanottavaksi miellytä: hän on niin ujostelematon ja tunkeileva; kitaraa hän soittaa ihan kauheasti.

Molemmat viimeiset puheet minä tulkitsin ihan päinvastaisiin suuntiin. Huomasin näet, että Sofia häntä sisimmissään halveksii yhtä paljon kuin Olivia salaisesti ihailee.

– Mitä hänestä arvellettekaan, lapsi kullat, virkoin minä, – ei hän minuun edullista vaikutusta tehnyt. Epäsuhtainen ystävyys muuttuu lopulti aina vastenmielisyydeksi. Minusta tuntuu, että hän kaikessa luontevuudessaan kumminkin tiesi, kuinka suuri juopa hänen ja meidän välillämme on. Paras on hakea seuraa oman säädyn piirissä. Ei sen halveksittavampaa ihmistä kuin mies onnen-onkija, enkä ymmärrä, miksikä ei onnen-onkija nainenkin olisi yhtä halveksittava. Parhaimmassa tapauksessa me saamme halveksimista osaksemme, jos hänen aikomuksensa ovat rehellisiä, mutta elleivät ole? Minua kauhistaa jo ajatellessanikin tuota! Enhän minä tosin ole huolissani lasteni käytöksen tähden, mutta hänen luonteessaan on jotain huolestuttavaa.

Olisin vielä puhunut enemmänkin, mutta minut keskeytti muuan squiren palvelija, joka toi herraltansa terveisiä ja samalla palasen metsänriistaa, ilmoittaen sen ohella, että hänen herransa saapuu näinä päivinä meille päivällisille. Tämä otolliseen aikaan lähetetty lahja puhui hänen edukseen paljoa tehokkaammin kuin minä olisin osannut sanoa häntä vastaan. Siksipä en enää mitään virkkanutkaan, tyydyin vain siihen, että olin osoittanut heille, mikä vaara on uhkaamassa, toivoen heidän olevan niin ymmärtäväisiä, että osaavat sen välttää. Sellaiselle siveydelle, joka alituista valvomista vaatii, tuskin kannattaa vartijata ääreen asettaa.

KUUDES LUKU

Onnellisen kotilieden ääressä maalla.

Äskeinen väittely kun oli ollut jotenkin kiivasta, niin päätettiin, saadaksemme välit taas hyvälle kannalle, laittaa yksi osa metsänriistaa illalliseksi. Tyttäret ryhtyivätkin hilpeällä mielin toimiin.

– Mieleni on paha, – virkoin minä, – ett'ei meillä ole naapuria tai vierasta mukana tällaisen herkun ääressä, sillä vieraanvaraisuus tekee moiset ateriat kahta maukkaammiksi.

– Hyväinen aika! – huudahti vaimoni. Tuossahan tulee meidän hyvä ystävämme, mr Burchell, joka pelasti meidän Sofian ja pani sinut väittelyssä pussiin!

– Minutko, lapsi? – huudahtin minä. Erehdystä, kultaseni, erehdystä! Ei siihen monikaan pysty, luullakseni. Enhän minä milloinkaan kiellä sinun taitoasi hanhenmaksa-piiraitten paistamisessa; jätä sinäkin väitteleminen minun huolekseni.

Tätä puhuessani astui köyhä ystäväni mr Burchell sisään. Me tervehdimme häntä lämpimällä kädenpuristuksella. Pikku Dick siirsi hänelle kohteliaasti tuolin.

Tuon köyhän miehen ystävyys oli minulle mieluista kahdestakin syystä: tiesin hänen ensinnäkin tarvitsevan minun ystävyyttäni ja toiseksi osoittavan voimiansa myöten ystävyyttä minuakin kohtaan. Hän oli näillä seuduin tunnettu köyhänä gentlemanina, joka nuoruudessaan ei ollut tahtonut tehdä mitään hyvää, vaikk'ei hän vielä ollut kolmenkaankymmenen vanha. Väliin hän haasteli varsin järkevästi, mutta viihtyi enimmäkseen vaan lasten seurassa, joita hänen tapansa oli sanoa kiltiksi pikku väeksi. Lapset pitivät häntä, mikäli huomasin, kuuluisana ballaadien laulajana ja satujen kertojana, ja melkein joka kerta hänellä oli taskussaan jotain heitä varten, milloin palanen mesileipää, milloin puolen pennyn pilli.

Tavallisesti hän tuli kerran vuodessa näille seuduin moniaaksi päiväksi naapurien vieraanvaraisuuden turviin. Hän istahti illastamaan meidän kanssamme, ja silloin ei vaimoni karvikkoviiniänsä säästellyt, eikä pakinoistakaan puutetta tullut. Mr Burchell lauleli meille vanhoja lauluja ja kertoi lapsille satuja Beverlandin pukista, kärsivällisestä Grisselistä, Catskinin seikkailuista ja ihanan Rosamundan mökistä.

Talon kukko, joka tavallisesti kiekahti yhdentoista aikaan, ilmoitti maatapanon-ajan tulleen, ja nyt tuli odottamaton pula eteen: mihin panna vieras nukkumaan? Kaikki talon vuoteet olivat käytännössä, ja myöhä oli lähettää häntä lähimpään majataloonkaan. Sen pulman ratkaisi pikku Dick, tarjoten hänelle oman tilansa, jos itse pääsee Moses veljensä viereen.

– Ja minä, – huudahti Bill, – minä annan tilani mr Burchellille, jos siskot ottavat minut sänkyynsä.

– Kas se oli oikein! – virkoin minä. Vieraanvaraisuus on kristityn ensimmäisiä velvollisuuksia. Metsänpeto vetäytyy tyyssijaansa, lintu lentää pesäänsä, mutta avuttoman ihmisen täytyy turvautua lähimmäiseensä. Suurin vieras maailmassa oli Hän, joka tuli maailmaa pelastamaan. Hänellä ei ollut omaa kotia, Hän ikäänkuin tahtoi nähdä, minkä verran vieraanvaraisuutta meissä vielä on jäljellä. Debora kulta, – sanoin minä sitten vaimolleni, – anna pojille sokeripala kummallekin, Dickille suurempi, hän kun teki ensimmäisen ehdotuksen.

Seuraavana aamuna varhain minä vein koko perheeni niitylle, jälkiheinää korjaamaan. Vieras tarjosi apuansa ja otettiin joukkoon hänkin. Helposti kävi luokojen kääntäminen: minä astuin edellä, muut asianmukaisessa järjestyksessä perässä. Huomasin sentään, kuinka hartaasti mr Burchell avusti Sofia tytärtäni. Oman osansa suoritettuaan hän ryhtyi Sofian osaan, vilkkaasti puhellen hänen kanssaan. Niin vakuutettu kumminkin olin tyttäreni terveestä älystä ja kunniantunnosta, ett'ei tuommoinen taloudellisesti rappiolle joutunut mies minussa lainkaan herättänyt levottomuutta. Illan tullen pyydettiin mr Burchellia jäämään meille, niinkuin edellisenäkin iltana, mutta hän kieltäytyi, sanoen aikovansa olla yötä naapurissa; hänellä oli pillikin vietävänä sen talon lapsille.

Hän läksi. Illallispöydässä meidän keskustelumme koski äskeistä kovaosaista vierasta.

– Mikä repäisevä esimerkki tuo mies onkaan – lausuin minä – siitä kovasta onnesta, joka seuraa kevytmielistä ja huimapäistä nuoruutta! Ei hän ole älyä vailla, mutta sepä asettaa hänen entiset mielettömät tekonsa vain sitä räikeämpään valoon. Mies parka! Missä ovat nyt kärkkyjät ja imartelijat, nuo hänen entiset johdettavansa ja käskettävänsä? Poissa ne ovat, mielistelemässä kenties sitä parittajaa, joka hänen hurjistelujensa kautta on rikastunut. Tätä he nyt ylistelevät, nuo samaiset, jotka ennen ylistelivät häntä. Ennen vanhaan he ihastelivat hänen älynsä terävyyttä, nyt he ivaavat hänen mielettömyyttään. Hän on köyhä, ja lienee siihen hänen oma syynsä, sillä häneltä puuttuu sekä kunniantuntoa, ollakseen itsenäinen, että taitoakin, ollakseen hyödyllinen.

Lienee minulla ollut salaisia syitä, jotka saattoivat minut tekemään nämä huomautukseni liiankin jyrkässä muodossa. Sofia nuhteli minua lempein sanoin.