Alfred Kihlman I (of 2)

ESIPUHE

Paremmin kuin kukaan muu tietää kirjan tekijä itse, että häneltä puuttuu monta mitä tärkeintä edellytystä Alfred Kihlmanin elämän kuvaamiseen. Vainaja oli teologi kautta elämänsä, hän oli pedagogi, hän oli suuria yrityksiä johtava liikemies ja vihdoin valtiomieskin, jollei varsinaisessa merkityksessä, niin kumminkin monilla valtiopäivillä hartaasti ja vaikuttavasti ottamalla osaa säätynsä keskusteluihin ja päätöksiin. Eikä tekijä puolestaan voi sanoa varta vasten perehtyneensä yhteenkään mainituista toiminta-aloista. Syystä saattaa siis lukija ihmetellä, miten tekijä on uskaltanut käydä tehtävään käsiksi, jopa saattaa vaatia selvitystä siitä mitä päämäärää hän on harrastanut, koska hän ei ole kyennyt täydellä asiantuntemuksella arvostelemaan kuvattavansa monipuolista elämäntyötä.

Kuinka oudolta se ensi hetkellä kuuluneekaan, on tekijän tunnustaminen, että juuri Kihlmanin toiminnan monipuolisuus on rohkaissut häntä. Kun hän näet on ajatellut, kelle tehtävä olisi ollut otollisempi, on hänen mieleensä tullut sekä teologeja ja pedagogeja että liikemiehiä ja myöskin valtiollisessa elämässä toimineita, jotka kukin alaansa katsoen olisivat olleet pätevämpiä, mutta ei ketään, jonka asiantuntemus olisi yhtä täydellinen kaikilla puheena olevilla aloilla. Näin ollen olisi tämä elämänkuvaus jonkun toisen suorittamana epäilemättä siinä kohden, missä erikoinen asiantuntemus olisi johtanut kynää, tullut etevämmäksi. Mutta eikö tällainen etevämmyys samalla olisi merkinnyt yksipuolisuutta toiseen tai toiseen suuntaan? Eikö, on tekijä itsekseen miettinyt, kuvauksen tasapuolisuus ole taatumpi, jos hän voimatta ja tahtomatta erikoisesti syventyä yhteenkään kyseessä olevista toimintahaaroista koettaa parhaimman mukaan pitää silmällä kutakin, asettaa kunkin niistä arvoonsa? Ja edelleen, eikö tekijä, jota ei erikoinen asiantuntemus houkuttele erityisesti huomaamaan toista tai toista puolta kuvattavassaan, ole sitä vapaampi pyrinnössään tehdä oikeutta itse persoonallisuudelle, joka on monisuuntaisen elämäntyön alku ja juuri, ihmiselle, jonka luonteenlaadun kehitys ja selvillesaanti on elämänkuvauksen sisin esine ja päämäärä. Näin on tekijä ajatellut ja hän on tyytyväinen, jos hän joissakin määrin on saavuttanut tarkoituksensa, eikä mikään estäne muita vastedes ottamasta mikä toisen mikä toisen Kihlmanin toimintahaaroista erikoisen, perinpohjaisemman tutkimuksen alaiseksi.

Kirjan päälähteinä ovat olleet vainajan jälkeenjättämät muistiinpano-, kirjoitus- ja kirjekokoelmat, ja juuri niiden perustuksella on tekijä voinut käsittää ja suunnitella tehtäväänsä mainittuun tapaan. Miten sulkeutunut Kihlman seurustelussa olikaan, on hän muistiinpanoissaan ja kirjeissään avannut sydämensä ja visusti säilyttämällä nämä todistuskappaleet tehnyt jälkimaailmalle mahdolliseksi tutustua siihen rikkaaseen sisälliseen elämään, joka hänen vielä liikkuessaan meidän keskellämme oli ainoastaan läheisimpien tuntema, muitten korkeintaan aavistama.

Suullisesti ja kirjallisesti saamistaan perhe- y.m. muistelmista on tekijä kiitollisuuden velassa varsinkin vainajan vanhimmalle pojalle, hänen serkulleen, rouva Mathilda Forsgårdille (o. s. Grönvall), ja lehtorinrouva Lydia Hällforsille (o.s. Bergroth) samoinkuin erinäisistä tiedonannoista ja ystävällisestä avustuksesta professori Jaakko Gummerukselle, teol. tohtoreille Lauri Ingmanille ja Erkki Kailalle, rehtori V. T. Rosenqvistille y.m.

Lisättävä lienee vihdoin, että Alfred Kihlmanin elämää kuvatessa tekijältä ei suinkaan ole puuttunut mieskohtaisiakaan muistelmia. Samoin kuin entisyyden muistot ennen ovat saaneet hänen julkaisemaan sarjan "muoto- ja muistikuvia", ovat lukion ajalta 1862-65 säilyneet vaikutelmat etevästä, kunnioitetusta opettajasta sekä sittemmin koko elämän ajan jatkunut ystävällinen suhde vainajaan innostuttaneet häntä tähänkin työhön. Helsingissä 9 p: nä lokakuuta 1915.

Tekijä.

I

SUKU JA VANHEMMAT

Suvun kantaisä, Anders Kihlman, muutti 1780-luvun alussa Ruotsista Vaasaan. Hän oli syntynyt 10/7 1749 talonpoikaisista vanhemmista Taalainmaan Ahlin pitäjän Kihlin kylässä – josta nimi on johdettu – ja oli ammatiltaan neulaseppä (nålmakare). Kihlman meni Vaasassa naimisiin seitsemän vuotta nuoremman Margareta Byringin kanssa, ja syntyi heille neljäntoista vuoden kuluessa kuusi lasta, joista kuitenkin ainoastaan poika Gustaf Anders, syntynyt 12/4 1788, sekä tyttäret Greta Sofia ja Anna Charlotta jäivät eloon vanhempiensa jälkeen. Nähtävästi Anders Kihlman ei täydelleen kotiutunut Suomeen, sillä viimeksi mainittu, nuorin tytär oli syntynyt (8/3 1799) Ruotsin Arbogassa. Oliko hänellä taikka hänen vaimollaan siellä sukulaisia, joiden luona kävivät, siitä ei ole tietoa, mutta Arbogaan neulaseppä lähti myöhemminkin, nimittäin sodan jälkeen 1810, eikä enää palannut. Muuttaessaan takaisin alkuperäiseen kotimaahansa Kihlman oli jo v: sta 1805 ollut leskimies, ja seuranaan hänellä oli vain 12-vuotias Anna Charlotta. Tukholmaan asti sujui matka onnellisesti, mutta siellä vanhukselta taittui oikea jalka, ja osaksi seurauksena siitä kuolema hänet saavutti Arbogassa 21/10 1811. Orpona Anna Charlotta jäi sinne ja eli siellä palvelijattarena, kunnes hän 1816 palasi Vaasaan, missä omiin hoteisiinsa jääneet vanhemmat sisarukset silloin olivat turvallisessa asemassa. Greta Sofia oli näet jo 1811 mennyt naimisiin kultaseppä Anders Gestrinin kanssa, ja veljenkin oli aikaa myöten käynyt hyvin niinkuin seuraavasta näkyy. Mainittakoon jo tässä, että Anna Charlotta 1824 tuli, myöskin Ruotsista Vaasaan muuttaneen, sorvarimestari Jonas Grönvallin vaimoksi.

* * * * *

Gustaf Anders eli, hänen oman kirjoitustapansa mukaan, Anders Gustaf Kihlman pantiin Vaasan kouluun 1797 ja pääsi ylioppilaaksi 5/2 1806. Joskin on oletettavaa, että isän varat olivat riittäneet pojan kouluttamiseen, on varmaa, että hänen sen jälkeen täytyi tulla toimeen omin neuvoin. Jo ensimäisenä lukukautena hän suorittamalla n.s. examen pedagogicumin hankki itselleen todistuksen, että hän kykeni "antamaan nuorisolle yksityistä opetusta", ja sen nojalla hän sai tilapäisen julkisenkin toimen; syyslukukaudeksi 1806 hänet näet määrättiin apologistaluokan opettajan sijaiseksi Vaasan kouluun. Sittemmin hän koko vuoden 1807 ja vielä 1808 elokuun loppuun asti oli Isossakyrössä Orisbergin tehtaanpehtori Tuomas Reiniuksen poikien kotiopettajana. Jos olisi ollut rauha maassa, olisi hän luultavasti sieltä lähtenyt Turkuun jatkamaan opintojaan, mutta kun oli sota ja ylioppilaita oli kehotettu ilmottautumaan lääkäreiksi, hän noudatti kehotusta. Kihlman matkusti Lapualle, ja siellä, päämajassa, Pehr af Bjerkén, kunink. majesteetin ensimäinen henkilääkäri ja Suomen armeijan ensimäinen sotalääkäri, 31 p: nä elok. nimellään vahvisti todistuksen, että hänet oli otettu lääkärinoppilaaksi (läkare lärling) armeijaan.

Olihan oloja kuvaavaa, että teologisen tiedekunnan ylioppilas pitemmittä mutkitta kotiopettajasta tuli lääkärinoppilaaksi, mutta ei suinkaan vähemmän merkillinen ollut Kihlmanin nopea virkaylennys. Jo parin kuukauden päästä 28/10 1808 pohjoisen suomalaisen armeijan ylipäällikkö K. N. af Klercker päämajassa Pyhäjoella allekirjoitti valtakirjan, jolla kenttäsairaaloissa palvellut Kihlman saavuttamiensa "kirurgisten ja lääketieteellisten tietojen" nojalla nimitettiin "alilääkäriksi". Kihlmanin toiminnasta sodan aikana ei ole muuta tietoa, kuin että hän 9/11 1808 Raahessa sai käskyn kiireimmiten matkustaa Siikajoen kirkonkylään ja sieltä veneellä Hailuotoon, missä armeijaa varten oli perustettava sairaala, jota hänen tuli hoitaa kahden oppilaan, Löfmanin ja Lindmanin, kanssa. Käskykirjeen alle on kuitenkin Kihlman itse merkinnyt, että sitä oli ollut mahdoton noudattaa, syystä että meri jäätyi. Jää esti veneellä kulkemasta, mutta se oli niin heikkoa, ettei muullakaan tavoin Hailuotoon päästy. Sen vuoksi ei voitu muuta kuin kuljettaa sairaat maata myöten pohjoista kohti päälle tunkevan vihollisen tieltä. Kihlman oli siis mukana tuolla surkealla peräytymisretkellä, jolla Suomen sotilaitten kärsimykset saavuttivat huippunsa ja jolla pakkanen ja nälkä, puhumatta taudeista, kilvan harvensivat heidän rivejään. Vihdoin hän sai osansa siitä kurjuudesta ja epätoivosta, joka Torniossa odotti peräytyviä ja varsinkin sairaita, kunnes venäläiset saapuivat sinne, ja hän kreivi Shuvalovin 27/3 (s.o. 8/4) 1809 allekirjoittamalla passilla pääsi matkustamaan "kotiinsa", Vaasaan.

Kesäkuulla 1809 Kihlman palasi Isoonkyröön ja – tietenkin entistä köyhempänä – rupesi nyt kappalaisen Israel Reiniuksen poikien opettajaksi, pysyen siinä toimessa tammikuuhun 1811. Silloin hän vihdoin hyvillä todistuksilla varustettuna matkusti Turkuun valmistuakseen papiksi, joksi hänet vihittiinkin kesäkuulla 1812. Että Kihlmanin toimeentulo ajoittain oli sangen huono, siitä on meillä todistuksena eräs hänen poikansa laatima kirje (elokuulta 1844), jossa tämä sanoo kuvitelleensa, missä oloissa isä oli ollut hänen ikäisenään (s.o. noin 20:n vaiheilla), miten isä otsansa hiessä oli taistellut mitä ahdistavinta köyhyyttä vastaan ja elänyt päivänsä tietämättä mitään huomispäivän toimeentulosta. [Luultavasti kuvaus tarkottaa sota-aikaa, sillä kyllä kai Kihlmanilla kotiopettajana oli ainakin ruuan puolesta huoleton elämä. – Erään perhemuiston mukaan on kuitenkin mainittava, että Turussa ylioppilasaikana hänen ateriansa toisinaan oli käsittänyt ainoastaan torilta ostetun räätikän ja leipäpalasen.] Kaikissa tapauksissa hän voitti vastukset, ja pappina hänen ei enää tarvinnut puutetta kärsiä. Hän toimi ensin Vaasan ja Mustasaaren kirkkoherran ja pitäjänapulaisen apumiehenä v: een 1817, ollen sen ohella pari vuotta kollegan sijaisena Vaasan koulussa, ja sittemmin vakinaisena opettajana samassa oppilaitoksessa v: een 1825, jolloin tuli mainitun pitäjän kappalaiseksi. Siinä virassa hän pysyi v: een 1842, sillä vaikka hän jo 1839 oli tullut nimitetyksi Kruununkylän kirkkoherraksi, tapahtui muutto sinne vasta kolme vuotta myöhemmin. Naimisiin Kihlman meni 1819 pitäjänapulaisen Isak Erik Siniuksen [Isak Sinius, joka oli synt. 1747, oli ollut pitäjänapulainen v: sta 1785. Kun sodan aikana, kesällä 1808, Vaasan kaupunki joutui ryöstön alaiseksi, oli Siniuksen talo yksi niitä harvoja, jotka vihollinen säästi. Sen sai aikaan kruununvouti Hellman, joka vanhana poikamiehenä asui Siniuksen perheessä. Koska venäläiset tarvitsivat kruununvoudin apua paikkakunnan hallinnon järjestämisessä, oli vahti asetettu hänen asuntonsa edustalle. Luultavaa on, että tämä sai kateelliset keksimään uskomattoman jutun, että ukko Sinius olisi kenraali Demidoffille ilmottanut, miten vähäinen se ruotsalaisjoukko oli, jolla Bergenstråle hyökkäsi kaupunkia kohti, ja että hän itse kirkontorniin kiivenneenä olisi huomion tehnyt. Sitä vastoin oli hänen (silloin 13-vuotiaan) tyttärensä Sofian lapsuudenmuistoja, että eräs sotilas laukasi kiväärinsä isää kohti, kun tämä uteliaisuudesta oli yrittänyt akkunasta katsella kaupunkiin palaavia venäläisiä; onneksi kuula ei sattunut (ks. H. E. Aspelin Vasa stads historia I. siv. 651 ja 756). – Kansan kesken oli pitäjänapulaisella nimi "Spraka-Sinius", joka kuuluu johtuneen hänen äkillisyydestään ja pikaisuudestaan: hän kiirehti muka aina muitten edelle. Niin virkatoimituksissaan ja muussa elämässään ja niin kuollessaankin; hän kuoli näet huhtikuun viime päivänä (1820), odottamatta toukokuun l: stä (joka olisi tuottanut perheelle yhden vuoden palkan).] ja hänen vaimonsa Sofia Albertina Krookin tyttären Sofia Siniuksen kanssa, joka silloin oli 24-vuotias. Avioparille syntyi kolme lasta, nimittäin Gustaf Siegwarth 1821, Hilma Sofia 1823 ja Alfred Floranpäivänä, toukokuun 13, v. 1825.

* * * * *

Siitä tavasta, millä A. G. Kihlman mitä ahtaimmista oloista raivasi itselleen tien arvokkaaseen yhteiskunnalliseen asemaan, voi päättää, että hän luonteeltaan ja käytökseltään oli vakava sekä lahjoiltaan kykenevä mies. Rupeaminen lääkäriksi sodan aikana ilmaisee sitä paitsi miehekästä, tarmokasta luontoa, ja ryhtyminen koulutoimeen, osaksi pappisviran ohella, osaksi yksinomaisesti, ahkeruutta, yritteliäisyyttä. Sisälliseltä elämältään hän oli kumminkin enemmän hiljaisen miettivä ja suljettu, joskin nuorena ystävyyssuhteisiin antautuva. Oliko hänellä erikoisia kirjallisia taipumuksia, siitä ei ole todistuksia säilynyt, jollei oteta lukuun paria runosepustusta ja oivasti laadittuja kirjeitä, mutta kumminkin hän, ainakin nuorempana, mielenkiinnolla seurasi aikansa kaunokirjallisuutta, vaikka kirjojen hankinta oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Lähempää kuin Turusta niitä ei saatu, ja lähetykset sieltä tulivat milloin minkin tutun taikka aivan tuntemattomankin matkustajan mukana. Mutta nähtävästi oli avuliaisuus sata vuotta sitten yleisempi hyve kuin nykyään, ja mitä erittäin Kihlmaniin tulee, oli hänellä samanhenkisiä ystäviä, joiden kanssa hän yhdessä sekä nautti runoutta että jakoi kirjojen hankinnan vaivat. Näistä mainittakoon kultasepän poika Gustaf Adolf Andström Vaasasta ja rovastin poika Gustaf Emeleus [Isä kirjoitti nimensä Äjmeläus, joka vastaa nykyään tavallista muotoa Aejmelaeus; Gustaf poika näyttää sitävastoin ensin käyttäneen muotoa Emeleus.] Isostakyröstä, molemmat ylioppilaita v: lta 1810. Emeleus oli jo hovioikeuden auskultantti, kun Andström oltuaan jonkun aikaa merellä 1816 palasi Turkuun ruvetakseen papiksi. Tällä yliopistoajallaan hän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa Kihlmanin kanssa ja säilyneistä kirjeistä [Ks. "Erään pohjalaisen ylioppilaan kirjeitä Turusta 1816-17". Aika, 1914 siv. 173-190.] näkyy, millä hartaudella ystävykset lukivat fosforistien ja gööttiläisen liiton julkaisuja. Vaivojaan säästämättä Turussaolija toimittaa Vaasaan Phosphorokset, Idunat, Poetisk kalenderit y.m. kirjallisuutta, samalla kertoen, miten eräskin runoelma sai hänet "taivaaseen, jonkunlaiseen hurmaukseen, jota tuskin kukaan muu kuin minä voi tuntea täällä maan päällä(!)" Emeleuksella ja varsinkin Kihlmanilla oli sitä paitsi tapana jäljentää kauniimmat runoelmat, ja jälkimäisen pieniksi kirjoiksi yhdistetyt jäljennökset on kirjoitettu harvinaisen hienosti, oikein kalligraafisen mestarillisesti, niin että ensi hetkessä luulee näkevänsä painoa eikä tavallista käsialaa. Yhden semmoisen kokoelman, "pienen vihreän kirjan koteloineen", Kihlman lahjotti Andströmille, siten täyttäen tämän "sydämellisimmän toivomuksen", toisen samanlaatuisen hän antoi neiti Sofia Siniukselle, tulevalle morsiamelleen. Tämän lahjan ohella hän lähetti neidille – jota hän ajan tavan mukaan sanoi serkuksi ("Cousine") – seuraavan kirjeen:

"Ystäväni! – Nostakoon tämä kirjanen, joka vastedes on sisältävä myöskin Serkun mielirunoelmat: Tulevaisuus ja Elgströmin Kirkkotarha, sielun alhaisesta, maallisesta siihen, joka sisässämme ja ulkopuolellamme on korkeampaa, ja tulkoon se siten Serkun paremman elämän virkistykseksi! Toteutukoot viattomat toivomukset ja iloiset kuvittelut, joihin esim. Hilmassa, Fantasian riemussa y.m. niin ihastuttavasti viittaillaan, Serkun viattomuus-elämässä, ja muuttukoot nämä runot, jotka niin elävästi kaikuvat sisimmässäni, muuttukoot ne jonakin juhlallisempana hetkenä Serkun silmissä lainaamattomaksi [s.o. välittömäksi] ilmaisuksi siitä ihanasta, siitä todesta, jota minä aavistan, tunnen ja toivon, ja pelastakoot siten häviöstä muiston eräästä vieraasta, joka ainakin on aavistanut, innokkaan iloisesti aavistanut, miten suloista on säilyä ystävien lämpimässä mielessä. Ja vielä yksi rukous! Vastaanotettakoon kirjanen ja nämä toivomukset samalla suosiolla kuin ne antaa – Sophian päivänä 1817 – Gustaf."

Siroa sanontaa leimaa ei ainoastaan kirjoittajan hellä tunne, vaan koko aikakauden haaveellinen romanttisuus.

Millaiset A. G. Kihlmanin papilliset lahjat olivat, siitä ei saa tietoa lähteistä. Että hän virkatoimissaan harrasti järjestystä sekä että hänen saarnansa olivat ajan henkeen ja tapaan huolellisesti valmistettuja ja kaikkeen hyvään kehottavia, on tuskin epäiltävissä; sitä vastoin ei voi todistusten puutteessa olettaa hänessä olleen erikoisesti lahjakkaiden saarnaajien sytyttävää tulta. Se seikka, että hän ilmeisesti oli mieltynyt Hagbergin [Kihlman osti Hagbergin saarnat itselleen ja lahjotti ne myöskin Arbogasta palanneelle sisarelleen, jolle hän samaan aikaan antoi saksit, rukin ja 1/2 leiviskää pellavia.] y.m. aikalaisten saarnakokoelmiin ja että hän myöhemmin pysyi kylmänä herännäisyydelle, osottaa että hän, niinkuin luonnollista on, mielipiteiltäänkin kuului siihen vanhempaan pappispolveen, jota vastaan tämä hengellinen liike nousi. Ainoastaan yhdessä kirjeessä on pieni tunnelmakuva Kihlmanista pappina. Eräs entinen vaasalainen, rouva Sofia Goes, joka miehensä kanssa oli muuttanut Ekkerööhön ja oli niin läheinen Siniuksen perheelle, että hän sanoi vanhaa pastoria "isäksi", kirjoittaa Ahvenanmaalta "serkulleen" Kihlmanille, että hän kovasti kaipasi Vaasan kirkkoa. Ekkeröössä oli, hän kertoo, "pieni kirkko niinkuin Maalahdella, [Tarkotetaan v. 1659 rakennettua ja 1831 revittyä kirkkoa Maalahden joen pohjoisella puolella; nykyinen kirkko v: lta 1825 on joen eteläpuolella. Vanhan kirkon paikkaa muistuttaa vain v. 1823 kuolleen kirkkoherra Benjamin Siniuksen hautakivi.] jossa ei ollut urkuja, ja tavallinen maalaispappi." Istuessani kirkossa "minussa muistot virkosivat sanomattomalla liikutuksella – oli kuin olisin nähnyt serkun alttarin edessä ja isän tukka harmaana sakariston ovella nojaavan seinää vasten niinkuin hänen tapansa oli. Tuskin saatoin hillitä itseäni, niin etten herättänyt huomiota itkullani." Onhan luonnollista, että Kihlman syntyperäisenä kaupunkilaisena ja koulunopettajana oli olennoltaan ja esiintymiseltään "tavallista talonpoikaispappia" hienompi. Siitä huolimatta hän rehellisenä, hyväluontoisena ja hyväntahtoisena miehenä ainakin Vaasan tienoilla, missä toimi elämänsä pääosan, saavutti yhteisenkin kansan suosion.

Merkillisimpiä A. G. Kihlmanin virkatoimituksia oli se, jonka hän suoritti 27 p: nä kesäk. 1816, kun 25-vuotias murhaaja, Öström, mestattiin klo 11 a. p. Värnönmäellä ("Värnöbacke") Höstveden ja Martolan kylien välillä. [G. A. Andströmin päiväkirjan mukaan tapahtui murha, jonka uhri oli rautakauppias Malmström, yöllä huhtikuun 2 p: vää vastaan 1813.] Siitä hän kirjoittaa Andströmille: "Irti ja vapaana hän ajoi ulos [kaupungista] osottamatta halua karata, vaikka täällä edeltäpäin yleisesti puhuttiin, että niin tulisi tapahtumaan ja johon ei tilaisuutta puuttunut, sillä hän ajoi ilman vahtia melkein koko kaupungin läpi – kiitos olkoon Appelgrenin huonojen toimenpiteitten. Masentuneena ja murheellisena hän käveli [kappalaisen Fredr.] Juveliuksen ja minun välillämme mestauspölkylle, ei kuitenkaan enemmän masentuneena kuin että hän itsekin veisasi. Ja vihdoin hän itsekin auttoi laskemaan kauluksensa alas ja vetämään nutunhihansa ylös, ja sitten hän antautui meidän talutettavaksemme pari askelta eteenpäin ja paneutui niin alas – mitä minä silloin tunsin ja seuraavana hetkenä – taikka varsinkin mitä tuomittu tunsi – sitä en voi kuvata. Olkoon hän viimeinen [mestattava], joka tulee minun hoidettavakseni! – Mestaus kuuluu tehneen kamalan vaikutuksen Korsholman vankeihin. He luulivat hänen palaavan mestauspaikalta – ".

* * * * *

On jo mainittu, että Kihlman 1819 nai Sofia Siniuksen. Heidän tuttavuutensa oli arvatenkin alkanut kuusi vuotta ennen, kun Kihlman vasta vihittynä pappina palasi kotikaupunkiinsa. Kumminkin nähdään säilyneistä kirjeistä, että aluksi kummankin sydän oli toisaalla ankkuroitu. Vasta sinä vuonna, jolloin Kihlman sepitti yllä luetun kirjeen serkulleen ja ystävälleen, asiat heidän välillään selvisivät – vaasalaisten hämmästykseksi. Oli nimittäin niin, että Kihlman ja hänen lähin ystävänsä nuorempien koulunopettajien joukossa, Pietari Ulrik Sadelin, [S. 1788 Vaasassa. Hammarlandin kirkkoherra 1828, rovasti ja teologian tohtori, k. 1858.] sekä tämän sisar Ulla ja neiti Sinius paljon seurustelivat keskenään ja että heidän tuttavansa luulivat ensinmainitun mieltyneen Ullaan ja Sadelinin Sofiaan. Itse asiassa oli Sofia sytyttänyt kummankin sydämen, ja Ulla teki parastaan edistääkseen veljensä toiveita. Kumminkin Kihlman voitti kilpailussa. Olen maininnut kilpakosinnan sen vuoksi, että Sadelin Turusta, missä oli pastoraalitutkintoa suorittamassa, häitten jälkeen kirjoitti Kihlmanille huomiota ansaitsevan kirjeen (28/2 1819). Esitettyään vilpittömät onnentoivotuksensa ystävälleen avioliiton johdosta Sofian kanssa – "tytön, joka kerran oli sydäntäni lähellä" – hän ehdottaa, että he – Kihlman ja hän – yhdessä perustaisivat sanomalehden Vaasaan. Vuosikausia kirjoittaja sanoo hautoneensa tuumaa. Virallinen lupa oli pyydettävä Londicerin [G. V. Londicer perusti 1776 ensimäisen kirjapainon Vaasaan; v: sta 1804 oli kirjapainon isäntä, s.v. ylioppilaaksi tullut, Carl Anton Londicer (L. L. Laurén, Vasa Trivialskola 1684-1884, siv. 136).] nimelle, mutta toimittajia, Sadelinia ja Kihlmania, mainitsematta, ja suunnitellen hakemuskirjan sisällyksen hän pyytää, että ystävä laatisi sen. Miksi asia meni myttyyn on hämärissä; vasta 20 vuotta myöhemmin kaupunki todella sai ensimäisen lehtensä, "Wasa Tidning'in".

Kihlmanin avio tuli onnelliseksi. Kaikesta näkyy, että puolisot luonteiltaan ja elämänkäsitykseltään sopivat yhteen. Sofia Kihlman oli luonnostaan iloinen, toimelias, oikeamielinen ja lujatahtoinen nainen ja semmoisena kodin hoitajaksi ja perheenäidiksi luotu. Vanhemmilta päiviltä häntä vieläkin muistetaan suorana totuuden harrastajana, puheissaan usein humoristisena, olennoltaan aina arvokkaana rouvana. Elävin piirtein on hänen poikansa Alfred kuvannut äitinsä puheessa, jonka hän piti tämän hautajaisissa 12/6 1870.

"Hänen luonteensa ei ollut heikko", hän lausui, "päivän vaihtelevien mielipiteitten mukaan taipuva. Varustettuna hyvällä ymmärryksellä ja voimakkaalla tahdolla oli hän elämänsä alusta loppuun asti ympäristöönsä tuntuvasti vaikuttava henki. Hän hallitsi taloaan niin, että hyvin tiettiin voimakkaan käden olevan peräsimessä, eikä juuri kenenkään mieleen tullut vastustaa tätä lujaa tahtoa, ja kuitenkin oli ilma kevyt hänen kodissaan. Varmaankaan se ei tuntunut raskaalta hänen palvelijoilleen, koska he pysyttelivät siellä 20 jopa 40 vuotta; ainoastaan ymmärtämättömyyttä, oikullisuutta ja itsekkäisyyttä on raskas totella. Jos sitä vastoin talon emännässä ymmärrys ja voima esiintyvät yhtyneenä iloisuuteen ja ystävällisyyteen, joka ottaa osaa halvemmankin suruihin, silloin tulee koti semmoiseksi kuin sen tulee olla, paikaksi, jossa meidän on hyvä olla. Ja hyvältä tuntui vainajan kodissa, sillä luonto oli antanut hänelle iloisen mielenlaadun, tuon onnellisen lahjan, jolla niin monta erimielisyyttä kotielämästä karkotetaan ja niin paljon hupia ihmisten yhteiselämälle valmistetaan. Iloisuudellaan hän monesti haihdutti pilven puolisonsa otsalta ja samalla iloisuudellaan hän kuolinvuoteellaankin kuivasi kyyneleet niiden silmistä, jotka hädissään odottivat uhkaavaa vaaraa. Maallisesta rikkaudesta oli hänen mielipiteensä se, että väärin hankittu tavara oli kirous, mutta ahkeruudella ja säästäväisyydellä perustettu omaisuus Jumalan siunaus. Ei penniäkään hän tahtonut omistaa, joka ei oikeudella hänelle kuulunut. Mutta mitä hänellä oli ja mitä hänelle kuului, sitä hän mielestään oli velvollinen hoitamaan ja hallitsemaan Jumalan uskomana leiviskänä. Sitä tuli hallita ei ainoastaan omistajan eduksi, vaan myöskin toisten hyödyksi ja avuksi. Tämän perusjohteen mukaan hän toimi niinä kovinakin vuosina, jotka sattuivat hänen elämänsä viimeisellä jaksolla. Ei voitonpyynti saanut häntä lainaamaan muilta lainatakseen hädänalaisille! Jollei häntä olisi ollut ja jollei hänellä olisi ollut tuota perusjohdetta, olisi arvatenkin hätä ollut katkerampi monessa tämän seurakunnan mökissä. Tavallisesti ihmiset vuosien lisääntyessä tulevat säästäväisemmiksi; vainajan oli päin vastoin: mitä kauvemmin hän eli, sitä vähemmän tappiot häntä surettivat, hän vain iloitsi voidessaan auttaa semmoisia puutteenalaisia, jotka olivat autettavissa – mutta nekin, jotka eivät olleet autettavissa, muistanevat häntä kiitollisuudella.

"On melkein itsestään selvää, että semmoinen luonne kuin tässä kuvattu ei tekeytynyt toisenlaiseksi kuin oli. Vainajan mielestä ei mikään ollut inhottavampaa kuin petollisuus ja teeskentely. Itse hän suoraan julkilausui ajatuksensa, ja ne rankaisevat sanat, jotka hänen suustaan kohtasivat laiskaa, huolimatonta ja siveetöntä, eivät olleet kaksimielisiä taikka helposti unohtuvia. Rangaistuksessa oli vakavuutta samoin kuin avunannossa hyvyyttä ja sydämellisyyttä – Semmoinen hän oli. Taikka kenties oikeammin: semmoisen kuvan hän on jättänyt sydämeeni. Olen koettanut kuvata häntä imartelematta." —

Ymmärrettävää on, ettei poika ilman erityistä syytä ottanut puhuakseen äidin suhtautumisesta maalliseen rikkauteen. Perhe oli varakas, ja luultavasti sanottiin sitä, tavallisuuden mukaan, rikkaammaksikin kuin se todellisuudessa oli. Alkuaan oli A. G. Kihlman niinkuin tiedämme ollut köyhä, mutta rouva oli tuonut pesään pääomaa, jonka hänen kerrotaan perineen ennen mainitulta kruununvouti Hellmanilta (ks. aiemp. muist.). Eräänä päivänä oli Hellman – niin perhetarina tietää – joka paljon piti kodin ainoasta lapsesta, silloin aivan nuoresta Sofia Siniuksesta, antanut tälle rahoja ja arvopapereita sisältävän lippaan (shatullin) ja sanonut: "Tämä on oleva Fiian oma." Paljonko lippaassa oli, sitä ei mainita, mutta varmaa on, että tyttöä sen jälkeen pidettiin varakkaana, ja kun hän oli tullut A. G. Kihlmanin vaimoksi, näkyy heidän kirjeistään, että heillä oli lainassa rahoja, joiden korot lisäsivät viran tuottamia tuloja. Vaasassa he asuivat omassa talossa (vastapäätä Ilkesgrändiä saman kadun – Stora långgatan – varrella kuin koulu ja jotenkin lähellä sitä), joka myytiin, kun perhe muutti Kruununkylään. [Vaasan kaupungin tonttikirjan mukaan oli talon (n: o 139) arvo 5000 ruplaa. Sitä paitsi omisti Kihlman saman kadun varrella toisenkin talon (n: o 137), joka kuitenkin on arvioitu vain 676 ruplaksi, ja Itäisen Stakettikadun varrella asumattoman tontin (n: o 120), arv. 200 r. Näistä osti postiekspeditööri Bladh ensimäisen ja kolmannen; keskimäinen joutui langon, Jonas Grönvallin, haltuun.]