Tukkijunkkari: Kertomus Karjalasta

I

Keisarikatua myöten Viipurissa vieri verkalleen ja arvokkaasti mustan hevosparin vetämät kuomivaunut. Hevoset olivat vanhoja, uskollisia ja yhdessä hölkyttelemään, vanhoihin vaunuihinsa sekä ijäkkääseen ajuriinsa tottuneita palvelijoita. Nuo kolme, hevoset, vaunut ja ajaja, näyttivät kaikki hiukan kuluneilta, mutta kokonaisuudessaan tekivät ne kumminkin arvokkaan vaikutuksen. Talutellen saapuivat vaunut tuolle aukolle noissa vanhoissa valleissa, jonka tsaari Pietari kerran sata kuusikymmentä vuotta sitte ammutti, ja josta hän kulki sisään tuohon antautuneeseen kaupunkiin. Täällä kääntyivät vaunut laivasillalle vasemmalle.

Sirosti, viimeisen lyypekiläisen kuosin mukaan puettu konttoriherra riensi avaamaan vaununovea ja auttoi maahan astumaan ensin nuorta, sievän, mutta jäykän ja tylyn näköistä naista ja sitte vanhempaa lihavaa naista, jotka kumpikin olivat syvässä surupuvussa. Vanha pullea nainen nojausi tuon hienon herrasmiehen käsivarteen.

– Herra Schönfeld, kysyi hän saksankielellä, joko laiva näkyy?

– Valitettavasti ei, rouva kauppaneuvoksetar, mutta jo se on kulkenut Uuraan ohi, – vastasi puhuteltu melkein nöyrästi. – Tahtooko rouva kauppaneuvoksetar istahtaa tuonne penkille?

Puhuteltu ei väitellyt tätä ehdotusta vastaan, ja herra Schönfeld, kauppahuone Blumen ensimmäinen kirjanpitäjä vei vanhan naisen tyhjälle penkille; hänen nuorempi seuraajansa neiti Helene Blume seurasi heitä. Missä nuo kolme kulkivat, vetäytyi tiheä, odottava ihmisjoukko kunnioittavasti syrjään. Olihan kauppaneuvoksetar Blume kaupungin mahtavimpia rouvia, ja surupuku, jossa hän sekä hänen tyttärensä, korkeasti kunnioitetun, neljä päivää sitten kuolleen perheenisän vuoksi kävivät, vaikutti, että yleisö, ahdingosta huolimatta, oli tavallista alttiimpi tilaa antamaan.

Naiset kävivät matalalle penkille istumaan ja ympäristöstään huolimatta alkoivat he puhella matalaäänisesti saksankielellä.

– Kauvanko nyt siitä on, kun Emil viimeksi matkusti ulkomaille, kysyi äiti. Sehän oli samaan aikaan kuin nytkin, kesäkuulla, vuonna…

– Etkö sitä muista, äiti. Sehän oli heti tädin kuoleman jälkeen, syksyllä tulee neljä ja puoli vuotta siitä.

– Oh, joko siitä on niin pitkä aika kulunut, kas, miten sukkelaan vuodet kuluvat. Olisin toivonut tuon rakkaan pojan kotiin tulevan iloisempiin ja onnellisempiin oloihin kuin hautajaisiin. Ja kauppaneuvoksetar painoi nenäliinansa kyyneltyviin silmiinsä. – Ja isä raukka, joka ei saanut nähdä…

– Kas niin, äiti kulta, älä nyt puhu siitä asiasta, hillitse itseäsi nyt siksi, ole niin hyvä. Sinun ei olisi pitänyt tulla tänäpäivänä tänne. Muuten olisi Emilin pitänyt hiukan kiirehtiä. Kaksi vuotta yhtenänsä on hän luvannut palata kotio, eikä hänen viipymistään nyt voi puolustaa.

– Mutta, Lilli, miten voit noin puhua ainoasta veljestäsi? keskeytti rouva Blume tytärtään.

– Jo näkyy laiva, sanoi herra Schönfeld, kiirehtien naisten luo. – Se on jo Keihäsniemen kohdalla.

– Ja onko herra Schönfeld aivan varma siitä, että Emil herra on mukana?

– Aivan varma. Emil herra pyysi sähkötietä rahoja ja sanoi lähtevänsä Hampurista viime tiistaina, matkustavansa ensimäisessä laivassa Lyypekiin, eikä ole epäilemistäkään, että hän nyt vihdoinkin palaa kotio.

Sana "vihdoinkin" vaikutti pahasti rouva Blumeen. Hän käänsi kalpeat, täyteläiset kasvonsa tyttärensä puoleen ja sanoi niin ääneen, että herra Schönfeldkin saattoi sitä kuulla:

– Jos Emil olisi kuinkin kiirehtinyt, niin, tiedäthän sen, ei hän mitenkään olisi ehtinyt kotiin ennenkuin loppu tuli. Paitsi sitä viipyi hän ulkomailla rakkaan isänsä luvalla.

Herra Schönfeld ymmärsi yskän ja vetäytyi syrjälle. Neiti Helenen jäykät piirteet jäykkenivät vielä enemmän; hän näytti silmänräpäyksen taistelevan sisällistä taistelua, tuliko hänen ruveta tuohon arkaan asiaan, puhelemaan veljestänsä, vai eikö – hän piti parempana olla vaiti.

Oltuansa kauan aikaa vaiti rupesi rouva Blume jälleen puhumaan pojastaan. Harrasta lempeyttä ja myötätuntoisuutta osoittavalla äänellä sanoi hän: tiedätkö että Emil kuuluu suuresti muuttuneen viime vuosina, niin sanoo ainakin Doris Hanemann, joka hiljakkoin näki hänet Hampurissa.

– Niin, hän kuuluu todellakin suuresti muuttuneen. Tiedäthän, äiti, että hän muun muassa on kovin laihtunut ja menettänyt muhkean tukkansa.

– Niin, hänen tukkansa on aina ollut heikkokasvuinen, ja mitä siihen tulee, että hän on laiha, niin…

Nyt vihelsi höyrylaiva. Syntyi kova liike väkijoukossa, joka tunkeutui sille kohdalle, missä höyrylaiva tavallisesti laski rantalaudat. Parin minuutin perästä läheni tuo iso höyrylaiva verkkaan ja mahtavasti. Katteinin käskysanat, koneen pörinä, potkuri, joka loiskutteli virran vettä, ja höyry, joka sihisten hyökkäsi ulos, voittivat rantajätkien huudot ja vilkkaan puhelun, johon laivan matkustajat ja yleisö rannalla ryhtyivät. Rantalaudat laskettiin, ja odotteleva yleisö valloitti laivan, kuni piiritetyn kaupungin.

Rouva Blume ja hänen tyttärensä istuivat vielä rahilla odottamassa, kunnes nuori, varreltaan naisentapainen, vaalakka ja laiha mies, jonka kaunismuotoisiin kasvoihin elämänkyllästys oli piirtänyt jälkiään, tuli rantalaudalle ja epäröiden katseli ympärilleen. Nyt juoksi herra Schönfeld esille, vapautti kumarrellen ja tervehtien nuoren miehen hänen matkakamsuistaan ja osoitti näytännöllisellä liikehdyksellä noita kahta naista.

Herra Emil, sillä hän se oli, kiirehti sinne, sulki ensin äitinsä ja sitten sisarensa syliinsä. Molemmat naiset hillitsivät uljaasti liikutuksensa. Herra Emil näytti vaivatulta ja raukealta; hän antoi käsivartensa äidilleen ja vei hänet vaunuille, auttoi häntä siihen, nousi itse sisään ja nyökäten hyvää päivää Antti ajajalle käski hän tämän kiireesti ajaa kotiinpäin.

Kun vaunun ovi oli suljettu, purskahtivat molemmat naiset äkkiä itkuun.

– Isä sanoi terveisiä, kuiskasi äiti. Huomenna on hautajaiset.

Herra Emil oli kuin tulisilla hiilillä. Hän puristi naisten käsiä lausumatta sanaakaan. Tuo hillitön itku, nuo kasvot, jotka hän nyt näki muuttuneina monen vuoden vaikutuksesta ja tempovaisen itkun vääntäminä, tekivät häneen ikävän vaikutuksen, joka poisti hänen surunsa,

Blumen talo mustaveljesmunkkien kadun varrella oli vanha, ruma kaksikertainen kivirakennus. Alikerta, joka oli rakennettu hakkaamattomista harmaakivijärkäleistä ja sisustettu kellareiksi ja varastohuoneiksi, oli varustettu ainoastaan parilla ristikollisella aukolla kadulle päin sekä suurella holvikkaalla, melkein aina suljetulla portilla. Ihan portin viereen oli joku Blumen pohattasuvun jäsen asettanut vankan tammioven, jossa oli suuressa messinkilevyssä kauppahuoneen nimi. Kokonaisuudessaan muodosti kaikki tämä rakennustaiteellisen osaseikan, joka oli mitä jyrkimmässä ristiriidassa rakennuksen ruman etusivun kanssa. Ylikerrassa, joka oli tiilistä ja huonosti kalkittu, olivat asuin- ja konttorisuojat. Tässä huoneessa oli Blumen suku polvi polvelta elänyt ja asunut melkein sata vuotta.

Nyt aukeni raskas portti narisevilla sarannoillaan, ja vanhan, kavioin kopseesta ja vaunujen ratinasta humisevan portin läpi ajoi Blumen perhe pihalle. Jos kadunpuolinen rakennus oli kolkko, mitätön ja ruma, niin oli piha sitävastoin päiväpaisteinen ja mieluinen paikka. Se kohosi pengerrellen korkealle, niin että rakennus pihanpuolelta oli ainoastaan yksinkertainen. Taimpana korkeimmalla penkereellä kasvoi kymmenkunta ikivanhoja vaahteria ja lehmuksia vanhanaikuisen patsas-sivustaisen paviljongin ympärillä. Siellä täällä seisoi pihamaalla joukko mitä erilaisimpia puu-, irtokivi- ja tiili-ulkohuoneita ilman järjestyksettä ja erisuuntaisia, joitten jyrkät päädyt kohosivat rehevien selja-, sireeni- ja akaasiapuitten sekä muutamien koivujen väliltä.

Blumen perheeläiset astuivat sisään vanhaan asuntoonsa. Herra Emil katsoi ympärilleen. Kaikki oli näissä suojissa näköisensä, jommoisina hän ne lapsuudestaan saakka oli nähnyt, valkoiset seinäverhot, jouhivaatteella päällystetyt mahonkihuonekalut, Liverpoolin kello yksitoikkoisine soittokoneineen ja vanhat perhekuvat kapeissa, melkein pyöreissä kehyksissään. Ikkunain välillä oli pandanus-kasvi, johon hänen mielestään ei ollut kasvanut lehteäkään lisää, siitä kuin sen lehtioat häntä poikana pistivät. Ja hänen äitinsä ja sisarensa muuttumattomina, kuten kaikki elostelevat ihmiset, kuten kaikki, jotka kuluttavat aikaansa pianon ja koruompeluksen ääressä, joitten pontevuutta ei milloinkaan ole tarvittu koetella, ja jotka eivät koskaan ole tunteneet täydellistä kärsimystä eivätkä täydellistä iloa.

Yksi ainoa oli muuttunut, ja tämä oli hän itse. Valtaavan ahdistuksen ja alakuloisuuden tunteen alaisena, joka tunne ei antanut vähintäkään tilaa sille surulle, jota, kuten hän kyllä tajusi, hänen olisi pitänyt tuntea isänsä äsken tapahtuneen kuoleman johdosta, ajatteli hän tulevaisuutta, elämää tässä vanhanaikuisessa rumassa kodissa, tässä pienessä yksitoikkoisessa kaupungissa. Hän ajatteli vaivaa, huolta ja taistelua tämän ijäkkään kauppahuoneen puolesta, joka oli elänyt melkein sata vuotta ja joka nyt taisteli suuria vaikeuksia vastaan, jotka hänen tuli selvittää.

Suuressa vierashuoneessa makasi vanha Blume ruumiinarkussaan, jonka ympärillä seisoi kaksi riviä suoria, tummia kypressejä; arkun jalkopäässä oli komea parvi valkoisia jaapanin liljoja, joitten tuoksu taisteli voittoisaa taistelua kalmanhajua vastaan. Blumen perhe astui sisään sanoaksensa vielä kerran viimeiset jäähyväisensä vainajalle. Tuolla lepäsi vanhus, katoavaisuuden leima vielä voimakkaissa ja päättäväisissä kasvoissaan. Se kovuus, joka hänen eläessänsä oli leimannut hänen kasvonsa, oli haihtunut, ja tavaton suopeuden sävy painoi niihin melkein oudon ilmeen.

Kauppaneuvoksen puoliso seisoi poikansa vieressä. Ei ole mahdollista kertoa sitä sanatonta levottomuutta ja hellyyttä, jolla hän katseli poikansa kasvoja, jotka, vieläpä kuolleenkin rinnalla näyttivät hivuneilta ja kuihtuneilta.

Emil katseli isäänsä unessakävijän tavalla, tuntematta alussa mitään varsinaista tunnetta.

Vanha Liverpoolin kello tuolla kakluunin sivulla alkoi soida määräperäisiä lyöntejään: yksi – kaksi – kolme – neljä – viisi luki hän koneentapaisesti. Hän muisteli mitenkä hänen isänsä oli tapana täsmälleen viiden lyönnillä sanoa: "kas niin, poikani, nyt menemme konttoriin", ja tätä sanoessaan hymyili hän ystävällisesti ja kehoittavaisesti. Ei isä nyt milloinkaan enää hymyilisi hänelle eikä laskisi kättänsä hänen olalleen.

Tämä kellonlyönti ja tämä muisto herättivät äkkiä Emilin hänen unteluudestaan. Raju epätoivo hänet äkiltä yllätti. Hän heittäysi kuolleen viimeisen vuoteen viereen; kyyneleet virtasivat hillittömästi hänen silmistään. Yhdessä silmänräpäyksessä näki hän selvästi sielunsa sisuksen; häntä huimasi nähdessään pohjattomuutta siellä. Hän suri yhtä paljon itseään kuin kuollutta vanhusta.

Herra Emil oli hekumoitsija taipumuksen, kasvatuksen ja miettimisen kautta. Itsekkäänä synnyltään, kuten me kaikki, äitinsä hemmottelemana, opettajansa hempimänä, naisten ihailemana ja ankaran isänsä erillään pidättämänä kaikesta varsinaisesta osanotosta kauppa-asioihin, ei hän koskaan ollut oppinut vakaisesti ponnistelemaan, todellisesti taistelemaan taipumuksiaan ja halujaan vastaan. Hänelle olivat huvit aikaiseen tulleet elämän määräpääksi. Ja kun raihnas ruumis, riutunut hermosto eivät enää sallineet elämän kiehuvien nestetten helmeillä ja vaahdota hänen sisässään, oli hän koettanut keinollisesti verestää unteluuttaan ja tylsyyttään. Askel askelelta oli hän joutunut viimeisen ja kavalimman ystävän, morfiinin, haltuun. Jo aikoja sitten oli hänelle tullut se hetki, jolloin huvitusten varasto oli loppuneena ja ilon loriseva puro kuivuneena. Pitomalja oli tyhjennetty pohjaan, ja nyt oli hänen ympärillään jälellä ainoastaan tuo määrätön tyhjyys, joka on itsekkäisyyden rangaistus – tuo tyhjyys, joka on elämänkyllästyksen ja inhon äiti, tuon epikuurolaisuuden pohjalla aina olevan elämänhaluttomuuden ja kuolonhaluisuuden äiti. Tuosta määrättömästä tyhjyydestä ympärillänsä näki hän yhden ainoan tien – kuoleman – kuoleman, sen oven, joka aina on peräytymistä varten niille avoinna, jotka tahtovat välttää elämän ikävyydet ja sen kärsimykset.

Ja Emil katseli ihmetellen, liikutettuna, kauhistuneena, mutta salaisen huumauksen valtaamana kuolleen rauhallisia piirteitä.

Tuo hiljainen nukkuminen, tuo rauha, joka kuvautui tuossa kangistuneitten piirteitten onnellisessa hymyilyssä, olihan se kuolema, tuo suuri tuntematon, joka vapauttaa meidät katumuksesta ja tuskista, elämän inhosta, sen kyllästyksestä ja sen yksitoikkoisuudesta.

Häntä huimasi, sillä tuo suuri hävintö kuvastui hänen eteensä houkuttelevin valoin. Tämä kaikki ei haamottanut hänen sielunsa silmissä ajatuksen loogillisen johdonmukaisuuden muodossa, ei, vaan tuskin tajuttuna sisällisenä silmäilynä, kuten aavistuksen kuvalaitelma, valtasivat hänet menneisyys ja se, mikä oli tulossa.

– Emil, Emil, sanoi hänen äitinsä kovasti liikutettuna, mutta onnellisena siitä mielen syvyydestä ja siitä voimakkaasta tunteesta kuollutta kohtaan, jotka hänen poikansa silminnähtävästi osoitti. – Emil, hillitse kyyneleesi. Sinä olet väsyksissä matkasta; tule, poikani, astu vierashuoneeseen. Kas tässä, lasi vettä. Helene, joudu, joudu, anna veljellesi lasi vettä!

Ja rakkaalla väkivallalla vei hän poikansa pois huoneesta.

Helene teki, niinkuin äiti oli sanonut, luoden samalla kummastelevan katseen veljeensä. Hän oli kasvanut hänen kanssansa lapsesta alkain, hän oli tuntenut itsensä syrjään sysätyksi kodissa, hän tunsi veljensä perinpohjin; hän ei ollut odottanut tätä ankaraa surun puuskaa. Hän tiesi isän ja pojan välin jo monta vuotta olleen kalsea, ja että tämä keskinäinen kalseus ei perustunut satunnaiseen tyytymättömyyteen toisen tahi toisen menetykseen, vaan syvälle käypiin syihin, erilaiseen elämänkäsitykseen ja elämänmäärään.

Vähitellen hillitsi Emil itsensä; hän istuutui äitinsä ja sisarensa väliin. Hetki hetken perästä kului hiljaiseen puheluun vainajasta, hänen viimeisistä sanoistaan, mistä hän oli puhunut, ja mikä oli kiinnittänyt hänen mielensä viimeisinä aikoina, hänen tautinsa kulusta ja siitä myötätuntoisuudesta, jota perheen ystävät olivat osoittaneet heille kaikille.

Täällä mainittiin nimiä, jotka Emil herrassa herättivät muistoja aikoja sitten kuluneista onnellisista päivistä, – nimiä, jotka soivat kuin hiljainen, suloinen laulu kaukaisessa, ihanassa etäisyydessä. Vähitellen, lempeästi ja hiljaisesti solmeusivat uudestaan ne siteet, jotka ennen olivat sitoneet Emil herraa tähän kotiin, tähän maahan, jota hän ei ollut moneen aikaan nähnyt. Kuinka oli hän voinut itsensä niistä irroittaa, kuinka vuosikausia elää kaukana suuressa mailmassa? Mitä oli hän siellä käynyt etsimässä ja mitä oli hän löytänyt, joka ei hänellä jo ollut? Oliko siellä käsi, joka yhtä hellästi pusersi hänen kättänsä, kuin näitten kahden?

Ja kesän hämy laskeutui, ja lehmukset tuolla penkereellä hajoittelivat suloisimpia tuoksujaan ja täyttivät huoneen hyvällä hajulla. Ulkona ikkunapeltillä kuhersivat vielä kyyhkyset. Kaukana kohosi Pyhän Olavin torni ruskottavaa taivasta kohti, kuten jättiläinen satujen maasta. Puheet ja kyyneleet, itkut ja huokaukset vajosivat luonnon suureen, hiljaiseen pyhään rauhaan ja vienot muistot muinaisista päivistä nousivat vanhan kodin jokaisesta nurkasta.

Ei se nyt enää ollut kylmää ja rumaa, ei, se oli kaunista ja rikasta, täynnänsä lapsuuden ja nuoruuden muistoja, unelmia ja toiveita. Monen vuoden perästä oli Emil jälleen viruttanut sielunsa kotimaan ilmassa, puhdistanut ajatuksensa kodin ilmanalassa. Ja sanottuaan viimein hyvää yötä äidilleen ja sisarelleen ja tultuansa ylös huoneeseensa, tuohon huoneeseen, missä hän oli elänyt onnellisimmat päivänsä, tunsi hän olevansa parempi, vahvempi, onnellisempi, tunsi elämänhalua ja uljuutta värehtivän väsyneessä sielussansa.

Hän teki mitä parhaimmat päätökset, hän tahtoi tarmolla ryhtyä työhön. Hän havaitsi edenneensä vartiopaikalle, jota hänen isänsä kolmekymmentä vuotta oli uskollisesti puolustanut, jonka hänen isänisänsä ja isänisän isänsä kukin vuorostaan olivat jättäneet perinnöksi vanhimmalle pojallensa.

Nyt oli hänen vuoronsa tullut. Hän oli kaikkea elämässä koettanut paitsi työntekoa. Entä jos työnteko vapauttaisi hänet väsymyksestä ja elämänhaluttomuudesta. Hän nousi päättäväisesti ja otti esille kalukotelonsa, haki siitä ja tapasi pienen pullosen. Senjälkeen astuskeli hän viivyttelevin askelein ikkunalle, avasi sen arvelevaisesti ja vastahakoisesti. Epäröiden viimeiseen saakka, päästi hän pullosen kädestään, se putosi kilisten katuojalle tuolla alhaalla ja kilahti tuhansiin palasiin. Hän vetäisi huojennus-henkäyksen ja tuijotti alas hämärään syvyyteen.

Minun täytyy koettaa, ajatteli hän. Ja sitte hän tähysteli ruusuista iltataivasta, jossa jokunen linnapääsky vielä lenteli vanhan linnan ympärillä pyytäessään hyttysiä ja hyönteisiä. Tummansininen viiru taivaanrannalla ennusti myrskyisää päivää, mutta Emil herra ajatteli: tulkoon myrsky, työ minua auttaa.

Silloin liikkuivat äkkiä hänen sieraimensa, hänen poskilihaksensa vavahtivat, hän alkoi haistella, hieno, mutta läpitunkeva haju nousi alhaalta; sekoittuen lehmuksen tuoksuun se tunkeusi iltatuulen siivillä sisään huoneeseen. Oh, miten hyvin hän tunsi tuon viettelevän hajun! Kiivaasti sulki hän ikkunan ja pakeni, mutta hänen kaunis unelmansa oli jo vaalennut, ja hänen lujimmat päätöksensä tuntuivat hänestä jo järkähtyvän.

II

Pari kuukautta sen jälkeen, kuin Emil herra oli isänsä liikkeen hoidon ottanut haltuunsa, makasi kauppahuone Blumen Vellamo niminen proomu Viipurin sisemmän rantasillan kyljellä vastapäätä vanhaa linnaa. Proomu oli paluumatkalla Uuraasta, jätettyään Blumen "lapaaseen" (varastoon) kallisarvoisen kantamuksensa leveitä honkalankkuja.

Kastarissa taisteli aluksen päällikkö tilasta ja unesta, tilasta, sillä kastari oli ahdas, ja Matti oli jättiläiskokoinen mies, jolla oli suhteettoman iso pää ja jykeät raajat. Nämät eivät millään muotoa tahtoneet ottaa mahtuakseen kojuun, joka oli rakennettu tavalliselle kuuden jalan pituiselle miehelle; unesta, sillä hänellä oli paljon miettimistä, mutta ajatteleminen ei juuri ollut hänen asiansa. Sentähden hän olikin nainut koulutetun naisen Virolahdesta, joka ajatteli, luki, kirjoitti, jopa puhuikin hänen, hänen poikansa Antin ja hänen pienen tyttärensä Ellin puolesta. Nyt oli, paha kyllä, hänen vaimonsa "yhdeksän järven ja yhdeksän virran takana", heidän vähäisellä tilallaan Korpilanjoen varrella Pielisjärven takana, ja siitäpä syystä täytyi Matin ajatella itse – tahi kääntyä kojutoverinsa Israeli Veikkoliinin puoleen. Mutta sitä hän ei tahtonut. Hän kyllä taisi puhua hänen kanssansa, mutta ei noudattaa hänen neuvoansa; ei, parempaahan sitte oli tässä asiassa olla häntä kuulemattakin, niin oli hänen vaimonsa Maija sanonut – ja hänpä oli viisas nainen, vaikka olikin nainen vain.

Asia oli näet se, että Matti aikoi ruveta kauppoihin, myydä metsää, ja Veikkoliini, joka oli sukkela peijakas, oikea tukkijunkkari, aikoi ostaa sitä. Jos Veikkoliini tarjosi kaksi markkaa puulta, luuli Matti pitävänsä pyytää neljä markkaa, jos Veikkoliini olisi tarjennut neljä markkaa, olisi Matti luullut pitävänsä vaatia vähintäkin viisi markkaa. Sillä varmana hän piti, että häntä joka tapauksessa peijattaisiin. Ja kauanpa oli tätä kauppaa hierottukin: viikkokausia; saattavathan vähemmätkin puuhat ihmisen päätä pyörryttää. Näin olivat Matin asiat tätä nykyä.

Oliko siis kummaa, että hänen oli vaikea nukkua lyhyessä kojussaan, kuumassa kastarissaan, joka oli täynnänsä vihaisia kärpäsiä, jotka eivät ottaneet tyytyäksensä Matin ja Veikkoliinin halvan illallisen tähteisiin, vaan uskalsivat käydä itse katteinin ja hänen toverinsa kimppuun. Matti nousi istualleen kojussa, ja hänen rehellisissä ruskettuneissa viilikehlon levyisillä kasvoillaan oli kuin pilvi murheita ja levottomuutta. Miten helkkari hän tästä pulmasta suoriutuisi?

Tuo kuuden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen kolho oikasihe koko pitkään pituuteensa, työntäen noustessaan kastarin luukkua päällään, niin että se vauhdilla ammahti auki. Raitis aamu-ilma vilvoitti hänen kuuman päänsä; hän päätti nousta kannelle. Vaivalla hän sinne pääsi, sillä mies oli pyöreä, ja aukko oli neliskulmainen ja ahdas.

Tuolla ulkona peitti maidonkarvainen, käärinvaatteiden pehmuinen sumu sataman ja kaupungin. Aamuaurinko säteili sumun läpi himmeällä valolla. Linnan mahtavat muurit, vanhat kaupungin vallit ja alukset Pitkänsillan varrella näkyivät epäselvinä piirteinä. Jotkut satamajätkät seisoivat hajareisin rannalla, sanoivat silloin tällöin jonkun sanan, jotka vahingotta olisivat saattaneet jäädä sanomatta, ja syljeskelivät välillä virtaan. Satama oli, kuten aina sumun vallitessa, hiljaisena ja äänetönnä; tuskin kuultiin lainetten loiskinaa Vellamon leveätä keulankylkeä vasten.

Matti käyskeli ahtaalla kannellaan. Jotain pyrki hänen aivoissaan pukeutumaan selvään muotoon, aate, ajatus, joka hänen mielestään tuli ylhäältä, valon kodista tahi hänen vaimonsa terävästä päästä. Se aate hänet valtasi oikein väkisin. Hän meni kastarin aukolle ja kumartui sen yli.

– Veikkoliini, huusi hän; Veikkoliini, tule tänne, minulla on ajatus.

– Ei muuta, eikö sinulla ole kahvia, se olisi paljoa parempaa, vastasi ääni, joka oli tarmokas ja sointuva kuin torventoitotus.

– Tule ylös, Veikkoliini! Nyt minulla metsäkauppa on selvillä.

– Empä sitä viitsi enää kuullakkaan, vastasi puhuteltu. Kahden kuukauden aikaa olet vetänyt sitä köyden päätä, enkä vielä ole nähnyt sitä sisään lapetuksi ja kapelkattiin vyhdityksi.

– Tule nyt vain ylös, nyt on asia selvillä. Ja Matin ruskeihin ahavoittuneihin kasvoihin levisi hymy, voittajan, keksijän oikeutettu, itseensä tyytyväinen hymy. Hänen vaimonsa tyytyisi varmaankin häneen.

Aukosta pyrki nyt äsken pesty, siro ja kovin laiha mies. Hän oli puvultaan kuin herrasmies, paitsi että lakki oli maalaiskuosia, ja housut olivat pitkävarsisissa saappaissa, Muutoin hänellä oli tärkätty kaulus ja musta kaulahinen, kello, sateenvarjo ja kalossit – karjalaisen katsantotavan mukaan, keikarimaisuuden ja uhkeuden korkein määrä. Merkillisin seikka oli kuitenkin miehen kasvot. Ne olivat kovin laihat, vaikka terveennäköiset – intohimot ja ponnistukset olivat niihin jälkiään jättäneet. Posket olivat onttoja, niinkuin olisivat takahampaat pudonneet pois; kaikki lihakset ja koko yhdyskudelma näyttivät kuivettuneen. Sanalla sanoen, kasvot olivat semmoisia, että niitten laihuuskin jo teki henkilön sielunliikutuksien ja intohimojen selittämistä mahdottomaksi. Ja kun siihen lisäksi hänen silmänsä olivat isot, mutta tottumuksesta aina tirkistivät, teki puheena oleva henkilö sisäänpäin kääntyneen, varovaisen ja umpimielisen luonteen vaikutuksen. Leuka oli luja ja isohko.

– Noh, sanoi Veikkoliini haukotellen, – mitä nyt! Mikä aate sinulla on?

– Minä puhun itse Blumen kanssa, sanoi Matti epäröiden. Minä tarjoon metsän hänelle.

Veikkoliinin viisas silmä säkenöitsi häijysti:

– Metsän, josta minä olen hieronut kauppaa! – tee niin, mutta älä sitte turvaudu minuun tässä asiassa äläkä missään muussakaan.

– Hm, hm, yski Matti hämillään.

– Etkö älyä minun jäävän siten myymäprosenttiani saamatta, etkä sinä siltä saa sen enempää.

– Noh, katsokaa, sanoi Matti ujostellen, katsokaa, vaimoni tahtoo asian ratkaistuksi, ja niin minä ajattelin, että hän olisi ikäänkuin tyytyväisempi, jos hän saisi tietää puhuneeni Blumen kanssa itse. Pitäähän hänen tietää säntilleen mitä puutavara tätä nykyä maksaa, hänellä kun on sahamylly jokaisen sadan virstan päässä Iisalmen ja Uuraan välillä, ja joka on niin rikas, että hänellä on kamari täynnänsä hopearahoja ja toinen kuparirahoja. Ettehän te siltä jää prosenttianne saamatta, ette suinkaan.

Veikkoliini silitti kerta kerralta leukaansa, katsoi arvelevaisesti eteensä ja sanoi viimein: Noh, Matti tietää että vanha Blume on kuollut; miten tuo poikansa ymmärtää näitä asioita, en tiedä. Mutta niinkuin tahdotte, olkoon menneeksi! Aion tänään tuonne konttoriin; tulkaa silloin mukaani, mutta muistakaa, että minä se olen, joka myyn metsän.

Matti oli luullut ehdotuksensa hyvinkin sukkelaksi; vaan huomatessaan että Veikkoliini noin ilman muuta siihen suostui, tuntui se hänestä varsin typerältä. Hän koitti Veikkoliinin kasvoista urkkia mitä tämä oikeastaan ajatteli asiasta. Mutta hän oli kuin kiinni pantu kirja, hänen kasvojensa piirteet olivat kuin kiveen hakatut. Jos hän ei itse siihen myöntynyt, ei kenkään osannut selittää ryppyjä hänen kasvoissaan, ja kaikkein vähimmin Matti sitä osasi.

Noitten kahden miehen Vellamo proomussa keskustellessa metsäkaupasta, oli sumu harventunut. Aamutuuli oli herännyt, reväissyt sumun rikki ja ajeli nyt viimeisiä ohuita hahtuvia kuni keveitä hattaroita veden kalvoa myöten. Säteilevä syyskesän aurinko valaisi tuota kaunista taulua. Kaukana rautatienpenkereen takaa kohosivat Myllysaaren lepät näkyviin; vasemmalla näkyi Hiekan laivaveistämö ja pyhän Annan linnoituksen ihantavat ja mustuneet muurit, oikealla vanhan kauppakaupungin vanhimmat rakennukset. Pienet veneet ja höyryveneet piirsivät milloin mustia, milloin valkoisia viiruja lahden veteen ja kajavat liitelivät ilmassa välkkyvän valkoisilla siivillä kaikenlaisia jätteitä haeskellessaan.