Tukkijunkkari: Kertomus Karjalasta

IV

Seuraavana päivänä, eräänä pimeänä syksypäivänä, myrskyn vielä vinkuessa ja sateen vihaisena iskiessä kastarin pieniä ikkunoita, tulivat matkustajat myöhään illalla porille. Oli vaarallista kulkua tämä, sillä väylä ei ollut viitattuna, mutta Matin paikantunto auttoi häntä saarilla ja luodoilla palavien tulien avulla löytämään tietä; hän sai nyt olla höyryaluksen oppaana.

Näitä tulia, jotka valaisivat heidän tietänsä, polttivat kalastajat. Syksymyöhällä, kun myrsky vyöryy, kun luonto vanhana, väsyneenä kuolemantautia sairastaa, silloin herää rakkaudenvietti muikussa, Pielisjärven aarteessa, silloin se viettyy kutemaan raskaissa harmaissa aalloissa vaahtovien rantojen likellä. Ja silloin jättävät kalastajat kotinsa maatakseen vuorokausittain tuolla ulkona autioilla saarilla ja luodoilla, laskeakseen pyydyksiänsä ja suolatakseen saaliistaan. Näitten tulien avulla päästiin saarien, luotojen ja karien välitse perille kylän satamapaikkaan.

Kiiskilän kylä sijaitsee joen varrella, joka Suomen rajan takana olevasta järvestä lampien ja soitten läpi pyrkii Pielisjärveen. Pantuaan proomun ankkuriin joen suuhun ja tarkoin lukittuaan kastarin oven, astui Matti maalle. Tyytyväisyyttä ilmaiseva hymy levisi hänen leveille uskollisille kasvoillensa hänen ajatellessaan, että hän nyt, oltuaan poissa koko pitkän kuukauden, saisi jälleen nähdä kotinsa ja omaisensa.

Äänetönnä meni hän Veikkoliinin kanssa keskievariin, hankki tälle asunnon ja pestasi jotenkin renttumaisen näköisen mieshenkilön, Iisakki Hultilan, joka yksin tylsänä istui tyhjässä huoneessa kaljahaarikan ääressä, seuraavana päivänä saattamaan metsänostajaa Kiiskilän metsään. Sitte sanottiin toisilleen hyvästi pariksi päiväksi, jonka ajan kuluttua Matti saisi tiedot metsästään ja sen hinnasta.

Herätessään varhain seuraavana aamuna, katsoi Veikkoliini ulos keskievarin pienistä akkunoista. Hän oli ennen ollut näillä seuduilla, mutta silloin toisissa asioissa ja ajatuksissa. Nyt kääntyi hänen tähystelevä silmänsä ensin metsään. Tuolla se seisoi kauimpana taivaanrannalla, kuten avaran ja valoisan taulun loistava, siintävä kehys. Avara oli taulu, sillä keskievari sijaitsi ylhäällä Lieksavaaran viimeisellä mäenkunnaalla Pielisjärven rannalla, ja valoisa se oli, sillä rajuilma oli tauonnut ja syksyinen aurinko vielä kerran noussut taivaalle säteilevän kirkkaana, niinkuin ei sumua eikä pilviä milloinkaan olisi ollut.

Veikkoliini katseli seutua, joka näytti hyvin viljellyltä. Ompa se onni, ajatteli hän itseksensä, saahan työvoimia täältä, joilla hongat kaadetaan; jos vain metsä kelpaa, kyllä täällä on käsivarsia ja kirveitä. Hän pukeutui nopeasti, sytytti piippunsa ja meni etehiseen kestikievarilta tiedustelemaan, oliko hänen oppaansa jo valmis. Hultila istui etehis-kuistissa laukku selässä, pitkävartiset, nahkahihnoilla sidotut pieksusaappaat jalassa ja sauva kädessä, valmiina milloin hyvänsä ottamaan osaa retkeen. Hänen ulkoasunsa oli hiukan siistitty, hän ei näyttänyt tänään niin täydellisesti kurjuuteen vajonneelta kuin eilen.

– Kaikki on valmiina, sanoi hän tervehtien. Emäntä on laittanut evään, tässä se on, ja viinaa on hän myöskin pannut mukaan.

Viinaa mainitessa ilmaantui hetkeksi miehen vaaleille elottomille kasvoille elonväre, joka tavallansa kuvasi tuota suloista sanaa, Veikkoliini tätä huomatessaan, katsoi terävästi Hultilaan ja sanoi:

– Vai niin, onko viinaa mukana, siinä tapauksessa lienee parasta, että minä itse otan purakon hoitaakseni.

Puolen tunnin kuluttua olivat matkamiehemme matkalla. Ensin kulkivat he kylän läpi, joka oli oikeata karjalaismallia. Rakennukset, jotka kuuluivat yhdelle perheelle ja suvulle, olivat rakennetut kunnaiden kukkuloille yhteen kasaan pienin ryhmin. Metsä oli hakattu pois. Ainoastaan muutama niveräpahkojen vaivaama koivu tahi joku vanha pihlaja näkyi aittojen ja ulkohuoneitten ahtaissa lomissa. Pellot ympäröivät taloja. Lähinnä navettaa, maanviljelyksen emoa, kaiken kasvuvoiman antajaa, sijaitsi se vähäinen peltopala, jossa pellava kesällä kasvoi pitkänä, sinisilmäisenä ja nuorteana, jossa lantut ja muutamat tupakanvarret, ylellisyys-kasveja talonpojan talossa, imivät maan hienointa mehua.

Kun kulkijamme olivat kulkeneet talojen ja peltojen ohitse, saapuivat he yhteiseen hakaan. Kaikkialta kuului kulkusten ja kellojen ääntä; kyläkunnan karja kävi täällä leppien ja pihlajien, koivujen ja pajujen alla laitumella, etsien viimeisiä, pehmeitä heinänkorsia, joita kesän aurinko ei vielä ollut kellastanut ja kovettanut.

Ha'an sivuttuaan tulivat he metsään, joka tällä kohdalla viettää itäänpäin; kauempana oli suo, jonka kautta joki juoksi; lavean, hallaa synnyttävän ja viljelykseen kelpaamattoman suon takana, alkaa uudestaan metsä, jatkuen luullakseni – Arkankeliin saakka! Täällä jossain, pari peninkulmaa etäämmällä kulkenee tsaarinmaan raja. Nähkääs, tämä on juuri satujen seitsenpeninkulmainen metsä.

Ja nyt mentiin yhä edelleen. Kestävyydellä, joka ei näyttänyt tietävän mistään väsymyksestä, ravinnokseen käyttäen vettä, suolattuja muikkuja ja leipää, kulkivat nämä kaksi miestä kompassin avulla metsän läpi.

Yöllä lepäsivät he jonkun kaatuneen kuusen alla tahi jossakin rappeutuneessa ladossa autiolla rohkalla. Kolme vuorokautta ristiin rastiin metsää kaikille suunnille kuljettuansa, saatiin työ vihdoinkin valmiiksi; metsä oli erinomaista ja, mikä oli vielä tärkeämpää, se sijaitsi hyvin.

Kolmantena päivänä saapuivat miehet takaisin kylään, menivät keskievariin, tilasivat saunan, lämmittivät kylmettyneet ja jäykenneet jäsenensä ja istuivat nyt iltasilla keskievarissa höyryävän rommitodin ääressä.

Puheltaessa kysyi Veikkoliini Iisakki Hultilalta, miten hän niin hyvin tunsi metsän ja seudun.

Tämä ei kumminkaan näyttänyt kuulevan tahi käsittävän koko kysymystä. Hänen ajatuksensa olivat muualla. Hänen silmänsä loistivat ja välkkyivät, hänen sieraintensa laiteet liikkuivat ja hänen veltot kasvonsa kokonaan olivat saaneet ryhtiä ja eloa, Hän näet rakensi uutta totia, ja tätä toimittaessaan ei hänellä ollut aikaa, halua eikä mieltä mihinkään muuhun. Kun hän oli saanut väkevän laitoksensa valmiiksi, tyhjensi hän sen yhdellä kertaa ja sekotti taaskin toisen. Sen hän vei mukaansa takkavalkean ääreen, joka iloisesti leimusi suuressa pesässään, niin että tervaskannot ratisivat ja paukkuivat. Hän istuutui niin lähelle tulta kuin mahdollista, hieroi jänteisiä, laihoja jäseniänsä ja nautti, nautti tulesta kuin märkä koira, lämpimästä alkoholista kuin nuori jumala. – Veikkoliinin uudestaan kysymättä sanoi hän vähän ajan kuluttua:

– Niin, nähkääs, minä olen syntynyt täällä. Puhun kaikki teille. – Sitten vaikeni hän.

– En ole milloinkaan puhunut elämästäni kenellekään. Taaskin pitkä äänettömyys. Tehkää hyvin, istukaa tähän, tässä tulen ääressä on niin hyvä, tässä on sijaa. Olkaa niin hyvä, mutta maljanne ensiksi, maljanne!

– Nähkääs, olen ollut ylioppilaanakin ja vieläpä papinsällinä. Te ihmettelette, miten olen joutunut siksi, mitä olen, sikunasihteeriksi, maamittarin-apulaiseksi, kylänkirjuriksi, niin – minä kerron sen teille. Se on oma vikani, ihan kokonansa minun oma vikani. Ja vikani! – niin! Sen voin teille kertoa, sillä nähkääs, te ymmärrätte minua.

– Nähkääs, ei pidä milloinkaan muuttaa säätyänsä, ei milloinkaan pyrkiä toiseen säätyyn.

Veikkoliini kääntyi puhujaan päin:

– Mitä sanotte?

– Ei milloinkaan saa muuttaa säätyänsä, toisti hän uudestaan.

– Eikö parempaankaan?

– Ei milloinkaan! Se ei ole koskaan onneksi. Silloin pukeudutaan uuteen pukuun, joka ei sovellu, sillä se on joko liian laaja tahi liian ahdas.

Veikkoliini katsoi toveriinsa, joka oli kovin kumarruksissaan; kyynärpäät lepäsivät polvilla ja leuka oli vaipunut käsien nojaan. Kuparipuna valaisi hänen kasvojansa. Hän katsoi suoraan tuleen ja näytti kuuntelevan hiilten rätinätä ja luikertamista yhteen kasaan. Hän näytti niin vanhalta, väsyneeltä ja kuluneelta.

– Nähkääs, alotti hän vähän ajan kuluttua, näettekö miten ututuhka lankeaa hehkuville hiilille, ensin kepeästi kuin untuva, sitten yhä raskaampana kunnes vihdoin hiilet, jotka vielä silloin tällöin kipenöivät ja liekehtivät, ovat melkein peittyneet utuisen, harmaan peitteen alle, nähkääs, tuo on minun kuvani. Minäkin olen kerran räiskynyt ja leimunnut. Ne olivat hauskoja liekkejä, jotka nousivat korkealle ja jotka tahtoivat lämmittää ja valaista. Mutta sitten vaihdoin kaiken tuon pois, josta jo olen sanonut, ettei saa sitä vaihtaa pois, ja siitä pitäin sammun minä itse aina yhä enemmän, ututuhka lankeaa yhä raskaampana päälleni.

– Niin, katsokaas, minä olen talonpoikaissukua. Minusta piti tulla, jumala paratkoon, jotain parempaa, sillä lukeminen kävi kuin huihai. Äiti työnsi ja isä auttoi, sisar ja veli kantoivat minua käsillään. Pappi ja ruununvouti ottivat minun huostaansa. Olin pitäjän kunnia ja ylpeys. Isä puhui kaikissa kokouksissa, että luin latinata. Äiti laski ja tuumi, kuinka paljon ansaitsen, kuin kerran pääsen rovastiksi. Veljeni ja sisareni kunnioittivat oppiani siihen määrään, että he sanoivat minua "herraksi."

– Puutteita kärsittyäni pääsin kuin pääsinkin ylioppilaaksi. Nyt olin vaihtanut talonpoikaissäätyni herrasmiehen säätyyn. Olin jättänyt lämpöisen, vahvan takin ja ottanut ylleni avaran, mutta jäykän puvun, joka minua kylmi. Olin kasvanut pois omaisteni piiristä, sydämmestä ja rakkaudesta. He eivät minua enää ymmärtäneet, minua ihmeteltiin ainoastaan. Toinen, jonka jätin pois, oli äidinkieleni. Oli niinkuin pienen kultaisen pikarin vaihtaminen isoon kullattuun haarikkaan. Ja kuitenkaan en oppinut ruotsia niin, että olisin voinut sitä virheettömästi puhua. Mutta kaikkein hulluimmasti kävi, kun rupesin vaihtamaan perittyjä talonpojan mielipiteitäni.

Hän joi loppuun, teki uutta totia ja ottaessaan kulauksen toisen perästä, jatkoi hän puhettansa.

– Nähkääs, kun tulin yliopistoon, hyökyi vapamielisyys korkeana aallokkona, pitkältä oli maihin, ja taivas oli kirkas. Koko mailma oli vapaamielinen. Minun talonpoikais-vanhoillisuuteni suori tiehensä ja sen seurassa viimeinen ankkuri, joka minua vielä pidätti. Nyt oli kaikki ulkoa opittua, ei mitään elämästä saatua, kaikki siteet minun ja omaisten välillä olivat katkaistut. Ja nyt piti minun lukea papiksi.

Hän vaikeni.

Halot olivat nyt hajonneet pieniksi, punaisiksi, hehkuviksi palasiksi, jotka tasaisesti ja kuumasti valaisivat ilman liekkiä, yhtämittaisesti. Pimeä ja hiljaisuus täyttivät ison huoneen, joka epävarmassa valossaan näytti vielä suuremmalta ja kolkommalta. Hulttila istui piirtelemässä sormellaan kuvioita ilmaan. Veikkoliini luuli hänen näkevän näkyjä. Mutta kohta alkoi tuo entinen ylioppilas taaskin kertomuksensa. Vaikka hän välillä sokkaroi, piti hän ajatuksensa kuitenkin hyvin ko'olla.

– Kun ajattelen että tämä kaikki on tapahtunut kahdenkymmenen vuoden kuluessa, niin näyttää se minusta käsittämättömältä. Tuntuu kuin olisin Metusalemin ikäinen ja kuin vuosisatoja olisi jo kulunut siitä, kuin ajattelin niitä asioita, joista teille olen kertonut. Tunnen itseni niin vanhaksi ja tyhjäksi kuin tyhjä näkinkenkä järven rannalla. Nähkääs, asianlaita on se, että olen oikeastaan lakannut jo aikoja sitten elämästä, kaikesta olen nykyjään välinpitämätön, elän vanhasta tottumuksesta, samoin kuin juonkin. Nähkääs, oikeastaan ei juominen enää minusta maista. Mutta mitä minun piti puhuakaan, ja hän alkoi änkyttää. Niin, miten minä luin papiksi. Aloin jumaluusopintoni vapaamielisestä päästä. Tutkinnossa huomattiin että osasin paremmin uskonnon vastustamista kuin kristinuskon puolustusoppia, olin lukenut noita vapaamielisiä kirjoja ihan liiaksi. Ja siten sain kerta toisensa perästä siipeeni, sillä huomattiin minut sudeksi lammasten vaatteissa, palkkapaimeneksi, valkoiseksi maalatuksi haudaksi. Sitä paitse, totta puhuakseni, join jo silloin. Ja niin jouduin köyhyyteen ja kurjuuteen, nälkään ja likaan sekä kylmään. Eräänä päivänä yksin istuessani, kurjassa majassani Punavuorilla Helsingissä, tuli luokseni eräs toveri.

– Nyt on minulla jotain sinulle, sanoi hän. Nouse ylös, vanha poika! Sinä saat taaskin maata haahkan-untuvissa, syödä ruokaa joka päivä ja tuntea itsesi ihmiseksi. Sinä tulet suomalaiseksi painoasiamieheksi Viipuriin. Lukea sanomalehtiä, ainoastaan lukea, kuuletko, ja nostaa 2000 markkaa vuodessa. Tule huomenna luokseni. Saat lainaksi takkini ja saapas-parin. Sitten menet painoasiain Ylihallitukseen ja sitten on asia valmis, sitäpaitsi kaikki on jo päätetty. Minä tulen itse sinua hakemaan, kuuletko. Niinhän se on, tätä teikäläiset ette kyllä ymmärrä, mutta yhdentekevähän se on.

– En muista enää mitä toverilleni vastasin, mutta senlaiseksi en vielä ollut muuttunut, että olisin suostunut ehdotukseen. Minä pakenin.

– Seuraavana päivänä olin höyryn voimalla matkalla ja neljäntoista päivän perästä olin kotona. Isä, äiti, sisar, veli, pappi ja ruununvouti saivat ainoastaan häpeätä kaikesta toimestaan. Ja minä sain kalliisti maksaa perustuslain mukaisesti määrätyn uskon epäilemistä. Sen jälkeen olen elänyt kauheita vuosia. Jokaisesta syömästäni leipäpalasta sain tietää, mitä se oli maksanut. Kaikki, joka ennen oli ollut minulle ja omilleni kunniaksi, muuttui minulle ja heille häpeäksi. Siitä ajasta saakka kannan nimeä, jonka jokainen henkilö pitäjässä tuntee; olette varmaankin kuullut että minua kutsutaan lutikaksi. Vietin surkeata elämää. Häpesin kerjätä ja ojaa kaivaa en jaksanut. Elin jonkun aikaa papin kirjojen pitämisellä, mutta…

Ja Hultilan mieliala pikaisesti muuttui; vakavasta muuttui hän yht'äkkiä lystilliseksi ja nauraa kikersi.

– Sittenkuin huomattiin, että kirjoista olin jättänyt pois kauhean joukon lapsia, antanut poikain muuttua tytöiksi ja päinvastoin, sallinut muutamain elää toista sataa vuotta ja toisten kuolla liian aikaiseen, niin sain eron myöskin siitä toimesta.

– Monta vuotta on nyt kulunut siitä ajasta, vanhempani ovat menneet manalan majoille.

Hänen puheensa kävi yhä heikommaksi ja hitaammaksi sekä sekavammaksi, sanat olivat kuin tervassa, ja pikaisesti, niinkuin vanhain juoppoin käy, sai humala vallan.

– Jos minä olisin jäänyt talonpojaksi. – Jääkää talonpojaksi, Veikkoliini, jääkää siksi mitä olette, on samaa kuin vaihtaa kultainen pikari. – Nähkääs, ruotsalaiset sanovat: talonpoika ei lähde kolmannessa polvessa – nähkääs, jos teillä olisi poika, no no, niin – nyt kaula sanoi seis, ja hän vaikeni äkkiä, hänen jänteensä tulivat veltoiksi. Onnellisena ja tyytyväisenä vaipui hän sijallensa, hän oli saavuttanut tarkoituksensa, humalan unohduksen.

Veikkoliini katseli häntä.

– Hänen ei ole onnistunut, sentähden on hän katkeramielinen. Ja sitäpaitsi hän valehtelee, kaikki juopot valehtelevat. Jokin syy surmalla pitää olla. Aina on se jokin muu, vaan ei milloinkaan viina. – Turhaa puhetta se on, ainoastaan lorua.

V

Seuraavana päivänä tapasivat Veikkoliini ja Matti toisensa sopimuksen mukaan Kiiskilän keskievarissa.

Veikkoliini oli levoton; hän oli pyytänyt Hultilaa olemaan kiijoitusmiehenä ja todistajana. Toinen vierasmies oli Jaakko Trast, vanha kaartilainen, Vahvan Matin hyvä ystävä ja nykyinen ammattiveli. Mutta toistaiseksi ainoastaan vanha sotamies oli saapunut. Veikkoliini oli päättänyt tänään tehdä kaupan lopullisesti millä keinolla hyvänsä. Ja vaikka Matti rapisteli kuin kala Veikkoliinin nuotassa ja vieläpä lisäksi kuin vaikeasti suomustettava kala, niin veti Veikkoliini saaliinsa lopulta maihin, ja paljoa ennen, kuin Matti itse huomasikaan, olivat kaikki määräykset välikirjassa selvillä.

Yhdessä asiassa oli Matti kuitenkin peräytymätön. Veikkoliini tahtoi että jättiläinen ottaisi koko hakkauksen ja tukkien kulettamisen Veikkoliinin puolesta. Mutta Matti oli luvannut kuolleelle Blumelle hoitaa kauppahuoneen metsän hakkausta, joka oli ainoastaan muutaman peninkulman päässä pohjoiseen päin tästä; hän oli luvannut vielä enemmänkin: kaikki tukit uitettaisiin hänen omalla peräänkatsannollaan Pielisjärveä ja virtaista Pielisjokea myöten Suikkilan sahalle.

– Ja sen käsitätte, Veikkoliini, sanoi hän, että kun on luvannut niin täytyy pitää – "sanasta miestä, sarvesta härkää".

– Mutta, intti Veikkoliini, vanha Blumehan on kuollut ja…

– Niin on, mutta minä elän, vastasi Matti vihaisesti, ja minä pidän mitä olen luvannut.

Veikkoliini ei uskaltanut kauvemmin pysyä ehdotuksessaan, peläten menettävänsä kaikki. Tässä jättiläisessä löytyi omituinen sekoitus; kesyttämätöntä voimaa ja taipuvaista lapsellisuutta, joka näyttäytyi arvostelemattomassa luottamuksessa ja myöntyväisyydessä. Tämä myöntyväisyys saattoi kuitenkin, sen tiesi Veikkoliini, joskus loppua, etenkin jos Matti oli tyhjentänyt muutamia laseja liiaksi tahi tullut suututetuksi. Ja pikaisesti, ennenkuin aavistikaan, saattoi tuo myöntyväinen mielenlaatu kääntyä vastustavaksi yksipäisyydeksi, jota ei kukaan, ei edes Matin vaimokaan, joka muutoin kääri hänet sormensa ympärille, saanut taipumaan.

Veikkoliini antoi sentähden, viisaasti kyllä, viimeisen ehdotuksensa raueta, ollen tyytyväinen siihen, mitä hän oli voittanut. Kun hän kerran saisi metsänoston päätetyksi, niin kyllä hän saisi miehiä puita kaatamaan ja kuljettamaan. Ehkä Jaakko Trastin voisi taivuttaa siihen.

Jaakko Trast oli tavattoman ruma mies, mutta vartaloltaan oikea sotilas. Monta vuotta oli hän ollut sotamiehenä Suomen kaartissa, ollut Bulgarian vapauttamis-sodassa, ottanut osaa moniin tappeluihin, tullut haavoitetuksi Filippopolin luona ja maannut San Stefanon lasaretissa pitkiä kuukausia sen jälkeen, kuin pataljoona oli palannut isänmaahan. Mies, jonka nom de guerre oli Trast – oikeastaan nimeltänsä Torvikoski – oli pitkäkasvuinen vartaloltaan, varustettuna hyvin kippuralla nenällä, älykkäillä, harmailla silmillä ja pitkillä, riippuvilla, mongolilaisilla viiksillä, joiden väliin piippunykä oli kasvettunut ikuisiksi ajoiksi. Vaikeata oli ollut harjoitussääntöjen opettaminen hänelle, mutta sittenkuin hän ne kerran oli oppinut, niin ne olivat, samoin kuin piippukin, kasvettuneet häneen koko ijäksi. Sotilasmaisuus oli muuttunut hänen toiseksi luonteekseen. Hän liikkui itseliikkujan säntillisyydellä, niinkuin plutoona komennon mukaan. Sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa käytti hän "smirnaansa" ja tervehti, niinkuin ihmiset sanoivat, paljaasta kopeudesta sotilastavalla, kättä nostaen lakin laitaan. Lakki taaskin oli aina vanha väritön, vaalennut kappale, joka, ostipa hän sen sitte mistä tahansa, pian sai jonkunlaisen sotilasmaisen muodon.

Конец ознакомительного фрагмента.

Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.

Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.