Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914
- -
- 100%
- +
"Ahaa", lausui hän riemuisasti, "siinäpä sen näette. Samojedit uskovat polveutuvansa eläimistä ja darwinismi väittää samaa. Ettekö vihdoin huomaa, miten alhaisella asteella nykyinen tiede on. Samojedit ja tiedemiehet uskovat samaa ja ovat yhtä sokaistuja."
Alunpitäen syntyi myös vaikeuksia Olashkan ja minun välillä. Hänen oli ensiksikin pakko, samoin kuin kaikkien myöhempien kielimestarien, tottua tuollaisissa opinnoissa välttämättömään hiljaiseen kamarielämään. Jollen minä häntä kuin lasta huvitellut valokuvaamisella, fonografillani tai muulla, tuli hänen niin ikävä ja hän kävi niin uniseksi, että minun oli mahdoton jatkaa. Sitäpaitsi tuvassa vallitseva lämpö häntä sanomattomasti vaivasi, ja kun hän ei pitkiin aikoihin ollut saanut syödä raakaa kalaa, tuli hän sairaaksi ja onnettomaksi. Hänen ryyppäämisensä minä lopulta sain niin hyvin järjestetyksi, että hän joka lauvantai-ilta hankki itselleen yli sunnuntain kestävän humalan. Kun minä maanantaiaamuna olin parilla ryypyllä sammuttanut hänen polttavan janonsa, oli hän valmis tekemään työtä kaikki viikon päivät. Hän ikävöi metsää ja erämaata ja usein me yhdessä läksimme sinne pyydystämään ansoilla jäniksiä, oravia, kärppiä ja muita otuksia. Sillä tavalla minäkin vähitellen hankin itselleni käytännölliset tiedot siitä tavasta, jolla samojedit metsästävät niin lentävää kuin jalan neljän juoksevata riistaa.
Hullusti oli käydä, kun minun oli pakko häntä vaivata samojedin kieliopin monilla knopeilla. Häntä oli tietenkin mahdoton saada taivuttamaan sanoja ja minun täytyi sopivien esimerkkien avulla saada häneltä haluamani tiedot. Kysymykseeni, miten "sinun hevosesi" kuuluu samojediksi, vastasi hän joko ettei hänellä hevosta ollut tai myöskin "minun hevoseni". Kun minä pyysin häntä sanomaan miten "minun jokeni" kuuluu, vastasi hän äkäisesti, että joki ei ollut minun ja että ainoastaan samojedit saivat siinä kalastaa. Alkuaikoina nuo vastaukset tuntuivat kerrassaan lohduttomilta ja minä käytin hyvin usein puolisen tuntia selittääkseni hänelle mitä tarkoitin. Minun ei kuitenkaan koskaan käynyt niinkuin Castrénin, joka kerran, kun hänen kärsivällisyytensä loppui, viskasi lasillisen vettä höperön kielimestarinsa naamaan. Lohdutin itseäni joskus eräällä kaskulla, jota kerrottiin venäläisestä papista, joka leivän (njäi) asemesta pyysi venäläisten saastaisena pitämää oravaa (njäjä). Ällistyneenä saadessaan mitä todellisuudessa oli pyytänyt, pahensi hän vain asiaa sekoittamalla sanat "man" (minä) ja "manne", jolla on hyvin ruma merkitys.
Tymskoessa oleskelin keskitalvella, joten minulla oli tilaisuus siellä seurata venäläisten joulunviettotapaa. Oman yksityisjouluni olin jo aikaisemmin kaikessa hiljaisuudessa viettänyt hankkimalla itselleni pienen kuusen, jonka latvaan olin kiinnittänyt yksinäisen kynttilän, mikä sekin loihti esiin tuttuja kotimaan tunnelmia ja kuvia. Venäläisten juhla oli laajempi ja se kohdistui enemmän syömiseen ja juomiseen kuin kirkollisten pyhien uskonnollisen puolen esilletuomiseen. Tymskoessa, niinkuin monesti muuallakin, sain sen vaikutuksen, että venäläiset kaikesta näennäisestä uskonnollisuudestaan huolimatta itse asiassa ovat todellista uskontoa vailla. Tämä seikka tuli kenties selvimmin näkyviin juuri Tymskoessa, jossa, niinkuin olen maininnut, pappi aina oli juovuksissa ja hänen vaimonsa harjoitti samaa ammattia kuin Meretrix ennen muinoin. Nämä joulujuhlat tuntuivat minusta kaikkine maallisine huolineen sangen yksitoikkoisilta ja senvuoksi huvittivat minua paljon enemmän näkemäni monet sangen primitiiviset häät. Juhlallinen toimitus kirkossa, jolloin morsiuspari koristetaan hopeisilla kruunuilla, jotka tavallisesti ovat liian suuret ja painuvat alas korville, sekä pariskunnan vaellus kirkon läpi vahakynttilä toisessa kädessä ja toinen käsi papin kourassa, vaikuttaa sangen omituiselta, joskus juhlalliselta, toisinaan naurettavalta, riippuen asianhaaroista. Häävieraiden kokoonnuttua morsiamen kotiin alkaa suurenmoinen juhla, jossa laulu toisensa jälkeen kajahutetaan ja välillä vuoron perään juodaan viinaa ja syödään mitä erilaisimpia ruokalajeja. Mieliala kohoaa ja laulu, juominen ja tanssi käyvät yhä vilkkaammiksi. Mutta morsiuspari pysyy juhlallisena ja heidän on pakko vain katsella tuota iloa, kunnes aika on kulunut niin myöhäiseen, että he poistuvat häähuoneeseen. Sinne heidät jätetään joksikin aikaa rauhaan, sillä välin kuin vieraat yhä vilkkaammalla mielellä odottavat tapahtumien jatkoa. Jonkun ajan kuluttua astuukin morsian paitasillaan heidän piiriinsä. Hän näyttää kokoontuneille vieraille neitseellisyytensä todistusta ja tarjoilee heille viiniä tarjottimella, jolle kaikkien tulee jättää rahoja vastanaineiden hyväksi. Joskus voi sattua, että tuo ylen tärkeä hääpaita jätetään muiden huostaan ja silloin marsalkat järjestävät riemuisan ja meluavan kulkueen, joka musiikin johdolla käy koko kylän näyttämässä vaatekappaletta kaikille, jotka sitä haluavat tarkastaa. Minutkin herätettiin pari kertaa keskellä yötä katsomaan moista vaatetta, joka kuitenkin kuulemma jokseenkin usein on vain marjamehulla värjätty. Jos kaikki on päättynyt onnellisesti, kantavat marsalkat seuraavana päivänä punaisia nauhoja vaatteissaan ja juhlaa jatkuu monta vuorokautta. Jollei, niin juhliminen lopetetaan heti.
Häissä, niinkuin muissakin juhlissa, tarjoillaan ensiksi aina teetä samovaareista – jotka minun määritelmäni mukaan ovat kojeita, joissa vesi kiehuu niin kuumaksi, ettei sitä voi juoda sekä viinaa, joka hyvin tehokkaasti sekoittautuu tuon lämpimän veden kanssa. Sitä odotellessa istutaan pitkin seiniä ja pidetään yllä n.s. siperialaista keskustelua, joksi setripuunsiementen pureksimista sanotaan. Varakkaammissa taloissa tarjotaan vieraille kirjavanlaista ja runsasta voileipäpöytää, johon kuuluu lihaa, jäätynyttä raakaa kalaa (n.s. stroganinaa), porsasta, kaviaaria, kaikenlaatuisia leivoksia, marjoja, hilloja y.m. Varsinaisena ruokana tarjotaan monilukuisia kalapiirakoita, joista yleisö yhteisillä haarukoilla poimii itselleen rasvaisimmat palaset, sekä n.s. pelmeni – taikinaan keitettyjä ja runsaasti pippuroituja lihapyöryköitä – , jotka tuntuvat kiviltä vatsaan jouduttuaan, mutta silti ovat maukkaita ja etenkin matkoille evääksi varsin sopivia. Kaiken tämän kestityksen jälkeen saavat vieraat taas virvoittaa itseään teellä ja viinalla, joka on kotona poltettua, vahvasti viljalle tuoksuvaa ja niin väkevää, että se melkein jo suussa tahtoo haihtua.
Ahkeraan vierailemalla kaikkien noiden kauppiaitten ja kalastajien luona, jotka vierailut kuitenkin enimmäkseen aiheutuivat heidän pyhien aikana hankkimistaan puukoniskuista tai muista "akuuttisista" sairauksista, saavutin minä varsin pian huomattavan venäjänkielentaidon. Heidän kielensä on tosin karkeampaa ja ytimekkäämpää kuin kaupungeissa, mutta juuri tuollaisen yksinkertaisemman kielen avulla minä parhaiten tulin toimeen samojedien kanssa. Moskovan-venättä eivät Siperian talonpojat eivätkä alkuasukkaat laisinkaan ymmärtäisi. Samaan aikaan olin oppinut niin paljon samojedia, että tulin toimeen sellaistenkin kanssa, jotka eivät vierasta kieltä ymmärtäneet, ja niin minä päätin muuttaa samojedien luo ruvetakseni elämään heidän tavallaan. Päätökseni aiheutui myös osittain siitä, että Olashkani ei mistään hinnasta enää suostunut tai antanut itseään houkutella asumaan venäläisten ja eritoten isäntäni luona, joka suuruutensa aikoina oli kohdellut samojedeja hyvin tylysti, huolimatta siitä, että isoäitinsä oli ollut heikäläisiä. Se näkyi kyllä selvästi hänen ulkonevista poskipäistään, josta tosiasiasta hänen vaimonsa häntä alati muistutti.
Tymskoessa oleskeluni aikana olivat sikäläiset ryssät minulle kertoneet vallan kamalia juttuja noista ostjakeista, kuten he kaikkialla Narymin piirissä nimittävät samojedeja, ja olin utelias tietämään kuinka paljon tai vähän noissa puheissa oli perää. He väittivät mahdottomaksi asua heidän luonaan, kuvailivat heidän likaisuuttaan ja syöpäläisiään, puhuivat kaikista heidän taudeistaan ja merkillisistä tavoistaan, kertoivat heidän epärehellisyydestään ja petkutuksistaan. Vaikka olinkin eläessäni venäläisten keskuudessa oppinut oivaltamaan miten vähän arvoa kannatti antaa heidän sanoilleen, lähdin kuitenkin matkalle hieman sekavin tuntein. Ero isäntäväestäni oli melkein vaikea, he kun niin ihmeellisellä ystävällisyydellä olivat pitäneet minusta huolta; isäntä nimitti minua pojakseen ja emäntä surkutteli minua, joka lähdin niin epävarmaa tulevaisuutta kohden. Mutta ero ei tullut kovin pitkäaikaiseksi, ja myöhemmin pääsin sangen usein nauttimaan heidän vieraanvaraisuuttansa.
NARYMIN SAMOJEDIT
Voisi otaksua, että nuo 2,500 Narymin piirissä asuvaa samojedia helposti saattaisivat ei ainoastaan elättää itsensä, vaan myös hankkia jonkinmoisen varallisuuden ja sitä seuraavan sivistyksen. Mutta niin ei ole suinkaan laita. Osittain piilee selitys siinä tosiasiassa, että maaperä enimmäkseen on rämeistä ja soista, sellaista, jossa ei mikään viljelys ole mahdollinen, ja metsät sitäpaitsi suureksi osaksi kulovalkeiden hävittämät. Näistä asioista puhuessaan lausuu Castrén m.m. seuraavaa: "Sellainen on näet Herramme tahto ollut, että poloiseen samojediheimoon kuuluvien kansojen ainoastaan tulee palvella maailman mahtavien päiväläisinä, ja hän on pannut heidät asumaan ja rakentamaan ihmiskunnan kurjimmille takamaille. Tomskilaisilla samojedeilla on kenties vähemmän kuin useimmilla heidän heimolaisillaan valituksen syytä isojakoon nähden, mutta siitä huolimatta on etupäässä suomaa tullut heidän osalleen. Juuri Tomskin samojedien alueilla sijaitsevat nuo kuuluisat Barabintsin suot, joilla ei liene veroisiansa koko maapallolla, niin hyvin suuruutensa kuin inhottavan, myrkyllisen luonteensa puolesta. Näistä soista leviää vuosittain kulkutauteja, jotka erotuksetta ahdistavat sekä ihmisiä että elukoita, hävittävät kaikki karjalaumat ja niinmuodoin todella estävät sekä viljelyksen että hyvinvoinnin lisääntymisen." Ja hän jatkaa: "Niin epäsuotuisan luonnon ympäröiminä ovat Tomskin kuvernementinkin samojedit suurimmalta osaltaan jääneet villeiksi metsämiehiksi, joille kinos on kotiliettä suloisempi. Jotkut ovat kuitenkin poistuneet metsistä ja ainiaaksi jättäneet suot, mutta heidän elämänsä on vielä samaa laatua kuin sammakon elämä liejussa. Heidän asuntonsakin ovat, vaikka venäläiseen tapaan sisustetut, haisevia Augiaan-talleja, joissa ihmiset, vasikat, koirat ja kanat erinomaisen hyvin viihtyvät samojen seinien sisäpuolella. Haluaisi tulla vakuutetuksi siitä, että tuo yhteiselämä ainakin olisi elämää viattomuudessa ja vilpittömyydessä, mutta sekin mielikuva häviää, kun usein näkee häpeällisen muodottomia kasvoja, kun huomaa ei ainoastaan miesten, vaan naistenkin makaavan humaltuneina jurtoissaan ja kuulee heidän epäsointuisat nenä-äänensä, jotka kuuluvat pahemmilta kuin tuvassa asuvien elukoiden kirkumiset." Tämän kuvauksen kirjoittamisesta on kulunut 70 vuotta, eivätkä olot sittemmin ole parantuneet – pikemmin päinvastoin. Mutta luonnon antimet eivät nekään ole tulleet runsaammiksi ja mikä on tärkeämpää, sivistyksen irvikuva on levinnyt yhä laajemmalle, hävittäen mitä mahdollisesti on jäljelle jäänyt hyvää ja läheisessä tulevaisuudessa tukahuttaen kaiken, niin hyvän kuin pahan, samojedien kielen ja uskonnon niinkuin heidän yhä vähälukuisemmaksi käyvän heimonsakin.
Mutta ennenkuin lähemmin koskettelen eteläisten samojedien tuskin vältettävän ja läheisen perikadon syitä, koetan kuvata heidän nykyistä elämäänsä, en sen vuoksi, että se olisi ylenmäärin mielenkiintoista tai erikoista, vaan enemmän osoittaakseni, miten he vähitellen itse kaivavat oman hautansa, kuinka he melkein omasta tahdostaan valmistavat tai ovat pakotetut valmistamaan niitä olosuhteita, jotka muodostuvat heidän perikatonsa syiksi.
Niinkuin Castrén monta kertaa on huomauttanut, tulee tarkoin erottaa Obilla asuvat samojedit lisäjoilla asuvista. Ensiksimainitut ovat miltei kaikki niin venäläistyneet, että käyttävät venäläistä pukua, ovat rakentaneet itselleen venäläismallisia asuntoja sekä alkaneet luopua paimentolaiselämästään. Mutta samalla omituisella vastenmielisyydellä vieraita naapureita kohtaan kuin suomalaiset ja virolaiset ovat hekin rakentaneet majansa kauas venäläisistä kylistä, ja jos joku venäläinen sattuu syystä tai toisesta muuttamaan heidän asuinsijoilleen, siirtyvät he pois, jättävät mieluummin edullisen kalastuspaikan kuin suostuvat elämään muukalaisten kanssa. Tämä seikka selittää meille, että he Tomskinkin läheisyydessä jossain määrin ovat onnistuneet säilyttämään äidinkielensä, ja seurauksena on, että heidän kielensä useammin häviää sillä tavalla, että jurtan asukkaat kuolevat sukupuuttoon, kuin siten, että he venäläistyisivät. Mutta venäläisen sivistyksen ja venäläiset tavat he kuitenkin ovat huomattavassa määrässä omaksuneet. Erotus on kuitenkin vielä sangen suuri. Laiskuus ja sitä seuraava köyhyys ovat näille Obin samojedeille hyvin ominaiset, eikä ole ihmeellistä, että he esim. omien kestävien ja lämpimien poronnahkavaatteittensa asemesta nykyään pukeutuvat mitä kehnoimpiin venäläisiin vaatteisiin, joissa on vaikea kestää Siperian kovaa talvea ja jotka nekin he usein humalapäissään myyvät yltänsä polkuhinnasta saadakseen viinaa. Sitten täytyy armeliaiden ihmisten heitä auttaa. Tuvat ovat ahtaammat, huonommin rakennetut, niistä puuttuu melkein kokonaan sisustus, ja sentakia venäläiset nimittävätkin niitä jurtoiksi. Niissä on tavallisesti vain yksi huone, jossa on yksi ovi ja yksi ikkuna. Ikkuna on rikki ja ovi hatara, ja lisäksi on lattia, niinkuin venäläisilläkin, vain laudoista lyöty ja kylmä. Uunia ei ole, ja lämmitys ja keittäminen tapahtuu mitä alkuperäisimmän peltisen kamiinin avulla. Kun tuli palaa kamiinissa, on huone niin lämmin, että täytyy riisua kaikki vaatteet yltään saadakseen esim. illalla unta. Mutta tulen sammuttua lämpö haihtuu melkein heti ja pakkanen tunkee huoneeseen. Samassa tuvassa olen lämpömittarillani saman vuorokauden kuluessa havainnut +42 °C ja -25 °C.
Muutamia paimentolaiselämän muistoja on heillä kuitenkin säilynyt. Vaikka heillä enimmäkseen on kiinteät asunnot, niin ei juuri kukaan heistä ole alistunut pitämään hevosia ja lehmiä, siis sellaista karjaa, joka pakottaisi heidät ajattelemaan huomispäivää ja riistäisi heiltä vapauden liikkua paikasta toiseen, milloin vain mieli tekee. Melkeinpä he jossain määrin halveksivat ihmisiä, jotka sellaisella tavalla huolehtivat olemassaolostaan. Kernaammin he maksavat isot rahat venäläisille ostaakseen heiltä maitoa tai saadakseen käyttää heidän hevosiaan. Ohimennen on minun mainittava, että siperialaiset lehmät talvisaikaan ani harvoin antavat maitoa – tiedän erään narymilaisen miehen, jolla oli 50 lehmää, mutta joka tammikuussa oli ilman maitoa siitä yksinkertaisesta syystä, että lehmät niinkuin hevosetkin pitkin talvea kuljeksivat kinoksissa ja oleskelevat pakkasessa sekä että niiden ainoana ravintona on eräs karkea heinälaji. Kesäisin viedään hevoset johonkin saareen laitumelle, koska niitä silloin, teitä kun ei ole, ei tarvita. Heinää on suuret määrät Obin rantaniityillä, jotka keväisin ovat tulvaveden peitossa, mutta syksyllä kasvavat mitä rehevintä ruohoa. Siitä syystä asukkaat voivat koota itselleen rajattomat määrät heinää, ja onkin hyvin ymmärrettävää, että piirissä asuvat venäläiset pitävät paljon karjaa, jollei muun niin ainakin lihan takia.
Näillä seutuvilla metsästys ei ole erikoisen tuottavaa, metsät kun ovat haaskatut ja venäläiset kun ovat ryhtyneet myrkyllä ja muilla uusmuotisilla tavoilla riistaa hävittämään. Kalastus on vielä tavallaan samojedien hallussa, mutta voidakseen maksaa loppumattomia velkojaan täytyy heidän vuokrata hiekkasärkkänsä kauppiaille, jotka kyllä pitävät huolen siitä, että kaikki ansio pannaan viinaan tai hävitetään muulla yhtä turmiollisella tavalla. Siten syntyy tuo sangen merkillinen asiaintila, että samojedit, nuo hiekkasärkkien oikeat ja varsinaiset omistajat, huonon taloudellisen tilansa parantamiseksi pakotetaan kesän ajaksi ryhtymään venäläisten palvelukseen ja harjoittamaan kalastusta toisen laskuun samoilla paikoilla, missä he oikeutta myöten itse voisivat isäntinä esiintyä. Asiat saattavat edelleen kehittyä niin huonoon suuntaan, että he tämän orjuutensa aikana turhien ostoksien, juopottelun ja muun johdosta voivat joutua sellaisiin monimutkaisiin liikesuhteisiin herrojensa kanssa, että heidän on pakko talveksikin antautua rengeiksi tai palkkalaisiksi. Tästä onkin seurauksena, että samojedi vuosi vuodelta vaipuu yhä syvemmälle, vaikka hän vallan hyvin tietää itselleen tehdyn vääryyttä ja vielä selvemmin tajuaa, että se viina, jota hänelle tarjotaan, yksinomaan tarkoittaa hänen tuhoamistansa ja hänen saattamistansa mitä häpeällisempään riippuvaisuuteen. Ilettävintä mitä olen nähnyt on katsella tuollaista raukkaa, kun hän joskus julmien laskelmien perustalla on ilmaiseksi saanut tulivesikestityksen ja humaltuneena virittää irvistelevien pyöveleittensä edessä ylistyslaulujaan jalolle hyväntekijälleen, joka on hänelle antanut ryyppyjä, elättänyt häntä ja hänen perhettään sekä antanut hänelle lämpimiä vaatteita. "Siinä sen näette", sanoi minulle tuollaisen kohtauksen jälkeen eräs arvossa pidetty kauppias, "siinä näette mitä me teemme noiden koirien ja piru-parkojen takia. Me annamme heille kaikkea mitä voimme ja lainaamme heille mahdollisuuden mukaan, ja kuitenkin he haukkuvat meitä ja yrittävät uskotella ihmisille, että me vain nyljemme ja petkutamme heitä." Varmaa on, että venäläiset täydellä todella uskovat olevansa samojedien jaloja hyväntekijöitä sekä auttavansa heitä nälkäkuolemasta. Jossain määrin totuutta on kyllä siinä väitteessä, että saattaa olla melkein yhdentekevää annetaanko näille samojedeille oikeudenmukainen maksu vaiko ainoastaan pieni osa siitä, sillä he kyllä joka tapauksessa hävittävät kaiken minkä saavat. Mutta tuollainen väite ei sittenkään kelpaa puolustukseksi rosvoille ja ryöväreille, jommoisia venäläiset kauppiaat todellisuudessa ovat, ei ainoastaan alkuasukkaita, vaan monessa suhteessa myös köyhempiä venäläisiä kohtaan.
Moni samojedi on kuitenkin onnistunut jossain määrin säilyttämään taloudellisen itsenäisyytensä sekä vetäytynyt kauempana oleviin syrjäseutuihin. Moni ansaitsee toimeentulonsa valmistamalla haapioita, yhdestä puusta koverrettuja haaparuuhia, joita he itse niinkuin venäläisetkin yleisimmin käyttävät, vaikka jälkimäiset eivät osaa niitä tehdä. Suurella taidolla he veistävät suksia, puisia astioita, valmistavat tuohisia koppia ja kontteja, joita myyvät venäläisille. Välttämättömimmän ravintonsa he hankkivat itselleen kalastamalla puroissa ja järvissä, joiden rikkauksia ei vielä kukaan "eurooppalainen" ole koskenut tai hävittänyt. Syksyllä ja kevättalvella he ansaitsevat suuria summia keräilemällä setripuunpähkinöitä. Niistä maksetaan 1-3 ruplaa puudasta, ja yksin Narymin piiristä niitä viedään vuosittain yli 100,000 ruplan arvosta. Suurin osa niistä lähetetään Uralille ja Etelä-Siperiaan, jossa niitä pureskellaan samalla tavalla kuin Euroopan-Venäjällä auringonkukan siemeniä. Tässä kenties onkin silmäänpistävin erotun eri puolilla Uralia asuvain väestöjen välillä. Venäläiselle näkyy ainainen pureskeleminen olevan yhtä välttämätöntä kuin kumin imeminen amerikkalaiselle. Onkohan se hermostumista vai kasvatuksen puutetta?
Vähäinen osa samojedeja on mitä suurimmalla vaivalla onnistunut omaksumaan uuden kulttuurin ja kohoamaan yläpuolelle muita. Ivankinan kylässä he ovat esim. perustaneet oman koulunsa ja lisäksi vielä ensimäisen Narymin piirissä toimivan osuuskaupan, joka on kehittymäisillään suureksi liikkeeksi. Ovatpa he vielä hankkineet itselleen hevosia ja lehmiä, mutta se taitaa johtua siitä, että niin monella heistä on venäläiset vaimot, jotka kuitenkin ympäristön itsepäisyyden takia ovat kielellisesti samojedilaistuneet. Muuten samojedin kielen taito on perin harvinainen venäläisten keskuudessa. Minun tietääkseni on vain kolme henkilöä, jotka osaavat sitä puhua, ja he ovat oppineet sen lapsuudessaan. Samojedin kieli on näet hyvin vaikeata ja lisäksi sitä halveksitaan siinä määrin, ettei kukaan halua sitä oppia. Mutta ne naiset, jotka sen ovat opetelleet, ovat tehneet sen niin perinpohjaisesti, että ovat oman äidinkielensä unohtaneet.
Varsinaiset metsäsamojedit, jotka asuvat Obin lisäjoilla, Tymillä, Vasjuganilla (ainoastaan suupuolella, kauempana asuu ostjakkeja), Parabelilla, Ketillä, Tshajalla ja Tshulymilla, ovat yhä edelleen jossain määrin kyenneet säilyttämään ne elintavat, jotka ovat ominaisia heidän tundroilla asuville heimolaisilleen. Siinä suhteessa he kylläkin ovat muuttuneet, että useimmilla heistä on jo venäläismalliset mökit, joissa he kuitenkin vain harvoin asuvat, mutta siitä huolimatta he vielä tänä päivänä jatkavat levotonta ja harhailevaa eränkävijäelämäänsä. Ensi lumen tultua elo- tai syyskuussa he alottavat valmistuksensa tulevaa metsästyskautta varten. Nartat oli koirien vetämät pienet ja kevyet reet pannaan kuntoon ja uusia suksia valmistetaan, paulat ja satimet tarkastetaan ja turkkeja neulotaan ja paikataan. Sitten sullotaan rekeen eväät, joista enin osa on kuivattua kalaa (pors, piik). Myöskin pienemmät lapset pannaan naisten ja koirien yhteisesti vetämiin rekiin. Miehet ja vanhemmat lapset hiihtävät etunenässä oppaina ja tienraivaajina erämaassa, jossa ei muita ihmisiä koskaan tapaa. Sillä jokaisella perheellä on ikimuistoisista ajoista omat laajat alueensa, jotka Tymillä ja Ket-joella ulottuvat satojen kilometrien päähän seutuihin, missä järvet ja suot ja metsätundra muodostavat viljelykselle mahdottomia alueita. Valtakuntansa keskuksessa on jokaisella samojedilla laudoista ja turpeista rakennettu pyramidinmuotoinen maja, jota hän käyttää pääkortteerinaan ja varastopaikkanaan. Sieltä käsin kulkevat hänen tiensä ja polkunsa eri tahoille, ja lepohetkinä sekä yön tullen hän kaivaa itselleen kuopan lumeen, jonne sytyttää pienen tulen lämmittääkseen itseään ja keittääkseen vaatimattoman ateriansa. Tuollaiselle aikaisemmin sovitulle paikalle kokoontuvat illan lähestyessä kaikki perheen jäsenet. Miehet ovat päivän kuluessa kokeneet loukkunsa ja metsästäneet suurempia otuksia, lapset sekä naiset ovat enimmäkseen jousella ja puisella nuolella ampuneet oravia, joiden liha on heidän tärkeimpänä talviravintonaan. Sen maku onkin erinomaisen hyvä ja turhaan venäläiset sitä halveksivat. Nahka myydään venäläisille 20-30 kopeekan hinnasta ja se on hyvinä vuosina heidän tärkein kauppatavaransa. Yksistään Tym-joella ammutaan oravia vuosittain noin 50,000 kappaletta.
Ennen joulua palaavat jotkut samojedit Tymille ja muille joille myymään saaliinsa ja hankkimaan lisää ruutia ja lyijyä sekä joskus jauhojakin, joita he ovat ruvenneet yhä suuremmassa määrässä käyttämään. Pian he kuitenkin vetäytyvät takaisin metsiinsä, joihin jäävät huhtikuun loppuun, kunnes aurinko ilmestyy autioita seutuja lämmittämään ja kelirikko lähestyy. Niihin aikoihin he kiiruhtavat kotiin valmistautuakseen jäänlähdön jälkeen alkavaa kesäistä kalastusta varten. Obilla samojedit harjoittavat talvikalastusta, mutta Tymillä ei, sillä vesi saa punertavan värin ja kalojen sanotaan suuremmista uomista häviävän. Kesäisin nämä samojedit elävät hiekkasärkillä joen rantamilla. Sinne he pystyttävät kotansa, jotka ovat katetut keittämällä pehmitetyistä tuohista kokoonneulotuilla peitteillä. Usein rakennetaan teltan läheisyyteen savesta uuni leivän paistamista varten. Kalastamista harjoitetaan verkoilla, merroilla, koukuilla, padoilla ja muilla pyydyksillä. Osa saaliista kuivataan, toinen osa suolataan myymistä varten ja osalla he lihoittavat itsensä ihan uskomattomassa määrässä; etenkin pienten lasten vatsat paisuvat niin pulleiksi, että luulisi niiden tuossa paikassa repeävän. Mutta samojedien on kesän aikaan pakko syödä vahvasti kaiken talvella näkemänsä nälän ja kurjan ravinnon jälkeen. Huonommasta kalasta, kuten hauesta ja ahvenesta, he eivät tavallisesti huoli; se ei kelpaa noille rasvan ja raanin ihailijoille. Senpätähden he nauttivatkin erinomaisella mielihyvällä minulla olevaa risiiniöljyä, jota he varoituksistani huolimatta joivat monta lasillista kerrallaan, saamatta siitä minkäänlaisia ruuansulatusvaivoja.
Syksyn tullen he jälleen jättävät kylänsä, jos yleensä voi kyläksi sanoa paikkaa, jossa on yksi ainoa talo, sekä vaeltavat metsiin korjaamaan setripuunkäpyjä ja ampumaan metsoja ja hanhia, joita he jäätyneinä säilyttävät yli talven tehdäkseen niistä silloin tällöin juhlallisemman aterian. Mutta ei kulu montakaan päivää, ennenkuin he uudelleen lähtevät erämaihinsa uusia vaaroja ja kärsimyksiä kohti, uutta taistelua pakkasta ja nälkää vastaan koettelemaan. Jokainen päivä, joka viikko ja kuukausi kuluu sitten hiljaisessa yksitoikkoisuudessa, vaivoissa ja vastuksissa. Ainoa, mikä tarjona elämälle suloa, on vapaa ja riippumaton olemassaolo olosuhteissa, jotka kullekin päivälle antavat surunsa ja joskus harvan ilonsakin. Jälkimäisiä päiviä ei ole montakaan vuodessa, ja silloin sattuu usein käymään niin, että kokonaisen vuodenajan, pitkän talven tai lyhyen kesän, työ ja vaiva häviää kuin tuhka tuuleen, sanalla sanoen joutuu jonkun krouvari-kauppiaan taskuihin. Eikä sellainen mies tyydy vähempään kuin että samojedi putipuhtaaksi kynittynä palaa takaisin erämaan rauhaan.