Venäläistä rakkautta

Arvoituksellinen luonne

Ensimäisen luokan rautatienvaunu.

Tummanpunaisella sametilla päällystetyllä sohvalla istuusievänpuoleinen nainen puoleksi nojaavassa asennossa. Kallisarvoinen, hepeninen viuhka vapisee hänen suonenvetoisesti puristetussakädessään, silmälasit putoavat tuon tuostakin hänen kauniilta, pieneltä nenältään, rintasolki milloin kohoaa, milloin laskeutuukuin vene aallokossa. Hän on liikutettu… Toisella sohvalla, häntävastapäätä, istuu kuvernöörin virastossa palveleva, erinäisiätoimia varten asetettu virkamies, nuori vasta-alkava kirjailija, joka painattaa kuvernementin sanomalehtiin pieniä kertomuksiaaneli novelleja, joiksi hän itse niitä sanoi. Niissä hän kuvasisuuren maailman elämää… Hän katselee naista kasvoihin, katseleeläheltä, tuntijan tavoin, tekee havaintoja, tutkii tätä eksentristä,salaperäistä luonnetta, ymmärtää ja pääsee perille… Tuon naisensielu oli kuin hänen kämmenellään.

– Oo, minä pääsen perille teistä! – virkkaa erinäisten toimienvirkamies suudellen naisen kättä rannerenkaan kohdalta. – Teidänherkkä henkenne pyrkii ulos labyrintin sokkeloista… Niin! Taisteluon kammottava, hirvittävä, mutta… älkää masentuko! Te voitatte!

– Kirjoittakaa minusta, Voldemar! – sanoo nainen surullisestihymyillen. – Elämäni on niin täyteläinen, vaihteleva, kirjava… Japääasia – olen onneton! Olen dostojevskilainen kovan onnen lapsi…Näyttäkää maailmalle minun sieluni, Voldemar, minun poloinen sieluni!Te olette psykoloogi. Emme ole vielä tuntiakaan istuneet tässäkeskustellen, mutta te olette jo päässyt minusta perille!

– Puhukaa, rukoilen teitä, puhukaa!

– No, kuunnelkaa sitten. Olen syntynyt köyhässä virkamiesperheessä.Isäni oli hyväntahtoinen, ymmärtäväinenkin, mutta… ajan henkija seura… vous comprenez, en tahdo syyttää isä parkaani. Hänjoi, pelasi korttia… antoi lahjoa itseään… Ja äiti…Mitäpä puhuakaan hänestä! Puutetta, kamppailua leipäpalasesta, ylenkatsetta… Oi, antakaa minun olla häntä muistelematta! Minuntäytyi tulla toimeen omin voimin… Nurinkurinen kasvatuslaitos, roskaromaanien luku, nuoruuden hairahdukset, arka ensi lempi… Jataistelu… Kauheata! Entä toivottomuus? Ja kasvava epäusko elämääja omaa itseäni kohtaan?.. Oh! Te olette kirjailija ja tunnettenaisia. Te ymmärrätte… Pahaksi onneksi on luonteeni hurja jatuhlaavainen… Minä odotin onnea! Tahdoin elää ihmiseksi! Niin!Olla ihminen – siinä näin onneni piilevän!

– Te olette ihmeellinen! – sopertaa kirjailija suudellen kättärannerenkaan kohdalta. – En suutele teitä, vaan ihmisen kärsimystä!Muistatteko Dostojevskijn Raskolnikovia? Hän suuteli siten.

– Oi, Voldemar! Minä tavoittelin kuuluisuutta, loistoa, niinkuin – miksi ujostella? – jokainen, jonka luonne ei ole tusinaihmisen.Minä janosin jotakin tavatonta… epänaisellista! Mutta silloin…silloin sattui tielleni rikas, vanha kenraali… Ymmärtäkää minua,Voldemar! Olihan se itseuhrautuvaisuutta, itsensäkieltämistä!En voinut menetellä toisin. Lisäsin perhettä, aloin matkustaa, harjoittaa hyväntekeväisyyttä… Mutta miten minä kärsin, mitensietämättömiä, alhaisia ja ilettäviä mielestäni olivat tuon kenraalinsyleilyt, vaikka hän, totta puhuen, oli aikoinaan ollut urhea soturi.Oli hetkiä… kauheita hetkiä! Mutta minua vahvisti se ajatus, ettäukko pian heittää henkensä, että sitten saan ruveta elämään mielenimukaan, antaudun rakastetulle miehelle, tulen onnelliseksi… Minullaon, nähkääs, mielitiettyni. On, Jumalan nimessä!

Nainen leyhytti vinhasti viuhkallaan. Hänen kasvoilleen nousiitkuinen ilme.

– Sitten ukko kuoli… Ja jätti minulle jonkun verran… Olenvapaa kuin lintu. Nytpä on elämäni onnellinen, ajattelin. Eikötotta, Voldemar? Onni kolkuttaa ovelle pyrkien luokseni. Ei muutakuin päästää se vain sisälle, mutta… ei! Voldemar, kuulkaa, minä rukoilen!.. Nyt voi antautua armaansa omaksi, ruveta hänenelämäntoverikseen, auttajakseen, hänen ihanteittensa puolestataistelemaan… olla onnellinen… levähtää… Mutta miten surkeasti,ja typerästi tässä matoisessa maailmassa saattaakaan tapahtua! Kuinkainhottavaa! Minä olen onneton, onneton, onneton! Jälleen on minuakohdannut vastus! Tunnen taaskin onneni olevan kaukana, kaukana!Kunpa tietäisitte ne tuskat! Ne tuskat!

– No, mitä?.. Mikä tuli esteeksi? Minä pyydän, kertokaa! Mikä?

– Toinen rikas ukko…

Särkynyt viuhka peittää naisen sievät pienet kasvot. Kirjailijatukee käsin päätään, jossa ajatukset temmeltävät, huoahtaa ja vaipuusielun tuntijan tavoin mietteihinsä. Veturi viheltää ja puhkuu…Ikkunaverhot punertuvat laskevan auringon valossa…

Iso Volodja ja pikku Volodja

– Päästäkää, minä tahdon itse ajaa! Minä istun ajajan viereen! – sanoi Sofia Lvovna kovalla äänellä. – Ajaja, odota, minä tulen sinunviereesi istumaan!

Hän seisoi reessä. Hänen miehensä Vladimir Nikititsh ja hänenlapsuudenystävänsä Vladimir Mihailitsh tukivat häntä käsistä, jottahän ei kaatuisi. Kolmivaljakko riensi huimaa vauhtia eteenpäin.

– Sanoinhan, ettei olisi pitänyt antaa hänelle konjakkia, – kuiskasi Vladimir Nikititsh harmissaan matkatoverilleen. – Oletsinäkin aika lurjus!

Eversti tiesi kokemuksesta, että sellaisilla naisilla kuin hänenvaimonsa Sofia Lvovna oli, seuraa hysteerinen nauru ja itkutavallisesti tuollaista hurjaa, hiukan humaltunutta iloa. Hänpelkäsi, että hänen täytyisi ruveta heidän kotiin palattuaanlaittelemaan kääreitä ja antamaan tippoja sen sijaan, että olisipäässyt levolle.

– Ptrr! – huusi Sofia Lvovna. – Minä tahdon ajaa!

Hän oli sydämellisen iloinen ja riemuitsi. Kaksi viimeistä kuukautta, aina hääpäivästä saakka, oli häntä kiusannut se ajatus, että olimennyt naimisiin eversti Jagitshin kanssa silmälläpitäen etujaja, kuten sanotaan, par dépit [kiukuissansa]. Mutta tänään hänoli vihdoinkin kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa ravintolassatullut vakuutetuksi siitä, että rakasti intohimoisesti miestään.Viidestäkymmenestäneljästä ikävuodestaan huolimatta oli tämä vieläniin solakka, sukkela ja notkea, oli niin hauskasti laskenut leikkiäja laulanut mustalaisnaikkosten kanssa. Nykyään ovat ukot todellatuhat kertaa huvittavampia kuin nuoret, ja näyttää siltä kuin vanhatja nuoret olisivat vaihtaneet keskenään osia. Eversti oli kaksivuotta vanhempi hänen isäänsä, mutta mitä se sitten merkitsi, kunkerran hänessä, totta puhuen, oli äärettömän paljon runsaamminelinvoimaa, reippautta ja terveyttä kuin Sofia Lvovnassa itsessään, vaikka hän olikin vasta kaksikymmenkolmivuotias?

– Oi armaani, kaunoiseni! – ajatteli Sofia Lvovna.

Ravintolassa hän oli myöskin tullut vakuutetuksi siitä, etteientisestä tunteesta ollut enää kipinääkään jälellä hänensielussaan. Hänen lapsuudenystävänsä Vladimir Mihailitsh eli – kuten tuttavallisesti sanotaan – Volodja, jota hän vielä eilenoli mielettömästi, epätoivoisesti rakastanut, ei kiinnittänytnyt ensinkään hänen mieltään. Tänään oli Volodja pitkin iltaatuntunut niin veltolta, uniselta, ikävältä, mitättömältä, ja sehävyttömyys, millä hän tavallisesti vetäytyi syrjään ravintolalaskuasuoritettaessa, oli tällä kertaa sapettanut Sofiaa siihen määrin, että oli töin tuskin voinut pidättäytyä sanomasta hänelle: "Josolette köyhä, niin pysykää kotona!" Eversti oli yksin maksanut.

Puut, sähkölankapylväät ja kinokset kiitivät vilahtaen Sofia Lrovnansilmäin ohi ja ehkäpä hänen mieleensä juuri tästä syystä johtui mitäerilaisimpia asioita. Hän ajatteli: ravintolan lasku oli noussutsataan kahteenkymmeneen ruplaan, mustalaisille – sata, ja huomennahän saattoi tuhlata kuin tuuleen vaikka tuhat ruplaa, jos vaintahtoi, jotavastoin hänellä ei ollut kaksi kuukautta sitten, ennenhäitään, edes kolmea ruplaa, ja oli hänen jokaisen turhanpäiväisenpikku seikan vuoksi pitänyt kääntyä isän puoleen. Mikä muutos hänenelämässään!

Hänen ajatuksensa eksyivät ja hän muisti, kuinka eversti Jagitsh,hänen nykyinen miehensä, oli hakkaillut tätiä; silloin oli SofiaLvovna ollut noin kymmenvuotias. Kaikki olivat siihen aikaan talossasanoneet, että eversti oli tädin onnettomuuteen syypää. Ja tämäilmestyikin todella usein itkettynein silmin päivällispöytään jamatkusteli vähän väliä jonnekin. Sanottiin, että täti parka eilöytänyt missään rauhaa. Eversti oli silloin sangen kaunis ja hänelläoli loistava menestys naisasioissa, josta syystä koko kaupunki tunsihänet ja tiesi kertoa, että hän muka joka päivä ajoi tervehtimäänihailijattariaan kuten lääkäri potilaitaan. Ja harmaista hapsista, kurtuista ja silmälaseista huolimatta, näyttivät hänen laihatkasvonsa, etenkin sivultapäin, toisinaan vielä nytkin ihanilta.

Sofia Lvovnan isä oli sotilaslääkäri ja oli hän joskus palvellutsamassa rykmentissä kuin Jagitsh. Volodjan isä oli myöskinsotilaslääkäri ja hänkin oli aikoinaan palvellut samassa rykmentissäkuin Sofia Lvovnan isä ja Jagitsh. Huolimatta sotkuisista jahurjista lemmenseikkailuistaan oli Volodja opiskellut oivallisesti.Hän oli hyvällä menestyksellä päättänyt opintonsa yliopistossa javalittuaan ulkomaisen kirjallisuuden erikoisalakseen hän valmisteliväitöskirjaa. Hän asui isänsä, sotilaslääkärin luona kasarmissaeikä hänellä ollut tuloja, vaikka olikin jo kolmikymmenvuotias.Lapsina Sofia Lvovna ja hän asuivat eri huoneustoissa, mutta samankaton alla, ja Volodja tuli usein Sofian luo leikkimään. Yhdessähe kävivät tanssikoulua ja lukivat yhdessä ranskaa. Mutta kunVolodja oli varttunut solakaksi, kauniiksi nuorukaiseksi, alkoiSofia kainostella hänen seuraansa, rakastui mielettömästi jarakasti aina viime aikoihin saakka, kunnes meni naimisiin Jagitshinkanssa. Volodjallakin oli loistava menestys naisasioissa jo lähesnelitoistavuotiaasta alkaen, ja ne naiset, jotka hänen tähtensärikkoivat omia aviomiehiään vastaan, puhdistautuivat sillä, ettäVolodjahan oli vielä niin nuori. Äskettäin tiesi joku hänestä kertoa, että hän ylioppilaana ollessaan vuokrasi yliopiston läheisyydestäkalustetun huoneen ja joka kerta, kun joku koputti hänen oveensa, kuului oven takaa hänen askelensa ja sitten anteeksipyyntöpuoliääneen: "Suokaa anteeksi, en ole yksin".

Jagitsh oli ihastunut häneen ja siunasi hänen tulevaisuutensa, kuten Djerzhavin teki Pushkinille, ja rakasti nähtävästi häntä.Tuntikausia he saattoivat vaieten pelata biljardia tai pikettiä jajos Jagitsh lähti jonnekin kolmivaljakolla, niin hän otti Volodjanmukaansa, joka ei uskonut väitöskirjansa salaisuuksia muille kuinJagitshille yksin. Ennen, kun eversti oli jonkunverran nuorempi, joutuivat he usein toistensa kilpailijoiksi, mutta eivät olleetmilloinkaan mustasukkaisia toisilleen. Siinä seurapiirissä, jossahe tavallisesti esiintyivät yhdessä, sanottiin Jagitshia isoksiVolodjaksi ja hänen ystäväänsä pikku Volodjaksi.

Paitsi isoa Volodjaa, pikku Volodjaa ja Sofia Lvovnaa oli reessävielä yksi henkilö, nimittäin Margarita Aleksandrovna eli Rita – joksi häntä yleisesti sanottiin – , rouva Jagitshin serkku, ylikolmenkymmenen vanha, kovin kalpea neito mustine kulmakarvoineenja silmälaseineen. Hän tupakoi taukoamatta, vieläpä tuimassapakkasessakin, ja hänen rinnoillaan ja polvillaan saattoi ainahuomata tupakan tuhkaa. Hän puhui nenäänsä ja hyvin pitkäveteisesti, oli kylmäverinen, saattoi juoda juopumatta likööriä ja konjakkiamiten paljon tahansa ja kertoi kaksimielisiä juttujaan veltostija mauttomasti. Kotona hän lueskeli aamusta iltaan paksujaaikakauskirjoja ripotellen niihin tupakantuhkaa tai söi jäätyneitäomenia.

– Sonja, herkeä jo hassuttelemasta, – hän kaivoi nenäänsä. – Tuoon todellakin tyhmää!

Kun tulliportti tuli näkyviin, ajoi kolmivaljakko hiljemmin jataloja ja ihmisiä näkyi jo. Sofia Lvovna rauhoittui, painui miehensäpuoleen ja vaipui ajatuksiin. Pikku Volodja istui vastapäätähäntä. Nyt alkoi rouvan hauskoihin, hurjiin ajatuksiin sekaantuasynkkiäkin. Hän ajatteli: tuo mies, joka istuu vastapäätä, tietää,että hän on rakastanut häntä ja uskoo tietysti niihin huhuihin, jotka kertovat Sofia Lvovnan menneen naimisiin everstin kanssa pardépit. Hän ei ollut koskaan tunnustanut Volodjalle rakkauttaaneikä tahtonut sitä hänelle ilmoittaa, vaan oli salannut tunteensa, mutta Volodjan kasvoista saattoi huomata, että tämä hyvin ymmärsiSofian – ja hänen itserakkautensa kärsi siitä. Kaikkein alentavintahänen asemassaan oli kuitenkin se, että tämä pikku Volodja häidenjälkeen alkoi yht'äkkiä olla erikoisen huomaavainen häntä kohtaan, jota ei ollut milloinkaan aikaisemmin tapahtunut; istui tuntikausiahänen luonaan vaieten tai lörpötellen joutavia eikä hän nytkäänreessä virkkanut mitään, vaan polki kevyesti hänen jalkaansa japuristi hänen kättään. Nähtävästi hän oli vain odottanutkin sitä,että Sofia Lvovna menisi naimisiin, ja näytti nyt halveksivan häntäsekä tuntevan häntä ajatellessaan samaa kuin ajatellessaan jotakinhuonomaineista ja siveetöntä naista. Ja riemun ja rakkauden miestäänkohtaan sekaantuessa hänen sielussaan solvaisun ja loukatun ylpeydentunteeseen, valtasi hänet suuttumus ja hän tahtoi istua ajajanviereen, huutaa, viheltää…

Juuri kun he ajoivat nunnaluostarin ohi, kumahti monituhat-puutainentornikello. Rita teki ristinmerkin.

– Tässä luostarissa on meidän Oljamme, – sanoi Sofia Lvovna, jokamyöskin teki ristinmerkin ja huoahti.

– Minkätähden hän meni luostariin? – kysyi eversti.

– Par dépit, – vastasi Rita ärtyisästi tarkoittaen Sofia Lvovnanja Jagitshin avioliittoa. – Nykyään on tuo par dépit niin muodissa, kun vaaditaan koko maailma taisteluun. Hän oli hurja koketti, nauroialati, himoitsi vain tanssiaisia ja kavaljeereja, mutta yhtäkkiä – siinä se oli! Kaikki hämmästyivät!

– Se ei ole totta, – sanoi pikku Volodja laskien turkinkauluksensaalas ja näyttäen kauniit kasvonsa. – Ei se tapahtunut par dépit, vaan jatkuvan onnettomuuden johdosta, jos suvaitsette. Hänen veljensätuomittiin pakkotöihin, eikä nykyään tiedetä hänen olinpaikkaansa. Jaäiti kuoli surusta.

Hän nosti kauluksen jälleen pystyyn.

– Ja siinä teki Olja oikein, – hän lisäsi kolealla äänellä. – Elääkasvattina ja päälle päätteeksi sellaisen veijarin parissa kuin SofiaLvovnan, – sekin on arveluttavaa!

Sofia Lvovna kuuli hänen äänensä ylenkatseellisen soinnun ja aikoitiuskaista hänelle hävyttömyyden, mutta vaikenikin. Sama suuttumusvaltasi hänet taas ja hän kavahti pystyyn surkeasti huutaen:

– Minä tahdon aamukirkkoon! Ajaja, aja takaisin! Minä tahdon nähdä

Oljan!

Käännyttiin ympäri. Luostarikellon ääni oli täyteläinen ja SofiaLvovnan mielestä tuntui jokin siinä muistuttavan Oljaa ja tämänelämää. Toisissakin kirkoissa alettiin soittaa kelloja. Kun ajajapysäytti hevoset, hyppäsi Sofia Lvovna reestä ja riensi yksinluostarin portille.

– Joudu, ole hyvä! – huusi hänen miehensä hänelle. – On jo myöhä!

Hän astui sisään synkästä porttikäytävästä ja kulki sitten pitkinlehtokujaa, joka johti portilta pääkirkkoon. Lumi narisi hänenjalkojensa alla ja kellon ääni kuului jo aivan hänen päänsäpäällä ikäänkuin tunkeutuen läpi koko hänen olentonsa. Siinä olihänen edessään luostarikirkon ovi kolme porrasta alaspäin, sitteneteinen, jonka seinillä oli kahden puolen pyhäinkuvia; haisikatajalta ja pyhältä savulta; sitten taas ovi, jonka musta olentoavasi kovin syvään kumartaen… Kirkossa ei jumalanpalvelus ollutvielä alkanut. Eräs nunnista liikkui pyhimysten kuvain aitauksessasytyttäen telineissä olevia kynttilöitä, toinen sytyttelikynttiläkruunua. Siellä täällä lähempänä pilareita ja sivualttarejaseisoi liikkumattomia mustia olentoja. "Tuossa samassa asennossahe tulevat siis seisomaan aina aamuun saakka", – ajatteli SofiaLvovna ja hänestä oli täällä niin synkkää, kolkkoa, ikävää, – ikävämpää kuin hautausmaalla. Vastenmielisesti hän katseli noitaliikkumattomia, jähmettyneitä olentoja. Silloin hänen sydäntäänalkoi yhtäkkiä kouristaa. Erään keskikokoisen, kapeaharteisennunnan, jolla oli musta huivi päässä, hän oli tuntevinaan Oljaksi, vaikka Olja oli luostariin mennessään lihavampi ja näytti silloinpitemmältä. Epävarmana, syvästi liikutettuna Sofia Lvovna lähestyiluostarisisarta, katseli häntä olkapään yli kasvoihin ja tunsi Oljan.

– Olja! – huudahti hän lyöden kätensä yhteen ja voimattaliikutukselta sanoa sanaakaan. – Olja!

Nunna tunsi hänet heti, kohautti ihmeissään kulmakarvojaan, ja hänenkalpeat, vastikään pestyt, puhtaat kasvonsa, vieläpä – kuten näytti – valkoinen, huivin alta esiinpistävä liinansa säteilivät ilosta.

– Ihmeen on Jumala tehnyt! – virkkoi hän lyöden myöskin laihat, kalpeat kätensä yhteen.

Sofia Lvovna syleili häntä lujasti ja suuteli, mutta pelkäsi samassa, että hänestä leviäisi viinin löyhkä.

– Ajoimme juuri ohi ja muistimme sinut, – sanoi hän kuin nopeasta käynnistä hengästyneenä. – Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kalpea!

Minä… minä suuresti iloitsen nähdessäni sinut! No, miltä tuntuu?

Eikö sinun ole ikävä?

Sofia Lvovna katseli ympärilleen muita nunnia ja jatkoihiljaisemmalla äänellä:

– Meillä on tapahtunut suuria muutoksia… Sinähän tiedät, että olenmennyt naimisiin Jagitshin, Vladimir Nikititshin kanssa. Varmaankinmuistat hänet vielä… Olen sangen onnellinen hänen vaimonaan.

– Jumalan kiitos! Entä onko isäsi terve?

– Terve. Usein muistelee sinua. Mutta kuulehan, Olja, tule meillepyhinä!

– Tulen kyllä, – sanoi Olja hymähtäen. – Tulen toisena pyhäpäivänä.

Tietämättä itsekään syytä alkoi Sofia Lvovna itkeä ja hetken hiljaaitkettyään hän pyyhki kyynelensä ja sanoi:

– Rita pahastuu varmasti, ellei saa nähdä sinua. Hän on myöskinmukanamme, samoin Volodja. He odottavat ulkona. Mutta kuinkailoisiksi he tulisivatkaan, jos näkisivät sinut! Lähdetäänpäs heidänluokseen, eihän jumalanpalvelus ole vielä alkanut.

– Lähdetään vaan, – suostui Olja.

Hän teki kolmasti ristinmerkin ja lähti Sofia Lvovnan kanssaulko-ovea kohti.

– Sanoit olevasi onnellinen, Sonjetshka? – kysyi Olja, kun heolivat tulleet ulos.

– Sangen onnellinen.

– Jumalan kiitos.

Kun iso Volodja ja pikku Volodja näkivät nunnan, astuivat he reestäja tervehtivät häntä kunnioittavasti; molempiin tekivät tämän kalpeatkasvot ja musta luostaripuku huomattavasti liikuttavan vaikutuksenja molemmille oli hyvin mieluista, että nunna oli muistanut heitä jatullut tervehtimään. Jotta Oljan ei olisi kylmä, kääri Sofia Lvovnahänet peitteeseen ja verhosi häntä turkkinsa liepeellä. Äskeisetkyynelet olivat keventäneet ja kirkastaneet hänen sydäntään ja häniloitsi siitä, että tämä meluisa, rauhaton ja oikeastaan rietas yöpäättyi näin puhtaasti ja lempeästi. Ja saadakseen olla vielä hetkenOljan seurassa hän ehdotti:

– Ajakaamme hieman hänen kanssaan! Olja, käy istumaan, niin ajammekappaleen matkaa!

Herrat odottivat, että nunna kieltäytyisi – pyhimykset eivät ajakolmivaljakolla, – mutta heidän ihmeekseen tämä suostui ja istuutuirekeen.

Kolmivaljakko kiiti tulliporttia kohti ja kaikki vaikenivat koettaenparhaansa mukaan asettua niin, että Oljan olisi mukava ja lämminolla. He ajattelivat millainen tuo nainen oli ennen ollut jamillainen hän nyt oli. Hänen kasvonsa olivat kiihkottomat, melkeinilmeettömät, kolkot ja kalpeat, läpikuultavat, ikäänkuin hänensuonissaan olisi virrannut vettä eikä verta. Mutta pari, kolme vuottasitten hän oli ollut uhkea, punakka, puhunut sulhasista ja nauraahohottanut kaikkein joutavimmallekin asialle…

Tulliportin läheisyydessä käännyttiin jälleen. Kun valjakko kymmenenminuuttia myöhemmin pysähtyi luostarin eteen, nousi Olja reestä.Kellotapulissa soitettiin jo vuorotellen eri kelloja.

– Jumalan haltuun! – sanoi Olja ja kumarsi nunnan tapaan hyvinsyvään.

– Muista sitten tulla, Olja!

– Tulen, tulen.

Hän riensi nopeasti pois ja katosi synkkään porttikäytävään.

Kolmivaljakon ajaessa senjälkeen eteenpäin oli kaikilla kovin ikäväja he istuivat äänettöminä. Sofia Lvovna tunsi, miten raukeuslevisi yli koko hänen ruumiinsa ja hän kävi alakuloiseksi. Hänestätuntui nyt tyhmältä ja tahdittomalta se, että oli kehottanut nunnaaistumaan rekeen ja ajamaan kolmivaljakolla pöhnäisessä seurassa, seoli melkein ollut kuin pyhyyden häväistystä. Päihtymyksen mukanakatosi halu pettää itseään ja nyt hänestä oli taas selvää, ettei hänrakastanut miestään eikä voinut häntä rakastaa, – että kaikki olityhjänpäiväistä, tyhmää. Hän oli sittenkin mennyt naimisiin etujakatsoen, hänen miehensä kun oli upporikas, kuten ystävättäretkinsanoivat, ja siitä syystä, että hänestä oli tuntunut kauhealtajäädä vanhaksi piiaksi Ritan tavoin; sitäpaitsi hänen isänsäoli ikävystyttänyt häntä ja oli hän tahtonut tehdä kiusaa pikkuVolodjalle. Jospa hän olisi naimisiin mennessään voinut aavistaakuinka raskasta, ikävää ja inhottavaa tuo kaikki saattoi olla, niin ei olisi antanut mistään hinnasta vihkiä itseään. Mutta tätäsurkeutta ei voinut enää mitenkään auttaa. Täytyi tyytyä.

Saavuttiin kotia. Maatessaan lämpimässä, pehmeässä vuoteessa japeitteeseen kääriytyneenä Sofia Lvovna muisteli luostarin synkkääeteistä, pyhää suitsutusta ja olentoja pilarien luona ja tuskavaltasi hänet ajatellessaan, että nuo olennot seisovat sielläliikkumattomina koko ajan, kun hän nukkuu. Aamujumalanpalveluskestää kauan, kauan, sitten pitkät hartaushetket, sittenkeskipäivänpalvelus, rukoukset…

"Mutta onhan Jumala olemassa, on varmaan, ja minun täytyyehdottomasti kerran kuolla. Täytyy siis joko varhaisemmin taimyöhemmin ajatella sielun autuutta ja iankaikkista elämää, kutenOlja, joka on nyt pelastettu, sillä hän on ratkaissut kaikkikysymykset… Mutta jollei Jumalaa olisikaan olemassa? Silloin onhänen elämänsä kulunut hukkaan. Mutta kuinka? Miksi niin?"

Hetken kuluttua hänen mieleensä hiipi taas ajatus:

"Jumala on olemassa, kuolema yllättää välttämättä, täytyy ajatellasielunsa autuutta. Jos Oljan nyt olisi kuoltava, niin häntä eipelottaisi. Hän on valmis. Ja pääasia on: hän on jo ratkaissutelämänsä kysymyksen. Jumala on olemassa… niin… Mutta eiköhänlöydy muuta keinoa kuin mennä luostariin? Onhan luostariin meno samaakuin temmata itsensä irti elämästä, hävittää se…"

Sofia Lvovnaa alkoi kauhistuttaa. Hän kätki päänsä patjan alle.

– Ei pidä ajatella tätä, – kuiskasi hän. – Ei pidä…

Jagitsh asteli viereisessä huoneessa edestakaisin pitkin mattoakilistäen tuskin kuuluvasti kannuksiaan ja nähtävästi jotakinajatellen. Sofia Lvovnan mieleen johtui, että tämä mies oli läheinenja rakas hänelle vain siksi, että hänenkin nimensä oli Vladimir. Hänkohosi istualleen vuoteessaan ja huusi hellästi:

– Volodja!

– Mitä tahdot? – kysyi mies.

– En mitään.

Sofia Lvovna heittäytyi taas pitkälleen. Kuului kirkonkellojenkuminaa, ehkä juuri tuon saman luostarin. Hänen mieleensä muistuivatjälleen luostarin eteinen ja synkät olennot, Jumalan olemassaoloja välttämätön kuolema, ja hän piilottautui peitteen alle, jottaei olisi kuullut kellojen kaiuntaa. Hän kuvitteli, että oli vieläelettävä pitkää pitempi elämä, ennenkuin vanhuus ja kuolema tulivat, että täytyi päivät pääksytysten olla tekemisissä miehen kanssa, jotaei rakastanut – ja joka nyt juuri astui makuuhuoneeseen nukkumaan – ja tukahuttaa onneton rakkaus toiseen, nuoreen, hurmaavaan ja, kutenhänestä tuntui, harvinaiseen mieheen. Hän katsahti aviomieheensäaikoen toivottaa hyvää yötä, mutta hyrähtikin itkuun. Häntä harmittioma itsensä!

– Oho, joko nyt "pirinä" alkaa! – sanoi Jagitsh korostaennä-tavun.

Sofia Lvovna rauhoittui myöhään, kellon vasta kymmentä käydessä.Hän herkesi itkemästä ja hänen ruumiinsa lakkasi vapisemasta, muttasen sijaan alkoi päätä kovin kivistää. Jagitsh riensi päiväkirkkoonja haukkui viereisessä huoneessa sotilaspalvelijaansa, joka auttoihäntä pukeutumisessa. Hän astui makuuhuoneeseen kilistäen hiljaakannuksiaan ja otti jotakin, saapui sitten toistamiseen – ylläänepoletit ja kunniamerkit ja hiukan reumatismin vuoksi onnahdellen.Sofia Lvovnasta näytti siltä kuin mies kulkisi ja katsoisi rosvontavoin.

Hän kuuli, kuinka Jagitsh soitti puhelinta.

– Olkaa hyvä ja yhdistäkää Vasiljevskij-kasarmeihin! – hän sanoi;ja hetken kuluttua: – Onko Vasiljevskij-kasarmissa? Pyydän, kutsukaatohtori Salimovitsh telefoniin. – Ja vielä hetken kuluttua: – Kuka se on? Sinäkö, Volodja? Se on hauskaa! Pyydähän, veli hyvä,isäsi heti käymään meillä, sillä vaimoni on eilisen jälkeen kovin – ravistunut. Eikö kotona, sanot? Hm!.. Mainiota… Kiitoksia vaansitten… Hyvästi!

Kolmannen kerran astui Jagitsh makuuhuoneeseen, kumartui vaimonsayli, siunasi hänet tehden ristinmerkin, antoi hänen suudella kättään – hän oli nimittäin tottunut siihen, että naiset, jotka rakastivathäntä, suutelivat häntä kädelle – ja sanottuaan palaavansapäivälliseksi hän poistui huoneesta.

Kahdentoista tienoissa ilmoitti palvelijatar Vladimir Mihailitshinsaapuneen.

Väsymyksestä ja päänkivistyksestä horjuen puki Sofia Lvovna ylleenuuden, kauniin, sinipunervan, turkisreunuksisen aamunuttunsa ja sukihätäisesti hiuksensa. Hän tunsi sydämessään sanomatonta hellyyttäja vapisi ilosta, kun tiesi näkevänsä hänet, ja siitä pelosta, ettärakastettu menisi matkoihinsa.