- -
- 100%
- +
Pikku Volodja tuli tervehtimään yllään hännystakki ja valkoinenkaulahuivi, kuten yleinen tapa vaati. Kun Sofia Lvovna astuivierashuoneeseen, suuteli Volodja tämän kättä ja valittiavosydämisesti hänen sairauttaan.
He istuutuivat, ja vieras kehui rouvan aamunuttua.
– Eilinen kohtaus Oljan kanssa vaikutti minuun niin kiihottavasti – sanoi Sofia Lvovna. – Ensin tuntui niin kiusalliselta, muttanyt kadehdin häntä. Hän on kuin järkähtämätön kallio, jota ei saaliikahtamaan paikaltaan. Mutta eiköhän hän sentään olisi voinutvalita mitään muuta keinoa? Tokkohan sentään täytyy haudata itseäänelävältä voidakseen ratkaista elämän arvoitusta? Sehän on kuolemaaeikä elämää.
Muistellessaan Oljaa nousi pikku Volodjan kasvoille myötätuntoinenilme.
– Te, Volodja, olette viisas mies, – sanoi Sofia Lvovna. – Neuvokaa, miten voisin menetellä samoinkuin Olja. En ole uskovainenenkä tahtoisi mennä luostariin, mutta voisinhan tehdä jotakin samanarvoista. Elämäni on raskasta, – jatkoi hän hetken vaiettuaan. – Neuvokaa nyt… Sanokaa minulle jotakin vakuuttavaa. Sanokaa edesyksi sana.
– Yksi sana? Olkoon menneeksi: tararabumbia!
– Volodja, miksi halveksitte minua? – kysyi Sofia Lvovnavilkkaasti. – Te puhelette kanssani, suokaa anteeksi, kuin itserakaskeikari. Niin ei puhella ystävien ja säädyllisten naisten kanssa. Teolette etevä tiedemies, rakastatte tiedettä, mutta miksi ette puhumilloinkaan kanssani tieteestä? Miksi? Enkö ole sen arvoinen?
Pikku Volodja rypisti harmistuneesti kasvojaan ja sanoi:
– Miksi te nyt näin yht'äkkiä tieteeseen pikiinnyitte? Ehkä teilleon konstitutio tarpeen? Tai ehkä suvaitsette sampea piparjuuren kera?
– No niin, minä olen mitätön, kehno, periaatteeton, lyhytjärkinennainen… Minussa on paljon vikoja, olen hermosairas, turmeltunut,ja sentähden on minua halveksittava. Mutta tehän olette kymmenkuntavuotta minua vanhempi ja mieheni kokonaista kolmekymmentä. Olenkasvanut teidän silmäinne edessä ja jos olisitte tahtonut, niinolisitte voinut tehdä minusta vaikka enkelin. Mutta te… (hänenäänensä vapisi), te kohtelette minua julmasti. Jagitsh nai minutollessaan jo ikämies, ja te…
– No, no, riittää, riittää, – sanoi Volodja istuutuen lähemmäksija suudellen hänen molempia käsiään. – Filosofoikoot ja todistakootSchopenhauerit mitä haluavat, mutta me haluamme suudella näitäkätösiä.
– Te halveksitte minua, mutta jospa tietäisitte, miten se minuakiduttaa! – sanoi Sofia Lvovna epävarmasti, tietäen jo edeltäkäsin, ettei pikku Volodja häntä uskonut. – Jospa todella tietäisitte, kuinka hartaasti haluan elää elämäni uudelleen. Innostun tätäajatellessani, – sanoi hän ja innostuksen kyynelet nousivat todellahänen silmiinsä. – Olla hyvä, rehellinen, puhdas ihminen, eivalehdella, määrätä elämän tarkoitus…
– No, no, no, älkäähän nyt sentään liikoja!.. En pidä siitä! – sanoi Volodja ja hänen kasvojensa ilme muuttui oikulliseksi. – Jumal'avita, aivan kuin näyttämöllä! Eläkäämme toki ihmisiksi!
Jotta Volodja ei suuttuisi ja lähtisi pois, alkoi Sofia Lvovnapuolustautua ja hymyili väkinäisesti hänen mielikseen ruveten taaspuhumaan Oljasta ja siitä, kuinka tahtoisi ratkaista elämänsäarvoituksen ja muuttua ihmiseksi.
– Tara… ra… bumbia… – alkoi pikku Volodja hyräilläpuoliääneen. – Tara… ra… bumbia!..
Ja äkkiarvaamatta hän kiersi kätensä Sofia Lvovnan vyötäisille. Tämä,tietämättä mitä tehdä, laski kätensä pikku Volodjan hartioille jakatseli hetken aikaa kuin huumautuneena hänen viisaita, ivallisiakasvojaan, otsaansa, silmiä, kaunista partaa…
– Sinä olet jo aikoja sitten tiennyt, että rakastan sinua, – tunnusti Sofia Lvovna sävähtäen punaiseksi ja tuntien, kuinka hänenhuulensakin häpeästä vapisivat. – Minä rakastan sinua! Miksi kiusaatminua?
Hän sulki silmänsä ja suuteli kiihkeästi pikku Volodjan huulia eikävoinut pitkään aikaan katkaista suuteloa, vaikka tiesi, että se olisopimatonta, että Volodjakin voisi tuomita hänen käytöksensä, ettäpalvelijatar saattoi milloin tahansa astua sisään…
– Oi kuinka sinä kiusaat minua! – huudahti Sofia Lvovna.
Puolen tunnin kuluttua, kun Volodja oli saanut halunsa tyydytetyksi, istui hän ruokasalissa ja söi. Sofia Lvovna oli polvillaan hänenedessään ja tuijotti intohimoisesti hänen kasvoihinsa. Ja Volodjasanoi, että Sonja oli kuin koira, joka odotti lihapalaa, istuttihänet polvelleen ja keinutti kuin lasta laulaen:
– Tara… rabumbia… Tara… bumbia!..
Mutta kun hän rupesi tekemään lähtöä, kysyi Sofia Lvovnaintohimoisesti:
– Milloin? Tänään? Missä? – ja hän nosti molemmat kätensä kohti
Volodjan huulia ikäänkuin olisi käsinkin tahtonut kaapata vastauksen.
– Tänään tuskin sopii, – sanoi pikku Volodja hetken ajateltuaan. —
Mutta ehkä huomenna.
Ja he erosivat. Ennen päivällistä ajoi Sofia Lvovna luostariin Oljanluo, mutta siellä ilmoitettiin, että Olja lukee jossakin rukouksiavainajalle. Luostarista hän ajoi isänsä luo, jota ei myöskääntavannut kotona. Sitten hän vaihtoi ajuria ja alkoi ajella pitkinkatuja ilman mitään päämäärää aina iltaan saakka. Jostakin syystähänen mieleensä muistui nyt se sama itkusilmäinen täti, joka eilöytänyt mistään rauhaa.
Mutta yöllä ajeltiin taas kolmivaljakolla ja kuunneltiin mustalaisiakaupungin ulkopuolella olevassa ravintolassa. Ja kun taas ajettiinluostarin ohi, muisti Sofia Lvovna Oljan ja sanomaton tuska valtasihänet ajatellessaan, että hänen kaltaisillaan neitosilla ja naisillaei ole muuta keinoa kuin herkeämättä ajaa kolmivaljakolla javalehdella tai mennä luostariin ja tappaa oma lihansa…
Seuraavana päivänä oli lemmenkohtaus ja senjälkeen Sofia Lvovna ajoitaas yksin ajurilla pitkin kaupunkia ja muisteli tätiä.
Viikon kuluttua pikku Volodja hylkäsi hänet, ja senjälkeenkulki elämä entistä lattiaan, yhtä ikävästi, surullisesti, jopatuskallisestikin. Eversti ja pikku Volodja pelasivat biljardia japikettiä, Rita kertoili mauttomasti ja pitkäveteisesti juttujaan,Sofia Lvovna ajoi yhä paikasta toiseen ja pyysi, että miehensäajeluttaisi häntä kolmivaljakolla.
Käydessään melkein joka päivä luostarissa Sofia Lvovna ikävystyttiOljaa valittamalla hänelle kauheita kärsimyksiään. Hän itki ja tunsisamalla tuovansa mukanaan jotakin saastaista, kurjaa, alhaistaluostarikammioon.
Mutta Olja sanoi hänelle koneellisesti ja ulkoa opitun läksyn tavoin, että kaikki tämä on mitätöntä, kaikki loppuu ja Jumala armahtaa.
Ariadna
Odessan ja Sevastopolin väliä kulkevan höyrylaivan kannella astuisievänpuoleinen, parrakas herrasmies luokseni sytyttääkseen tupakan.Hän sanoi:
– Katsokaa noita saksalaisia, jotka istuvat tuolla. Kun osuusaksalaisia tai englantilaisia yhteen, niin he puhuvat villanhinnoista, viljasadosta ja personallisista asioistaan, mutta kunme venäläiset tapaamme toisemme, niin juttelemme jostakin syystänaisista ja ylevistä asioista. Etupäässä kuitenkin naisista.
Tunsin tämän herran ulkonäöltä. Olimme näet edellisenä päivänäpalanneet samalla junalla ulkomailta ja Voloczyskassa olin nähnythänen tullitarkastuksen aikana seisovan matkatoverinsa, eräännaisen kanssa matkalaukuista ja koreista kasatun röykkiön vieressä,jotka olivat täynnä naisten vaatteita, ja tulevan levottomaksi jatuskastuvan, kun täytyi maksaa tullia jostakin silkkirievusta, muttahänen matkatoverinsa vastusteli ja uhkasi valittaa jollekin. Jasitten matkalla Odessaan olin nähnyt hänen vievän milloin piirakoitamilloin appelsiineja naisten osastoon.
Sää oli jonkunverran kostea, laiva keinui hiukan, ja naisetpoistuivat hytteihinsä. Tuo parrakas herrasmies istuutui viereeni jajatkoi:
– Niin, kun venäläiset tapaavat toisensa, puhuvat he ylevistäasioista ja naisista. Me olemme niin intelligenttejä, niin eteviä,että lausumme vain totuuksia ja saatamme ratkaista kaikkeinvaikeimpiakin kysymyksiä. Venäläinen näyttelijä ei osaa ilvehtiä,vaan näyttelee ilveilyssäkin syvämietteisesti. Niin mekin: kunpuhumme joutavista asioista, niin käsittelemme niitä pitäen silmälläkorkeinta näkökantaa, toisin emme. Se on rohkeuden, totisuuden jayksinkertaisuuden puutetta. Naisista puhumme niin usein siksi, ettäolemme, kuten minusta näyttää, tyytymättömiä. Pidämme naisia liianihanteellisina ja vaadimme heiltä sitä, mitä todellisuus ei voitarjota, emmekä saavuta lähimainkaan haluamaamme, ja lopputuloksenaon: tyytymättömyys, särkyneet toiveet, sieluntuskat ja mikä kohtamilläkin on kipeä, sitä hän valittaa. Mutta ehkä teitä ikävystyttäätämä keskustelu?
– Ei, ei lainkaan.
– Sallikaa minun siinä tapauksessa esittää itseni, – sanoimatkatoverini kohoten jonkunverran istualtaan: – Ivan IlitshShamohin, tilanomistaja Moskovan läheisyydestä. Teidät tunnen varsinhyvin.
Hän istuutui ja jatkoi katsoen minua lempeästi ja totisesti kasvoihin:
– Nämä alituiset keskustelut naisista selittäisi jokinkeskinkertainen filosoofi, kuten Max Nordau, eroottiseksimielettömyydeksi tai väittäisi hän, että olemme orjia ja niinedespäin. Mutta minä arvostelen asiaa toisin. Minä toistan: meolemme tyytymättömiä siksi, että olemme idealisteja. Me tahdomme, että olennot, jotka ovat meidät synnyttäneet ja tulevat synnyttämäänlapsemme, olisivat meitä korkeammalla, korkeammalla kaikkea muutamaailmassa. Nuorina ihannoimme ja jumaloimme naisia, joihinrakastumme; rakkaus ja onni merkitsevät silloin samaa. MeilläVenäjällä halveksitaan avioliittoa, joka ei ole rakkaudesta solmittu, aistillisuus on naurettavaa ja herättää vastenmielisyyttä janiillä romaaneilla ja kertomuksilla, joissa naiset ovat kauniita, runollisia ja yleviä, on parhain menestys. Ja aivan luonnollistaon ollut se, että venäläinen on aina ihaillut Rafaelin madonnaa japitänyt huolta naisemansipatsioonista, olkaa varma siitä. Muttase on onnettomuutemme, että jouduttuamme naimisiin tai suhteisiinnaisen kanssa tunnemme parin kolmen vuoden kuluttua pettymystä jakäymme välinpitämättömiksi. Lähestymme toisia naisia, ja tunnemmetaas pettymystä, kammoa, ja tulemme vihdoin vakuutetuiksi siitä, ettänaiset ovat petollisia, pikkumaisia, turhamaisia, epäjohdonmukaisia, kehittymättömiä, julmia – että he sanalla sanoen eivät oleylempänä, vaan päinvastoin paljon alempana meitä miehiä. Eikä meillätyytymättömillä ja petetyillä miehillä ole enää muuta tehtävää kuinnapista ja alati puhua siitä, minkä suhteen petyimme.
Shamohinin puhuessa huomasin, että venäjänkieli ja venäläinenympäristö tyydyttivät häntä suuresti. Tämä johtui luultavasti siitä,että hän ulkomailla ollessaan ikävöi kotimaahansa. Ylistäessäänvenäläisiä ja heidän ihanteellisuuttaan hän ei puhunut pahaaulkomaalaisista, ja tämä oli hänelle eduksi. Saattoi myöskin huomata, että hänellä oli jotakin sydämellään ja että hän mieluummin puhuiitsestään kuin naisista. Enkä minä saattanut olla kuuntelemattapitkänpuoleista, tunnustuksen kaltaista kertomusta.
Kun olimme tilanneet pullon viiniä ja juoneet sitä lasillisen, alkoihän näin:
– Muistan, että jossakin Veltmannin kertomuksessa joku sanoo: "siinä se kertomus oli", johon toinen vastaa: "ei, se ei ollut itsekertomusta, vaan ainoastaan kertomuksen johdantoa." Samoin on kaikkitähän saakka puhumani vain johdantoa. Mutta tahtoisin oikeastaankertoa teille viimeisen romaanini. Suokaa anteeksi, että vieläkinkysyn: eikö teitä ikävystytä kuunnella juttujani?
Vakuutin, ettei ikävystytä, ja hän jatkoi:
– Toiminta tapahtuu Moskovan kuvernementissa, eräässä senpohjoisessa kihlakunnassa. Minun täytyy sanoa, että luonto on sielläihmeellistä. Maatilamme sijaitsee vuolaan puron korkealla rannalla, putouksen kohdalla, jossa vesi kohisee yötä päivää. Kuvitelkaamielessänne suurta, vanhaa puutarhaa, hauskan näköisiä kukkalavoja, mehiläiskekoja, vihannestarhaa, alhaalla lorisevaa puroa kiemuraisinepajupensaineen, jotka huurteisen sään aikana näyttävät himmeiltä jaharmahtavilta; toisella puolen niitty ja sen takana kummulla synkkää,tummaa havumetsää, jossa kasvaa sieniä ja jonka tiheikössä oleskeleehirviä.
Kun minä kuolen ja ruumisarkun kansi naulataan kiinni, niin olenminä näkevä, siltä minusta tuntuu, varhaisen aamun, sellaisen, jolloin auringon valo häikäisee silmiä, kuten tiedätte, tai ihanankevätillan, jolloin puutarhasta ja sen takaa kuuluu satakielen jaruisrääkän laulua, kylästä hanurin soittoa, sisällä soitetaan pianoaja puro kohisee – sanalla sanoen, sellaista musiikkia, että tekeemieli itkeä ja lujasti laulaa.
Meillä ei ole paljon peltoja, mutta sen sijaan niittyjä, jotkayhdessä metsän kanssa tuottavat noin pari tuhatta ruplaa vuosittain.Olen isäni ainoa poika. Me molemmat olemme vaatimattomia ihmisiä, jatämä summa sekä isän eläke riittivät meille aivan hyvin.
Päätettyäni luvut yliopistossa elin kolme ensimäistä vuotta maalla, harrastin maanviljelystä ja odotin, että minut valittaisiinjohonkin kunnalliseen toimeen. Mutta pääasia oli kuitenkin se, että olin kovasti rakastunut erääseen harvinaisen kauniiseen, hurmaavaan neitoseen, naapurimme, tilanomistaja Kotlovitshinsisareen. Tämä naapuri oli rappiolle joutunut herrasmies, jollaoli ananas- ja persikkaviljelyksiä, ukkosenjohtoja, suihkulähdekeskellä pihaa, mutta ei kopeekkaakaan rahaa. Hän ei tehnyt mitään,ei osannut mitään, oli pehmeä kuin keitetty nauris; paransitalonpoikia homoiopatisesti ja harrasti spiritismiä. Hän oli muutenhienotunteinen, hellä, ei tuhma, mutta minä en pidä miehistä, jotkakeskustelevat henkien kanssa ja parantavat akkoja magnetismilla.Ensinnäkin vaivaa henkisesti orjamaisia ihmisiä aina jokinkäsitteiden hämmennys ja heidän kanssaan on sangen vaikea puhua,ja toiseksi he eivät rakasta ketään, pysyvät erillään naisista,ja tämä salaperäisyys vaikuttaa vastenmielisesti herkkätunteisiinihmisiin. Eikä hänen ulkomuotonsakaan miellyttänyt minua. Hän olipitkä, lihava, kalpea, pää oli pieni, samoin silmät, jotka kiilsivätomituisesti, ja sormet olivat valkoiset ja turpeat. Tervehtiessä hänei puristanut kättä, vaan piteli sitä omalla tavallaan, ja pyyteliyhä anteeksi. Halutessaan jotakin hän pyysi anteeksi, kun sai – pyysi anteeksi.
Mutta hänen sisarensa oli aivan toisenlainen. Minun tulee huomauttaa, etten tuntenut lapsuudessani ja nuoruudessani Kotlovitsheja, silläisäni oli professorina N: ssä, jonka tähden me asuimme pitkän aikaamaaseudulla, ja tullessani tuntemaan heidät, oli tämä neitonenjo kaksikolmattavuotias, ja hän oli jo aikoja sitten lopettanutkoulunsa, olipa ennättänyt jo pari kolme vuotta asua Moskovassarikkaan tätinsä luona, joka toi hänet seurapiireihin. Tutustuttuanihäneen ja jouduttuani puheisiin hänen kanssaan ihmetytti minua ennenkaikkea hänen harvinainen ja kaunis nimensä. – Ariadna. Se sopi niinmainiosti hänelle! Hän oli tummanverevä, kovin laiha, hento, notkea, solakka, ihmeen suloinen ja hänen kasvonsa piirteet olivat ylevätja jalot. Hänenkin silmänsä kiilsivät, mutta ei niin kuin veljen – kylmästi ja makeasti kuin rintasokerin kiteet – vaan Ariadnankatseesta säteili ihana, ylpeä nuoruus.
Hän valtasi minut heti tuttavuutemme ensi päivänä, – eikä toisinolisi saattanut tapahtuakaan. Ensimäiset vaikutelmat olivat niinvoimakkaat, etten vielä nytkään voi häätää harhanäkyä. Tekisipäyhä vieläkin mieleni uskoa, että luonto oli tämän tytön luodessaantarkoittanut jotakin ihmeellistä. Ariadnan ääni, käynti, hattu, vieläpä hänen pienten jalkainsa jäljet hiekkarannalla, jossa hänongiskeli särkiä, herättivät minussa iloa, elämänhalua. Ihanistakasvoistaan ja suloisista muodoistaan päätin hänen henkistenluonnonlahjainsa laadun, ja Ariadnan jokainen sana, jokainen hymyihastutti minua ja saattoi minun edellyttämään, että hänellä oliylevä sielu.
Hän oli ystävällinen, puhelias, iloinen, käytökseltäänyksinkertainen, uskoi runollisesti Jumalaan, puhui runollisestikuolemasta, ja hänen sielussaan oli niin runsaasti erilaisiavivahduksia, että hän saattoi antaa puutteilleen erinomaisenmiellyttäviä ominaisuuksia. Kun hän esimerkiksi tahtoi ostaa uudenhevosen, vaikka hänellä ei ollut rahaa, virkkoi hän: "no, eihän setee mitään. Voimmehan myydä tai pantata jotakin". Ja jos pehtorivannoi, ettei ollut mitään myytävää tai pantattavaa, vastasiAriadna: "Siinä tapauksessa voimme repiä rautalevyt sivurakennuksenkatolta ja lähettää ne rautatehtaaseen tai ajaa työhevoset johonkinmarkkinapaikkaan ja myydä ne polkuhinnasta".
Tällaiset hillittömät toiveet saivat toisinaan koko talon epätoivoon, mutta hän lausui ne niin sievästi, että hänelle suotiin kaikkianteeksi ja että hän sai mitä tahtoi, kuin mikäkin jumalatar taiCaesarin puoliso.
Rakkauteni oli liikuttava ja kaikki huomasivat sen pian: isäni, naapurit ja talonpojat. Ja kaikki olivat minulle myötätuntoisia.Tarjotessani talonpojille viinaa he kumarsivat ja sanoivat:
– Suokoon Jumala, että saisitte Kotlovitshin neidin.
Ariadna tiesi itsekin, että rakastin häntä. Hän ajoi usein meilleratsain tai vaunuissa ja vietti toisinaan kokonaisen päivän minunja isäni seurassa. Hän tuli pian isäukkoni ystäväksi ja tämä opettihänet ajamaan polkupyörällä – se oli ukon mieliurheilua. Muistan, miten he eräänä iltana valmistautuivat polkupyörämatkalle jaminä autoin Ariadnan pyörälle… Minusta tuntui, että polttaisinkäteni, jos häntä koskettaisin, niin kaunis hän silloin oli; minävapisin ihastuksesta, ja kun he, isäni ja Ariadna, ajoivat rinnantietä pitkin ja pehtori tuli ratsastaen heitä vastaan, hypähtiorhi yht'äkkiä syrjään. Minusta näytti siltä kuin ratsukin olisisäpsähtänyt neidon kauneutta.
Minun rakkauteni ja ihailuni liikuttivat Ariadnaa, ja hän tunsimyötätuntoa minua kohtaan ja tahtoi olla minun laillani hurmautunutja vastata rakkauteeni. Olihan se niin runollista!
Mutta hän ei voinut rakastaa todellisesti, kuten minä, sillä hänoli kylmä ja jo kylliksi turmeltunut. Pahahenki oli vallannuthänet ja kuiski nyt tytölle yötä päivää, että tämä oli lumoava, jumalainen. Ja kun Ariadna ei tietänyt tarkoin, minkä vuoksi hänoli luotu ja miksi hän oli saanut elämän, alkoi hän kuvitella, ettähänestä tulee kerran hyvin rikas ja huomattu henkilö. Hän uneksitanssiaisista, kilpa-ajoista, livreoista, upeista vierashuoneista, omasta salongistaan, jossa kokonainen parvi kreivejä, ruhtinaita,lähettiläitä, kuuluisia taiteilijoita kumartaisi häntä ihaillen hänenkauneuttaan ja pukujaan…
Tällainen vallan ja personallisen menestyksen himo ja tällaiset yhävain samaan suuntaan tähtäävät ajatukset tekevät ihmisen kylmäksi. JaAriadna oli kylmä sekä minua, luontoa että soittoa kohtaan…
Mutta aika kului kulumistaan eikä lähettiläitä kuulunut. Ariadna asuiyhä veljensä, spiritistin luona. Asiat huononivat huononemistaan, niin ettei hänellä ollut enää varaa pukujen ja hattujen ostelemiseen,ja täytyi turvautua kaikellaisiin juoniin, jotta köyhyys pysyisisalassa.
Ariadnan asuessa vielä tätinsä luona Moskovassa oli eräs ruhtinasMaktujev, rikas, mutta mitätön mies, kosinut tyttöä, mutta tämä oliantanut muitta mutkitta rukkaset ruhtinaalle. Nyt häntä vaivasitoisinaan katumus: miksi ei ollut ottanut vastaan tarjousta? Samoinkuin venäläinen talonpoika puhaltaa inhoten kaljassa kelluviatorakoita ja kuitenkin juo sitä, samoin hänkin rypisti nyrpeästinaamaansa ruhtinasta muistellessaan ja virkkoi kaikesta huolimatta:
– Sanokaa mitä tahansa, mutta arvonimessä on jotakin selittämätöntä,tenhoavaa…
Hän uneksi arvonimiä, loistoa, mutta ei tahtonut laskea minuakaanluotaan. Sillä uneksipa miten paljon tahansa lähettiläistä ja muistaylhäisistä henkilöistä, ei sydän kuitenkaan ole kivestä ja sääliksikäy nuoruus.
Ariadna koetti rakastua minuun, oli rakastavinaan ja vannoipa vielärakastavansakin. Mutta minä olen hermostunut ja herkkätunteinenmies. Jos joku rakastaa minua, tunnen sen jo matkan päähän ilmanvaloja ja vakuutuksia, mutta nyt tunsin kylmyyden huokuvan vastaani,ja kun hän puhui minulle rakkaudestaan, tuntui minusta kuin olisinkuullut metallisen satakielen laulavan. Ariadna tunsi itse menettävänvalttinsa, häntä harmitti ja minä näin hänen usein itkevän. Javoitteko ajatella, kerran hän syleili minua yhtäkkiä kiihkeästi jasuuteli – tämä tapahtui eräänä iltana rannalla – mutta minä näinhänen silmistään, ettei hän rakastanut minua, vaan syleili ainoastaanuteliaisuudesta nähdäkseen seuraukset siitä. Se kauhistutti minua, minä tartuin hänen käsiinsä ja sanoin epätoivoisena:
– Minä kärsin näistä lemmettömistä hyväilyistä!
– Kuinka kummallinen te olette! – sanoi hän ja läksi.
Kaikesta päättäen olisi tätä jatkunut vielä pari vuotta ja minäolisin mennyt naimisiin hänen kanssaan, ja siihen olisi romaanipäättynyt, ellei kohtalo olisi toisin määrännyt. Meidän näköpiiriimmeilmestyi nimittäin uusi henkilö.
Ariadnan veljen luo saapui vieraisille tämän yliopistotoveriMihail Ivanovitsh Lubkov. Hän oli herttainen mies, ja kyytimies japalvelijat sanoivat häntä "hauskaksi herraksi". Hän oli keskikokoinenlaihahko, kaljupäinen. Hänen kasvonsa olivat kuin kunnon porvarinainakin, eivät herättäneet mielenkiintoa, vaikka olivat sievät jakalpeat, viikset tuuheat, hyvin hoidetut, iso aataminomena kaulassa, joka oli näppyläisellä kananlihalla. Silmälaseihin oli kiinnitettyleveä, musta nauha, ja hän puhui kuin sorakielinen, ei osannut lausuaselvästi l ja r kirjaimia, niin että sana "maalla" kuului kuin"maavva". Hän oli aina iloisella tuulella ja kaikki nauratti häntä.
Noin kaksikymmenvuotiaana hän joutui naimisiin, sai myötäjäisiksikaksi taloa Moskovassa, ryhtyi sitten laittamaan erästä saunalaitostauuteen kuntoon, mikä vei hänet puille paljaille. Hänen vaimonsa janeljä lastaan elivät nyt puutetta kärsien niin sanotuissa "Itäisissähuoneissa", ja hänen täytyi pitää huolta heistä. Tämäkin oli hänestänaurettavaa.
Lubkov oli kolmikymmenkuusivuotias ja hänen vaimonsaneljänkymmenkahden ikäinen, – sekin oli niin naurettavaa. Hänenäitinsä, kopea, pöyhkeilevä nainen, joka niin mielellään tahtoikäydä aatelisesta, halveksi hänen vaimoaan ja eli yksikseenkoira- ja kissalaumansa kanssa; tälle hänen täytyi maksaakuukausittain 75 ruplaa.
Lubkovilla itsellään oli hyvä maku, hän söi mielellään aamiaista"Slavjanskij Bazarissa" ja päivällistä "Eremitagessa". Hän kuluttipaljon rahoja, ja sedältään hän sai ainoastaan kaksi tuhatta ruplaavuodessa. Tämä ei riittänyt hänelle ja senvuoksi hänen täytyi juostapäiväkaudet ympäri Moskovaa saadakseen rahoja lainatuksi. Tämä olimyöskin hyvin naurettavaa.
Hän saapui Kotlovitshin luo levätäkseen luonnon helmassa perhe-elämänvaivoista, kuten hän sanoi. Päivällisillä, illallisilla,kävelymatkoilla hän kertoi meille vaimostaan, äidistään, velkojista,ryöstömiehistä ja nauroi heille kaikille. Mutta hän nauroi myöskinitseään ja vakuutti, että tämä hänen lainaamiskykynsä oli hankkinuthänelle monta hauskaa tuttavuutta.
Hän nauroi herkeämättä ja me nauroimme myöskin. Hänen maallaollessaan aloimme mekin kuluttaa toisin aikaa. Minä olin taipuvainenhiljaisiin, niin sanoakseni idyllisiin huvituksiin, ongin mielellänikaloja, harrastin iltakävelyjä ja poimin sieniä. Mutta Lubkov pitienemmän huvimatkoista, ilotulituksista ja metsästyksestä. Pari kolmekertaa viikossa hän pani toimeen huvimatkan, ja Ariadna kirjoittivakavan innostuneena paperilapulle: ostereita, sampanjaa, makeisia,ja lähetti minut Moskovaan, tietysti kysymättä oliko minulla rahaavai ei. Ja huvimatkoilla juotiin maljoja, naurettiin ja kerrottiinrattoisia juttuja Lubkovin vanhasta rouvasta, hänen äitinsälihavista, pienistä koirista, ja siitä, miten rakastettavia ihmisiävelanantajat olivat…
Lubkov rakasti luontoa, mutta hänestä se oli vanhastaan hyvin tuttu, sen olemus paljon häntä itseään alempi, ja oli se luotu vain hänenhuvikseen. Katsellessaan joskus sattumalta suurenmoista näköalaa,hän sanoi: "Tässäpä olisi hauska juoda teetä!" Huomattuaan kerranAriadnan kulkevan kaukana päivänvarjo kädessä hän sanoi tyttöäosoittaen:
– Ariadna on laiha ja senvuoksi pidän hänestä. Lihavat eivät minuamiellytä.
Se koski minuun ja minä pyysin, ettei hän puhuisi minun kuullessanisiten naisista. Hän katsoi minuun ihmetellen ja sanoi:
– Mitä pahaa siinä on, jos minä pidän laihoista enkä lihavista?
En vastannut hänelle mitään. Kerran jälkeenpäin hän sanoi hauskallatuulella ja hienossa hiprakassa ollessaan:
– Olen huomannut, että te miellytätte Ariadna Grigorjevnaa.
Ihmettelen, miksi haukottelette…?
Nämä sanat eivät miellyttäneet ensinkään minua ja minä selitinhämmentyneenä mielipiteeni rakkaudesta ja naisista.
– En tiedä, – huoahti hän. – Minun mielestäni nainen on nainen jamies on mies. Olkoonpa Ariadna Grigorjevna runollinen ja ylevä, kutensanotte, mutta ei hänen silti tarvitse olla ulkopuolella luonnonlakeja. Näettehän itsekin, että hän on siinä ijässä, jolloin nainentarvitsee miehen, rakastajan. Kunnioitan naisia yhtä paljon kuin te, mutta luulen, että suhteemme heihin eivät vähennä runollisuutta.Runollisuus on toista ja rakastaja on toista. Asian laita on samakuin maataloudessa: luonnon kauneus on eri asia kuin tulot metsistäja viljelyksistä.
Kun minä ja Ariadna olimme ongella, loikoili Lubkov läheisyydessämmehiekkarannalla tehden pilaa minusta tai opettaen elämäntaitoa.