Helsingin vuorosoitto

Kaikki muistiinpanonsa Milka jaotteli eri otsikoiden alle. Siten oli helpompaa orientoitua monilukuisten ja monimuotoisten merkintöjen parissa. Ensimmäisille muistiinpanoilleen Milka merkitsi otsikoksi Kellopuu.

Kellopuu

Eräässä kaukaisen Pohjolan maassa oli hyvin paljon suuria järviä, ja pienempiäkin, syviä mutkittelevia jokia ja aivan pieniä puroja.

Yhden sellaisen kirkasvetisen puron varrella kasvoi omituinen puu. Se oli muiden puiden näköinen, suuri ja haaroittunut, mutta muista poiketen se oli kirjavanaan sinikelloja: ne kasvoivat puun rungolla jollakin käsittämättömällä tavalla. Saman puun oksilta riippui paljon muitakin kelloja, ei kukkia, vaan aivan aitoja, tuntemattomien mestarien valamia kelloja, jotka helisivät ja keinahtelivat tuulessa.

Vanha kansa, joka oli asunut näillä main iät ja ajat, etenkin hyvin iäkkäät ihmiset, kertoivat, että kerran täällä oli asunut joku poika. Poika kuin poika, mutta vähän omalaatuinen. Kerran hän oli tuonut puun taimen ja istuttanut sen puron varrelle. Puro oli jo vanha ja kuivumassa, mutta kasvuun lähtenyt taimi oli sille odottamatta avuksi ja puro virkosi henkiin. Toiset muistelivat, että poika oli ollut kellonsoittajan oppilas ja auttanut häntä soittamaan ikivanhan N:n kirkon kelloja. Poika oli kanniskellut oksanhaaraan ripustamiaan pieniä kelloja mukanaan kaikkialle ja helistänyt ja soittanut niitä joka paikassa yrittäen toistaa rytmikuvioita, joita vanha kellonsoittaja oli hänelle opettanut. Se kävikin häneltä hyvin, sillä hän rakasti kellojen ääntä ja korkeaa kellotornia ja tahtoi olla opettajansa kaltainen.

Näiden kahden tapahtuman yhteyttä – puun istuttamista ja sen kelloja – on vaikea selittää, mutta ihmiset eivät keksineet mitään mielikuvituksellisia tarinoita, vaan selittivät kaiken aivan yksinkertaisesti. Poika oli varmaan sattumalta jättänyt oksan kelloineen tämän istuttamansa puuntaimen viereen ja unohtanut sen siihen. Ja joku oli säikähtänyt, että kellot voisivat kadota, ja ripustanut ne pieneen oksaan, jotta ne hukannut poika löytäisi ne saman tien tai kuulisi niiden äänen jo kaukaa.

Jatko oli vieläkin yksikertaisempaa. Poika jätti nämä tienoot, mutta hänen puunsa kasvoi kasvamistaan.

Ja seudulla muodostui perinteeksi tulla puun luo joka vuosi ja ripustaa sen oksille pieniä kelloja. Sillä tavoin lähistöllä asuneet pojat hyvästelivät kotiseutunsa kasvettuaan isoiksi. Ja siksi puuta alettiin kutsua kellopuuksi.

Оppitunti

Aluksi kuuluu kolmen kellon läpinäkyvä helinä yhdessä ja erikseen, kaksi kelloa tai yksi mitä erilaisimpina yhdistelminä. Niitä sanotaan ilmoituskelloiksi, jotka kutsuvat kansaa ja muistuttavat jostakin tärkeästä.

Niiden jälkeen soitetaan kaikkia seitsemää kelloa, ja kansaa alkaa virrata venäläisen ortodoksisen kirkon sunnuntaiaamun jumalanpalvelukseen.

Kellotelineen kaikkein suurin kello, sanomakello, alkaa kumista tasaiseen tahtiin “bom-bom-bom”. Se on matalaääninen ja juhlavasointinen kello, ja koko luonto vaikenee kuullessaan sen äänen. Linnut lakkaavat visertämästä, tuulenhenki vaimenee, ja orava loikkii pienin hypyin puusta puuhun kellotelineen luo ja jähmettyy kuuntelemaan lähimpään koivuun. Hiljaisuus ikään kuin vavahtelee kellon hitaan kuminan ja kaiun tahdissa. Kolmekymmentäseitsemän, kolmekymmentäkahdeksan, kolmekymmentäyhdeksän…

Neljännenkymmenennen lyönnin jälkeen soittoon yhtyvät keskikokoiset kellot, joita on pienten kellojen tapaan kolme niitäkin. “Toinen-ensimmäinen, kolmas-ensimmäinen, ensimmäinen-toinen, ja… nopeaan tahtiin kaikki yhdessä. Sisällä kirkossa kaikuu rytmikäs veisu:

Rukouksellinen perussävel kaikuu kautta soiton, johon yhtyvät pienet, keskikokoiset ja suuret kellot, ja tuntuu kuin kaikki elävä ympärillä imisi itseensä tämän riemullisesti rukoukseen kutsuvien kellojen syvän ja puhtaan äänen.

KUNNIA OLKOON SINULLE, JUMALA,

KUNNIA SINULLE!

Vanha kellonsoittaja

Kirkolla ei ollut ketään muita kuin vanha kellonsoittaja Innokenti. Jumalanpalvelus oli päättynyt jo aikaa sitten. Innokenti korjaili kellojen köysiä, sitoi pienten kellojen köysien solmut muutamaan kertaan ja tiukensi ohjausjärjestelmän ja keskimmäisten kellojen välisiä köysiä. Hän kuulosteli kellojen sointia silmät kiinni ja jatkoi työtään kunnes kellot soivat moitteettomasti, eikä edes huomannut, että kellojen luo tuli pieni ryhmä ihmisiä.

“Anteeksi, setä, me olimme menossa ohi, kun kuulimme epätavallisia ääniä. Todella kaunista soittoa! Mitä se oli?” joku heistä kysyi ja kaikki katselivat ihmeissään pieniä kullanhohtoisia kelloja ja vanhuuttaan tummuneita isompia kelloja. “Emme ole ikinä nähneet kirkonkelloja näin läheltä”, joku sanoi hämmentyneenä. “En minäkään ole ennen kuullut noin hienoa ääntä”, toinen ääni puuttui puheeseen. “Meillä luterilaisessa kirkossa kelloja ei soiteta kuorossa, vaan yksitellen.” “Nämä kellot ovat tosi kauniita, ja kaikki erilaisia”, kolmas sanoi.

Vanha kellonsoittaja määritteli mielessään puhujat kunkin äänialan mukaisesti – kaksi baritonia ja yksi basso. Hänen ei tehnyt mieli puhua, sillä heidän kysymyksensä vaikuttivat turhanpäiväisiltä. Hän jatkoi puuhailuaan kellojen parissa eikä kääntynyt läsnäolijoiden puoleen.

“Minusta tuntuu, että hän on keskittynyt työhönsä eikä häntä parane häiritä”, ensimmäinen ääni neuvoi toisia. “Tekisi vain mieli saada tietää, miten on mahdollista soittaa kaikkia seitsemää kelloa samaan aikaan”, toinen ääni laski nopeasti, kuinka monta kelloa telineessä oli. “Kuka opettaa tällaista soittoa?”

“Luonto opettaa, ja opettajat”, kolmas sanoi odottamatta. “Näettehän, että hänellä on täällä kuva. Joku pyhä keskellä kukkivaa metsäniittyä. Onpas siinä paljon kukkia!”

“Nehän ovat kellokukkia, sinikelloja”, ensimmäinen puhuja huomasi ja purskahti nauruun.

“Naurakaa te vain”, Innokenti mietti. “Viimeinen basso osoittautuikin olevan tarkkasilmäisempi kuin kaksi baritonia”, hän päätteli. “Jos opettaja antaa oppilaalleen ensimmäisen sysäyksen, ja jos oppilas on omaksunut soittamisen alkeet, jatko riippuu oppilaan omasta sydämestä ja maailmankäsityksestä, luonteesta ja kyvystä kuunnella. Kellotkin kuuluvat tähän opettajien rivistöön…”

Hän siristi silmiään ja käänsi katseensa kutsumattomia vieraita kohti. Odottamatta hän viittasi kaikkein matalimmalla äänellä puhuneelle vieraalle ja näytti hänelle, miten kaikkein suurimmasta kellosta houkutellaan ääni esiin. Kellonsoittajan jalka paineli suurimman kellon pedaalia pehmeästi ja joustavasti. Sitten hän siirtyi syrjään ja antoi vieraan asettua tilalleen, mutta löi äänettömästi tahtia oikealla jalallaan. Baritonitkin tulivat lähemmäs. Innokenti näytti heille, miten vasemmalla kädellä soitetaan keskikokoisia kelloja tiukaksi viritettyjen köysien avulla. Vieraat koettivat vuoron perään soittaa niin kuin Innokkenti heille näytti. Toisena koettanut ei tahtonut lopettaa, sillä hän kuuli yhtäkkiä oman soittonsa ja suuren kellon tasaisten lyöntien yhteissoinnun ja jäi kuuntelemaan… Vanha kellonsoittaja tarttui keveästi pienten kellojen naruihin ja koristeli melodian niiden korkeilla, läpinäkyvillä trilleillä.

Vieraat olivat hyvin tyytyväisiä, kun he vihdoin lähtivät kellojen luota. Innokentin piti vielä päättää työnsä. “Opettaa, opetella, oppia, sehän on kaikki samaa… Yksi opettaa jotakuta tekemään jotakin, toinen kärsivällisyyttä… Kaikki oppivat toisiltaan jotakin!” hän mietti. Ja yhtäkkiä hänen ajatuksensa siirtyivät muualle. “Entä mitä minä opin teiltä, rakkaat kelloni?” Innokenti kysyi itseltään ja katseli uskollisia ystäviään, kullanvivahteisia ja tummempikylkisiä.

Pehmeä trilli kimmahti odottamatta ilmoille ja lauloi jotakin vastaukseksi. Vanha mies puristi edelleen pienten kellojen nyörinippua kädessään, mutta ei liikahtanutkaan.

“Minä olen varmaan oppinut kuulemaan hyvin”, hän mutisi itsekseen. Hän oli väsynyt ajattelemaan ja tahtoi kuulla oman äänensä, mutta vaimeasti, jottei häiritsisi hiljaisuutta. “Kuulla jopa sen, mikä ei kuulu…,” hän kuiskasi. “Niin kuin nyt! Kellot eivät soineet ääneen, vaan äänettömästi itsekseen – ja minä kuulin sen. Kuuntelevathan nekin minua, ja joskus tottelevat, joskus eivät… Me kuuntelemme toisiamme ja kuulostelemme toistemme mielialoja, iloitsemme tai suremme…” Vanha kellonsoittaja soitti loppusoiton, kolme sointua perätysten, ja johti ajatuksensakin finaaliin. “Mikä on kellonsoittajan tehtävä? Pohjimmiltaan kyse on siitä, ettemme häiritse molemminpuolista kuuntelua, keskittymistä sisäiseen tilaan, joka vastaa iankaikkisen jumalanpalvelusjärjestyksen kutakin minuuttia… Kaikki muu on käsityötä, tekniikkaa, harjoittelua… Herra, armahda!”

Harmaatakkinen hahmo vaelsi hitaasti kirkolta kaupunkiin johtavaa polkua pitkin. Kellot katselivat hänen peräänsä surumielisinä, vaikenivat ja kuuntelivat hiljaisuutta ympärillään – ja sisimmässään.

Orava soittaa kelloja

Siinä se taas on! Pari loikkausta oksalta oksalle, puusta puuhun, ja sitten se kapuaa runkoa alas ruohikolle. Pikkuinen tuuheahäntäinen nappisilmä, joka innostuu aina, kun kelloja aletaan soittaa. Se ei lainkaan välitä kovasta äänestä eikä ilman väreilystä, vaan tulee melkein kellotelineen juurelle ja vilistää moneen kertaan kellojen alla sinne tänne aivan kuin tanssien melodian tahdissa.

“No niin, olen saanut ihailijan,” kellonsoittaja tuumii katsellessaan vieraansa viilletystä, “orava veisaa ja soittaa kelloja! Se tunnistaa rytmin ja kauneuden!”

Ja kellot helisevät jälleen. Männyt ja koivut ympäröivät vihreinä ortodoksista kirkkoa ja se kellotapulia joka suunnalta, mutta kellonsoittaja näkee kirkkaansinisen kaistaleen taivasta ja sillä lipuvat pilvet puiden latvusten välistä.

Mestarin mieleen nousee yhä uusia ja uusia rytmisiä kuvioita, joita hänen vuosikausia soittamaan tottuneet kätensä muuntavat melodioiksi. Suuri kello lyö tahtia, kuten aina. Se ikään kuin elää omaa elämäänsä, mutta itse asiassa se määrittää koko soiton kulun. Sielu yhtyy tähän ihmeteltävään improvisaatioon ja kellojen kompositio valtaa sen yksinkertaisella ja melkeinpä spontaanilla soinnillaan, joka syntyy kellojen ja kellonsoittajan yhteisen rukouksen ja yhteistyön tuloksena.

Mutta mitä pörröturkkinen vieras tekee? Se kipittää kellotelineen poikittaispalkkia pitkin ja on vähällä osua kellojen kieliin, joiden ansiosta kellot helisevät ja kumisevat. Palkilta orava kiipeää alas penkille ja alkaa etsiä jotakin. Lähistöllä on peltipurkki, jonka sininen kansi on siirretty syrjään. Purkissa on suolattomia maapähkinöitä.

Jonkin aikaa kellonsoittajan ihailija on vielä soiton lumoissa eikä koske ateriaansa, mutta sitten se menettää kärsivällisyytensä ja pähkinät alkavat yksitellen kadota purkista, vain kuoret lentelevät sivulle. Pieni vieras pitelee maukkaita suupaloja ahnaissa käsissään ja sen pienet terävät hampaat nakertavat pähkinöitä.

Kellonsoittajankin on jo aika pitää tauko, lounasaika on koittanut. Aika rientää aivan huomaamatta…

Meren omat kellot

Aaltojen leikissä on oma melodiansa, oma rytminsä.

Kellonsoittaja istui mielellään merenrannassa jollakin litteäksi hioutuneella kivellä ja katseli avointa, hopealta välkkyvää ulappaa ja kuunteli sen ääniä. Aallot vierivät perätysten kohti rantaa ja kohisivat iskeytyessään kuohuen rannan kivikkoon, josta ne sitten vetäytyivät takaisin merelle. Tuntui kuin meri olisi hiljaa kehrännyt kiinnittämättä kehenkään mitään huomiota.

Innokenti hahmotteli rytmisen kuvion aaltojen kohinan mukaisesti. Luontokin ylistää Luojaa, ja aallot iskeytyvät tahdissa rantaan. Meren omat kellot! Kunnia olkoon Sinulle, Herra, kunnia Sinulle!

Pian horisonttiin ilmaantui suuri valkea laiva. Kellonsoittaja lähti aina samaan aikaan kävelylle ja tiesi jo etukäteen, mitä hänen silmiensä edessä tapahtuisi. Täällä laivat kulkivat tarkkaan aikataulunsa mukaisesti.

Sireeni soi ja heti sen jälkeen kaikui yksi lyönti laivakelloon. “Kylläpä laivakello soi hyvin, ihan kuin hälyttäen ihmiset”, Innokenti mietti melkeinpä automaattisesti. Hän näki kauempana merellä hienon lumivalkoisen ihmeen, monikerroksisen laivan, joka oli täynnä elämää. Miten paljon erilaisia kohtaloita siellä tapaakaan, miten monet sydämet lyövät joka kajuutassa ja jokaisen pienen, melkein näkymättömiin jäävän ikkunan takana! Aallot riensivät nopeammin kohti rantaa, vesi ikään kuin kuohahti vaahdoksi ja riistäytyi kovaäänisesti kohisten kuivalle maalle. Meri käytti kaikkia ääniään, jotka hukuttivat sitä kattavan loputtoman sinen alleen.

Ja sitten ilmaantuivat laivan uskolliset saattajat – lokit! Ne joko leijuivat kansien yllä tai lensivät vauhdilla laivan ympäri eri puolilta odottaessaan, että matkustajat tarjoaisivat niille herkkupaloja. Lokkien piirileikki, valkeat pyörylät veden yllä! Niiden tyypilliset kurkkuäänet eivät, omituista kyllä, lainkaan rikkoneet äänten harmoniaa: ne päin vastoin punoutuivat hyvin onnistuneesti omaperäiseen moniääniseen taustakuvioon.

Äänellä on kyky täyttää mikä tahansa tila; se alistaa valtaansa jopa läsnäolijoiden mielentilan. Surun syvyyksistä voi sukeltaa ylös pintaan, kun kellot helisevät ja kun niiden soinnut hyppelehtivät ja ajavat iloissaan toisiaan takaa ja hajaantuvat taas eri suuntiin.

Innnokenti oli uppoutunut verkkaisiin ajatuksiinsa eikä heti huomannut sadepisaroita. Ne täplittivät laakeaa kiveä, jolla hän istui, ja kastelivat hänen vaatteensa. Näillä seuduin sade oli vielä yksi niistä luonnonvoimista, jotka eivät useinkaan ilmoittaneet tulostaan etukäteen. Hän kiirehti kirkolle kellokatoksen suojiin. Vigilia alkaisi pian.

Yltyvän sateen pisarat rummuttivat rytmikkäästi kellotelineen peltikattoa. Kelloista isoin liittyi niiden juhlasoittoon lyöden neljäkymmentä kertaa ja kutsuen kansaa kirkkoon. Jokaisen lyönnin kohdalla Innokenti luki Jeesuksen rukouksen. Kuinka hienoa – luonnon omat äänet yhdessä kellojen äänen kanssa! Luonnonvoimat ja rytmi… Nämä pyhän Paulinos Laupiaan, Nolanin piispan, profeetallisen unen innoittamien varhaisten mestarivalajien luomukset! Miten paljon niillä onkaan yhteistä, luontaista ja saavuttamatonta voimaa, joka repäisee ajatukset pois maallisista huolista. Mutta vain kellot muistuttavat meitä soinnillaan iankaikkisesta taivaallisesta kotimaastamme… Minun sieluni ikävöi Sinua, oi Herra!

Kellojen mietteitä

Joskus soiton päätyttyä ei tehnyt mieli lähteä pois kirkolta, jättää tätä rukouksen pyhittämää tilaa ja kellokatosta, jota Innokenti usein kutsui kellonsoittajan keljaksi. Tekemistä oli taas paljon.

Vanhus otti laukusta harjoja, sieniä, vanhojen pyyheliinojen palasia ja muita rättejä ja alkoi siivota, Hän pyyhki huolella rautaisen telineen, johon hänen rakkaat kellonsa oli kiinnitetty, ja kiillotti sitten kellot kirkkaiksi. Pronssi kiilsi haalean syysauringon säteissä.

Kellokatokseen oli tuulen mukana tullut paljon puista pudonneita lehtiä ja ison sanomakellon pedaalin alta pilkisti aika ajoin pieniä harmaalakkisia syömäkelvottomia sieniä, joita ilmaantui mitä sopimattomimpiin paikkoihin.

Yleensä siivoamisessa meni kauan aikaa. Kellot katselivat huolehtivaista ystäväänsä ja yrittivät kuunnella hänen sydäntään. “Meitä on seitsemän, meidän on hyvä olla yhdessä”, ne miettivät, “mutta hän on yksin. Aina yksin. Eikä kiirehdi pois… Ehkä hänellä ei ole, minne mennä? Ehkä kukaan ei odota häntä?”