Näyttelijättären tarina

I

Siihen aikaan, kun rauha viihtyi maailmassa eikä kukaan olisi uskonut suuren maailmansodan syttyvän vuosikymmenen vierähtäessä, kun aatteen miehet kammioissansa suunnittelivat ihmisyyden ihanteita ja palveltiin taiteen jumalia pyrkien kansallisen, suomalaisen taiteen luomiseen, siihen aikaan oli myöskin meillä suurta ja vilpitöntä ihmisyyttä, oli luovaa nerokkuutta ja nuorta, hehkuvaa innostusta sekä samalla taistelua sivistyselämän puitteissa.

Maisteri Alpre Harju, talollisen poika, oli esteetikko, kirjoitteli aikakauslehtiin ja usein jokapäiväisiin sanomiin. Hän oli perinpohjaisissa opinnoissaan pysynyt aikansa tasalla ja valitsi tuntijan vaistolla edustavinta ja parasta, mitä maailman kirjallisuus tarjosi kaunokirjallisella ja estetiikan alalla.

Hän ei kuitenkaan tyytynyt pelkkään teoriaan uppoamalla kirjapaljouden lumoihin. Hän imi niistä mehun ja pysyi omana itsenään, puolittain talonpoikana, mutta täydellisesti eheänä persoonallisuutena, jääden kaikenlaisten suuntien ulkopuolelle. Sitäpaitsi hänellä oli omituinen kyky tarkata ympäristöään ja pyrkiä sovittamaan sitä omien aatteittensa mukaiseksi tai mahduttamaan siihen ihanteitaan.

Mies pörröinen ja parrakas, silmät tuuheain kulmien alla syvällä kuin ainakin tutkijalla ja lukumiehellä, puku huolimaton, mutta moitteettomasti puhdas sekä paljosta istumisesta housunlahkeet hanurin poimuissa, asteli työhuoneensa lattialla kodissansa Harjussa.

Harjun talo ei ollut suuri, mutta vuokraaja kykeni maksamaan siitä sen verran, että maisteri Harju pääsi tyydyttämään halunsa ostaa runsaasti kirjoja ja tehdä tuon tuostakin matkan Eurooppaan.

Tällä hetkellä ei maisterilla ollut mitään syvällisempää miettimistä, olihan vain levoton suojattinsa, pikku Katrin, kepposista.

Hän oli tahtonut antaa tytölle opetusta tietämisen aikeissa kasvattaakseen hänestä näyttelijän, koska oli sattumalta havainnut tytössä selviä taipumuksia tähän suuntaan.

Pikku villikissa oli juossut metsäänsä eikä tullut yöksikään näkyviin.

Maisteri Alpre Harju ei juuri hätäillyt, mutta tällä kertaa hän oli hiukan levoton. Raottaen keittiön ovea hän kysyi emännöitsijältään:

– Eikö vieläkään kuulu Katria?

– Eikä kuulu, – tiuskaisi Miina kärsimättömänä. – Ja nytkös sitä kysytään ja kärtätään! Ihanhan se on sellaista paasaamista kuin minä olisin tytön piilottanut. Minäkös sen nyt sitten kirstuuni pistin ja ullakolle vein? Ellen itse olisi levoton lapsesta ja silmiäni sokeiksi porannut kaiken yötä, en sietäisi tätä kyselemistä. Kukas on syypää? Kyläläiset. Ärsyttävät ja hätyyttävät lasta. Senkin nasapuljukset! – sätti Miina.

Alpre Harju oli heti paennut eukon alkaessa, jättäen hänet rauhassa äkäilemään.

Hän astui ylös mäen laitaa ja jatkoi matkaansa harjun selällä polkua myöten suureen metsään kiirehtäen askeleitaan ja ympärilleen pälyillen kuin jotakin etsien. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja kuumuus kävi rasittavaksi. Hän heitti takkinsa polulle ja riisui kenkänsä jättäen ne siihen ja jatkoi näin keventyneenä matkaansa.

Saniaiset tervehtivät häntä alempana harjun alla ulottuen polviin saakka; kaatuneet puut ojentelivat oksiansa polulle. Kukkivista tuomista ja pihlajista, angervoista ja oimukkapensaista, joita mustamultainen notkelma kasvatti, nousi huumaava tuoksu. Kulkijan ylle satoi valkeanaan rapisevain kukkien lehtiä, ja lintujen viserrys lehdossa täytti ilmaa yhtyen sopusointuiseksi kuoroksi metsän huminan ja puron hiljaisen lorinan kanssa.

Puro kiiti yhä vuolaampana notkelmaa pitkin kiirehtien kuin estääkseen vetensä uupumista janoisien kasvien juurille.

Alpre Harju nosti käden silmilleen. Notkelman alla avautui järvi kimaltelevana huikaisten silmiä auringonpaisteessa.

Se oli sellainen syvä ja yksinäinen metsäjärvi, korkeain rantain piirittämä. Metsän vihreys ja taivaan laki kuvastuivat sen pintaan tavallisesti synkissä väreissä. Kuin vanhuuttaan sameneva silmä se menetti yhä enemmän kirkkauttaan painuen aina syvemmälle onkaloonsa.

Alpre Harju tahtoi uida, ja siksi hän oli tullut metsän halki, pitkän matkan, melkein joka päivä. Tällä kertaa hän etsi myös Katria, Juonalan villiä tyttöä, ja luuli melkein varmasti löytävänsä lapsen kotoaan tuosta mökistä järven rannalla.

Uituaan hän siis meni harmaaseen mökkiin ja tapasi ihmeikseen pappilan nuoren ylioppilaan Tuomas Salmelan Juonalan pihalla.

– Oletko jo käynyt uimassa vai vastako menet? – kysyi hän.

– Olen jo käynyt mutta olen menossa metsälle, – sanoi nuorukainen näyttäen ampuma-asettaan.

– Oletko nähnyt Katria? – kysyi Alpre Harju.

– En tunne koko tyttöä, – kuului nuorukaisen lyhyt vastaus.

Tuomaan isä, kirkkoherra Salmela, oli vasta muuttanut pitäjään, ja Tuomas oli sitäkin oudompi tällä seudulla oltuaan talven kaupungissa.

– Ovi on säpistä auki, hän on kai kotona, – sanoi Tuomas.

He astuivat sisään.

Keskellä lattiaa istui nuori tyttö punoen kulleroista seppelettä. Hän tuijotti tulijoihin ja sipaisi pitkillä ruskeilla sormillaan suortuvat pois silmiltään.

– Missä on isäsi? – kysyi Alpre Harju.

– Meni lusikoita kaupalle ja soittamaan, – sanoi Katri nousten seisaalle.

– Miksi sinä tulit pois Mattilasta? – kysyi Alpre Harju. – Olisit voinut olla siellä ja samalla käydä meillä lukemassa. Olihan niin sovittu toistaiseksi.

Katri katsoi kysyjään alta kulmain eikä vastannut. Katseessa oli lapsen tuska ja kammo. Suurten silmäin mustan ja ruskean värin sekoitus antoi niille erikoisen kiillon ja syvyyden ja pohjattoman kaihon.

Tuomas oli pysytellyt akkunan ääressä sivulta katsellen tyttöä ja sanoi ruotsiksi toverilleen:

– Nuo kasvot puhuvat selvää kieltä. Varmassa silmäyksessä on vastaisen varalle paljon lupaavaa. Kuka tietää, mitä tuo arvoituksentapaisuus kaihoisissa silmissä tulee antamaan ja itsellensä vaatimaan! Katsohan vain leveähköä suuta ja jäntevää leukaa. Se on nyt liian laiha, tuntuu joka luun kolo. Ei sentään hullumpaa, tytössä on suloa ja sitkeyttä. Taidat olla oikeassa, voi tulla taiteilija. Ainakin ulkomuodon puolesta.

– Tahdotko tulla kylään? – kysyi Alpre Harju vastaamatta nuorukaisen puheeseen.

– En! – tokaisi Katri varmasti.

– Kuinka sitten lukujen käy?

– Kun en minä voi tulla kylään! – huusi Katri. Tuomaan silmät levisivät.

– Mitä me sitten teemme? – sanoi maisteri Harju hymyillen.

– Minä tahdon lukea kotona. Ja sitten minä neuloisin!

– Neuloisit, – innostui maisteri. – Tietysti sinun pitää neuloa.

Voit kai tulla noutamaan ompeluaineita ja samalla kirjasi meiltä.

Tyttö kuunteli kiihkoisesti suoristuen hetkeksi, mutta suuressa laihuudessaan hänen oli vaikea pysyä ryhdikkäänä ja painui jälleen kokoon.

– Siinä voi olla ainesta, – myönsi Tuomas mökistä astuttaissa, – mutta ruokaa hän tarvitsee kaikkein ensiksi.

– On mahdotonta jättää häntä yksin tänne metsään, – päätteli Alpre Harju.

– Onko sinulla joitakin varmoja suunnitelmia lapsen suhteen? – kysyi Tuomas.

– Enpä tiedä. Tyttö on hiivatin itsepäinen ja samalla arka. Olen sattumalta, salavihkaa päässyt hänen olemuksestaan selville. Uimassa käydessäni kuulin hänen laulavan ja tanssivan rannan nurmella. Tanssi ei kuitenkaan ollut varsinaista tanssimista. Hän matki kylän tyttöjä ja poikia mainion sattuvasti. Minä olen ollut heidän iltamissaan niin paljon, että tunsin Katrin esityksestä joka ainoan.

– Mitä sinä sitten arvelet?

– Jos tytön luonne olisi taipuvaisempi, saisimme hänestä oivallisen näyttelijän.

– Mitä? – huudahti Tuomas. – Tyttöhän on kouluttamaton, oikea villi-ihminen!

– Mitä siitä! – Alpre huitaisi kädellään. – Kirjatiedotko ne nyt taiteilijan loisi? Minä antaisin tytön vieläkin olla, mutta pelkään, että sattuma voi hänet herättää, ja sen vuoksi pitäisi olla varuillaan.

– Lukea hänen kuitenkin pitäisi! – väitti Tuomas.

– On niin haluton ja arka. Yritä sinä! – sanoi Alpre äkkiä.

– Niin, – innostui Tuomas, – jos sinä autat.

– Totta kai.

– Sellainen tyttö – luuta, tukkaa ja silmiä. Peijakas! – intoili Tuomas.

Miina ruokki Katria, antoi eväitä ja ostetun kankaan ja muita ompelutarpeita.

Miina vilkaisi kirjoihin ja huomattuaan ne maailmallisiksi ei pistänytkään koppaan, otti pois paperista ja pani vanhan postillan sijaan.

– Tota kun syö, aivan kuin ei olisi oikeata ruokaa koskaan nähnyt, – ihmetteli Miina.

Tyttö nyökkäsi ja puri vahvat hampaansa mahtavaan leivänviipaleeseen antaen voille ja paistille iloisen matkan laihan kaulansa kautta tyhjään vatsaan. Makea liemi ja sokerikakku teki hänet vallan autuaaksi.

– Missä minä olisin tällaista muualla syönyt, – selitti tyttö nauttien ruuasta.

– Syö, syö, hyvästä sydämestä se on suotu, syö, että lihoisit.

Katri nauroi.

– Et sinä varsin koreasti naura, – muistutti Miina.

Katri peitti suunsa kädellään.

– Enhän minä sitä pahalla, – ennätti Miina sanoa, – mutta voisit pitää varasi, ettet sillä tavalla horise!

Kyyneleet nousivat tytön silmiin ja sokerikakun palanen jäi kädestä pöydälle. Siinä tuokiossa hän otti vasun käteensä ja katosi.

Miina jäi siunailemaan.

Katri kiirehti pitkin harjua juoksujalkaa, mutta pian hän väsyi. Ruokakoppa ja kangasmytty painoivat. Hän oli jo päässyt suureen metsään ja istui ympärilleen tähyiltyään kahden suuren kiven väliin ja taittoi leppiä eteensä. Siitä ei olisi etsienkään löytänyt. Laihat, ruskeat sormet päästelivät kiireisesti kangasmytyn sidelankoja, ja suu mutussa hän ahmi suurin silmin paperista paljastuvaa punakirjavaa karttuunia. Siinä oli pieniä pilkkuja ja raita pitkin syrjää. Hän nousi seisomaan ja levitti vaatteen eteensä, heitti kankaan toisen pään selkäänsä ja astui sipsutellen juhlallisesti ja hypähdellen. Vyötäröltä hän sitaisi kiinni käärelangalla ja katseli ja keikisteli. Kuinka se tuoksuikin hienolle, ihan kauppapuodille, tuntui käteen sileältä ja pehmoiselta. Mattilan Annalla ei ollut näin kaunista kangasta. Hän tekee siitä sellaisen kuin Annan hame on, lyhyet hijat, kaulasta auki, kapea hame ja vyö selässä. Pitää vain ummistaa silmät, niin muistaa, kuinka se on leikattu, näkee neulokset kuin viivat edessä. Selässä ei ole neulosta eikä hijan tyvessä. Täytyy painaa pää kankaaseen ja upottaa ajatukset Mattilan Annan pukuun. Se neulos kainalon seuduissa – selviä, selviä! komentaa hän. Se on niin, että itkettää eikä muista mitään – ei mitään. Kiireesti hän kokosi kankaan ja muut ompelutarpeet, peitti eväsvasun ja jätti ne piilopaikkaan juosten itse takaisin kylään. Oli keskipäivä, mutta kun pujahti metsänpuoliselta aitan nurkalta, niin pääsi livahtamaan parvelle, ja Annan aitan ovi oli tavallisesti auki. Kun saisi vain kerran vilkaista sitä puseroa, niin sitten muistaisi aina – hän näki jo kaukaa, että ovi oli auki. Sydän löi rajusti, kyllä nyt täytyi uskaltaa, ei ne kuitenkaan näyttäisi. Naulassa oli puseroita, ja hän riensi tarkastamaan. Samalla kaikki selvisi, ja hän veteli viivoja sormellaan ilmassa kuvaillen elävästi leikkaukset. Silloin paukahti koira haukkumaan pihassa. Katri pidätti henkeään ja seisoi säikähtyneenä ylisen lattialla. Joku tuli ylös portaita. Se oli Anna vaatemytty sylissä. Hänkin säikähti ja kirkaisi:

– Jestas, mitä sinä täällä?

– Katsoin puseroa, – sanoi Katri selviten pelostaan.

– Kuka sinun tietää, mene pois täältä!

– Menen, – sanoi Katri heittäen niskojaan, – käskemättäkin menen.

– Kas tuota kerjäläistä, kun osaa ylpeillä, – ja kuin piloillaan hän huusi koiralle pihassa: – Ot kii!

Koira työntyi ärhentelemään ja repi Katrin laajaa hametta. Katri veti tuppipuukon taskustaan ja löi sen päällä koiraa, kiiveten yli aidan, mutta koira ei hellittänyt.

– Katsokaas tuota ottelua, – sanoi Anna Kaivolan nuorelle isännälle, joka tuli Eetun kanssa Mattilan tuvasta.

Eetu ärjyi koiralle ja kysyi Katrilta:

– Puriko se?

– Kun Anna usutti, – sanoi Katri.

– Sinä kävit luvattomasti minun aitassani, vaikka vielä varastaisit, – sanoi Anna.

Katrin silmät levisivät, ja hän jäi sanattomana tuijottamaan ihmisiin edessään. Kyyneleet nousivat himmentämään katsetta, ja hänen avuttomuutensa oli niin puhuva, että Eetu sanoi sisarelleen:

– Älä sellaisia puhu.

– Minä sain kangasta Harjusta ja minä teen hameen, – sanoi Katri ponnistaen kaikki voimansa pidättääkseen itkua. – En muistanut kainaloneulosta.

– Kuulkaas tuota, oikeinhan se keksii kuin olisi hyvinkin viisas.

– Minä en keksi, se on totta, – huusi Katri.

– Sinäkö tekisit hameen, rääsy-Maija, mikset sitten korjaa tuota vanhaa reppanaasi, kun roikkuu ylläsi kuin mikäkin variksenpeläte!

Sanat olivat kaikki haavoittavia Katrille.

– Te olette kaikki hylkyjä, häijyjä käärmeitä! – huusi hän polkien paljasta jalkaansa pehmeään sarkaan.

Kaivolan nuori isäntä lähestyi aitaa. Samassa Katri kavahti pystyyn ja juoksi metsää kohti taakseen katsomatta.

Kaivola oli usein pelotellut Katria ja kutsui häntä leikillä pikku morsiamekseen tavoittaen kiinni, milloin sattui läheisyyteen.

Piilopaikkaansa tultuaan hän heittäytyi maahan uupuneena ja itki. Ei kangaskaan enää lohduttanut. Kesken suruaan hän nukahti.

Aurinko oli jo alhaalla, kun hän heräsi. Kaikki ikävyydet palasivat samalla mieleen. Silloin hän turvautui vanhaan keinoonsa, löi kaikkia ikäviä ajatuksia, iski, kun joku nosti päätään: Tulkooskin, hän ei huoli mistään eikä kestään. Hän elää Juonalassaan ja neuloo hameen! Koppa kädessä ja mytty kainalossa hän astui taas kotia kohti ja tuli korkealle harjulle, josta oli vielä kappale matkaa kotiin, kun hän äkkiä näki Kaivolan isännän rinteellä, aivan lähellä. Tyttö parkaisi, jätti eväskoppansa ja juoksi pysähtymättä kotiin saakka. Siellä hän sulki oven ja rauhoittui vasta vähitellen. Sen hän tiesi, ettei Kaivola koskaan tulisi hänen kotiinsa. Miksi ei, sitä ei hän tutkistellut.

Kun hän aamulla heräsi ja avasi oven, oli eväskoppa kiviportaalla.

Hän säikähti ensin ja uskalsi tuskin tarttua sankaan.

– Jos olisikin väijymässä!

Käsi hameentaskussa veistä kopeloiden metsittynyt tyttö odotti hetken henkeään pidätellen, uskalsi lopulta astua pihaan ja tähystää. Ei mitään epäilyttävää, ja hän haki vettä ja puita ja laittoi itselleen aamiaisen. Ja sitten alkoi hameenteko.

Hän mittasi ja jakoi kankaan kahteen yhtä suureen osaan. Käänsi syrjäraidan kaulaa vasten rinnan päälle, keikisteli ja näki, että kangas ulottui puolisääriin. Harjun Miina oli ollut tarkalla päällä ja ostanut vaatetta liian vähän, mutta sitä ei Katri miettinyt. Hän oli innoissaan ja piteli vaatetta kuin ompelijat hyvin kallisarvoista silkkiä. Vaate oli kaksin kerroin ja nyt oli leikattava ulkosyrjille saumat ja kainalosauma, joka oli tuottanut niin paljon harmia. Uudet ja kankeat sakset puraisivat ahnaasti ja ihastuksen väristys puistatti tyttöä suuressa edesvastuun tunnossa, ettei pilaisi kangasta. Sauman kaaret ja mutkat piirtäytyivät ihan kuin taian kautta tuohon kankaalle. Hän ajatteli niitä vain oikein vihaisesti. Jo oli leikattu. Kyykkysillään hän hyppeli lattialla. Vanhan, paksun hameen laskokset naurattivat häntä. Ne poimuttelivat kuin vuota tuossa vaalealla kankaalla. Hän hyppäsi ylös ja sieppasi pitkät, kapeat viipaleet, jotka jäivät kainalon alta ja sitoi ne vyölleen, sovitti nauhaksi tukkaansa ja solmeili niitä ihastuneena, pyöri ja hyräili rikkaana ja onnellisena aarteistaan. Silloin avautui ovi, ja Katri jäi tilkut käsissä katselemaan sisään astuvaa miestä.

– Isäkö! – huusi hän samassa, hyppäsi ovelle ja kiskaisi miestä kädestä, päästeli metsäkarjunnahkaisen repun hänen selästään ja tarkasti eteisen hyvin tietäen, että siellä täytyi olla lusikka- ja kauhapussi. Se oli aivan tyhjä. Isällä oli siis ollut hyvä kauppaonni.

Katrin isä oli mies parhaillaan, vasta neljänkymmenen paikkeilla, mutta hänen hintelä vartalonsa ja melkein naisellinen ja arkaileva olentonsa teki hänet niin vähäpätöiseksi täällä korven keskellä, missä ruumiillinen voima on se ainoa mahtikeino, millä köyhä mies voi saada herruutensa tunnustetuksi.

Katri irroitti repun hihnat ja otti hänen kädestään nahkaisen pussin, missä isä säilytti viuluaan, ja laski sen varovaisesti pöydälle. Hän hoiteli nyt miestä kuin kilttiä lasta jaellen hänelle äidillistä hellyyttään yhtä innokkaasti kuin oli juuri pukuaan leikannut ja suunnitellut.

Leikatut kappaleet viruivat hujan hajan lattialla, ja Katri harppaili niiden ylitse ja puuhaili laitellen isälle ruokaa ja kysellen, kuinka kaukana ja missä kaikissa kylissä isä oli soittanut ja mitä syönyt ja miten ihmiset oli olleet puetut ja kuinka paljon hän oli rahaa saanut, ja olivatko morsiamet olleet kauniita ja rikkaita. Isä ennätti vain nyökkäillä ja syödessänsä myhäillä: – mitäs vielä? tyttären kiihkoisille olettamuksille.

Jälleennäkemisen huumaus oli pian ohitse, ja Katri antautui työhönsä entistä kiivaammin. Hän harsi ompeleet kasaan. Neula ei oikein totellut haparoivia sormia, se teki merkillisiä harakanvarpaita ohuelle kankaalle. Valmista, pian valmista! – se oli neulojan kiihkoinen tahto, – nähdä, miten se istuu, isä oli nyt heti tuomarina, – isä oli nähnyt kauniita pukuja, isä ymmärsi ihan varmasti.

– Mistäs sinä nyt olet kangasta saanut? – kysyi soittaja hymyillen ja katsellen Katrin puuhaa.

Katri kertoi Harjun maisterin käynnistä.

– Harjun maisteri täällä … sanoi isä levottomana. – No, mitäs se sinusta? Sinähän olet iso jo tuota pikaa ja lennät kuin lintu pesästään ulos maailmalle.

Juonalan pelimanni puhui aina vertausten kautta, ja ne olivat tavallisesti lohdullisia, sillä kaiken tuskallisen hän karkoitti luotaan.

Katri oli saanut hameen kokoon, heitti paksun puseronsa pois päältään ja pudotti leveän vuotamaisen hameen maahan. Siinä hän seisoi keskellä lattiaa paitasillaan, hymyilevänä ja onnellisena tarttuen hyppysillään kevyen puvun helmaan ja pujotti sen kaulaansa. Punertava kangas oli kirjavana hänen hartioillaan, ja kaartuva, ruskea kaula, jonka lapsellista hentoutta ei luisuuskaan raaskinut pahoin pidellä, nousi sen poimuista, ja tytön tummissa silmissä ilakoi ja riemuitsi.

– Katsos nyt sinua, – puhui soittaja, – olethan kuin mikäkin karitsalammas, laiha ja valkeavillainen. Silmäsikin siinä niin kimaltelee, ettei tuo järvikään enempää kimaltele. Se on sellainen metsän peili, ja sinä se sitte vasta olet oikein lapsellisuuden peili. Puehan nyt oikein yllesi se säkkihame. Kas, johan se verhoaa.

Soittaja nyppi kangasta ja katseli joka puolelta.

– Niinkös osasi tehdä, osasi se Katri tyttö jo hameen, vai, vai, panes nyt vyö keskeltä. Oletkos nyt nähnyt. Niin se on kuin keskeltä köytetty säkki. Ei sentään hullumpaa. On niillä muillakin naisihmisillä niinkuin tynnyrit yllä, ihan kuin tynnyrit niillä on hameet päällään. On minullakin sinulle tulijaisia, oikein koreita onkin.

Isä avasi konttinsa ja otti sieltä kengät ja parin tulipunaisia sukkia.

Katri jäi sanattomaksi ja otti isän kädestä lahjat hartaalla ilolla, nosteli niitä korkealle, edensi ja lähensi, silitteli ja käänteli ja laski ne varovasti pöydälle.

– Älä niitä pöydälle, jalkaasi ne on pantava, – sanoi isä.

– Kun ne on niin kauniit, – ihmetteli Katri ja katseli sierettyneitä jalkojaan. – Ei ne taida mahtua. – Kyyneleet nousivat silmiin.

No, vissisti ne mahtuu, olihan minulla mitta, – sanoi isä.

– Mikä mitta? – epäili Katri.

Otin nukkuessasi sinä aamuna kun läksin. Katri nauroi, otti sukat pöydältä, mittaili ja veti varovasti jalkaan ja sitten kengän.

Se mahtuu, sopiihan se, ja se on niin korea. Laitahan toinenkin sukka ja kenkä.

– En minä raaski.

– Ole nyt tossa sitten kuin mikä ontuva hamppuvarpunen. Pääskynen sinun pitää olla ja leivo ja satakieli. Pane jalkaasi, niin minä soitan.

Hän paljasti viulun nahkasäkistä ja istui penkille nappaillen ja kosketellen.

– Kun ostin nuo kengät, niin silloin aattelin uutta polkkaa, sellaista polkkaa, etten sitä ole keltään kuullut. Ja nyt sen soitan.

Pane se toinen solki kiinni. Annas nyt kun katson, käänny tänne päin.

Osaatko sinä tanssia polkkaa?

– Osaan, soittakaa vaan isä, en minä ilman! – Niin, nythän Juonalan pelimanni soittaa oman polkan omalle tyttärelleen, – puheli hän herttaisesti hymyillen viulu leuan alla.

Jalka polki ensin tahtia ja kiikkui tuudittaen viulua, mutta jouhi ei vielä koskettanut kieliä. Soittajan vaalea tukka heilahteli ja kasvojen iloinen loiste sai Katrin hymyilemään. Koko tupa hymyili ja auringon luoma valo lattialla hypähteli. Soittaja polki yhä tahtia ja hyräili. Katri ensin pyörähteli lattialla, mutta kun viulu helähti, pysähtyi hän ja jäi paikalleen kuuntelemaan ja katselemaan isää, ja niin hän kuuli sävelen ja näki, kuinka se eli.

Se soi, katkesi ja laulahti kuin linnun helähyttämä huudahdus, katkesi ja alkoi uudestaan varmempana, jatkui ja kasvoi kuin lintu olisi herännyt näkemään avaruuden ja ihanuuden ympärillään, huudahtanut ja riemastuneena levittänyt siipensä, ottanut suunnan ja katsonut ylös taivaan sinilakeen ja sitten laulanut suuresta onnestaan siivet levällään ja rinta tulvillaan säveleitä, kohonnut, poimutellut lakeuden yli, hypähdellyt mutkissa ja aalloissa, syössyt kulmissa edestakaisin yhä visertäen, sirkuttaen ja sitten äkkiä surulliseksi muuttuen kuin olisi katsonut alas ja ikävöinyt sinne, nähnyt siellä omat rakkaansa, oman pesän, sinne tuiskuna lentänyt, siellä hellyydestä kujertanut ja sinne nukahtanut. Soittaja laski viulun, ja kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen.

– Isä ei ole tuota koskaan ennen soittanut, – sanoi Katri.

– Eihän sinullakaan ole koskaan ennen kenkiä ollut.

– Ilmankos minä talvella olisin kävellyt! – nauroi tyttö.

– Mitä kenkiä, tallukoita!

– Äidin vanhoja.

Soittaja hätkähti. Hän säilytti vaimonsa tavaroita kuin pyhiä esineitä.

– Niitä survottuja, navettakenkiä, – lisäsi Katri. – En minä niitä hyviä ole ottanut.

– Olihan se survonut, äitisi, ainahan se oli siinä elatuksen touhussa. En minä ole sitä koskaan osannut.

– Te osaatte soittaa.

– Osaankos minä? – huudahti soittaja nöyrällä ilolla. – Oliko se polkka kaunis?

– Oli se minun mielestäni.

– Täällä on nyt niin hiljaista ja puhdasta, – sanoi isä katsellen pihaan.

– Minun on sentään niin ikävä, ja aina kun katson pihaan, muistan sitä Naskua. Se oli niin merkillisen viisas porsas. Eikös ollut, isä? Silläkin oli ikävä. Vaikka olisin kuinka laudoilla ja seipäillä tukkinut sen aituuta tuolla navetan ja ladon välissä, ei se pysynyt, tahtoi aina tulla minun mukaani.

– Sillä lailla kun sinä sitten sen aidan laitoit!

– Enhän minä raaskinut sitä vangita. Se tanssi ja teutaroi niin hauskasti tuossa pihassa, ja minä nauroin sille ihan kuollakseni, mutta sitten meiltä loppui ruoka. Minä jaoin kyllä leivänpalat tasan ihan tarkalleen, eikä se sentään riittänyt Naskulle, vaikka se riitti minulle. Se kai tarvitsi paljon enemmän. Silloin ei ollut vielä ruohoakaan. Tiedättekös, isä?

– No…?

– Minä luulen, että se kuoli nälkään!

– Älä puhu, eihän sille mitään voinut. Kun se kerran oli kuollakseen, niin se kuoli.

Juonalan soittaja tukahutti omantunnon soimaukset ja tahtoen johtaa Katrinkin huomion toisaalle päästäkseen kiusallisista itsesyytöksistä hän otti repustaan kotelon, jossa säilytti viulunsa jouhia, veti siitä kymmenmarkkasen ja ojensi sen hymyilevänä Katrille.

– Rahaa! – huusi tyttö riemuiten ja tarttui siihen kahden käden.

– Eletään sillä vähän aikaa, – sanoi soittaja lapsellisella tyytyväisyydellä.

– Nyt tulkooskin haukkumaan kerjäläiseksi! – huusi Katri hypellen harsitussa puvussaan ja uusissa kengissään.

Maailma oli ilonrunsautta ja onnea täynnä. Kesken iloaan hän muisti, että eväskopassa oli ollut joku kirjakin Harjun maisterilta. Hän kopan papereista ja löysi vanhan nahkakantisen postillan. Se oli pettymys ja vähältä piti, ettei hän heittänyt sitä suuttuneena pois, mutta kunnioitus jumalansanaa kohtaan pidätti häntä. Hän laski sen kuitenkin huolimattomasti vanhan aapisen ja raamatun päälle nurkkahyllylle.

– Mikä kirja se on? – kysyi isä.

Katri otti sen uudestaan ja avasi. Kannen sisäpuolella oli lampaankuva suu hiukan auki, niin että hampaat näkyivät, ja valokehä pään ympärillä.

Sen alla pitäisi olla sellainen värssy, että:

Irvihammas, taivaanlammas, piikkipäinen pässi!

saneli Katri harmissaan.

– Älä pilkkaa Jumalan sanaa, – sanoi isä, otti kirjan pois ja laski sen hyllylle.

– Enhän minä pilkkaa, onhan se sellainen.

– Vaikka olisikin, niin ei saa sanoa.

– Kun se on totta, niin saa sanoa. Niin äiti aina sanoi.

– Olin tullessani pappilassa, – sanoi soittaja. Se nuori herra tahtoo oppia soittamaan viulua. On sormet vaan niinkuin pöpperössä. Lupasi tulla tänne.