Näyttelijättären tarina

Pappilan ylioppilasko? – kysyi Katri suurin silmin.

Niin, sellainenhan sillä on se lakki.

Täällä on niin meikäläistä, kuinka se tänne voi tulla!

– Ei täällä sen meikäläisempää ole kuin muuallakaan, – sanoi soittaja katsellen ympärilleen.

– Isä nyt ei kanssa näe, vaikka vettä päälle sataisi.

– Kun ei vain viulu kastu, – sanoi soittaja läheten kallista soittokonettaan ja vilkaisten kattoon.

– Ei nyt sentään, – nauroi Katri. – Minä olen levitellyt tuohia rakojen kohdalle ja pannut kiviä päälle.

– Olet kuin äitisi. Huomenna se herra tulee.

– Kuulkaa nyt, isä, te saatte mennä kylään ja ostaa suolaa ja silakkaa ja kahvia ja sokeria ja maitoa jo onkin.

– Enhän minä, – esteli isä.

– Teidän täytyy. Ne ovat minulle niin pahoja kylässä, Mattilan Anna usutti koiran ja sanoi vaikka varastavani. Ja Kaivolaa minä pelkään.

– Onhan sinulla ase, – sanoi isä.

– On se tuon vanhan nahan taskussa, – nauroi Katri.

– Kun sinä naurat tuolla tavalla! Se on kuin rajuilma kävisi. Se kouristaa minua niin. Ja eikös se ole merkillistä, ettei soittokaan sinua kesytä, niinkuin se ei lauhduta tuota korven kohisemistakaan, kun rajuilma tulee. Se on sellaista taikaa, että toisin kuuroin se vetää minua tänne ja laulaa kauniisti ja suhisee lempeästi, ja täällä tuvassa on niin valoista ja iloista, ettei missään muualla. Ja sitten taas toisin kuuroin se on niin ynseää ja kylmää ja salakähmäistä, niinkuin se juuri tuohon paikkaan olisi kerännyt kaiken pahanilkisen sisunsa ja murhanhalunsa ja kyyristyisi tuohon kuusikkoon, ja niinkuin se sieltä kaapaisisi ja karjaisisi ja sitten päälle karahtaisi. Siinä on sellaista pahansuopuutta, ettei se salli minun soittaa, eikä se lakkaa minua vainoamasta ja kaahaamasta. En minä ole sellainen mies, että korpeani voisin kurissa pitää.

– En minä metsää pelkää, enkä pahaa säätä enkä yksinäisyyttä, pahoja ihmisiä minä pelkään, – sanoi Katri.

– Ei ihmiset pahaa tee, ellei niille pahaa tee.

– Kaivola, – sanoi Katri.

Mies kyyristyi, kuin olisi saanut iskun.

– Se on se Kaivola sellainen juro kuin tuo kuusisto, mutta ei suinkaan se pahaa tee, vaikka pelottelee. No, kyllähän minä menen. Annahan kun soitan sitä polkkaa vielä kerran.

Hän otti viulun ja näppäili kuin ulkoläksyä mieleensä painaen pääsävelen. Sitten hän tyhjensi kontin, nosti sen selkäänsä ja pisti viulun nahkasäkkiin aikoen ottaa sen mukaansa. Katri veti sen pois.

– Ei, sitten ette tule takaisin. Kyllä minä sen tiedän, menette vaeltamaan. Eikä teillä nyt ole lusikoitakaan tehtynä.

Soittaja jätti viulun pöydälle, katsoi arkana Katriin ja lähti.

– Otan tullessani haapaa, onko sinulla kirves?

– On se saunan eteisessä, olen hakannut puita.

Katri otti arkipuvun ylleen ja meni järvelle kalaan. Kotiin tultuaan hän pyöri innokkaana askareissaan, puhdisti ja emännöitsi, lehditti ja havutti, nyt kun vieras oli tulossa. Juonalan Katri ei ollutkaan mikään raukka. Täällä täytyi olla kaunista, oikein helluntaita ja juhannusta. Pihlajakin oli nyt niin kaunis kukassaan, tuosta ihan akkunasta kurkisti sisään, ja suuri koivu oli kukkeimmillaan keskellä pihaa. Siinä se Juonalan käki kukkui. Metsän käet eivät toki heille kuuluneet, kukkukoot kelle kukkunevat. Tuo se on Katrin oma käki omassa koivussa. Mitähän se käki meinaisi, jos se saisi nähdä Katrin uuden puvun ja ne uudet kengät ja ne tulipunaiset sukat? Jos koettaisi? Kyllä se taas tulee, monta kertaa päivässä se siinä kukkuu.

Katri siisti tukkansa vanhalla luisella kammalla ja sitoi painavan letin päälaelle punaisilla tilkuilla ja puki ylleen koko komeuden.

Sitten hän odotti, kunnes käki tuli koivuun, ja hiipi hiljaa ovesta.

Se kukkui, mutta vaikeni samassa.

– Tietysti se hämmästyi, – nauroi Katri itsekseen, – kun se ei nähnyt sitä tumpuraa tyttöä vanha vuota hartioillaan ja ruskeat jalat paljaina. Se nolostui ja huh! – tuossa se nyt lensi pois! Käki, käki, tule takaisin, minä se vaan olen, vaikka minulla on uusi hame ja isän tuomat kengät!

Kaiku vastasi: kengät!

Katri nauroi kaiulle ja huusi taas:

Tukuni, tuku, punainen on puku, on kengät mulla uudet ja rahaa markat kuudet, kun tulee meille kerran se pappilan nuori herra!

Kaiku vastasi: – Nuori herra!

Sitten Katri muisti, että vesisaavissa voi nähdä kuvansa, ja riensi kaivolle, vinttasi vettä ja tuijotti itseään silmästä silmään. Saavi oli vanha ja mustunut, ja vesi kuvasti tytön erinomaisen selvästi.

– Tuollainenko se sitten on? Nythän sitä viitsii puhutellakin eikä tunnu kovin nololta. Tui, tui tyttö, et sinä järin ruma enää ole. Ja ellei saavia ja vettä olisikaan ja silmät vaan olisi, niin voisi niissäkin kuvansa nähdä. Kas, kuinka ne on kuin vesi, niin mustat! Kyllä minä tiedän, että sinä olet tuhma ja itsepäinen etkä kelpaa ihmisten seuraan. Älä siinä ensinkään narraile, et sinä kovinkaan viisas ole etkä kauniskaan. Vai vielä sinä olisit herraskainenkin!

Käki kukkui koivussa taas, ja se keskeytti Katrin puhelun itsensä kanssa. Hän meni hakemaan palasen leipää, istui saavin laidalle syömään ja kuunteli käkeä. Väliin hän kumartui saaviin, suputti suunsa torvelle ja joi kuvastimestaan.

– Niin hassunkurista, juoda itseään, juoda omasta suustaan!

Katri nauroi hilpeästi, potkaisi jalkaansa ja kenkä sinkosi kauas pihaan, ja tyttö nauroi katketakseen, kun käki lensi tiehensä.

– Kas niin, käki, joko sinä nyt olet kylliksesi ihmetellyt uutta Katria?

Iltaviileys nousi järven rannasta, ja siitä Katri tiesi, että oli mentävä nukkumaan. Nyt hän tahtoi nukkua äidin kamarissa ja ottaa aitasta äidin uuden peiton, jota ei oltu vielä käytetty. Isä ei ennen antanut, mutta nyt hän on jo iso ja ottaa vaan ja tekee uuden, jos se kuluu.

Hän jätti tuvan oven säpistä auki, että isä pääsisi, ja sulki kamarinsa oven.

Hän heräsi siihen, että isä kolkutti ja sanoi:

– Nouse nyt, täällä on vieras!

Hän pukeutui uuteen hameeseen, mutta ei raaskinut ottaa kenkiä. Tukka oli vielä hyvä, niinkuin se oli illalla ollut, ja niin hän riensi tupaan unen antama sulous kasvoillaan ja vuoteen lämpö ruumiissaan.

Isä ja vieras istuivat pöydän päässä ja katselivat kirjoja. Siinä se oli pappilan nuori herra urheilupaita yllä, paljain jaloin ja tukka pörrössä. Katri pettyi. Tuommoinenko se nyt oli? Hän kun oli kuvaillut lakin olevan aina päässä ja kepin kädessä, ja nyt sillä ei ollut muuta itsestään jäljellä kuin kysyvä, ihmettelevä katse. Olipas hän, Katri, nyt yhtä hyvä kuin pappilan herra Pörrötukka, ja häntä yritti naurattaa.

– Laitahan kahvia, – sanoi isä. – Noustiin juuri.

– Onkos herrakin ollut täällä yötä?

– Nukuin kuin perintöprinssi tuossa sängyssä.

Vieras oli nukkunut isän vuoteessa, hänen kotonaan!

– Herralla on oma peittonsa ja tyynynsä. Minä vaan annoin vanhan sänkyni. Olen niin tottunut penkillä makaamaan, – puolusteli isä.

– Ensi yöksi haetaan olkia, niin minä makaan vaikka lattialla, – puhui vieras.

– Mitäs te meistä oikein aattelette, vai lattialla! – sanoi Juonala ja oli puuhailevinaan ja kehui laittavansa itselleen vaikka mitä. Mutta penkillä hän nukkui vielä toisenkin yön.

Katri keitti ja touhusi punasissaan kaiken päivää, isä ja vieras olivat järvellä kalassa ja soittelivat ahkeraan. Katri jäi ikäänkuin ulkopuolelle ja luuli nuorta herraa ylpeäksi, vetääntyi pois, kun hän tuli tupaan, ja yritti hänen huomaamattaan laittaa ruokaa, keitti kamarin uunissa vieraan tuomia munia kuin perunoita ikään ja vei niitä suuren vadillisen pöydälle. Maito oli päässyt happanemaan kannuun, ja Katri meni epätoivoissaan aittaan ja itki katkerasti. Kaikki oli nyt aivan hukassa, ja vieras luuli varmaan, että hän oli vähämielinen tyttö. Mitä nyt auttoi uusi puku, ja mitä hän enää kengistä ja sukistakaan, olkoot jalassa tai kamarissa! Kesken suruaan hän kuuli pihasta vihellystä. Sehän oli isän uusi polkka. Se oli jo oppinut sen, se Tuomas herra. Hänkin suputti suutaan, ja siinä samassa oli polkka pujahtanut ilmoille. Se oli hauskaa, ja se oli juuri niin, ja Katri vihelsi oikein vauhdilla. Kyllä hän sellaista osaa. Hän hyppäsi pystyyn ja meni pihaan. Käki oli koivussa, ja se kukkui eikä lakannut, vaikka he olivat molemmat viheltäneet.

– Sinä osaat paremmin, – sanoi Tuomas ja katseli tyttöä suoraan silmiin.

He olivat samalla kuin vanhat tutut.

– Onko isäsi opettanut?

– Ei isä osaa viheltää.

– Hän soittaa viulua ihanasti.

Katri oli hämillään: oliko se nyt olevinaan vai oikeinko se mielellään puhui hänen kanssaan niinkuin muidenkin ihmisten ja katseli noin kauniisti.

– Arvaappas, Katri, kun minä aion jäädä tänne koko viikoksi kalastamaan ja uimaan.

– Meillekö?

– Niin, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan?

– Kun meillä on niin meikäläistä.

– Täällä on kaunista, pappilassa on niin vietävän kuivaa, ei vettä missään koko kylässä.

– Tahtoisiko Tuomas herra asua kamarissa? – kysyi Katri arasti.

– Ei suinkaan, tuvassa on parempi, tarvitsisi vain saada Juonalalle vuode.

– Ladossa on lautoja, – sanoi Katri.

He juoksivat latoon, ja nuorukainen ihastui, sai sahan ja vanhoista kattolaudoista irroitettiin nauloja. Yhdessä he kantoivat sängyn luonnoksen tupaan. Raskas taakka likisti Katrin käsiä ja sänky lipsahti reväisten siekaleen uudesta hameesta.

– Nyt tuli vahinko, – sanoi Tuomas.

– Minä neulon, – kiirehti Katri rauhoittamaan.

– Sinä olet aikamoinen pikku emäntä, – kehui poika.

– Te olette niin kuin – hän ei osannut jatkaa, hame oli piloilla.

– Sinä et ole tainnut ennen koskaan ommella, – sanoi Tuomas katsellen kömpelöä neulan pitelyä.

– Minä olen tehnyt hameen, – sanoi Katri nykäisten niskojaan.

– Tämänkö ylläsi?

– Niin, tämän.

– Sinä olet soma.

– Taikka hame.

– Niin ja hame, – vahvisti Tuomas.

– Älkää tehkö pilaa, – sanoi Katri, ja kyynel kimmelsi silmässä.

– Totta se on. Osaatko sinäkin soittaa?

– En.

– Osaatko laulaa?

– Laulaa ne linnutkin, sillä tavalla minäkin.

– Oletko sinä käynyt koulua?

– En, – sanoi Katri ja käänsi pois kasvonsa.

– Osaatko sinä kirjoittaa?

– En, – vakuutti Katri ja katsoi uhallakin kysyjään.

– Tahtoisitko osata?

– Tahtoisin.

Heidän tuli nälkä, ja Katri laittoi tulen. Siihen hänen ruuanlaittotaitonsa uupui. Tuomaalla oli lihaa eikä kumpikaan ymmärtänyt, mitä sille oli tehtävä.

– Pannaan se kiehumaan, – sanoi Tuomas ja pisti sen pataan, ja Katri kaatoi padan vettä täyteen.

– Tuleekohan siitä nyt paistia? – epäili Tuomas.

– En minä tiedä, – myönsi Katri hämillään. – Kalasoppaan pannaan perunoita ja lientä, ehkä pannaan perunoita, niin tulee soppaa.

Tuomas puuhaili sängynteossa.

– Tästä uhkaa tulla hyvä, – sanoi hän hikeään pyyhkien ja vihelsi Juonalan polkkaa. Katri yhtyi samaan nuottiin. Häntä niin kiusasi se, että Tuomas vihelsi väärin.

Äkkiä Tuomaan sänkylaite romahti.

– Se pentele petti! – huusi hän kuin mies.

Katri nauroi. Olihan se niin hullua, kun tuollainen herraspoika kirosi.

– Mitä sinä naurat? – sanoi Tuomas äkeissään. – Kun he-herra kirosi! – sopersi Katri voimatta hillitä iloaan.

– Sitäkö sinä, no, kyllä sinä sitä saat kuulla! – Ja sitten hän otti oikein jyhkeän ryhdin ja oli sadattelevinaan.

Katri katseli häntä suu raollaan, liekehtivä hohde silmissään ja niin veitikkamaisella hymyllä, että nuorukainen vaikeni ja tapaili sanoja.

– Ei, se on hullua. Vihelletään, annetaan palttua laudoille. Tules polkkaa!

Hän läheni viheltäen, ja Katri nousi penkiltä kädet ojennettuina ja katse kohoten kuin olisi tahtonut lentää. Hän ei vielä ikänään ollut kenenkään kanssa tanssinut, yksin vain hyppinyt.

Nuorukainen piteli sirosti kädestä ja otti askeleet harvakseen. Katri haparoi ensin, mutta jalat oppivat pian oikeat askeleet ja seurasivat varmasti tahtia. Katri ei viheltänyt, hän unohti kaikki, tuvan, Tuomaan, itsensä, hän lensi, liiteli kuin tyhjässä.

– Se oli tanssia! – sanoi Tuomas.

– Ette saa puhua siitä.

– Miksei saisi puhua?

– Se on niin kaunista ja – salaista.

Nuorukainen katsoi tyttöön.

– Sinun silmäsi ovat kuin veden pinta, niissä välähtelee ja läikkyy.

– Niinkuin vesisaavissa, – hymyili Katri.

– Niin, miksikäs ei vesisaavissa? Soma sinä vain olet ja niin toisenlainen kuin muut. Mutta sinun pitää oppia kirjoittamaan.

– Kuka minua opettaisi?

– Minä opetan.

Katrin eloisuus ja välittömyys voitti nuorukaisen ystävyydelle alttiin mielen, ja niin oli tämä ens'mäinen päivä täällä takamailla hänelle kuin juhlaa. Hän katseli Juonalaa ja Katria kuin luonnon pyhiä ihmeitä ihaillen ja kunnioittaen aavistamatta, että hän juuri sillä tavalla herätti heissä kaikki hyvät voimat.

Kului monta päivää, lumousta kesti yhä, tuntui aina siltä kuin olisi eilen tullut. Hän ei enää laskenut päiviä, ei tiennyt, oliko arki vai sunnuntai. Hän tunnusti sen nauraen Juonalalle. He soittivat viulua, mutta Tuomas ei voinut saada varmasti korvaansa ja alkoi väsyä. Silloin hän muisti lupauksensa opettaa Katrille kirjoittamista.

Katri istutettiin ison pöydän ääreen, ja isä katseli innostuneena, kuinka tuon piti käydä. Ensin vedettiin viivoja paperin täydeltä ja koukkuja ja käiväröitä ja sitten kirjaimia. Tuomas kuljetti tytön kättä saadakseen toivotun ryhdin kirjoitukselle. Katri oli kärsivällinen ja melkein liian ahkera, mutta kun meni viikko, eikä hän vielä osannut sujuvasti sanoja sommitella, tuli kyllästys.

– En minä opi koskaan!

– Yksi viikko vielä, otetaan muuta välillä, lasketaan.

He laskivat, lukivat historiaa, maantietoa, upposivat tietämisen alkeisiin. Tuomas piti esitelmiä. Juonala ja Katri olivat kunnioittavasti vaiti. Katri sai kirjoitustehtäviä, saavutti pieniä voittoja ja suuria tappioita. Aina näki nuorukainen hänen silmissään rajattoman luottamuksen ja ihailun, toisinaan kyyneltyvän surun, kun oli antanut aihetta moitteeseen. Tuomas ei enää hennonut moittia eikä tarvinnut kiittää.

He lähenivät toisiaan päivä päivältä. Katri oli kiivennyt ylöspäin hänelle hyvin jyrkkää sivistyksen polkua, ja Tuomas auttaessaan häntä astunut alaspäin, antanut kättä ja vetänyt tyttöä luokseen. Työ oli hupaista ja jännittävää leikkiä. Mutta nuorukainen oli liiaksi malttamaton. Hän unohti yhä useammin, ettei Katri voinut seurata hänen ylen lennokkaita esitelmiään.

Tyttö ei enää pyrkinytkään ymmärtämään kaikkea. Hän vaipui kuuntelemaan ääntä, sanoja ja onnellisuuden huumaamana seuraamaan nuorukaisen kasvojen vaihtelevaa ilmettä. Tuomas luki heille historiaa ja puhui kauniisti vapaudesta ja kansallisuudesta, mutta Juonala ja Katri kuuntelivat niitä hajamielisinä.

– Onhan se kuin Jumalan sanaa, – myönsi Juonala, – mutta eihän meikäläisen ole määrä sitä ymmärtää, kun uskoo niinkuin lapsi – ja kyllähän minä sen uskon, koska nuori herra niin sanoo.

Katri ei koskaan puhunut luetusta eikä kysellyt niinkuin laskuesimerkeistä kysyi. Tuomas luuli jo, että tyttö kuului kylmäjärkisiin, ja se kannusti häntä yhä enemmän vastuksia voittamaan. Hän puhui omista ihanteistaan, yksityisen velvollisuudesta uhrautua maansa ja kansansa vuoksi. Mitä enemmän hän puhui, sitä kauemmaksi hän tunsi luisuvansa heistä, ja vierastus hiipi välille.

– Ettekö te sitä ymmärrä? – huudahti hän epätoivoisena.

– Kyllähän se on sillä tavalla kuin nuori herra sanoo, niille, joille se on, mutta meikäläinen asuu täällä kaukana sellaisista korkeista asioista. Käyhän se Herran voima tuolla pilvissä ja kuuluuhan se uhkaavalta, niin että on tapana siunata ja ristitä kätensä, mutta tietäähän sen, ettei se koske meidän mökkeihimme, ellei ole sallittu.

Nuorukaisen mieli kuohahti, ja hän oli valmis soimaamaan heitä alhaisiksi ja itsekkäiksi, mutta totellen kunnioittavaa vaistoaan hän katsoessaan Katrin avomielisiin ja lapsellisiin kasvoihin ja Juonalan sydämelliseen hymyyn ei voinutkaan sanoa yhtään loukkaavaa sanaa. Hän vain kohautti hartioitaan ja jupisi: – Mitäpä sitä sanoisi uskovansa, kun ei usko. Lopulta hän ymmärsi, ettei Juonala voinut käsittää isänmaallisuutta.

Juonala otti viulunsa ja soitti. Hänen säveleensä ilmaisivat joko iloa tai surua, kumpaakin kaihoisana ja laulavana ilman sorahtelevaa epäsointua, ilman uhkaa ja voimaa. Kuitenkin viulun hyväilevät sävelet saivat sydämen ilosta huumaantumaan ja surusta raskaaksi. Ja vaikka sävelet olivat enimmäkseen tanssikappaleita, oli niiden sävy kuitenkin surumielinen. Nuoret kuuntelivat niitä kuin omien heräävien sydämiensä vaikerrusta. Aavistamattaan he ammensivat syvimmän ja inhimillisimmän soitannon lähteistä, missä ei ollut mitään uhrattu tyhjälle helinälle.

Näin he yhä lähenivät, toisiaan.

– Miten teistä on tullut soittaja? – kysyi hän Juonalalta.

– Mistäs sen nyt tietää, vaikka tiedänhän minä sen. Se on nyt niinkuin yksin minulle ja tuolle viululle kuuluvaa, en viitsisi ottaa sitä huulilleni.

– Kertokaa, minä ymmärrän, se on teidän tarinanne. Toisilla ihmisillä on oma tarinansa.

– Ei se mikään tarina ole, että sitä sen vuoksi peittelisin, sellaista se on meikäläisen elämää. Minä jo pikku pojasta osasin erottaa kaikenlaiset äänet, vihelsin iloisen tuulen ja surullisen tuulen. Sitten se kerran tuli, kun kuulin ensi kerran tanssissa viulun. En minä houru poika saanut lepoa missään. Karkasin karjasta pelimannin perässä. Se oli vähän viinaan menevä ja luopui viulustaan, kun sai vähät rahani. Ei se ole tämä, minulla on ollut jo monta viulua. Eihän se oma soittaminen silloin vielä alkanut. Sanonkomas, Katri?

– Sanokaa vaan, – nyökkäsi Katri.

– No, se oli Katrin äiti. Nuori herra kai ymmärtää. En minä ole koskaan ollut sen kummempi kuin nytkään, ja Katrin äiti oli hyvin korea tyttö. Tää viulu sen teki, että sain suostumaan, vaikka Katri sitä sitten oppi vihaamaan. – Soittaja silitteli viuluaan ja kasvoilla pälyili hellyys. – Oikeastaan minun olisi pitänyt tämä koje rikkoa, kun se on tehnyt Katri-vainaalle ja minulle niin paljon pahaa. Tämän Katrin syntymän jälkeen hän ei koskaan enää tullut terveeksi. Kuoli yksin, kun olin soittamassa.

Ja soittaja laski viulun nurjalla kädellä taaksensa pöydälle ja vaikeni.

Sydänmaan kaameus ahdisti nuorukaista, vaikka olikin juhliva kesäpäivä, ajatellessaan nuoren vaimon yksinäistä kuolemaa.

Tuomas kävi kotoaan, pappilasta, hakemassa eväitä ja kirjoja. Sattumalta hän pisti joukkoon Chateaubriandin Atalan. Se oli saksankielinen painos, jota hän oli joskus yrittänyt kääntää, silloin kun kieli oli ollut hänelle aika visaa, ja hän oli tehnyt sivujen reunoille muistiinpanoja. Nyt hän syventyi siihen uudestaan, ja hänen mieleensä johtui kääntää siitä osia Juonalalle ja Katrille.

Hän oli huomaavinaan kirjassa olevan sukulaisuutta omalle mielialalleen täällä metsän sydämessä, ja siitä hän päätti, että jos mikään, niin tämä kirja saisi hänen metsäläisensä Katrin ja Juonalan irti itsestään. Tuomas oli haaveilija, melkein intoilija, ja luuli ymmärtävänsä ihmisluonteita ja yritti aina katsoa – niinkuin hän itse sanoi – ihmisten läpi. Ja tässä oli nyt hänen mielestään jotakin hänen metsäystävilleen. Nyt heidän piti ymmärtää tätä, vaikka olivatkin kuuroja hänen valta-aatteilleen kansojen itsenäisyydestä.

Nuorukainen ei käsittänyt, etteivät nämä luonnonlapset eläneet samalla historiallisen kehityksen tasolla kuin hän itse. Juonala oli pikkupojasta asti palvellut viuluaan ja oli siis varsinainen pakana epäjumalineen. Uskonto ei velvoittanut hänen omaatuntoaan lukemaan kirjoista. Hän tyytyi vain kunnioittamaan muiden uskoa ja lukemista, tunsi jonkinlaista pelkoa pahaa henkeä kohtaan ja otaksui taiteellisen haltioitumisensa siksi autuuden esimauksi, joka on suotu ihmisen sielulle taivaassa. Katri taas oli lukenut vain kyläkirjaston vanhoja kertomuksia, jotka eivät jättäneet hyvää eivätkä pahaa jälkeä, olivat olleet värittömiä, eikä kummallakaan ollut siis aatteita eikä mitään käsitystä kansalaisen tai mistään muistakaan ihmisten yhteiselämän velvollisuuksista. He olivat kaksi luonnonlasta: Juonala erikoisen synnynnäisen soittajavaistonsa johtamana ja viulunsa lumoihin täydellisesti alistuneena, ja Katri vielä kehittymättömänä ja metsistyneenä lapsena.

Näille tahtoi innostunut nuorukainen jakaa henkensä aarteita. Hän tuskin jaksoi odottaa, kunnes Katri saisi pikkuaskareensa päätetyksi ja Juonala koukkunsa järvellä koetuksi.

Oli jo ilta, valoisa kesäyö tulossa. Hetki hänen mielestään siis hyvä Atalan lukemiseen. Juonala tuli sisään ja riisui kalanuttunsa, otti lusikkapuun uunilta, jonne sen oli hahmoitettuna pannut kuivamaan, ja valitsi koveron veitsihyllyltä, istui veistintukille muurin viereen ja alkoi kovertaa. Kevyt haapapuu pyöri hänen tottuneissa käsissään, ja kovero puraisi ahnain ottein puuron lusikasta. Lusikkapuu painui rintaa vasten, ja soittajan kasvot saivat tarmokkaan ilmeen.

– Lieneeköhän se totta, että ruumiillinen työ kasvattaa ihmisessä tarmoa? – sanoi Tuomas katsellessaan Juonalaa.

Samassa hän huomasi toisten katseista, että se oli taaskin sellaista, mitä he eivät ymmärtäneet. Mutta kyllä he vielä ymmärtäisivät. Hänen sydämensä löi tavallista nopeammin.

Katrille oli tuotu pappilasta silitysrauta, ja sillä hänen oli määrä pitää nuoren herran vaatteet kunnossa. Tytön paljaat varpaat painuivat lujasti lattiaan ja punainen suu mutussa hän kehnäsi raudalla huimaa vauhtia vaatetta pöydällä. Paita oli liian kuiva eikä ottanut totellakseen. Katri oli niin touhuissaan, ettei ensin kuullut mitään, kun Tuomas alkoi lukea yksitoikkoisella äänellä, harvakseen sanoja pudotellen. Sana Amerikka herätti kuuntelijoiden tarkkaavaisuuden.

Olihan Juonala kyllä kuullut sekä todellisia että kuviteltuja juttuja ja asioita tuosta etäisestä toiveiden ja unelmien maasta, ja hänen oma haaveille altis mielikuvituksensa oli luonut siitä itselleen mieluisan paikan, mihin toisinaan alakuloisuuden hetkinä ajatus eksyi, kun vaellushalu oli ylimmillään ja taipale pitkä. Hyvin tietäen, ettei hänen tarmonsa koskaan kyennyt auttamaan häntä suuren meren toiselle puolelle, oli turvallista kuvitella siitä maasta kaikkea hyvää ja rikasta.

Katrille se oli ajatuksissakin tuntematon ja utuinen käsite. Olihan joskus vilahtanut ohitse kuin jokin hämärässä välkähtävä värilyhty. Erämaan lapsi, joka ei mitään muuta ollut nähnyt kuin pienen kylänsä ja metsän, jonka ääriä hän ei milloinkaan luullut saavuttavansa, käsitti kirjasta yksinkertaisen totuuden ja näki elävästi silmiensä edessä kuvatut aarniometsät, sen mahtavan suuruuden ja hymyilevän sulouden. Se ei ollut hänelle mikään kauneusunelma, joka haihtuu samalla, kun on herännyt. Se oli näky, joka piirtyi hänen neitseelliseen sieluunsa eheänä ja totena.

Tuomaan yksitoikkoinen ääni ja kankeat lauseet antoivat kylliksi aikaa kuulijoille pysyä mukana ja liittää kuvan kuvaan. Henkeä pidätellen, suu auki kuunteli Katri lukemista, vei raudan liedelle ja hiukan levottomana läheni Tuomasta. Juonala oli laskenut lusikkapuun polvelleen epätietoisena odotellen. Molemmat olivat joutuneet pois tolaltaan. Tuomas tunsi sen vaistomaisesti ja iloitsi salaa. Nyt he kerrankin ymmärtävät. Chactaan kova kohtalo ja vankeus sai heidät kokonaan valtoihinsa. Tuomas katsoi heihin. Sama ympäristön unhotus ja kertomuksen loihtima lumous oli antanut heidän kasvoilleen leimansa.

– Lukekaa vielä, – pyysi Katri kiihkoisesti. Tuomas oli levähtänyt, ja Katrin pyyntö todisti heidän ymmärtäneen ja ihastuneen. Metsäläisille se oli enemmän kuin ihastusta, oli todellisuutta, oman sydämen ääntä ja Katrille heräämistä uuteen elämään.

Tuomas tapaili sanoja, paranteli lauseita kuin olisi keskustellut jonkun kanssa. Chactaan ja Atalan rakkaus toi huoneeseen suuren hiljaisuuden ja hartauden. Nuorten puhdas sydän palveli suurta tuntematonta, ja miehen mieli tunnusteli oman sielunsa tilaa.

Katri vaipui itseensä. Mitä oli nyt tämä auringonvalo, joka akkunasta lattialle läikähti ja lämmitti aivan toisella tavalla kuin ennen? Olikohan se sama aurinko kuin Mechaceben rannoilla Atalan ja Chactaan aarniometsissä? Hän itse oli kuin Atala, uskoi Jumalaan ja muisti äitinsä viimeiset sanat: – Turvaa Jumalaan. Aarniometsä ei ollut kaukana maailman äärissä, se oli hänen metsänsä ja harjunsa ja järvensä. Ja hän itse oli yhtä sen kanssa ja tahtoi painua sen salaisimpaan lehtoon, jonne ei mikään silmä eksyisi näkemään. Sinne hän houkuttelisi auringon paistamaan, veisi oman käen kukkumaan, laulaisi Jumalasta, antaisi kaikille anteeksi, olisi hyvä, niin hyvä, että linnutkin sen ilmassa tuntisivat ja laskeutuisivat hänen lehtoonsa laulamaan. Ja Tuomas tulisi ja isä soittaisi niinkuin isä Aubry puhui, ja hän, Katri, tahtoisi kuolla kaikkien heidän onnensa tähden – hän tahtoi kuolla, silloin ei kukaan pilkkaisi, ja kaikki hänen jälkeensä jäisi kauniiksi kuin Atalan jälkeen. Ja jos hän nyt uskaltaisi, niin lankeaisi polvilleen tuohon permannolle, johon auringonvalo on akkunasta läikähtänyt, ja pyytäisi Tuomasta lukemaan alusta Atalan kirjaa vielä kerran ja sitten vielä kerran, että hän sen osaisi sanasta sanaan ja että Tuomas katsoisi silmiin ja hän saisi sulkea silmänsä ja rukoilla – rukoilla hänen puolestaan – ja sitten he vaeltaisivat kauas kuin Chactas ja Atala, ja hän saisi kuolla siellä eikä koskaan herätä.