Syvistä riveistä

UUSI ISÄ

Kirjoitti Liisa Tervo.

Setänsä luona maalla oli Elsalla hauska olla, ettei hän kaivannut mitään. Koti-ikävä oli kerrassaan haihtunut eikä isäkään enään muistunut mieleen. Siitä olikin kauvan jo kuin isä oli taivaasen mennyt ja setä oli niin hyvä, aivan kuin isä.

Setä kuin kotosalla oli, niin sen kintereillä pyöri alinomaa, riekkui sylissä ja kaulassa kilvan talon lasten kanssa. Ja kuin setä oli päivän poissa, niin kuin metsässäkin, niin oli semmoinen kaipuu, ettei tahtonut päivä kulua. Aina kujan suuhun menivät katsomaan että eikö jo tule, aina vähän väliä. Ja kun näkyi niin silloin lähtivät kolmikannassa juosta piristämään vastaan. Helli riepu se aina jälkiin jäi kuin oli pienin, mutta Hilma ja Elsa tasaväkiset ollen jotenkin yhteen aikaan sedän luo pääsivät. Heti käsistä kiinni tormusivat ja siinä hyppivät lieskasivat iloissaan.

"Isä, isä!" hoki Hilma.

"Setä, setä!" Elsa hoki.

Setä naurusuin astui keskikujaa pallerehtava tyttö kummallakin sivulla. Mutta kuin tulivat Hellin luo ja tyttö kädet ojennuksissa seisoi ja hätäilemällä pyrki "itän tyliin", niin silloin saivat Elsa ja Hilma tyytyä takin liepeestä kiinni pitämään. Mutta hyvähän tuo oli siinäkin reppasta, mieluista hyvinkin.

Vaan kuin setää kaupunkimatkalta odotettiin, niin se tuskaa oli. Sitä häärittiin sisältä ulos ja ulkoa sisään lakkaamatta ja kyseltiin vuoroon äidiltä vuoroon Inka Pietalta, niin että ne olivat aivan pahemmassa kuin pulassa.

Tänään odotettiin setää kaupungista. Lapset odottivat joka hetki tulevaksi siitä saakka kuin silmänsä aamulla auki saivat. Ja juoksivat keittiössä aina kysymässä, että tuleeko kohta. Kaikki kolme yhtaikaa hulmausivat kysymään, Elsa etunenässä.

"Pysykää lapsi rukat siellä muissa huoneissa, täällä te särette astiat ja kaadatte mitä eteen sattuu", sanoi äiti. "Menkää pirttiin kuuropiilosille".

Mutta kauvanko sitä maltettiin olla kuuropiilosillakaan, siunaamahetki. Juostiin taas keittiöön tulisessa touhussa ja akkunan ääreen hulmauttiin katsomaan, että eikö tule.

"Inka Pieta notta Helli akkunaan, Helli kattoo, jot itä tulee", marisi itkusuin Helli, joka ei omin voiminsa kyennyt kiipeämään akkunan ääreen. "Notta, notta", kärisi hän ja hätäili ja nykki Inka Pietaa hameesta.

Mutta Inka Pieta tuli ja leuhautti Elsan ja Hilmanki pois akkunasta.

"Niistähän on vastus", äsähteli Inka Pieta. "Vaivasella heitä on."

"Sittenhän minä vaivanen olisin, jos ei minulla lapsia olis", sanoi äiti totisena.

"Mutta kuin lentävät joka paikkaan, ettei säily muu kuin, joka huutaa", mutisi Inka Pieta vähän noloissaan. "Tuo Elsakin, iso tytön torvelo, sehän se nuo toisetkin villitsee, eihän nuo ennen ole niin riekkuneet. Kas niin! jopahan saivat kupin lattialle, siellä se nyt tuhannen palasina… Ja tuon paraan kivikupin…"

Inka Pieta oli ihan haltioissaan ja pyöräytti Elsan käsipuolesta toiseen huoneesen. Toiset lapset pujottivat jälestä ja vakavina istuttiin sitten vahingon jälkeen vähän aikaa, eikä sanaakaan hiiskuttu toisilleenkaan. Viimein kuin katsottiin toisiaan silmiin, alkoi naurattaa ja pian rupesivat oikeen tyrskimään. Ja niin asia unehtui. Siirryttiin pirttiin ja sieltä pistäyttiin ulos katsomaan, että eikö näkyisi tulevaksi, tahi eikö kuuluisi kulkusen ääntä. Vaan ei kuulunut eikä näkynyt. Kuin olivat mielestään kauan aikaa pirtissä istuneet, niin piti jo lähteä kysymään.

"Tuleeko se isä sitte kuin pannaan pirtin lamppuun tuli?" kysyi Hilma ja Heilikin alkoi:

"Tuleeko te titte itä?"

"Tulee, tulee", sanoi äiti päästäkseen.

Silloin kolmikannassa rymistettiin taas pirttiin, istuttiin penkille, kädet helmoihin ja katsottiin myötään kattoon lamppua. Siinä sitten tuumittiin mitä saavat tuliaisia. Hilmalle isä oli luvannut tuoda aapisen, semmoisen punakantisen kuin Elsallakin oli ja jossa oli kukko lopussa. Helli vain odotti "hirveän paljon" makeisia, "vittiinkin kymmenen viititoitta paljon." Elsa ei tiennyt mitä hän saa, vain jotakin hänkin arvasi saavansa. Äiti aina lähetti sieltä kotoa jos ei muuta niin toista. Eikä hän juuri saamisistakaan, vaan tuntui ikävälle kuin setä oli poissa ja pelotti että tulleneekohan koko päivänä.

"Milloinkaan se setä tulee?" huokasi hän melkeen itsekseen.

Siitä tarttui taas maltittomuus Hilmaan ja tietysti Helliinkin. Se olisi pitänyt saada tuli lamppuun nyt heti, keskipäivällä ja sitä juoksivat keittiöön pyytämään äidiltä, Hilma ja Helli. Ja siitä sen nyt heitti äitille vastuksen. Jos hän sanoikin ettei tulta oteta lamppuun ennen kuin tulee pimeä, niin kävivät he vähän väliä selittämässä että nyt on jo pimeä.

Hiljan hitainkin tuli ilta ja tuli lamppuun pantiin. Silloin syttyi ilon remakka lapsissa ja pörhässä korvin kuuntelivat pienintäkin risausta ulkoa. Monta kertaa he olivat kuulevinaan kulkusen äänen ja päästivät ilohuudon. Mutta vihdoin kuin aivan varmaan kuulivat, silloin työntäysivät ovelle. Elsa pisin heistä varpailleen kohosi lukkoa vääntämään ja toiset ryskyttivät ovea minkä jaksoivat ja häsäköivät maltittomina. Joutui siihen Inka Pietakin.

"Taas Elsa on siinä intoilemassa, pysyppäs vähän aisoissasi", sanoi hän ja pyöräytti keski lattialle.

"Odottakaa lapset toki vähäisen, tuossa paikassahan se isä on sisällä", sanoi äiti.

"Joutaa nämä odottamaan, kun ovat niin villissä, että pahki lentävät joka paikkaan", mutisi Inka Pieta.

Setä kuin oven raotti, niin heti käsiksi hyökättiin ja alettiin kysellä.

"Toiko isä aapisen? Isä! Toiko isä?" Tiedusteli Hilma kädestä nyhtäen isää.

"Voi itä,—voi itä", hoki Helli nuotilleen ja halaili molemmin käsin isän toista jalkaa.

"Miksi setä oli niin kauan? Toiko setä minulle mitään?" kyseli Elsa ja tunkeusi niin lähelle kuin suinkin.

Ei tiennyt setä, mihin hän vastaisi ensiksi. Eikä hän osannutkaan vastata mitään, vaan nauru suin katsellen ympärillään hääriviä lapsia, irroitteli vyön ja riisui turkin.

Matti kuin toi arkun tupaan, niin lapset keräytyivät sen ympärille ja vähän väliä kävivät isää nykkimässä arkkua avaamaan ja viimein oikein voiman väellä vetivät arkun luo.

Aika riemu siinä syntyi, kuin kukin sai saatavansa. Hilma sai aapisen punakantisen ja heti alkoi hän kukkoa siitä hakea ja kuin kukon löysi, niin nauru pääsi. Helli sai makeisia kääreen. Eikä hän raahtinut niitä syödä, ei maistaakaan, katseli vaan ja näytteli muillekin. Elsa sai punarantuiset sukat. Äiti ne oli lähettänyt. Elsan mieli oli hyvä. Hän käänteli ja katseli sukkiaan, otti kengätkin pois ja koetti niitä jalkaansa. Sievät ne olivat ja lysti astua sipsuttaa niillä.

Mutta sitten kuin setä oli tätin kanssa puhellut, kertonut kaupungin kuulumisia ja mitä muuta lienevät hiljaan keskustelleet, otti hän Elsan syliinsä ja sanoi.

"Nyt pääset Elsa kotia, sinne on tullut isäkin sinulle."

Elsa ei tahtonut tajuta asiaa, vuoroon katseli vain setää ja tätiä.

Vaan kuin nämät hymysuin katselivat häntä, niin hän rohkeasti sanoi:

"Setä nyt narraa."

"Enkä narraa, olet sinä saanut nyt isän", vakuutti setä yhä hymy suin.

"Vaikka narraatte", intti yhä Elsa ja veti hiljaan parrasta setää.

Mutta tätikin vakuutti että on kuulemma tullut isä sinulle sinne.

"Ja minä toin jo turkit, että tarkenet lähtemään", sanoi setä ja näytti turkkeja naulassa.

Ne oli Elsan isän turkit, tunsi hän ne nyt itsekin. Ja hän alkoi jo uskoa että on se isä tullut. Eikä hän sen enempi joutanut nyt ajattelemaan, vain iloissaan taputteli käsiään ja puristi setää kaulasta, juoksi tätinkin luo ja peitti päänsä hänen helmaansa. Täti otti syliinsä hänet, puristi rintaansa ja sanoi:

"Elsa raukka."

"Mutta äiti sanoi, kuin isä oli mennyt taivaasen, ettei isä tule enään milloinkaan meille", virkkoi Elsa äkkiä ja kysyvästi.

"Jos lie äiti silloin niin sanonut, vaan on siellä nyt isä teillä", vakuutti setä.

"Sinne on tullut uusi isä", selitti täti.

Elsa ei tullut siitä sen selvemmälle, eikä hän nyt pitemmälle ajatellutkaan, oli hyvillään vaan. Kyseli sedältä, että milloin hän pääsee kotia lähtemään ja hän olisi halunnut jo heti lähteä ja tuntui ikävältä kuin ei heti päässyt. Vaan hauskaa se oli ajatella, että isä on tullut ja pääsi taas isän luo.

Yhtä ja toista siinä oli epätietoista tuossa isän tulossa, semmoista epäselvää, johon ajatusta takertui, vaan ilon huumauksessa se ei pysähtynyt kuitenkaan siihen sen pitemmältä, vaan solui irti ja vapaasti taas kiiti ja kierteli. Muistossa elpyi kuva kuvan perästä, syntyi ja selveni, yksi kohta sieltä, toinen täältä, niin että pian oli suuri joukko kuvia, jotka kokoontuivat yhteen, lähestyivät toisiaan ja muodostivat kokonaisuutta. Ja niin eläväksi ne muuttuivat, että Elsa näki ne aivan kuin silmäinsä edessä.

Kun hän nyt pian pääsisi kotia! Nytkin siellä isä kotona leikkii Marin kanssa ja ikävöipi häntä… Ja äiti siellä kutoo sukkia… Niinhän se oli aina iltasilla, että äiti kutoi sukkia ja isä leikki heidän kanssaan ja sitten soitteli kannelta ja lauloi. Vaan milläs se nyt soittaa, kun kannel on täällä sedällä, tuossa sedän kaapin päällä.

"Viedäänkö setä tuo kannelkin kotia?"

"Mitä sillä siellä?"

"No että isä soittaa."

"Lie tuolla kannelta sen minkä soittaakin!"

Kun on uusi kannelkin, onkohan se hyvä. Mutta Elsasta tuntui, ettei sitä parempaa voisi ollakaan kun se entinen.

Maata mennessä ei Elsan silmään uni tahtonut tulla, eikä hän ollut muistanut siunatakaan. Ajatukset olivat vallanneet hänet ja nythän ne vasta hiljaisuudessa kiertelivätkin, toivat mieleen kotoa ja isästä muistoja.

Hän muisti kuinka isä makasi sairaana ja äiti laitteli hänelle päähän kylmiä kääreitä. Ja hänkin aina kävi akkunanruudussa jäähdyttämässä käsiään ja juoksi sitten panemaan kätensä isän otsalle. Isä katsoi ja hymyili heikosti ja sanoi hiljaa:

"Isän oma tyllerö."

Eräänä iltana oli sitten kotona paljo vieraita, tätikin oli. Kaikki seisoivat isän sängyn vieressä ja itkivät. Äiti makasi lattialla ja voivotteli. Sitten äiti nousi ylös, vaan kaatui uudestaan. Isä huokui hyvin raskaasti. Sitten kuin äiti taasen nousi ylös, katsoi isä äitiä, häntä ja Maria, vaan sitte ei ketään katsonut. Kurkussa karahteli, rinta kohoili korkealle ja kädet olivat ristissä rinnalla.—Huomenna panivat isän mustaan arkkuun ja veivät kylmään ulkohuoneesen, vaikka hän itki ja sanoi ettei saa isää sinne viedä, isälle tulee kylmä. Sen jälkeen hän ei nähnyt isää, muuta kuin sen mustan arkun, kuin veivät sen pois. Silloinkin oli paljon vieraita. Ja ne sanoivat, että isä on mennyt taivaasen. Eikä se isä sitten enään tullut vaikka hän luuli ja odotti ja Mari myös odotti, aina illalla. Ja äiti sanoi, ettei se tulekaan. Mutta miksi se nyt on tullut…?

Ja siihen se nyt takertui Elsan ajatus ja takertui lujaan.

Niin kauan kuin on ollut poissa, siellä taivaassa… Eipähän sieltä ole tullut Pekka enokaan, vaikka on ollut jo hyvin kauvan, eikä muitakaan, Alma serkun äitikään…

Sekausi Elsan ajatuksiin nyt se tädin sanoma uusi isäkin ja asia kävi yhä sekavammaksi. Ei tahtonut nyt päästä minnekään. Siihen hän viimein kuitenkin tuli, että isä on tullut taivaasta uusissa vaatteissa ja uusi kannel, vissiin kultavaatteet päällä ja kultakannel kädessä ja siihen uskoon hän jäi. Sillä ei hän osannut mitenkään muuten ajatella sitä uudeksi, sillä hänestä isä oli kaikkein paras semmoisenaan kuin se silloin oli.

Elsalla painuivat silmät umpeen. Oli kuin isä olisi tirkistänyt oven raosta ja huutanut:

"Missä isän piika?"

Ja isä otti hänet syliinsä ja hän kääri kätensä isän kaulaan ja tuuheat tummat hiukset kutkuttivat käsivarsia ja musta pitkä parta tuntui karkealle kuin siihen painoi poskensa tahi leukansa. Sisko Marikin kiipesi isän polvelle. Ja pikku Elli nauroi kätkyessä kuin isä sille liverteli. Sitten isä otti kanteleen ja alkoi soittaa, hän isän polvea vasten nojausi ja lauloi:

Moneen kertaan oli Elsa kerennyt tavaransa laitella ennen kuin lähtöpäivä tuli. Vaan siinähän se aina joku osa päivästä meni kuin pieneen laatikkoonsa latoi sievästi paperinuket ja kiiltokuvat, pudistaa räpsäytteli pyhähuivin ja laski sen sievästi, helmet nauhasta purki ja taas pani, aukoi paperista ja taas kääri sen viisipennisen, jonka pastorilta oli saanut "O hyvä Jumalan" veisaamisesta. Ja nyt kuin lähtöpäivä vihdoin tuli, nousi hän varemmin kuin ennen ja taas laitteli tavaransa.

"Pitää laittaa nämä hyvästi kuin pitää lähteä kotiin, sinne on tullut isä", selitti hän nyt niin kuin joka kerta selitti kuin laittoi tavaroitaan.

Kun tavaransa sai laitetuksi, puki hän jo nutun päälleen.

"Kohta sitä pitää lähteä."

Vaan vielä siihen oli pitkä aika ennenkuin lähdettiin, kuin muut eivät olleet vielä puuhassakaan. Vasta eineen syötyä, lähempänä puolta päivää sanoi setä lähdettävän. Niin pitkäksi kävi odotus Elsasta lopulla, että hän paneusi penkille isänsä turkin alle ja itki. Vaan samalla kuin itki sentähden ettei heti nyt päässyt, itki hän senkin tähden, että kohta pääsee.—

Setä käski Matin hevosta valjastamaan ja täti kutsui Elsaa.

"No nyt Elsa", sanoi täti, "nyt pääset lähtemään. Vaan sanoppas hyvästit."

Elsa kätteli Hilmaa ja Helliä ja selitti, että hänen pitää lähteä nyt kotiin, kuin sinne on tullut isä.

"No Inka Pietallekin."

Elsa juoksi keittiöön.

"Nytkö se Elsa lähtee?"

"Nyt minun pitää mennä kotiin, sinne on tullut isä."

"Hyvästi, hyvästi. Muista lapsi vanhaa Inka Pietaakin."

Kun Elsa oli kääritty turkkeihin ettei näkynyt kuin kaksi kiiluvaa silmää ja pantu sohvalle istumaan siksi aikaa kuin rekeen oli kaikki laitettu valmiiksi, selitti hän vielä kerran Hilmalle ja Hellille että isä on tullut kotia ja tuonut kultakanteleen, jolla soittaa…

Nyt oli kaikki valmiina ja setä kantoi hänet rekeen ja peitteli sinne hyvästi vällyillä ja istua könähti itse viereen. Laukki tempasi rekeä ja kulkuset remahtivat helisemään. Aittarakennukset näyttivät siirtyvän siitä sivuitse ja menevän taakse näkymättömiin. Kujan varressa aidanseipäät kiitivät jälekkää ja hanki reen kupeessa vilisi sinne taakse päin vain. Riihet ja ladot ja metsät ja kaikki liikkuivat. Laukki juosta hölkötteli jotta lautaset nuoran perään kohoilivat ja laskivat, kulkuset helisivät ja setä hyräili.

Tuli vastaan taloja. Ihmisiä siellä liikkui, aikaihmisiä ja lapsia.

Miksikään ne ovat tulleet näin kauvas asumaan? Miksikään eivät asu siellä kaupungissa, tahi aivan sedän vieressä? Onkaan noilla pienillä tytöillä isä kotona, onkaan se käynyt taivaassa ja tullut takaisin?

Sinne jäivät talot ja ihmiset ja sinne taakse siirtyivät yhtä mittaa aina uudet talot, pellot, niityt ja metsät. Ja Laukki se vain hölkötteli ja kulkuset helisi ja setä hyräili.

Alkoi hämärtää. Tähtiä ilmestyi taivaalle ja kuukin pian alkoi näkyä. Tähdet ja kuu ne kulkivat muassa. Muuttuivat ne välistä vähän eteenpäin ja välistä taaksepäin, vaan eivät ne sen jälemmäksi jääneet, aina vaan näkyivät yhtä kaukana olevan heistä.

Mitenkään ne niin? Siellä taitaisi hauska olla niitten luona. Miksikään se isä tuli pois? Vissiin tuli niin ikävä äitiä ja minua ja Maria ja pikku Elliä… Mutta olihan siellä Armas. Onkaan se isä tuonut Armaankin mukanaan…? Mitenkään ne ovat päässeet…?

Ja se miellytti Elsaa. Hänen mielestään ei sieltä voinut hypätäkään niin korkealta.

Vissiin siellä on tikapuut … kultaiset tikapuut…

Elsa muisti kuulleensa Jaakopista, joka näki tikapuut taivaasta ja enkeleitä kulkevan ylös ja alas… Mistähän kohti ne ovat, ovatkaan kaukana tästä…?

Vissiinkin ne ovat hyvin kaukana, aivan tuolla taivaan rannassa asti…

Mutta sieltä kait pääsee ilmankin… Vaan jos ei siellä ole ovia…

Missään siellä on ovi…?

Mietityttämään se olisi ruvennut, vaan Elsa päätti että hän kotona isältä kysyy, isähän sen tietää ja kohtahan hän pääsi kotia.

Nyt ne kotona ovat… Äiti laittaa ruokaa vissiin… Ja äitillä oli Elsan mielestä harmaja hame ja röijy ja leveä vyöliina.

Mari siellä nukkien kanssa leikkii ja näyttelee Ellille… Onkohan Mari ottanut minun Kerttuni, joka osaa itkeä kuin painaltaa rintaan? Sen isä antoi… Kuin joutuisi kotia siksi kuin isä tulee työstä, niin huutaisi ovelta että "missä isän piika!"

Elsasta tuntui niin hauskalta, että olisi käsiään taputtanut, jos olisi voinut. Hän puristausi kokoon ja mielessään nauroi.

Kaukana näkyi tulia paljon, ja kuin tultiin lähemmäksi haamoitti talojakin. Siinä se oli kaupunki… Mitenkähän setä osannee meille ajaa kuin on noin paljon taloja ja hämärtääkin.

Vaan sieltä se talojen sivu setä pujotteli, kadulta kadulle käänsi. Ja jo tuli tuttuja taloja.

Nyt käännyttiin kotiportista. Tässä se oli. Suuri kivi oli portin pielessä ja hirsiläjä aitaa vasten. Portaan vieressä oli vesikelkka, vain eri saavi oli kuin ennen. Porstuaan oli tehty uusi akkuna. Mutta tämä se oli kuitenki Elsan koti, sillä setä pysäytti hevosen portaitten eteen ja kantoi hänet sisään.

Siellä oli äiti, tuli vastaan ottamaan ja hyväillen alkoi riisua turkkia. Ja siihen kuin turkista pääsi Elsa selviämään joutui Marikin ääreen. Mutta eivät ne olleet oikeen entisen näköisiä, aivan tutun näköisiä. Äidillä oli kyllä harmaja hame, vain oli eri röijy, semmoinen jota ei ollut ennen Elsa hänellä nähnyt ja muodoltaankin oli muuttunut äiti. Marilla oli aivan erilaiset vaatteet ja semmoinen vyöliina, jossa oli pitkät nauhat ja takaa solmittuna ja isompi oli Mari entistään. Pikku Elli se oli paljon muuttunut. Mutta missään se isä oli? Taisi olla työssä vielä, koska ei näkynyt. Iso kaappi oli toisella seinällä kuin ennen. Pieni sänky jossa Marin kanssa olivat maanneet oli poissa; missään se oli? Kiikkutuoli oli vielä samassa paikassa kuin ennen, vaan maalattu ruskeaksi, ennen oli harmaja … ja maalattu oli kamarin ovikin…

Elsasta tuntui oudolle ja pahalle. Ei hän osannut paikaltaan liikkua, eikä puhunut luotua sanaa.

Äiti puheli liverteli ja kantoi perälle huonetta sohvan kannelle istumaan, vaan ei Elsa siitäkään tullut rohkeammaksi. Sormi suussa katseli nurkkasilmällä ympärilleen.

Mari kantoi sohvan kannelle siihen viereen leikkikalujaan, paperinukkia, kuvakirjoja ja oikean ison nuken, jolla oli uudet sievät vaatteet.

"Tämän nimi on Ursa ja se on hyvin kiltti", alkoi Mari selitellä hyvin toimessa. "Ja täällä, katsopa tässä sinun Kerttusi. Se on itkenyt niin paljon että, kuin sen mamma on ollut maalla."

Kerttuhan se oli, vaan sekin oli muuttunut. Kasvot olivat hankauneet rosoisiksi ja toinen käsi repatti irti, ettei ollut kuin pikkuisen pitämässä. Eikä se enään itkenytkään jos rintaankin painoi.

Elsa katseli Kerttua. Ei hän virkannut mitään, vain itku pyrki kurkkuun. Hänen kävi sääliksi Kerttua, joka raukka oli niin ruhjauneen näköinen ja samalla hänen kävi sääliksi keinutuolia, sänkyä, isoa kaappia, kamarin ovia ja kaikkia:

Mari vaan näytteli uusia leikkikalujaan ja oli myötään äänessä.

"Äidiltä minä olen saanut tämän Emmin", ja Mari selitteli punaisten nauhapalasten sisää sormen pituisen nuken. "Voi, ruvetaan pesemään Emmiä."

Kahvikuppiin hommasi Mari vettä ja pesi Emmin ja kääri kapaloon ja Ursaltakin pesi silmät.

"Pestään Kertultakin."

Hän pesi Kertultakin.

"Kertullekin pitää tehdä uudet vaatteet. Eikö pidä?"

"Pitää", vastasi Elsa hiljaan.

"Semmoiset oikeat ja sievät, semmoiset, jotka saattaa riisuakin, niinkö?"

"Niin", myönsi taas Elsa hiljaan. Jo vähitellen sai Mari Elsan leikin touhuun ja puhelemaan, niin että pian olivat molemmat täydessä puuhassa. Elsa kuin pääsi tutustumaan kysyi hiljaan Marilta. "Missä se isä on nyt?

"Työssä", vastasi Mari hyvin kovasti että Elsa säikähtyi. "Vaan ei se vielä tule, kyllä me vielä saamme leikkiä. Isä aina nauraa kuin leikkii nukkien kanssa ja sanoo Kerttuakin Tyyraksi ja nokiaa silmät Kertulta ja Ursaltakin. Ei viitsitä sitte enään leikkiä, eikästään?"

"Ei", vastasi Elsa vaan hänestä oli kumma miksikä isä nyt oli semmoinen, eihän se ennen niin tehnyt. "Milloinka se isä tulee?"

"Kuin äiti on laittanut ruuan pöydälle."

Elsa silmäsi että joko se äiti laittaa ruokaa. Vaan ei se vielä laittanut. Siellä hellan ääressä hommasi, kohenteli tulta. Pata oli tulella ja höyry pihisi kannen raosta. Se oli tuttua.

"Kohta se tulee isäkin, vaan kohta se joutuu ruokakin. Ja joutuahan sen pitäisi, sillä eikö tällä minun tytön tyllerölläni ole nälkäkin jo", sanoi äiti ja tuli hyväilemään Elsaa.

Nyt tuntui Elsasta mukavalta, oli kuin joku paha aavistus olisi lievennyt. Hän saattoi jo hymyillä äidille. Ja hän seurasi äitiä sinne hallan ääreen, sillä häntä hyvin halutti sinne. Ainahan hän ennenkin oli ollut keittämisen puuhassa äidin kanssa, apuna muka, jos ei muuta niin lastuja uuniin lisännyt.

"Pane Elsa muuan lastu lisäksi", sanoi äiti nytkin aivan entisen totutun tavan mukaan.

Elsa pani lastuja uuniin. Siellä ne rupesivat palaa räsähtelemään. Höyryä pursusi padasta kannen alta enemmän. Se oli se sama pata kuin ennenkin: toinen korva oli lohennut ja muutenkin samanlainen joka kohdasta. Samat olivat padan koukutkin ja muutkin kalut ja prässirauta riippui ylhäällä koukussa, niinkuin ainakin.

Jo rupesi padassa kiehumaan, porisi aikalailla. Äiti nosti kantta niin höyryä nousi lujasti ja porina kuului kovemmin ja kuin pani kannen paikalleen niin höyry pihisi raosta ja porina kuului himmeämmin.

Elsasta tuntui nyt äiti aivan tutulta. Hän ojensi kätensä äitiä kohti ja kuin äiti kumartui kääri Elsa kätensä hänen kaulaansa, puristi tarmonsa takaa ja sanoi:

"Äiti!"

Ilo valtasi Elsan nyt kokonaan. Tuntui tutummalta nyt kaikki entiset vanhat, vaikka olivatkin eri paikoissa. Riemuiten juoksi Elsa sedän luo, joka tuli ulkoa hevostaan katsomasta ja selitti että kohta se isä tulee.

Äiti alkoikin laitella jo ruokaa pöydälle ja Elsa oli mukana puuhassa. Vaan kuin se oli tehty rupesi hän sykkivin sydämin odottamaan isää. Hän tiesi miten hän tekee kuin isä tulee, hän tekee niin kuin aina ennenkin: menee ovensuun nurkkaan seisomaan, niin isä pistää päänsä oven raosta ja kysyy:

"Missä isän piika?"

"Täällä!" huutaa hän ja juoksee vastaan ja isä ottaa hänet syliinsä.

Rintaa ahdisti odotus. Jo kuului askeleet portailla. Elsalla sydänalassa hytkähti ja hän naurusuin meni seisomaan nurkkaan.

Ovi aukeni ja muuan mies astui sisään.

"Hoh, vieraita. Terve, terve!" ja mies kätteli setää. Otti sitten turkin päältään, pani naulaan ja meni pöydän päähän istumaan.

"Mitä kuuluu?" kysyi mies.

"No ei kummempia", vastasi setä.

Elsa seisoi loukossa ja kummaillen katseli, että mikä mies tuo on, joka pöydänpäähän meni noin suoraan. Vähitellen siirtyi hän sedän luo, niin hiljaan ettei se mies olisi häntä huomannut. Marikin oli kerennyt korjata leikkinsä ja istui nyt setän sylissä kellonhäntää nyppimässä.

"Kuka se tuo on?" kysyi Elsa hiljaan Marilta.

"Se on isä", vastasi Mari lujalla äänellä.

Elsa säikähti, että ruumis vavahti.

"No, ka täällähän se on uusitulokaskin", sanoi se mies. "Tuleppas paiskaamaan kättä."

Elsaa peloitti, polvet vapisi.

"Mene lapsi sanomaan terveisiä isälle", kehoitti äiti.

Isä … eihän se ollut isä … punanen parta … isällä on musta … eikä tuo muutenkaan ollut isää…

"Mene paiskaamaan kättä isälle", kehoitti setäkin.

"Ei se ole isä, mies vaan", sanoi Elsa sedälle hiljaan ja tunkeusi niin lähelle kuin pääsi.

Setä naurahti ja yhä kehoitti ja äitikin vielä käski. Elsa lähtikin, vaan alla päin, tarjosi ujosti kätensä ja notkautti polviaan.

"Tule nyt isän syliin", sanoi mies hyvittelemällä.

Elsa kiskausi irti ja juoksi takaisin setän luo.

"Mari, tulepas sinä isän tykö kiikkumaan."

Mari meni. Mies nosti hänet jalkaterälleen, piti molemmista käsistä kiinni ja huiskutti siinä ylös ja alas. Mari nauraa hekatti ja olisi kiikkunut enemmänkin.

"No tule nyt sinäkin,—mikä sen nimi olikaan tämän pikisilmän?"

Kaikki rehahtivat nauramaan ja itse mieskin nauroi ja Marikin hihitti muitten mukana. Elsa vaan oli vakaisena ja näpeillään peitti kasvonsa sedän syliin. Ajatteli että onkaan hänellä pikiä silmässä ja koetti kädellään hieroa pois.

"Elsa, niin Elsahan se oli. Tulepas nyt sinäkin kiikkumaan", sanoi se mies taas ja tuli ja sieppasi Elsan syliinsä ja koetti saada kiikkumaan.

"En minä tahdo. Päästäkää pois, kuulkaa!" kirkui Elsa itku äänessä ja riekkui päästäkseen irti. Päästyään juoksi äidin luo ja koetti piiloutua helmaan.

"Ujostelee", sanoi äiti.

Elsa siellä pää hupussa, kummasteli minkätähden ne sanoivat tuota isäksi, joka oli pnnapartainen eikä ollenkaan niin kuin isä. Varsinkaan kiusaavat häntä? Vaan miten se äiti olisi varsin sanonut, narrannut, eipähän ennen ollut koskaan. Mutta isää hän vielä odotti kuitenkin tulevaksi ja kuunteli eikö kuuluisi askeleita portailta.